”Minäpä kerron teille tarinan”, Ivar Grandell sanoi eräänä myöhäisenä toukokuun iltana pöydässä numero 16, ”se on lyhyt ja valitettavasti hyvin surullinen tarina, mutta se on pakko kertoa.”

Kjell Westö on sanonut, ettei hänellä ole tarvetta selitellä kirjojaan. Niiden on annettava itse puhua puolestaan. Ja miten ne puhuvatkaan! Westön teokset vetävät lukijan mukaansa kokemaan eletyn elämän makuista tarinaa. Sivujen lehteily saa sydämen hakkaamaan hieman kovempaa ja mielikuvituksen lentämään sanojen mukana. Nuo sanat tuntuvat elävältä historialta. Ne ovat sitä.

Onko historian popularisointi synti?

Historian popularisoinnilla on yleensä ollut huono kaiku ainakin historia-aloilla työskentelevien keskuudessa. Populaaria historiankirjoitusta pidetään helposti uhkana, sillä se on usein akateemiselle historiantutkimukselle vierasta sekä muodoltaan että sisällöltään. Ehkä osasyynä pelkoon on myös historiantutkijoiden ammattiryhmän tietynlainen suojattomuus. Varsinaisesta suojatusta professiosta ei voida puhua, sillä käytännössä miltei kuka tahansa voi nimetä itsensä historioitsijaksi tai historiantutkijaksi, teki hän sitten väitöskirjaa, sukututkimusta tai kotiseutuyhdistyksen historiikkia. Historia ja historiankirjoitus koetaan yleensä yhteiseksi omaisuudeksi, jonka kommentoiminen ja muokkaaminen on kaikille sallittua.

Akateemista tutkimusta tarvitaan, jotta on mahdollista saada menneisyydestä tieteen kriteerit täyttävää tietoa. Mitä tulee historiakuvan ”oikeellisuuteen”, olisi naurettavaa asettaa tismalleen samalle viivalle esimerkiksi romaanit ja tieteelliset tutkimukset. Tieteellinen tutkimus tehdään lähteisiin ja aiempaan tutkimustraditioon nojaten, kun taas taide… no, se on taidetta, jonka ei tarvitse selitellä tai perustella itseään.

Yleistajuisia, historiaa käsitteleviä kirjoja ja esityksiä tarvitaan. Oletus siitä, että vain tieteellisellä tutkimuksella on arvoa tiedonvälityksen muotona, on virheellinen. Mikäli tietoa menneisyydestä pyritään todella välittämään suurille yleisöille, on luovuttava ajatuksesta, jonka mukaan vain tieteellinen tieto ansaitsee tulla levitetyksi. Taiteessa, viihteessä ja harrastelijahistoriassa ei ole mitään vikaa. Olennaista on osata erottaa ne toisistaan ja tieteestä. Tämä asettaa haasteen vastaanottajalle, jonka on ymmärrettävä, että tiedolla on eri muotoja ja käyttötarkoituksia. Erottamisen hankaluus ja populaarin historiankirjoituksen pelko piilleekin juuri tässä – lukijalle annetaan suuri vastuu, jonka väärinkäytöstä seuraa pahimmillaan harhaanjohtavia virheellisiä luuloja ja yleistyksiä.

Westön rikos

Kjell Westö on syyllistynyt historian popularisointiin runsain mitoin ja syyllisyyttä tuntematta. Hän on tuonut Suomen 1900-luvun historian jokaisen kirjakerholaisen kotiin. Missä kuljimme kerran palkittiin vuonna 2006 Finlandia-palkinnolla, ja sitä voi pitää yhtenä 2000-luvun alun merkittävimmistä kotimaisista romaaneista. Se puree lukijoihin taustaan katsomatta ja kirjamausta riippumatta. Myös muut Westön tunnetuimmat teokset, Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000) ja Älä käy yöhön yksin (2009) mukailevat Finlandia-voittajan kouraisevaa lähestymistapaa menneeseen. Westöä rakastetaan ja kunnioitetaan. Häntä on myös syytetty vanhanaikaisesta tiiliskiviproosatyylistä, mutta tälle kirjailija itse vain hymähtää. Hän on tarinankertoja ja menneisyyden tulkki, ei miellyttäjä.

Kjell Westö on tehnyt miehen työn kuvaamalla teoksissaan mennyttä niin kuin se leijuisi ympärillämme. Hänen tarinoissaan mennyt ei ole mitään aikaan kahlittua, vaan elävää ja koettavaa todellisuutta. Siksi en voi yhtyä ajatukseen historian popularisoinnin vaarallisuudesta tai haitallisuudesta. Westö on tehnyt tarkkaa tutkimusta kirjojaan varten, istunut arkistoissa ja selaillut valokuvia aivan kuin kuka tahansa historiantutkija. Hän on puurtanut, pohtinut ja päätellyt, rakentanut tarinoitaan kuten tutkija rakentaa argumentaatiotaan. Kuitenkaan hän ei ole tutkija, vaan kirjailija, jolla on mahdollisuus luoda haluamansa kuvitteellinen maailma ja todellisuus valitsemillaan ehdoilla. Westön periaatteena vaikuttaa olevan kunnollinen pohjatyö. Hän liittää teostensa tapahtumat dokumentoituihin tapahtumiin ja ihmisiin, jotka hän sitten kerronnallaan elävöittää.

Huolimatta luomastaan elävästä historiakuvasta Westö ei väitä olevansa historiantutkija tai tekevänsä pohjatyötään tieteellisen tutkimuksen ehdoilla. Hän käy toki tarkkaan läpi käsiinsä saamansa aineiston, mutta jos lähdettä ei löydy, hän valitsee parhaalta kuulostavan vaihtoehdon. Toki täysin kuvitteellisten tapahtumien kehittely kuuluu myös työnkuvaan. Tämä vapaus ei silti vähennä teosten arvoa edes historiankirjoituksen muotona, vaan tavallaan vahvistaa sitä. Lukijan on tarkkailtava omia tuntemuksiaan ja oletuksiaan. Tärkeintähän on, että tapahtumien, ihmisten ja tilanteiden voi kuvitella olleen totta.

Yksin oot sinä ihminen

Westön teosten ihmiset ovat niin eläviä, että heidät voisi kuvitella tapaavansa milloin tahansa Helsingin katujen vilinässä. He ovat omien yhteiskuntaluokkiensa kasvatteja, vankeja ja edustajia – halusivat he sitä tai eivät. Westö tuo tarkalla ja todellisella ihmiskuvauksellaan historiaa lähemmäs myös yksilöiden kautta.

Mutta tuossa köyhässä kaupungissa oli paitsi pimeyttä myös merkillistä valoa. Se oli aivan erilaista kuin kirkas ja optimistinen valo Sillan eteläpuolella; työläiskaupungin valo oli täynnä sävyjä ja varjoja, ulkopuolinen olisi saattanut nimittää tuota valoa paradoksaaliseksi. Mutta pohjoispuolen asukkaat eivät sellaisia sanoja käyttäneet, sen sijaan he sanoivat toisilleen että elämä oli raskasta ja työlästä mutta olihan siinä omat lieventävät asianhaaransa, sillä jos ei elänyt, niin silloinhan oli kuollut, ja se taas oli olotila joka totisesti oli pimeä ja kesti lisäksi hyvin, hyvin kauan. Elämässä oli kuitenkin karua iloa, vaikka se ilo ilmenikin joskus ihmeellisesti.

Kirjailijan itsensä mukaan hänen teoksiensa pysyvänä teemana kulkee ystävyys, lojaalius ja sukupolvien ketju. Ihmiset kuvataan aikansa lapsina, omassa todellisuudessaan elävinä yksilöinä, jotka kokevat meidän tuntemamme historian niin kuin sen vain voi kuvitella aikalaisten kokeneen. Kuvaukset ankarasta työläiselämästä, perheiden kivuliaista salaisuuksista ja solmuista, pyrkimyksistä eteenpäin, kapinasta omaa yhteiskuntaluokkaa ja sen asettamia normeja vastaan sekä siitä hitaasta muutoksesta, jonka historia prosessina aiheuttaa, rakentavat yhtenäisen ja elämänmakuisen tarinan kokonaisista ihmisistä.

Toisaalta Westöä on kritisoitu hänen teostensa liian moderneista ihmiskuvauksista. Tähän hän vastaa olevansa tietoinen siitä, että ”todellisuus laahaa perässä”, mutta hän haluaakin kuvata poikkeusyksilöitä. Westön mukaan muodostamme menneestä myyttiä jälkikäteen ja unohdamme joidenkin olleen myytin ulkopuolella. Huomio on tärkeä, kun pohdimme suhdettamme historiaan ja siitä ylläpitämäämme kuvaan.

”Te ette kuulosta täysipäisiltä” Lucie sanoi ja tuntui epäröivän sekunnin tai kaksi ennen kuin jatkoi: ”Te haluatte omistaa kaiken, maat ja metsät ja vedet… eikä riitä että teillä on tehtaat ja kaupat ja agentuurit ja kartanot, ei, te haluatte myös urheiluseurat itsellenne, ja jos olette liian huonoja pelaajia niin ainahan te voitte ostaa muutaman lahjakkaan työläispojan… Ja luoja armahtakoon sitä joka on köyhä ja nälissään ja yrittää viedä teiltä jotakin! Silloin te jaatte ensin kuolemantuomioita ja kostatte kymmenkertaisesti ja suljette loput leireille, ja sitten se istahdatte lepotuoleihinne kirjoittamaan silosäkeitä auringonnousuista ja täysikuusta ja lähetätte ne Helsinginkadun toimituksiin! Jos teillä ei olisi rahaa ja aseita ettekä olisi oikeasti vaarallisia, minä nauraisin teille, KAIKKI viisaat ihmiset nauraisivat teille, sen takia te kuljette Browning povitaskussa siellä Helsingissä, vain se saa ihmiset ottamaan teidät tosissaan. Kippis pikkuveli, ja kippis kaikki tee muutkin hengen pikkuveljet!”

Osaltaan on johdonmukaista ja perusteltua puhua suurista massoista tiettyjen ilmiöiden kokijoina, tekijöinä ja vastustajina sekä niputtaa menneisyyden ihmisiä surutta kollektiiveiksi. Jotta olisi mahdollista tehdä päteviä yleistyksiä menneestä ajankuvasta, on tärkeää muistaa, että myös meitä edeltävät sukupolvet koostuivat yksilöistä, erillisistä ihmisistä erilaisine mieltymyksineen, tekoineen, virheineen ja kohtaloineen. Westön kuvaamat ihmiset tekevät suuria valintoja, joista he maksavat kovan hinnan myöhemmin.

Koettu ja jaettu kaupunki

Neljä Westön merkittävintä romaania sijoittuu Helsinkiin 1900-luvun eri vaiheissa. Teokset ovat osaltaan kasvutarinoita, joiden yhtenä hahmona kaupunki on. Kuten ihmisetkin, myös kaupunki muuttuu, kasvaa, elää ja kokee. Helsinki tulee iholle, eikä vieraspaikkakuntalaisena voi ymmärtää, miten hel¬sinkiläinen West¬ön kuvauksen kokee – voisiko sen tuntea vielä vahvempana? Kaupungin kadut, torit, korttelit ja kau¬punginosat näyt¬televät jokaisessa tarinassa pää- tai sivuosaa. Ilman Helsinkiä ei Westön tarinoita nykyisessä muodossaan olisi.

Kaupunki kasvoi. Syntyi uusia kaupunginosia, niitä syntyi Töölöön ja Pasilaan ja Alppilan taakse ja Vallilan entisiin metsiin, ja Sörnäisten rantaan nousi aina vain lisää raskaita tehdasrakennuksia. Ja samalla kaupunkiin tuli myös lisää lippalakkipäisiä miehiä ja paljaspäisiä naisia, heitä vyöryi Hermannista ja Harjulta ja Vilhonvuorelta ja viivasuorilta Linjoilta, he vaelsivat Sörnäisten rantaan tehtaanpillien soidessa ja takaisin kukkuloille työvuoron päätyttyä.

Westön mukaan Helsinki on ollut ja on kenties edelleen kova kaupunki. Kovuus ilmenee myös hänen kirjoissaan, useassa eri muodossa. Kallion katujen kasvattien kokema todellisuus on toinen kuin hienostokaupunginosien poikien ja tyttärien, eikä tämän juovan olemassaoloa ja merkitystä pyritä sen enempää hiljentämään kuin korostamaankaan. Asiat ovat niin kuin ne ovat, kaupunki on erilainen sen eri osien asukkaille – koti on jokaiselle oma ja erityinen.

Vieraillessani Helsingissä Westön vaikutuksen alaisena, en voi olla miettimättä kuinka monikasvoinen kaupunki se on ja millaisen historian se on kokenut. Kadut ja talot puhuvat menneisyydestä, jolle herkistyy ehkä helpommin, jos on kokenut suuria tunteita Westön romaaneja lukiessaan. Näin kävi minulle. Kuuntelen kaupungin tarinaa. Kaupunki koostuu asukkaistaan, joiden tarinat voivat olla millaisia tahansa – ja kaupunki on nähnyt ja kuullut ne kaikki. Olemme osa asuinympäristöämme ja vaikutamme siihen, vaikka olemmekin vain pieniä maailmaan heitettyjä ihmisiä.

Westö on tehnyt palveluksen kotikaupungilleen kuvaamalla Helsinkiä ja sen historiaa elävästi ja tarkasti. Äärettömän puritaani Westö ei Helsingin suhteen kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi Älä käy yöhön yksin -teosta varten hän keksi aivan uuden kaupunginosan, Männistön, jota hän toivoo ihmisten päätyvän etsimään. Taiteilijan vapaus muokata mennyttä ilmenee kyvyssä rakentaa todellisuus, joka olisi voinut olla olemassa.

Kokemus ajasta

Uusi aika oli alkanut, tavalla tai toisella he kantoivat sitä sisimmässään.

Westön teoksissa historia on koettavissa helposti lähestyttävässä muodossa. Teokset eivät aja pois niitäkään lukijoita, joissa historia ei herätä mielenkiintoa. Nähdäkseni historian popularisoinnissa on pitkälti kyse juuri tästä: halusta ja kyvystä antaa tulkinta- ja kokemusmahdollisuuksia niillekin, joille akateeminen historiantutkimus on vierasta.

Kjell Westö on paljastanut jotain meistä itsestämme ja siitä, mistä haluamme tarinamme ja menneisyyskuvamme ammentaa. Historianopiskelijana joutuu kuitenkin käymään kamppailua oman itsensä ja ymmärryksensä kanssa nauttiessaan fiktiivistä historiaa suurina annoksina. Onko oikein, että suuren yleisön historiakuva muodostuu fiktiosta, olkoonkin, että kyseessä on hyvä fiktio? Eikö tutkimuksella ja nimenomaan akateemisella tutkimuksella pitäisi olla valta-asema suhteessa historian käsittämiseen?

Mielestäni ei. Historia on yhteistä omaisuutta, johon kellään ei ole yksityistä hallintavaltaa. Kukaan ei voi toisen puolesta päättää, mikä on oikea tulkinta menneisyydestä. Se on vain hyväksyttävä. Se, että historian voi nähdä vapaaksi riistaksi ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sen esittämiselle pitäisi olla tiettyjä normeja. Historiantutkimuksen merkitys lieneekin sen mahdollisuudessa antaa selitys selittämättömälle ja mieli mielettömälle. Se on kuin opaskirja tai kartta, jonka perusteella nähtävyyksille osaa suunnistaa. Nähtävyyksien olemus, mieli ja merkitys on kuitenkin jokaisen rakennettava itse.

Näin toimii myös Westön proosa. Se leikittelee ennakkoluuloillamme ja viisastelullamme ja näyttää, ettei kaikki ole niin kuin olemme kenties joskus jostain kuulleet. Ja vaikka olisikin, on aina mahdollisuus variaatioihin. Ja jälleen uuteen tarinaan.