Nykyaikana eivät puistot enää ole ainoastaan koristeellisena aineksena kaupunkikuvassa, vaan nyt tajutaan niiden suuri sosiaalinen ja hygieninen merkitys. Tämä on erikoisesti tärkeä Tampereen tapaisessa tehdaskaupungissa, jossa suurimmalla osalla asujaimistosta ei ole varaa, eikä tilaisuutta työajan päätyttyä kesällä mennä maalle virkistymään. ¹

Maantieteilijä Yi-Fu Tuan kirjoittaa kuinka, historiallisesti tarkasteltuna, ihmiset ovat pitäneet maaseutua metsän, laitumen ja pellon ajattomana kolminaisuutena, joka eroaa ihmisen rakentamasta maisemasta. Jälkimmäinen edustaa enemmän taidetta, kun taas edellinen luontoa. ² Maaseudun yhdistäminen luontoon antaa sille ominaisuuksia, jotka yhtäältä erottavat maaseudun kaupungista ja toisaalta arvottavat näiden suhdetta. Tilaa käsitteenä ja ilmiönä teoretisoinut Henri Lefebvre pitää luontoa jonain ainutlaatuisena, spontaanina ja koskemattomana. Luonto näyttäytyy sellaisena kuin se on, kun taas yhteiskunnallinen tila on tuotettua ja luonteeltaan abstraktia. ³ Tuan luonnehtiikin, miten kaupunki kuvastaa kaikessa sen taustalla työskennellyttä mieltä. Niin rakennukset kuin jalkakäytävät ovat mielikuvituksen ja laskelmoinnin tuotteita. ⁴ Kaupungin ja maaseudun raja kuitenkin hälvenee, kun tarkastelukohteeksi otetaan kaupunkien viheralueet, tässä tapauksessa puistot. Eräs kansakoululainen kirjoittikin Tammerkoski-lehden kilpailutekstissään vuonna 1946 seuraavasti, ”Tampereesta käytetään usein nimeä 'Tehtaitten kaunis kaupunki'. Vaikka Tampere on tehdaskaupunki, on se silti kaunis. Puistot tekevät sen kauniiksi. Niitä onkin Tampereella paljon. Ulkomaalainen ei huomaisikaan kaupunkiamme tehdaskaupungiksi, jos ei olisi korkeita savupiippuja.” ⁵

Tässä artikkelissa tarkastelenkin juuri tuota kaupungin ja maaseudun, yhteiskunnan ja luonnon, limittymistä puistojen kohdalla. Kiintopisteenä on Tampereen Sorsapuisto, joka rakennettiin noin vuosien 1931–1939 välillä. Kaupunkipuistoja ei voi pitää sinänsä luonnontilana, sillä Lefebvren määritelmää käyttäen puistot eivät näyttäydy sellaisenaan, vaan ovat enemmän tai vähemmän tuotettuja. Lefebvren mukaan luonto ja luonnollinen tila ovatkin katoamassa meiltä, mikä korostaa jokaisen luonnollisen objektin, kuten puiden ja ruohikon, symbolista arvoa. ⁶ Tämä käy hyvin yksiin artikkelin aloittaneen, Tampereen kaupunginpuutarhurina toimineen Viljo Tarkon, lainauksen kanssa, jossa hän korostaa puistojen merkitystä (tehdas)kaupunkilaiselle. Artikkelini tarkoituksena on tuoda Sorsapuistoa esimerkkinä käyttäen esiin ja pohtia näitä erilaisia sosiaalisia ja hygieenisiä merkityksiä, joita puistoilla on ollut Tampereen kaltaisessa teollisuuskaupungissa. Puistot ovat osa kaupunkitilaa, ja lähestyn tätä tilaa, tutkimuskohdettani, eletyn tilan käsitteen kautta. Kirsi Saarikankaan mukaan "tilan käyttöä voi lähestyä vastavuoroisena prosessina, jossa tila muovaa käyttäjiä ja käyttäjät tilaa. Näissä rakennetun ja sosiaalisen kohtaamisissa syntyy eletty tila --." ⁷ Tila ei ole tällöin staattista ympäristöä, vaan dynaamista, vuorovaikutteista ja narratiivista. Doreen Massey kuvaakin tilaa ”tähän asti kirjoitettujen tarinoidemme samanaikaisuudeksi”, joka ”muodostuu samanaikaisesta olemassaolostamme ja keskinäisistä suhteistamme.” ⁸ Puistojen merkityksiä ei tällöin voi lähestyä ainoastaan fyysisen tilan ja sen suunnittelijoiden näkökulmasta, vaan on otettava huomioon myös sitä käyttävät subjektit.

Pääasiallisena aineistonani ovat Tammerkoski-lehdessä ilmestyneet artikkelit puistojen kehityksestä ja käyttäjien kokemuksista, sekä Tampereen kaupungin kunnalliskertomukset vuosilta 1930–1939. Lähestyn aineistoa tilan käsitteen kautta, jota tarkennetaan ja tarkastellaan eri kulmista analyysin niin vaatiessa. Tämä tapahtuu toistonkin uhalla, koska "tilan käsitteellistämisessä on kyse muustakin kuin pelkästä teknisestä määrittelemisestä: se koskee yhtä keskeisintä tapaamme kokea ja käsitteellistää maailmaa." ⁹ Tässä Masseyn toteamuksessa piilee myös aiheen tärkeys. Emme toimi vain elinympäristömme tarkkailijoina, vaan luomme tuota tilaa yhä uudestaan vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Tilan historian ymmärtäminen voi parantaa valmiuksiamme käsittää sitä, miten itse luomme eletyn tilamme.

Artikkeli jakautuu kahteen laajempaan osaan, joista ensimmäisessä käyn läpi Sorsapuiston rakentamista ja sen taustalla vaikuttaneita kansallisia ja kansainvälisiä virtauksia. Toinen osa pureutuu tarkemmin niihin sosiaalisiin ja hygieenisiin merkityksiin, joita puistot saivat Tampereella 1930-luvun molemmin puolin. Aikaan löivät leimansa niin suuri lama kuin kaupungin laajeneminen. Lopuksi pohdin lyhyesti tekstissä esiin nousseita teemoja ja esitän päätelmiä puistojen saamista merkityksistä Tampereen kaltaisessa teollisuuskaupungissa. Helsingin julkista kaupunkitilaa tutkineen Timo Kopomaan mukaan julkisista puistoista, kansan puistoista, muodostui ”koko kansan promenadeja”, jotka toimivat niin urheilun, ulkoilun, kuin leikin ja kokoontumisen kenttinä. Vapaa-aika yhteiskunnallistui, mikä oli otettava huomioon suunnittelussa. ¹⁰ Sorsapuiston voi nähdä osana tätä kehitystä.

Pleikilammikosta Sorsapuistoksi

Tampereen kaunein puisto on Sorsapuisto -- Sorsapuistoa ovat tamperelaiset, ainakin nuorimmat, alkaneet kutsua 'Sorsuksi' -- Olisi hyvin hauskaa, jos Tampere saisi pari Sorsapuistoa lisää, sillä sellaiset puistot vetävät paljon lapsia puoleensa -- Olisi paljon edistytty kun näkisi Tampereen tulevan polven kävelemässä ja leikkimässä tällaisissa puistoissa eikä maleksimassa kaduilla huonossa seurassa. ¹¹

Ennen Sorsapuiston rakentamista aluetta tuskin pystyi kutsumaan kauniiksi. Nykyistä Sorsalampea kutsuttiin Pleikilammeksi ja sitä ympäröiviä nurmikenttiä Pleikiniityksi, sillä pellavatehdas valkaisi kankaitaan alueella. ¹² Lampi, samoin kuin vieressä sijainnut hiekkakenttä, toimivat vaihtoehtoisina kaatopaikkoina, minne tiensä löysivät niin rautasängyt ja vanteet kuin muut kuivat roskat. ¹³ Tämä johti siihen, että kesäisin lampi oli pitkiä aikoja haiseva ja ryteikköinen. ¹⁴ Kun vuonna 1931 Tampereen kaupungin rakennustoimiston asemakaavaosasto antoi ehdotuksen Sorsalammen ympäristön järjestelemisestä, siinä todettiin, että lampi oli perattava ja puhdistettava, sekä sinne oli asennettava vesisuihku ja poisjohtotorvi veden vaihtumisen mahdollistamiseksi. Lammen ympäri olisi tehtävä kulkemaan jalkakäytävä, istutettava pensaita ja puita, sekä asetettava penkkejä ”jotensakin tyydyttävän puiston” aikaansaamiseksi. ¹⁵

Puhe edes jotensakin tyydyttävän puiston rakentamisesta ei kuitenkaan välttämättä liittynyt pelkästään tuon tilan kuntoon. Huhtikuussa 1931 annettiin asetus uudesta asemakaavalaista, joka sitoi suunnittelun muodolliseen asemakarttaan. Valtion ohjaus myös lisääntyi, sillä se osoitti paikallistasolle suuntaviivat, joiden mukaan miljöötä oli kehitettävä. Lain ensimmäisen luvun ja toisen pykälän mukaan asemakaavan "tulee tyydyttää liikenteen, terveellisyyden, tulenvarmuuden ja kauneusaistin vaatimukset, sekä yhdyskunnan tilantarve niihin erilaisiin tarkoituksiin, joita yhdyskunnan kehitys edellyttää." ¹⁶ Se myös erikseen edellytti, että puistoja järjestetään riittävästi eri kaupunginosiin. ¹⁷ Asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurmanin mukaan lain tarkoituksena oli taajaan asuttujen paikkakuntien asemakaavoittaminen ennen kuin ne ehtivät tiivistyä liikaa, ja ennen kuin ahtaasta ja säännöstelemättömästä asutuksesta johtuvat haitat muodostuvat ”kohtalokkaiksi.” ¹⁸ Puistojen rooli oli muuttumassa pelkistä kaupungin koristuksista virkistyskäyttöön tarkoitetuiksi toiminnallisiksi alueiksi. Kehitys kiteytyy Meurmanin toteamuksessa, jonka mukaan ”puisto ei ole kasveja, vaan ihmisiä varten." ¹⁹

Toinen taustalla vaikuttanut tekijä oli 1930-luvun suuri lama. Eino Jutikkala rajaa Tampereen historiassaan laman osuneen ajalle vuodenvaihteesta 1928–1929 vuoteen 1935, lamaan tarkemmin perehtynyt Jarmo Peltola näkee puolestaan työttömyyden hellittäneen vasta vuotta myöhemmin. ²⁰ Lama tarjosi toisaalta kaupungille halpaa työvoimaa ja toisaalta julkiset rakennushankkeet ovat hyviä työttömyyden torjuntaan. Kaupunginhallitus kommentoikin Sorsapuiston työmaan sopivan erittäin hyvin työttömyystöiksi. ²¹ Juhani Silvánin mukaan harvalla tuli edes mieleen rakentaa puistoa lammen ympärille ennen laman alkua. ²² Laman vaikutusta Tampereen kaupunkikuvan muutokseen ei olekaan syytä vähätellä.

Ehdotus puiston rakentamisesta hyväksyttiin valtuuston kokouksessa 1.12.1931 keskustelutta, siitäkin huolimatta, että yleisten töiden lautakunta huomautti toteutuksen suunnitellussa laajuudessa vaativan huomattavia kustannuksia. ²³ Koettiinko työttömyyden torjunta niin akuutiksi, että siihen hyvin soveltuva hanke haluttiin nopeasti, keskustelematta, täytäntöön? Toisaalta Peter Clark ja Jussi S. Jauhiainen ovat korostaneet yksilöiden merkitystä kaupunkisuunnittelussa 1900-luvun alkupuoliskolla, sillä ammattilaistuminen ja kansainvälinen verkostoituminen antoivat heille arvovaltaa. Länsimaissa ammattilaiset usein dominoivat kaupunkisuunnittelun diskursseja aina 1960-luvulle asti, jolloin kaupunkitilan politisoituminen lisääntyi. ²⁴ Myös Tampereen kaupunkisuunnittelijat olivat kansainvälisesti verkostoituneita, mistä osaltaan kertovat ulkomaille tehdyt opintomatkat. Vuonna 1930 asemakaava-arkkitehti Elis Kaalamo matkusti muun muassa Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan tarkoituksenaan tutustua rakennustaiteeseen, siirtolapuutarhoihin, kansanpuistoihin ja yleisesti uusiin tuuliin asemakaavasuunnittelussa. ²⁵ Matkakertomuksessaan hän toteaa muun muassa, että "kaikkialla ulkomailla asemakaavoja suunniteltaessa kiinnitetään erikoista huomiota puistojen, uimarantojen ja muiden vapaitten paikkojen järjestelyyn." ²⁶ Myös vuonna 1933 kaupungin apulaispuutarhuri Kosti Laaksonen matkusti Tukholmaan tutustuakseen kaupungin ja sen lähialueiden puistoihin ja koristekasviviljelyksiin. Matkan jälkeen hän totesi länsinaapurin puutarhakulttuurin olevan meitä edellä, mihin hän piti syynä suurempaa varallisuutta ja tuon varallisuuden käyttöä, sekä pidempiaikaista ammattimaista ja innokkaampaa työskentelyä. ²⁷ Peltolan mukaan Tampereella vallan kahvassa olleilla sosialidemokraateilla oli laman keskelläkin tarkoituksena rakentaa modernimpi kaupunki, missä kansainvälisten trendien seuraaminen oli eittämättä tärkeää. ²⁸

Yksilöiden merkitys näkyy myös kaupunginpuutarhuri Kauko Aarnion väitteessä vuodelta 1976. Hänen mukaansa "Sorsapuisto on tehty kaupunginpuutarhuri Onni Karsténin 'kepin jälkiin'. Mitään suunnitelmaa ei ollut." ²⁹ Läpikäymäni aineisto ei valitettavasti anna vahvistusta tälle väitteelle muuten kuin, että Tampereen puistotoimen 125-vuotishistoriikista löytyy maininta, jonka mukaan "puiston monipuoliset istutukset suunnitteli kaupunginpuutarhuri Onni Karstén." ³⁰ Vapauden rajoittuminen istutuksista vastaamiseen seuraisi kehitystä, jossa suunnittelu siirtyi puutarhurilta asemakaavaosastolle. Helsingin kaupunkipuistoja tutkineen Maunu Häyrysen mukaan 1920-luvun lopussa vallitsi käytäntö, jonka mukaan ”kaupunginpuutarhurin luova rooli rajoittui istutusten suunnitteluun ja toteutukseen.” ³¹

Puiston ensimmäinen rakennusvaihe päättyi vuonna 1934, jolloin se myös nimettiin Sorsalamminpuistoksi. ³² Rakennustöitä jatkettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna, sillä työttömyys oli edelleen korkealla tasolla, etenkin nuorten parissa. ³³ Laajennuksen seurauksena Sorsapuisto ulottui nyt Tammelan puistokatuun ³⁴ asti. ³⁵ Puistomaisema ei kuitenkaan vielä miellyttänyt kaikkia, sillä nykyisen Tampere-talon paikalla sijaitsi teurastamo. Yksi paikan määritelmistä voidaan Tuanin mukaan antaa siten, että paikka koostuu mistä tahansa sellaisista vakaista objekteista, jotka saavat huomiomme. Kun panoroimme maisemaa katseellamme, se pysähtyy kiintopisteisiin. ³⁶ Teurastamo oli ristiriidassa luonnonympäristöä jäljittelevän puiston kanssa. Juhani Pallasmaan mukaan luonnonympäristö moniaistillisuutensa kautta rauhoittaa ihmistä, kun taas rakennusten aistiärsykkeet ovat usein ristiriitaisia tai yksiulotteisia. Lisäksi hän jatkaa, ”rakentamamme maailma saa meidät ymmärtämään ja muistamaan, keitä me itse olemme.” ³⁷ Kenties teurastamon tapauksessa tämä muistutus ei ollut kovin miellyttävä. Suojapuisto useine puuriveineen valmistuikin vuonna 1938, jolloin puiston kokonaispinta-alaksi muodostui noin viisi hehtaaria. ³⁸ Lopullisen ilmeensä Sorsapuisto sai seuraavana vuonna, jolloin sen asukkaiksi, ”alkuperäisten” rinnalle, hankittiin myöhemmin tunnusomaiseksi muodostuneita lintuja. Näiden oli määrä ilahduttaa niin lapsia kuin lintuharrastajia. ³⁹

Puiston funktiot kaupunkitilassa

Puiston merkitys kaupunkilaisille on siinä, että se tarjoaa vastakohtia: hiljaisuutta, puuston ja kasvuston vehreyttä, valoa ja varjoa, mahdollisuutta olla yksin tai yhdessä, leikkiä ja pelata. ⁴⁰

Zygmunt Bauman määrittelee kaupungin täydentämällä Richard Sennettin muotoilua ”kaupunki on ’ihmisten yhteisö, jossa on todennäköistä, että toisilleen vieraat ihmiset kohtaavat’” lisäämällä, ”että toisilleen vieraat ihmiset kohtaavat nimenomaan tuntemattomina eivätkä tutustu satunnaisen, yhtä äkisti loppuvan kuin alkaneenkin kohtaamisen aikana.” ⁴¹ Vieraus tuo mukanaan turvattomuutta, mihin osaltaan on pyritty vastaamaan avoimella kaupunkitilalla, ⁴² jonka yhtenä osa-alueena ovat puistot. Kopomaa toteaakin Michel Foucaultia mukaillen puiston tekevän ihmisen ”tottelevaiseksi ja tunnettavaksi.” ⁴³ Kaupunginpuutarhuri Tarko kirjoittaa, että etenkin lasten leikkipaikat olivat yhtenä tärkeänä painopisteenä Tampereen puistojen kehittämisessä. Lapset haluttiin saada pois kaupungin kaduilta. ⁴⁴ Näkemys kaupungin katujen negatiivisesta vaikutuksesta nuorisoon oli iskostunut heihin itseensäkin. Edellisen luvun aloittaneessa lainauksessa kansakoululainen Timo Haapanenkin toivoo nuorison viettävän mieluummin aikaa puistoissa kuin kadulla huonossa seurassa. ⁴⁵ Puisto teki lapset näkyviksi ja näin ollen edes jonkinlaisen valvonnan alaisiksi.

Kaupunkipuiston ja puistopolitiikan kansainvälisessä kehityksessä lasten huomioimisen nouseminen suunnittelun keskiöön sijoittuu vaiheeseen, jota Häyrynen kuvaa siirtymänä maisemapuistosta reformipuistoon. ⁴⁶ 1900-luvun alussa kaupunkisuunnittelun areenalle saapui uusia asiantuntijaryhmiä, jotka pitivät aiempaa puistosuunnittelua elitistisenä. Puistojen suunnittelun olisi vastedes perustuttava tilastolliseen tiedonkeruuseen, tilan standardoimiseen ja käytön ohjaukseen. Lasten kehityksessä pyrittiin vaikuttamaan niin sen fyysiseen kuin moraaliseen puoleen. ⁴⁷ Moraaliseen kehitykseen kiinnitettiin huomiota myös Tampereella, missä leikkikenttien välittömään yhteyteen istutettiin kukkia, joiden suojelemaan oppimisella nähtiin olevan suuri kasvattava merkitys. ⁴⁸ Sorsapuiston suunnittelussa lapset otettiin vahvasti huomioon, sillä jo alkuperäinen ehdotus sisälsi sekä lammen reunaan tehtävän hiekkarannan, jossa lapset voivat kahlata että leikki- ja kisakenttiä. ⁴⁹ 1950-luvun alussa puistossa oli runsas leikkivälinekokoelma, muun muassa kuorma-auto, joka oli kunnostettu tähän tarkoitukseen. ⁵⁰ Tampere-Seura arvelikin 1950-luvun puolivälissä Sorsapuiston olevan kaupungin kiinnostavin paikka lapsille, koska puisto osoittautui suosituimmaksi aiheeksi keväällä 1955 järjestetyssä kirjoituskilpailussa. ⁵¹ Erään Tammerkoski-lehdessä kirjoittaneen mukaan lasten viihdyttämisessä oli menty jopa liian pitkälle, sillä esimerkiksi kuorma-auto oli tämän mukaan vain melun, tappelun ja väkivallan kohteena. ⁵²

Pelko kaupungin turmelevasta vaikutuksesta ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan lapsiin. Häyrynen kirjoittaa, kuinka ”puistoympäristöt ovat tilaa, jossa liikutaan ja käyttäydytään tiettyjen sosiaalisten sääntöjen mukaan, tilan representaatioita tai kuvauksia ihannetilasta, sekä myös elettyjä ympäristöjä.” ⁵³ Tätä tilaa on pyritty käyttämään työväestön sivistämiseen ylhäältä käsin tarjoamalla sille kulttuurisia malleja. Näin puistojen luonne on myös ideologinen, olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä vahvistava. ⁵⁴ Puistoihin sijoitettiin taideteoksia, paitsi matkailijoita houkuttelemaan, myös tuomaan arvokkuutta. Tilassa liikkuja ei voinut käyttäytyä kuinka tahtoi. Puistot pyrittiin pitämään siisteinä, sillä ”puistojen kunto ja siisteys antavat vieraallekin sen asukkaista samanlaisen kuvan.” ⁵⁵ Sivistävän funktionsa lisäksi puisto toimii tällöin näyteikkunana ulkopaikkakuntalaiselle. Sorsapuistossa turisteja kävikin runsaasti ja puistosta puhuttiin nähtävyytenä. ⁵⁶ Myös kaupunkilaiset ottivat puiston omakseen, sillä 1950-luvun alussa puistossa oli yli sata penkkiä, joilta oli vaikea löytää tilaa arki-iltoinakaan. ⁵⁷

Työväestön osalta huoli ei rajoittunut pelkästään heidän sivistykseensä, vaan myös virkistymiseen ja tämän kautta työkyvyn ylläpitoon. Tämän artikkelin aloitti kaupunginpuutarhuri Tarkon lainaus, jossa hän korostaa puistojen merkitystä ”Tampereen tapaisessa tehdaskaupungissa, jossa suurimmalla osalla asujaimistosta ei ole varaa, eikä tilaisuutta työajan päätyttyä kesällä mennä maalle virkistymään.” ⁵⁸ Kärjistetysti tämän voi tulkita tarkoittavan, että kaupunkipuistot edustavat kaupunkilaisille, erityisesti työläisille, heiltä riistettyä maaseutua. Luonnossa, maaseudulla, ihminen pystyy rentoutumaan ja virkistymään, mikä ei kaupunkiympäristössä luontaisesti onnistu. Kopomaa on todennut, että vuosisadan alun Helsingin puistopolitiikan tärkeimpänä tavoitteena oli, edellä mainitun lasten ja nuorten fyysisen ja moraalisen kasvun lisäksi, työväestön työkyvyn ylläpito. ⁵⁹ Avoimen kaupunkitilan merkitys psyykelle oli myös vallitsevan arkkitehtonisen suuntauksen, funktionalismin ja sen sanansaattajan, Alvar Aallon, kantavia ajatuksia. ⁶⁰ Tyylisuunnan synty ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli sidoksissa haasteeseen luoda "väljempi kaupunkitila parempien hygieenisten ja sosiaalisten olojen luomiseksi." ⁶¹ Sosiaalisen ja hygieenisen diskursseja onkin mahdotonta välttää nyt käsiteltävää aihetta tutkittaessa.

Kaupunkilaisia ei haluttu eristää maaseudusta, vaan taata yhteyden säilyminen. Niin maiseman kuin kaupunkikuvan kannalta oli merkittävää, että puistot pyrittiin kaavoittamaan ja rakentamaan vyöhykkeiksi, jotka lähtevät kaupungin ytimestä laajentuen ulospäin niin, että maisema muuttuu asteittain ”puhtaaksi maaseuduksi.” ⁶² Berliinin asemakaavaan viitaten Meurman kutsuu näitä kiilamaisia puistovyöhykkeitä ”raikkaan ilman keuhkoiksi.” ⁶³ Kaupunkitilaan yhdistetään vieraantumisen lisäksi juurettomuutta ja kaupungistumisen on pelätty katkaisevan yhteytemme luontoon. Esimerkiksi Eveliina Asikainen ja Kirsi Mäkinen huomauttavat, että ”urbaaniin, päällystettyyn elinympäristöömme eivät jalanjälkemme painu, eikä kulkijasta jää muistoa mihinkään pintoihin tai rakenteisiin.” ⁶⁴ Tuan puolestaan kirjoittaa, kuinka 1900-luvulla vaikuttaa siltä, että eläminen itsessään on menettänyt kosketuksensa sen luonnossa oleviin juuriin. ⁶⁵ Lefebvre menee vielä pidemmälle toteamalla, että luonnollinen tila toimii lähinnä raaka-aineena erilaisten yhteiskuntajärjestelmien tuotantovoimille ja luonto näyttäytyy meille katumuksena. ⁶⁶ Tarko kuvailee kaupunkipuistoja keitaiksi, ⁶⁷ mutta Lefebvren silmin katsottuina ne saattavat sittenkin olla enemmän kangastuksia.

Mielenkiintoisen näkökulman kaupungistumisen ongelmiin tarjoaa Massey, joka kommentoi Elizabeth Wilsonin ajatuksia siitä, että nämä ongelmat ovat lähinnä maskuliinisia ongelmia. Naiset ovat pelästyneet miehiä vähemmän kaupungissa elämisen kokemusta. ⁶⁸ Pienemmissä ihmisyhteisöissä, esimerkiksi maaseudulla, sosiaalinen kontrolli on ollut tiukempaa, joten naiset eivät ole muodostuneet uhaksi miesten ylivallalle. Kaupungissa näiden sosiaalisten suhteiden kontrolli on vaikeampaa, jolloin urbaani elämänmuoto voidaan tulkita haasteeksi patriarkaalisille järjestelmille. ⁶⁹ Allekirjoittaa tämän näkemyksen tai ei, joka tapauksessa puisto avoimena ja julkisena tilana helpottaa sosiaalisten suhteiden hallintaa. Häyrysen sanoin ”puisto on normalisoiva instituutio, joka toteuttaa käyttäjiin kohdistuvaa kapillaarista valtaa valvonnan ja tilan eriyttämisen ja hierarkisoinnin muodossa.” ⁷⁰

Kaupungin ja maaseudun välissä

Sorsapuistoon meneekin nauttimaan siitä ihmeellisestä kauneudesta, joka sinne on keskittynyt. ⁷¹

Kaupunkipuistojen merkitys on paitsi esteettinen, niin myös sosiaalinen ja hygieeninen. Vaikka ne ovat osa kaupunkitilaa, sijaitsevat ne olemukseltaan jossain kaupungin ja maaseudun, yhteiskunnallisesti tuotetun ja luonnontilan välissä. Niiden merkitys korostuu Tampereen kaltaisessa tehdaskaupungissa, missä asukkailla ei ole välttämättä mahdollisuutta päästä nauttimaan maaseudusta. Luonto ja maaseutu nähtiin virkistymisen ja työkyvyn ylläpidon kannalta tärkeinä, joten mikäli työväestö ei pääse luontoon, on luonto tuotava heidän luokseen. Viheralueet oli rakennettava yhtenäisiksi vyöhykkeiksi niin, että maisema muuttui asteittain kohti puhdasta maaseutua. Puiston voi nähdä edustavan luontoa ja maaseudun ideaalia, joka tehdaskaupunkilaiselta on riistetty. Puistolla on sivistävä ja kasvattava merkitys ja 1900-luvun alkupuoliskolla lapset olivat tärkeä kohderyhmä puistojen suunnittelussa. Lasten viihtymiseen kiinnitettiin paljon huomiota myös Sorsapuistoa rakennettaessa.

Sorsapuisto rakennettiin laman aikana, joten työttömyyden torjunta oli tärkeässä osassa sen toteuttamisessa. Taustalla vaikuttivat kuitenkin myös niin vuonna 1931 asetettu asemakaavalaki kuin kaupunkisuunnittelun kansainväliset trendit. Molemmat korostivat puistojen ja viheralueiden merkitystä kaupunkiympäristössä ja kaupunkikuvassa. Pelkän esteettisen koristeellisuuden sijaan puistoilla pyrittiin nyt vaikuttamaan kaupungistumisen haittapuoliin. Vieras ja abstrakti kaupunkitila saattaa aiheuttaa vierauden tunnetta ja turvattomuutta. Puistot tuovat myös avaruutta ahtaaseen kaupunkiin. Sekä yksittäiset kaupunkisuunnittelijat että funktionalismi arkkitehtonisena suuntauksena pyrkivät väljemmän kaupungin rakentamiseen. Puistot toivat avaruutta kaupunkitilaan, mikä tarjosi mahdollisuuden parempaan hallintaan. Lapset haluttiin pois kaduilta, mikä onnistui Sorsapuiston osalta, sillä siitä tuli suosittu lasten parissa.

On Tuanin ja Lefebvren kanssa samaa mieltä tai ei luonnollisen tilan katoamisesta ja kosketuksen menettämisestä luonnossa oleviin juuriin, tuovat puistot vehreyttä kaupunkilaisen elinympäristöön. Ne tuovat väriä, hiljaisuutta ja luonnon ääniä kontrastiksi kaupungin koville pinnoille, melulle ja betonin harmaudelle. Tilan käsitteellistäminen ja sen historian tunteminen auttavat paremmin ymmärtämään sitä dynaamista prosessia, jossa luomme oman eletyn tilamme. Fyysinen tila omaa tiettyjä funktioita ja merkityksiä, johon sosiaalinen vuorovaikutus tuo omansa. Sorsapuisto toimi Tampereen tehdaskaupungissa virkistyspaikkana, jossa niin koti- kuin vieraspaikkakuntalaiset kohtasivat ja viihtyivät. Sillä, kuten muillakin puistoilla, oli suuri merkitys Tampereen kaupunkikuvan muodostumisessa.

Lähteet & Kirjallisuus

Arkistolähteet

Tampereen kaupunginarkisto (TKA).
Tampereen kaupunginvaltuuston pöytäkirja 1.12.1931 (Mikrokortti).

Painetut lähteet

Lähdejulkaisut

Kertomus Tampereen kaupungin kunnallishallinnosta (KTK), vuodet 1930, 1931, 1933, 1935–1937 & 1939.

Suomen Asetuskokoelma 1931, asetus numero 145.

Tampereen kaupungin kunnallinen asetuskokoelma 1930–1931.

Lehdistö

Tammerkoski 1941, 1945, 1946, 1953, 1955, 1957, 1968 & 1976.

Kirjallisuus

Asikainen, Eveliina & Mäkinen, Kirsi 2013. ”Jalat muistavat ja askeleet kertovat - Kehollinen muistaminen kaupunkiluonnossa.” Julkaistu teoksessa Lento, Katri & Olsson Pia (toim.), Muistin kaupunki - Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Bauman, Zygmunt 2002. Notkea moderni. Kääntänyt Jyrki Vainonen. Vastapaino, Tampere.

Clark, Peter & Jauhiainen, Jussi S. 2006. ”Introduction.” Julkaistu teoksessa Clark, Peter (toim.) The European City and Green Space – London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg, 1850–2000. Ashgate, Aldershot.

Hirvensalo, Virpi 2006. Modernin kaupungin luonto muutoksessa – Kahdeksan esimerkkiä suomalaisesta asuinaluesuunnittelusta. Turun yliopisto, Turku.

Häyrynen, Maunu 1994. Maisemapuistosta Reformipuistoon – Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Helsinki-seura, Helsinki.

Jutikkala, Eino 1979. Tampereen Historia III – Vuodesta 1905 vuoteen 1945. Tampereen Keskuspaino, Tampere.

Kopomaa, Timo 1997. Tori - marginaali - haastava kaupunki – Tilatapauksia julkisten ulkotilojen käytöstä ja reunimmaisista käytännöistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lefebvre, Henri 1991. The Production of Space. Kääntänyt Donald Nicholson-Smith. Blackwell Publishing, Oxford.

Lento, Katri 2006. “The role of nature in the city: green space in Helsinki, 1917–1960. Julkaistu teoksessa Clark, Peter (toim.) The European City and Green Space – London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg, 1850–2000. Ashgate, Aldershot.

Massey, Doreen 2008. Samanaikainen tila. Kääntänyt Janne Rovio. Vastapaino, Tampere.

Meurman, Otto-I. 1947. Asemakaavaoppi. Otava, Helsinki.

Nevanlinna, Arne 1996. Illuusio Arkkitehtuurista – Ajatuksia arvoista, vallasta ja arvovallasta. WSOY, Porvoo.

Pallasmaa, Juhani 2006. ”Ihmisen Paikka – Aika, muisti ja hiljaisuus arkkitehtuurikokemuksessa.” Julkaistu teoksessa Haapala, Arto, Honkanen, Martti & Rantala, Veikko (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Yliopistopaino, Helsinki.

Peltola, Jarmo 2008. Työllisyys, Työttömyys ja Huolenpito – Yhteiskunta Tampereella 1928–1938. Tampere University Press, Tampere.

Saarikangas, Kirsi 2002. ”Merkityksellinen tila: lähiöasuminen arkkitehtuurin, asukkaiden, menneen ja nykyisen kohtaamisena.” Julkaistu teoksessa Syrjämaa, Taina & Tunturi, Janne (toim.) Eletty ja Muistettu Tila. Hakapaino Oy, Helsinki.

Siitarinen, Eila (toim.) 1999. Tampereen puistot 125 v. – Tampereen kaupungin puistoyksikkö. Tampereen kaupunki, Tampere.

Silván, Juhani 2007. Kahden Historian Talo – Asunto Oy Sorsapuisto 1937–1980, 1980–2007. Asunto Oy Sorsapuisto, Tampere.

Tuan, Yi-Fu 1989. Morality and Imagination – Paradoxes of Progress. University of Wisconsin Press, Madison.

Tuan, Yi-Fu 2001. Space and Place – The Perspective of Experience. University of Minnesota Press, Minneapolis.

Wacklin, Matti 1997. Tammela – Suutarien pääkaupunki. Tampereen Tammelalaiset, Tampere.