Kirja-arvio: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632

ANNA STENSTRÖM

Odotukseni Mirkka Lappalaisen uusinta kirjaa kohtaan olivat korkealla, sillä minun piireissäni hän on käsite. Pidin valtavasti hänen edellisestään, valtion tiedonjulkistamispalkinnon syystäkin saaneesta Jumalan vihan ruoska -teoksesta. Kirja-arvion on oltava rehellinen ja kaunistelematon. Mitä, jos Kustaa II Aadolfista kertova teos olisikin yllättäen lattea tai epäjohdonmukainen, enkä voisikaan kirjoittaa pelkkiä ylistyssanoja idolistani?

Pohjolan leijonan takakannen teksti ei ainakaan lupaa hyvää. Omituinen jaaritteleva sisälipareeseen asti jatkuva esittely ei onneksi ole lupaus kirjan sisällöstä eikä ehtaa Lappalaista. Mielestäni kirjailija (tai ennen kaikkea hänen kustantajansa) voisi tässä vaiheessa luottaa vaikka jo pelkkään nimeensä, ja laittaa takakanteen lyhyen sitaatin kirjan lehdiltä tai nasevan parin lauseen kuvauksen käsiteltävästä aiheesta. Niin ne tekevät muutkin ja myyvät hyvin.

Toisen pettymyksen oli heti alkuunsa tuottaa kirjan käynnistävä murhakertomus, joka sellaisenaan tuntui irtonaiselta ja sensaatiohakuiselta lukijan kosiskelulta. Luin kirjaa puolueettomalla ja varsin kriittisellä otteella, ja ensimmäiset muistiinpanoni suorastaan huokuvat pettymystä: ”Odotin enemmän! Mitä tää nyt on?” Onnekseni erehdyin oletuksissani, ja alun kylmäävä kertomus palaa tarinan keskiöön pitkin kirjaa.

Pohjolan leijona kertoo Suomen ja sen kuninkaan suhteesta 1600-luvun alkupuoliskolla. Ruotsi oli suurvalta, joka hallitsi pohjoisen Itämeren rantoja. Paitsi meriteistä, taistelua käytiin myös uskonnosta. Katolinen Puola mieli levittäytyä Skandinaviaan ja vastaavasti protestanttinen Ruotsi tahtoi vapauttaa kansat paavinvallan ikeestä. Epäselvältä vaikuttaneen kruununperimysselvittelyn jälkeen Kustaa II Aadolf sai johdettavakseen valtakunnan, jonka hallinto oli keskittynyt kuninkaan ympärille. Jotta jotain olisi tapahtunut Tukholman kuninkaanlinnan ulkopuolella, oli hallitsijan itse lähdettävä paikalle ja konkreettisesti osoitettava valtansa antamalla määräyksiä tai ohjeita. Tätä kankeaa byrokratiaa Pohjolan leijona ryhtyi uudistamaan käsikassaransa valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan kanssa.

Lappalainen selvästi pitää kirjansa päähenkilöstä, teininä suuren valtakunnan ruoriin tarttuneesta tukholmalaispojasta, joka ei suinkaan syntynyt vaan kasvoi kuninkaaksi. Lukemattomat Kustaa II Aadolfista kirjoitetut teokset ja aikalaislähteet kertovat, ettei kirjailijan täytynyt käyttää mielikuvitustaan hallitsijan suosiosta kertoessaan. Pohjolan leijona oli pidetty mies ja kuningas jo omana aikanaan. Häntä ihaili paitsi läntinen osa suurta valtakuntaa, myös soinen ja kuusimetsän täyttämä Suomi. Suomalaisille Kustaa II Aadolf on esimerkki tasapuolisesta, luotettavasta hallitsijasta, joka välitti kansastaan ja todella työskenteli sen olojen parantamiseksi. Tätä voi pitää saavutuksena, semminkin, kun juuri hänen aikanaan Suomi nakuteltiin entistä tiukemmin osaksi Ruotsia: Äkkiseltään voisi kuvitella, että kurin ja järjestyksen tuominen takapajulaan aiheutti nurinaa alamaisissa, mutta Pohjolan leijonan aikaansaamat Suomen hallinnolliset uudistukset saivat kiitosta jo aikalaisiltaan.

Lappalaisella on tarkka jos kohta kuivakka tyyli hauskuuttaa lukijaa. Kirjallisuudenlajista huolimatta kepeys ja hauskat sanavalinnat ovat tärkeä osa Pohjolan leijonaa. Kertomus Vasa-laivan uppoamisesta voisi olla suoraan Fingerpori-sarjakuvasta, samoin kuin kuvaukset 1600-luvun suomalaisesta talvimatkailusta tai diplomaattiselle delegaatiolle tarjotuista Turun tuomiokirkon ratkiriemukkaista ”paikallisista nähtävyyksistä”. Aina ei Lappalaisen tarvitse luoda huumoria, sen hoitaa Kustaa II Aadolf itsekin soutamalla yksin pienellä veneellä taistelun keskeen.

Lappalainen on valinnut aikaikkunansa tarkkaan harkiten. Syiden ja seurausten näkemisessä se onkin tärkeää: Ymmärtääksemme menneitä tapahtumia, on ne nähtävä historiallisessa kontekstissaan. Pohjolan leijonassa käsitellään varsin kattavasti Kaarle IX:n aikaansaannoksia ja hänen valtakuntaansa sellaisena, kuin se oli Kustaa II Aadolfin ollessa vielä pilke isänsä silmäkulmassa. 1600-luvulle tultaessa Suomi oli Ruotsin villi takapiha, jossa vallitsivat lähinnä viidakon lait, eikä talonpojilla juuri ollut juridista suojaa ylempien säätyjen mielivaltaa vastaan. Hallinto seurasi kuningasta; saapui, lähti ja liikkui hänen mukanaan. Pohjolan leijonan aikaansaamat valtavat uudistukset eivät siis syntyneet tarpeetta tai ilman kysyntää.

Kirja kertoo laveasti Kustaa II Aadolfia edeltäneestä ajasta, mutta päättyy kuin seinään, mikä lienee sekin tarkoituksellista. Lukijalle kuninkaan kuolema tulee ikään kuin yllätyksenä, ja häntä jää kaipaamaan. Lappalainen kuitenkin vakuuttaa faktoillaan, että hyvän vanhemman lailla Kustaa II Aadolf valmensi maataan siihen aikaan, jolloin häntä ei enää olisi. Valtakunnan uusi muoto säilyi ja kesti luojansa kuoleman ja toimi seuraajankin kourassa.

Paitsi päähenkilöä edeltävästä ajasta Lappalainen kertoo perinpohjaisesti myös tätä ympäröineistä tapahtumista ja henkilöistä. Nämä kuvaukset eivät jää pintapuolisiksi, ja lukijan mieleen piirtyy yhtä väkevä kuva niin turhautuneesta ”Laiska-Jaakko” De la Gardiesta kuin leppoisasta menneen maailman Arvid Tönnesonistakin. Mielenkiintoiset kertomukset sivuosan esittäjistä kehottavat lukijaa tutkimaan ja etsimään lisätietoa. Itsekin aion seuraavalla ohikulkumatkallani vierailla Oulun linnan raunioilla. Hieman lisää naisnäkökulmaa olisin tarinaan toivonut, mutta Lappalainen saa paljon anteeksi jo pelkästään kertoessaan pikaisesti sulkeissa Kustaa II Aadolfin nuoruudenrakastetun Emma Brahen elämänvaiheista. Pidin myös muutamista lyhyistä maininnoista kuninkaan äidistä, kuningatar Kristiinasta.

1600-luvun Ruotsista ei voi kirjoittaa kertomatta sotaretkistä, ja tämänkin Lappalainen tekee tyhjentävästi, mutta jaarittelematta. Luku "Pimeä maa" keskittyy lähes yksinomaan aikakauden masentavaan väkivaltaisuuteen. Armeijat marssivat edestakaisin ja jättivät mennen tullen jälkeensä hävitystä. Teot kuulostavat raakalaismaisuudessaan masentavilta, mutta Lappalainen jaksaa tämän tästä muistuttaa, ettei Ruotsin valtakuntaan kuuluminen tarkoittanut suomalaisille yksinomaan ryöstöjä ja raiskauksia, vaan idänpuoleisia kansalaisia todella kuunneltiin Tukholmassa asti. Heidän hyväkseen säädettiin lakeja ja asetuksia, jotka toivat toimivaa turvaa niin sotilaita kuin sadistisia aatelisia vastaan. Lappalainen tuntuu ottaneen asiakseen puhdistaa käsitystä Ruotsin vallan ajasta synkkänä ja ahdistavana, lähes sortokausien veroisena ajanjaksona Suomen kansan historiassa. Jo Jumalan vihan ruoskassa kirjailija muistutti säännöllisesti, että Ruotsin kuninkaat näkivät Suomen osana omaa maataan, josta heillä oli vastuu ja velvollisuus pitää huolta. Kollegoihinsa verrattuna Kustaa II Aadolf oli tällä saralla täysin omaa luokkaansa. Toisaalta Lappalainen pitää kuningasta inhimillisenä aikansa hallitsijana, joka mielellään paistatteli kansan suosiossa ja oli tietoinen omasta viehätysvoimastaan.

Mitä odotan Mirkka Lappalaiselta seuraavaksi? Olisi helppo vastata, että soisin hänen tarttuvan historiallisten naisten tarinoihin. Sen sijaan toivon hänen jatkavan valitsemallaan tiellä ja ottavan entistäkin maskuliinisempia aiheita, lisää sotaa, kuninkaita ja kärsimystä. Suositan Pohjolan leijonaa kaikille, mutta erityisesti niille, jotka eivät juuri lue historiallisia tietokirjoja – tästä kun sellainen harrastus on helppo aloittaa. Teos on rakenteeltaan kuin jännittävä salapoliisiromaani, jota ei voi jättää käsistään. Huomasin itsekin miettiväni, kuinka kirja päättyy, mihin muotoon tarina jää, ja millaiset kysymykset Lappalainen jättää lukijalle. On harvinaislaatuinen taito kirjoittaa kaikkien tuntemat historialliset faktat jännittävään ja ennalta-arvaamattomaan muotoon niin, ettei teoksen arvo tietokirjana kärsi.

Mirkka Lappalainen. Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632. Siltala, 2014.