FT Hannele Klemettilä on myöhäiskeskiajan kulttuurihistoriaan erikoistunut tutkija ja tietokirjailija. Klemettilä on tehnyt tutkimustyötään Euroopan tärkeimmissä museoissa muun muassa Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Vatikaanissa. Tällä hetkellä hän opettaa Cambridgen yliopistossa. Häneltä on Suomessa ilmestynyt kiitetty tietoteos Keskiajan pyövelit (2004), Ritari Siniparta – Gilles de Rais’n tarina (2005), Keskiajan keittiö (2007) sekä Keskiajan julmuus (2008). Häntä on kiitetty tavasta, jolla hän tuo keskiajan maailman lähelle nykyajan ihmisiä.

Klemettilä tekee itse tiedettä ja myös popularisoi sitä, koska kokee popularisointitehtävän arvokkaaksi. Käytännössä hän siis kääntää omaa keskiajan kulttuurihistoriaan kohdistuvaa tutkimustyötään sekä suomeksi että selkokielelle. Tästä esimerkiksi käynee muun muassa Keskiajan keittiö, joka on paitsi helposti lähestyttävä teos, myös esittelee keskiajan kulttuuritutkimuksessa käytettäviä lähteitä ja sen haasteita.

Suomessa tieteen popularisoinnista käydystä keskustelusta nousee esiin usein Finlandia-palkittu avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Klemettilän mukaan historiantutkimuksen puolelta ei löydy Esko Valtaojalle kilpailijaa, sillä hänellä on aivan omanlaisensa tapa kirjoittaa tietokirjallisuutta. Hänen lukijoihinsa lukeutuu myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät muutoin edes tarttuisi tähtitieteen teoksiin. Ulkomailla on useita historioitsija-supertähtiä, Ranskassa esimerkiksi keskiajantutkijat Emmanuel Le Roy Ladurie ja Jacques Le Goff. Keskivertoranskalaiset myös tuntevat historiansa ja kulttuurinsa paremmin kuin keskivertosuomalaiset. Tieteen popularisointi on osa tieteen kehitystä, tieteellisen kasvun tendenssiä.

Ennakkoluulojen oikomista ja historian tekemistä tutuksi Klemettilä toteaa, että hänen tavoitteenaan on tehdä keskiajan keittiötä ja historiaa tutuksi nykypäivän ihmisille. Historian kertomusluonteen vuoksi voisi olettaa, että sen popularisointi ei ole yhtä haasteellista kuin esimerkiksi luonnontieteiden. Klemettilä kuitenkin väittää, että todella tasokas popularisointi ei ole historian alalla lopulta sen helpompaa kuin muillakaan tieteen saroilla. Tieteen popularisoinnin tärkeimmät tehtävät ovat samat, olipa kyse sitten ”pimeästä” keskiajasta tai luonnonmarjojen terveysvaikutuksista. Näihin tehtäviin kuuluu ”kansan sivistäminen”, vanhojen myyttien ja väärinkäsitysten oikominen sekä tieteen uusimpien löydösten saattaminen laajan yleisön tietoisuuteen.

Ongelmallista tieteen kansantajuistamisen suhteen on se, että tieteen popularisoija joutuu olettamaan lukijan ennakkoluuloja. Lukijalle tiedon ja olettamuksien tarjoamisen raja kapenee ja puolestaan vaikeuttaa tehtävää entisestään. Yhtäältä vastakohtien tarjoaminen helpottaa ymmärtämistä, toisaalta saattaa antaa mustavalkoisen kuvan ilmiöstä. Esimerkiksi tällaisia ovat keskiajan ruokakulttuurista elävät väärinkäsitykset tiivistettynä ja kärjistettynä:

”– – arkena syötiin pahaa, epäterveellistä, yksitoikkoista tai ylimaustettua ruokaa. Tavallinen kansa söi leivänkannikoita ja vetistä kasvissoppa – – Näin siis parhaina päivinä, jolloin ei riuduttu nälässä ja puutteessa – – [K]eskiajan joutilaat aateliset mässäilivät linnoissaan punaisella lihalla leuat rasvassa – – alkoholisoituivat ja rampautuivat kihdistä. Ylhäisönkin pöydässä liha oli usein pilaantunutta, ja eltaantunutta makua yritettiin kätkeä runsailla, kalliilla mausteilla. – – Tuon ajan ihmisten ruokatavat olivat iljettäviä, joten moralistit tehtailivat tapaoppaita, jotka kuitenkin jäivät ilman tehoa ja vaikutusta – ruokapöydän äärellä vallitsi barbaria ja siivottomuus.”¹

Moderni stereotypia oiotaan saman tien. Ruokaa arvostettiin läpi keskiajan ja arkenakin haluttiin syödä hyvin. Parhaimmillaan keskiajalla tarjottiin mitä parhaimpia ja huolella tehtyjä makuelämyksiä, minkä Keskiajan keittiö -teoksen ohjeet todistavat. Sosiaalinen eriarvoisuus näkyi kuitenkin ruoassa. Kulttuurihistoria osoittaakin näin historian popularisoimisen ongelman, sillä se vaatii armotonta kärjistämistä asioiden suhteen, jotka eivät pelkästään ole pienoisia väärinkäsityksiä, vaan usein ironisesti myös totta. Popularisoinnista vaikuttaa muodostuvan kamppailu ymmärrettävyyden, uskottavuuden ja sujuvuuden ympärille.

Kuten Klemettilä toteaa, tieteen perimmäinen tarkoitus on hyödyttää kaikkia ihmisiä. Tiedettä ei tehdä vain tutkijapiireille, mistä syystä uusista tärkeistä tuloksista pitäisi kertoa viivyttelemättä, kiinnostavasti ja selkokielisesti. On yleisesti tunnettu ja erittäin valitettava seikka, että Suomessa tiedeyhteisö ei aina riittävästi arvosta popularisointia. Monet tieteentekijät eivät osaa eivätkä halua kertoa omasta erikoisalueestaan erilaisille yleisöille, vihkiytyneiden ohessa vihkiytymättömille.

Klemettilä itse yhdistää sopivasti kansanomaista ja sujuvaa kerrontaa sekä tarjoaa esimerkkejä. Oppimisen metodi on sama, oli pyrkimyksenä sitten kertoa kansanomaisesti tai puhua tiedejargonia. Klemettilä kannustaakin popularisoimaan tiedettä, sillä lopputulos ratkaisee. Ei tarvitse olla tohtori voidakseen kirjoittaa hyvätasoisia populaarijulkaisuja. Vaaditaan näkemystä, perehtyneisyyttä ja sujuvakielisyyttä. Esimerkiksi Klemettilä nostaa omat opiskelijansa, joiden joukossa on viime vuosina ollut useita laajalti lukeneita ja lahjakkaita kirjoittajia, joiden esseet voisi julkaista sellaisenaan; ne peittoavat mennen tullen joidenkin väitelleiden tutkijoiden mitäänsanomattomat tuotokset.

Kansainvälisyys ja poikkitieteellisyys merkitsevät yleensä laajempia ja monipuolisempia näköaloja käsiteltävään aiheeseen ja ovat eduksi paitsi kenelle tahansa tutkijalle hänen varsinaisessa työssään myös kaikille tieteen popularisoijille. Tieteen popularisoinnin ja tieteen tekemisen itsensä tehtävät ovatkin hyvin samankaltaiset. Tieteen popularisoinnista tai tieteestä ei voi nousta ongelmia niin kauan kuin se on kriittistä, pätevää ja laadukasta. Mahdolliset ongelmat nousevat hutiloiden kyhätyistä populaarijulkaisuista: vanhat harhaluulot pysyvät yllä ja niiden ohessa syntyy jopa uusiakin väärinkäsityksiä.

Lähteinä käytetty Hannele Klemettilän yksityishaastattelua 21. 3. 2010, Klemettilän kirjaa Keskiajan keittiö (Atena Kustannus Oy, 2007) ja Klemettilän kotisivuja www.hanneleklemettila.fi. Haastattelu Sade Riitijoen hallussa.