Syksyllä 2008 ”kohututkija” Oula Silvennoinen nousi parrasvaloihin historiantutkimuksen nuorena airuena paljastettuaan Suomen valtiollisen poliisin mukanaolon Saksan Einsatzkommando Finnland joukoissa. Harva enää kiistää Suomen yhteistyön Saksan kanssa toisen maailmansodan aikana, mutta Silvennoisen väitöskirja suistaa Suomen ajopuun lopullisesti karikolle.

Oula Silvennoinen on vuonna 1970 syntynyt Helsingin yliopistosta valmistunut historiantutkija, jonka väitöskirja, Salaiset aseveljet, herätti syksyllä 2008 epätavallisen suurta huomiota suomalaisessa mediassa. Tutkimuksen ennen käyttämättömiin lähteisiin perustunut analyysi Suomen valtiollisen poliisin yhteistyöstä saksalaisten virkaveljiensä kanssa on tuonut esiin lisää perusteita vanhakantaisen ”ajopuuteorian” hylkäämiselle. Oula Silvennoinen on kertonut julkisesti, vieroksuvansa erillissotaa terminä, joka vain hämmentää ihmisiä. Hän kertoo kirjan alkuluvussa kyseenlaistavansa tutkimuksellaan muun muassa Mauno Jokipiin esittämän väitteen Saksan ja Suomen yhteistyöstä Pohjois-Suomessa ”niin siisti[nä] kuin sodankäynti voi olla”. Lukiessani Salaiset aseveljet -kirjaa en voinut välttyä tunteelta, jonka koen esimerkiksi 3D-elokuvissa etsiessäni näyttäviä kolmiulotteisia efektejä tavallisen kuvan joukosta. Tätä kirjaa lukee väistämättä merkittävänä paljastuskirjana Suomen synneistä jatkosodan aikana ja näin ollen alkaa etsiä kohtia, jotka perustelisivat erillissotanäkemyksen totaalisen hyllyttämisen.

Silvennoisen väitöskirja on osa Kansallisarkiston alaista ”Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955” –hanketta. Hankkeen taustat ovat mielenkiintoiset ja se on tietynlainen osoitus valtion kyvystä itsereflek¬tioon ja pyrkimykseen löytää vastauksia ihmisiä askarruttaviin kysymyksiin. Kyseessä olevassa tapauksessa Suomen hallitus on pyrkinyt vastaamaan yhdysvaltalaisen Simon Wiesenthal Centerin selvitysvaatimukseen erityisesti juutalaisiin kohdistuneista luovutuksista toisen maailmansodan aikana. Suomen hallitus kutsui selvitysmieheksi historiantutkija Heikki Ylikankaan, jonka ehdotuksesta edellä mainittu hanke päätettiin perustaa. Tutkimushanke on terve osoitus kansakunnan pyrkimyksestä ensin tiedostaa menneisyytensä kipupisteet ja tämän jälkeen siirtyä niistä eteenpäin. Tällainen tutkimus tuntuu tarpeelliselta etenkin Suomen kaltaisessa valtiossa, joka usein nykyään itse toimii välittäjänä ja neutraalina valtiona maailman kriiseissä.

Silvennoisen suuren kohun saattelema ja kirjakaupoista löytyvä teos poikkeaa rakenteeltaan perinteisestä väitöskirjasta. Teksti on tutulla tavalla tieteellistä juoksevine viittausnumeroineen, mutta kun yrittää etsiä alaviitteitä, niitä ei olekaan. Otavan julkaisema kirja on taitettu suurta yleisöä varten, ei niinkään tiedeyhteisöä. Viittaukset löytyvät kirjan takaosasta, yhdessä nipussa muun tavalliselle lukijalle merkityksettömän tekstin kanssa. Metodien esittely, kysymyksenasettelu, tutkimuskirjallisuuden analysointi ja lähdeluettelot löytyvät kaikki kirjan takaosasta liitteenä, johon kirjoittaja kehottaa perehtymään ennen käsittelyosuuden lukemista, mikäli lukijan kiinnostuksen kohteena on myös tieteellinen taustatyö. Ratkaisuaan Silvennoinen perustelee tarinankaaren suojaamisella. Ratkaisu osoittautui oivalliseksi ja kirja onkin kuin historiallinen romaani lähdeviit¬tauksilla!

Kirjan helpostilähestyttävyyteen panostaminen ei ole jää vain metodiluvun sijoittamiseen liitteeksi. Teksti on muodoltaan erittäin sujuvaa ja toisinaan jopa lennokasta. Kliseisesti sanottuna, se tempaa mukaansa, eikä sen lukemista tee mieli lopettaa. Tutkimuksen tapahtumat ovat toisinaan kuin parhaimmasta agenttielokuvasta. Silvennoisen pitäisi viedä historian popularisointi seuraavalle asteelle ja myydä tutkimuksestaan muokattu versio käsikirjoituksena elokuvayhtiölle. Erityisen tarinavetoisia ovat kirjassa tasaisin väliajoin esiintyvät kappaleet, joissa seurataan saksalaisen puolijuutalaisen kaksoisagentti Kernigin tarinaa. Kuten hyvässä salapoliisijuonessa, myös hänen tarinassaan on yllättäviä käänteitä, salaisia viestejä jätettynä hotellin respaan ja taistelu eri valtioiden turvallisuuspoliisien kanssa. Kernigin tarina voisi tuntua päälle liimatulta erityistapaukselta, ellei siinä koko ajan vilahtelisi tutkimuksen kannalta merkittäviä valtiollisen poliisin johtohahmoja ja alempia toimihenkilöitä. Kernigin tarina on kuin varsinaisen tutkimuksen seassa kulkeva mikrohistoriallinen osuus, joka auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin Silvennoisen kuvaamaa aikaa ja paikkoja.

Kuten kirjan alaotsikko antaa ymmärtää, Silvennoinen ei juurikaan ole tutkinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, vaan tyytyy kuvaamaan Saksan ja Suomen turvallisuuspoliisiyhteistyötä 1930-luvulta jatkosodan päättymiseen. Juuri 1930-luvulla solmittiin jatkosodan loppuun asti kestäneen yhteistyön ensimmäiset sopimukset ja samalla vielä nuori Etsivä keskuspoliisi ja valtiollinen poliisi etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Kronologisesti etenevä esitys kertoo valtiollisen poliisin tehtävistä, siellä vallinneesta mentaliteetista ja erityisesti siitä, mitkä olivat syyt yhteistyöhön Saksan kanssa. Lukijalle jää tutkimuksen luettuaan laaja tieto ja ymmärrys valtiollisen poliisin toiminnan motiiveista, jotka ilman muutoin voisivat tuntua yksinkertaisilta kommunistivainoilta. Samalla selviää millaiset tekijät olivat vaikuttamassa Suomen päätökseen pyrkiä Saksan täysivaltaiseksi aseveljeksi.

Oula Silvennoisen tutkimus turvallisuuspoliisiyhteistyöstä tuli kuuluisaksi erityisesti siinä esitellyistä uusista lähteistä, jotka todistavat Saksan erityisen Einsatzkommando Finnlandin olemassaolon. Joukko-osaston tarkoituksena oli varmistaa vallattujen aluei¬den turvallisuus laaja-alaisia ”puhdistustoimia” hyväksikäyttäen. Joukko-osasto oli saanut käskykseen ottaa kiinni kaikki vaaralliseksi katsomansa tahot, kuten juutalaiset, kommunistiseen puolueeseen tai sen välittömään läheisyyteen kuuluvat ja muun haitallisen aineksen. Kiinnisaadut suljettiin Sallan ja Kirkkoniemen stalageille eli keskitysleireille, joissa vankeja kuulusteltiin epäinhimillisiä keinoja käyttäen ja tämän jälkeen tarpeettomat hävittäen. Kiusalliseksi tämän saksalaisten toiminnan ”puolueettomalle” Suomelle teki erityisesti kaksi lähdettä: ensinnäkin Silvennoisen löytämä kuitti, josta käy ilmi suomalaisten viranomaisten osallistuminen Einsatzkommando Finnlandin toimintaan ja toiseksi Sallassa toimineelta valtiollisen poliisin virkailijalta saatu tilannekatsaus, joka ainoana laatuaan kertoo saksalaisten ”puhdistuksista” niiden oikealla nimellä.

Oula Silvennoisen tulkinta Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyöstä on mielenkiintoinen ja taatusti tutkimusalaansa mullistava. Natsien toisen maailmansodan aikana suorittamat hirmuteot on yksi vireimmistä historiatieteen tutkimuskentistä vielä tänäänkin, mutta Suomen kannalta asiaa ei oltu ennen Silvennoisen työtä lähellekään loppuun käsitelty. Salaiset aseveljet -kirjaa yleisellä paikalla lukiessa on hyvä välillä muistaa sulkea hämmästyksestä auki jäänyt suunsa, sillä niin paljon uutta tietoa se ainakin allekirjoittaneelle antoi. Vaikka kirja sisältää paljon informaatiota natsien harrastamasta joukkotuhonnasta ja muusta järkyttävästä toiminnasta, sen painopiste ja mielenkiintoisin osuus löytyy suomalaisen poliisiviranomaisen moraalista ja sen murtumisesta sodan alkaessa. Kirjoitukseni otsikko on valtiollisen poliisin tutkintatoimiston päällikön Aarne Rinteen vastaus eräältä virkailijalta saatuun tilannekatsaukseen. Rinne oli huolissaan jälkipolville asti johtaneesta historiallisesta jäljestä. Tämän jäljen Silvennoisen työ tuo nyt päivänvaloon. Moraalin luhistuessa, oikeusvaltioperiaatteen unohtuessa ja byrokratian pettäessä, muista, sinua tarkkaillaan. Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet. Otava 2008. 477 s.