Filosofia on kodittomuutta, ikuista ikävää. Filosofia ei koskaan tyydy, sen on käännettävä jokainen kivi, yksikään murikka ei voi jäädä paikalleen olemaan. Filosofia alkaa kysymisestä. Kysyminen rikkoo harmonian, jolla valmiit vastaukset ovat meitä siunanneet. Filosofia luo meille ongelmia. Se hajottaa sen lapsenomaisen ykseyden, missä minä ja maailma ovat erottamattomia. Kun en enää olekaan yhtä maailman kanssa, olen yksin. Kun minut otettiin äitini rinnoilta, minusta tuli yksilö. Tietysti olen toisten ihmisten ympäröimänä, lähes saartamana, mutta kuinka voisin olla heidän kanssa, jotta olisimme onnellisia? Jotta ylipäänsä voisimme olla yhdessä, tulisi pyrkiä ihmisten väliseen ykseyteen. Karl Marx kutsui ihmisiä ykseyteen julistamalla kaikkien kansojen proletariaatin liittymistä yhteen. Elämän ykseyden palauttamiseksi Jeesus rukoili ”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”¹. Itsenäinen ajattelu on kuitenkin ollut aina filosofian tuskastuttavanakin perimmäisenä tavoitteena. Immanuel Kantin sanoin vasta omilla jaloillaan kävelevä ihminen on täysi-ikäinen. Kuinka nousta omille jaloille, kun samalla elämän onni on niin syvästi kiinnittynyt toisiin ihmisiin?

Ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppaa hallitsi sivilisaation ja kulttuurin kriisin ilmapiiri. Elämme jälleen kriisin aikakautta. Ympäristökriisi, talouskriisi, öljykriisi, ruokakriisi, vesikriisi, sodat, köyhyys ja muukalaisviha antavat aihetta toivottomuuteen. Vuonna 1936 Edmund Husserl kirjoitti tieteiden kriisistä, joka ilmensi länsimaisen kulttuurin laajempaa kriisiä. Kriisi kumpusi matemaattis-luonnontieteellisen metodin ylivallasta subjektiiviseen tietoon nähden. Positiivinen eli eksakti, abstrakti ja formaali tiede ”karsii periaatteessa juuri ne kysymykset, jotka ovat ihmiselle polttavimpia: kysymykset koko tämän inhimillisen olemassaolon merkityksestä tai merkityksettömyydest䔲. Positiivinen tiede siis erottaa ihmisen merkityksellisen elämän tieteellisistä kysymyksistä. Voisikin sanoa, että tiede vieraantuu inhimillisistä pyrkimyksistä ja siitä tulee itseriittoinen kokonaisuus. Positiivisen tieteen kuvaama todellisuus koostuu lainalaisuuksista, jotka ovat ikuisia ja muuttumattomia. Osittain luonnontieteen kehityksen tuloksena syntyneiden kriisien ratkaisu vaatii kuitenkin selvästi ajattelutapojen muutosta. Lakeja ei voida enää kunnioittaa ja on noustava kapinaan ihmisen taannuttavaa kehitystä vastaan! Mutta miten voisimme ylittää vallitsevan todellisuuden, joka tuottaa jatkuvia kriisejä, kun onnemme on silti siitä niin monin tavoin riippuvainen?

Positiivinen tiede ja negatiivinen filosofia

Moderni ihminen ja filosofia ovat iloinneet yksilöllistymiskehityksestä. Parhaimmillaan ihmiset eivät ole enää sidottuja syntyperänsä mukaan turpeeseen tai kartanoihin. Yksilön vapauden ja itsetoteutuksen mahdollisuuksien maksimointi on modernien yhteiskunnallisten ajattelijoiden yleinen päämäärä. Saman tavoitteen saavuttaminen motivoi niin viime vuosisadan yhteiskunnalliseen ajatteluun ehkä kaikkein syvimmän jäljen tehnyttä Marxia kuin nykyaikaista kansantaloustiedettä, joka on erityisesti viime vuosien taloudellisen kriisin mukana noussut yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Kysymykseen, mitä vapaus tarkoittaa ja miten yksilöllisyys taataan, on tietysti hyvin erilaisia vastauksia. Kansantaloustiede julistautuu avoimesti positiiviseksi tieteeksi, joka kertoo, kuinka maailma markkinataloustodellisuudessa makaa. Hyvinvointi saavutetaan siten, että yksilöllinen rationaalinen toimija saavuttaa vapailla markkinoilla tilanteen, jossa vapaa-ajan ja kulutushyödykkeiden määrän suhde vastaa parhaiten hänen henkilökohtaisia preferenssejään. Yksilö toimii siis markkinasuhteita hyväksi käyttäen oman etunsa maksimoimiseksi. Nimen omaan tässä mielessä kansantaloustiedettä voidaan kutsua positiiviseksi tieteeksi tai tieteeksi, joka antaa ohjeita koneenkäyttäjille. Se pyrkii kuvaamaan todellisuutta, jotta tietoa voidaan hyödyntää olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa tapahtuvassa toiminnassa. Kansantaloustieteen tieto on positiivista siksi, koska se vahvistaa vallitsevaa talousjärjestystä antamalla taloustiedettä tutkiville entistä paremmat mahdollisuudet niin sanotusti ”käyttää systeemiä hyväkseen”. Kansantaloustieteen teoriat, jotka pyrkivät omalla panoksellaan yhteiskunnallisen todellisuuden muuttamiseen, ovat marginaalissa.

Marx puolestaan lähti purkamaan oman aikansa kansantaloustieteen perusteita, jotka ovat yhä uusklassisessa muodossa pääosin muuttumattomia James Steuartin, Adam Smithin ja David Ricardon ajoista. Marx omaksui Hegeliltä negatiivisen filosofian periaatteen, joka kaikkein selkeimmin tulee esille kuuluisassa Marxin Feuerbach-teesissä: “[f]ilosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”³. Negatiivinen filosofia haastaa ja purkaa sekä luo uutta. Taustana on hegeliläinen näkemys todellisuuden prosessinomaisesta dialektisesta luonteesta. Historia on ainutlaatuista ihmisten vuorovaikutuksessa synnyttämää Kaikki siis virtaa, eikä virtaa voi kahlita kuin näennäisesti minkään positiivisen tieteen keinoin. Jokainen tiede kuvaa tiettyä historiallista aikaa, eikä Marxin mukaan kansantaloustiede tee tässä poikkeusta. Talouden niin sanottuja kylmiä lakeja tutkiva kansantaloustiede perustuu selittämättömille oletuksille ihmisluonnon pyrkimyksestä voiton maksimointiin ja oman edun tavoitteluun, jonka oikeudellinen ilmaus yksityisomistus on. Marxin mukaan kapitalistinen tuotantotapa – siinä missä mikä tahansa muukin historiallinen tuotantotapa – luo tietynlaisen ihmisen ja synnyttää kuluttajassa tarpeita, jotka eivät ole mitenkään sisäsyntyisiä.⁴ Kylmät ja pakottavat lait pätevät näin ollen vain tietyn luodun kehyksen sisällä.

Negatiivisen filosofian ase on kritiikki, jonka voi osin samaistaa ihmisen reflektiokykyyn, eli itsetietoisuuteen. Itsetietoisuus mahdollistaa sen, että ihminen voi tiedostaa itsensä jonkin kokonaisuuden osana. Kuten alkuun totesin, oikeastaan kaiken filosofian lähtökohdaksi voi ottaa kysymisen. Siinä mielessä kaikki filosofia on kriittistä. Tietysti kaikessa tieteen tekemisessä painotetaan kriittisyyttä ja itsenäisen ajattelun merkitystä, jotta tieteellinen tieto ylittäisi arkikokemuksen tason. Kysymys onkin kritiikin tasosta. Filosofia haastaa erityistieteet esittämällä perimmäiset kysymykset ihmisenä olemisesta, hyvästä ja pahasta sekä tiedon mahdollisuuksista. Esimerkiksi taloustieteen kohdalla voidaan kysyä, minkälaista yhteiskuntaa sen lähtökohtaoletukset tukevat ja tahdommeko ylläpitää sitä? Taloustiedehän ei rajoitu vain yliopiston seinien sisälle, vaan sen tutkimustuloksilla on merkittävä vaikutus poliittisessa päätöksenteossa.

Karrikoiden sanottuna positiivinen tiede siis pyrkii luomaan kaavamaisia ja ennustettavuuden mahdollistavia teorioita ulkoisesta todellisuudesta, jotta ihmiset voisivat käyttää luontoa omien tavoitteidensa mukaisesti. Negatiivinen filosofia taas purkaa virheellisiä oletuksia ja osoittaa, missä määrin todellisuus ei ole vain tutkimuskohde, vaan elävää elämää, jota ihmiset jokapäiväisesti luovat. Positiivisella tieteellä ja negatiivisella filosofialla kummallakin on oma tärkeä roolinsa. Mielenkiintoinen ja vaikea ongelma näiden kahden suhteessa on ensin mainitun tietämisen tavan ylikorostuneisuus kaikessa koulutuksessa peruskoulusta korkeimpaan koulutukseen saakka ja ylipäänsä nykyaikaisena ihmisenä olemisessa. Tätä voidaan kutsua ihmisenä olemisen taantumuksellisuudeksi, sillä joistakin syistä ihmiset vaikuttavat hyvin mielellään tarttuvan siihen, mikä heille on tuttua tai mitä jokin arvostettu taho heille opettaa.

Onneton kapinallinen

Ihmiselämän taantumuksellinen luonne on askarruttanut varsinkin monia tavalla tai toisella kapinallisia ajattelijoita. Kant oli vallankumouksellinen filosofiassa, Marx vallankumouksellinen teollisuusyhteiskunnassa ja Sigmund Freud vallankumouksellinen ihmisen psyyken tasolla. Jokainen kriittinen ajattelija, jolla on jonkinlainen ajatus siitä, miten maailmaa voisi parantaa, kohtaa kysymyksen ihmisen taantumuksellisuudesta. Uusi uljaampi ja edistyksellinen maailma edellyttää aina luopumista jostain nykyisestä, jostain positiivisesti kuvatusta mallista, jota soveltaen maailmassa voi suunnistaa. Negatiivinen filosofia on tässä mielessä aina rikkovaa, mikä usein on kivuliasta. Kritiikin käytäntöön panolla on samanlaiset vaikutukset kuin vieraantumisessa äidin rinnoilta. Ykseys maailman kanssa, jossa olemme tottuneet elämään ja hankkimaan ravintomme, kaikkoaa menneisyyden nostalgiaksi. Tuntematon todellisuus on täynnä vaaroja ja vailla kiinnepisteitä.

On hyvin inhimillistä välttää vaaroja ja epävarmuutta. Sanotaanhan usein, että lapsillakin on terveellistä olla esikuvia ja samaistumisen kohteita. Freudin mukaan onnen tavoittelu on epämieluisuuden minimoimista. Onni riippuu siitä, miten ihminen onnistuu järjestämään libidotaloutensa, joka koostuu viettitarpeista ja niiden tyydyttämiseen käytetystä energiasta. Libidotalouden menot ovat sitä pienempiä, mitä enemmän maailma vastaa ihmisen omia tarpeita ja toiveita. Yleensä tämän talouden tasapaino riippuu siitä, kuinka helposti ihminen voi muuttaa maailmaa omien tavoitteidensa mukaiseksi. Yksilön mahdollisuudet häntä ympäröivän suuren maailman muuttamiseksi ovat kuitenkin kovan työn takana. Teoksessa Ahdistava kulttuurimme Freud⁵ väittää, että jos ihmisen viettirakenne ei ole joustava, hän ei voi saada maailmasta mielihyvää. Toisin sanottuna sopeutuminen on yksi tie onnellisuuteen. Kritiikki taas ei voi saada voimaansa sopeutumisesta. Voidaankin päätellä, että kriitikko asettaa itsensä alttiiksi epäonnelle ja sille mahdollisuudelle, ettei hänen tarpeensa tule koskaan tyydytetyiksi. Tässä piilee jokaisen kapinallisen tragedia. Taakka voi lopulta osoittautua kestämättömän raskaaksi, johon ratkaisuna voi olla kääntyminen pois yhteisöllisestä todellisuudesta. Tämä tarkoittaisi viettien toteuttamisen sijasta niiden tukahduttamista.

Freud kritisoi esimerkiksi itämaisia uskontoja siitä narsistisesta periaatteesta, että maailma on aina valmis. Buddhalaisuudessa korostettu yksilön tekemä rauha maailman kanssa ja tyytymättömyyden, ulkoisten tavoitteiden janoamisen hillitseminen on avain kärsimyksestä vapautumiseen. Hieman uskontoon rinnastaen Freud mainitsee myös päihteet eräänlaisena pakopaikkana, sillä ne auttavat ihmistä unohtamaan ulkoisen maailman ahdistavan puserruksen. ”Ne ovat osasyyllisiä siihen, että tyhjiin kuluu suuri määrä energiaa, joka voisi parantaa ihmisen osaa maan päällä”⁶. Näin kapinallisen tragedia sen kun jatkaa syventymistään – ahdistusta lievittämään pyrkivä narkkaus ja juoppous vie voimat, jotka olisi käytettävä vallankumoukseen, joka voisi luoda tilan kapinallisen viettien tyydyttymiselle. Freud ei kuitenkaan kehota unhoittamaan ihmisen sisäistä maailmaa, vaan alleviivaa sitä, ettei ihmisen ole terveellistä mennä kumpaankaan ääripäähän: antautua puhtaasti sisäiselle todellisuudelleen tai pyrkiä vain kiivaasti taistelemaan ulkoisten olosuhteiden muuttamiseksi. Onnellinen ihminen siis toimii joustavalla tavalla, mikä ei välttämättä tarkoita sopeutumista, vaan narsismin ja yhteisöllisen toiminnan tasapainoa. Markkinahumussa kasvaneille ihmisille tämä ajatus tulee lähestyttäväksi metaforan avulla: ”Varova kauppamies ei sijoita koko pääomaansa yhteen ainoaan yritykseen”⁷.

Myöhäinen Freud kuvaa ihmisyksilöiden ja kulttuurin suhdetta elämän- ja kuolemanvietin kamppailuna. Kulttuuri on Freudille elämänviettiä palveleva ihmisyhteisö, jossa ihmisten suhteet ovat siten säädeltyjä, että yhteisössä on turvallista elää. Kulttuuri kuitenkin joutuu yksilöiden välistä harmoniaa luodessaan tukahduttamaan yksilöiden tarpeita. Tämä on siksi erityisen vaikeaa hyväksyä, sillä onni on lopulta vain yksilöllinen asia. Freudin näkemys on, että yksilön ja kulttuurin tasapainotilan saavuttaminen on ihmiskunnan pääpyrkimys. Kulttuuri voi kehittyä siten, että se paremmin tyydyttäisi yksilöllisiä tarpeitamme, mutta viettien rajoittaminen on sen välttämättömänä tehtävänä. Toistaiseksi kulttuurin edistys on tarkoittanut kontrollin lisääntymistä, jonka seurauksena ihmisiin istutettu syyllisyydentunto on syventynyt ja siten onnen sekä seksuaalisen vapauden tila on kaventunut. Freud uskoo edistyksen mahdollisuuteen, mutta sen suurimpana esteenä on kuolemanvietin synnyttämä ihmisen itsetuhoinen aggressiotaipumus. Freudin tarkoittaman hyökkäävyyden voi katsoa ilmenevän esimerkiksi siinä kiivaudessa, millä vauhdilla ihmiskunta on tuhoamassa omaa elinympäristöään.

Psykoanalyyttinen ratkaisu kulttuurin aggressiivisuuteen käy terapian kautta. On voitava tinkiä ankaran Yliminän vaatimuksista, eli on voitava tinkiä kulttuurisista vaatimuksista, jotka johtavat esimerkiksi siihen, että kasvihuonekaasupäästöt lisääntyvät. Tällainen kulttuurinen vaatimus voi olla esimerkiksi materiaalisten kulutustuotteiden käyttöiän jatkuva lyhentyminen. Kun kulttuuri on itsetuhoinen, voidaan sitä kutsua sairaaksi. Negatiivisen filosofia on eräänlaista kulttuurista terapiaa. Marxilainen taloustieteen kritiikki istuttaa kansantaloustieteen terapiasohvalle ja palaa kansantaloustieteen lapsuuteen, jolloin teoriaan kiinnitettiin muun muassa jatkuvan kasvun ideologia. Koska positiivinen tiede on normaalitiedettä, eikä kansantaloustieteessä ole koskaan tapahtunut merkittävää paradigman murrosta, on sairauden diagnoosi haastavaa tehdä, koska ei ole olemassa juuri mitään, mihin vallitsevaa teoriaa voisi verrata. Positiivisen tieteen on vaikea kyseenalaistaa lähtökohtaoletuksiaan edes tuhon lähestyessä. Ilmastonmuutoksen ehkäiseminen nähdään teknisenä kysymyksenä, joka voidaan ratkaista samoin keinoin kuin ongelma on syntynyt. Ajatuksena on, että jos teemme positiivisella asenteella tarpeeksi töitä, voimme selvitä ongelmista.

Joukon turva

Ihmisen positiivista luonnetta, eli luonnetta, joka pyrkii säilyttämään koheesion kerran omaksutun uskomusmaailman kanssa, kuvaa myös Leon Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoria. Sosiaalipsykologian klassikoksi muodostuneessa teoksessaan When Prophecy Fails⁸ Festinger kirjoittaa maailmanlopun kultista, jonka jäsenet uskoivat lentävän lautasen pelastavan tosi uskovaiset juuri ennen Jumalan langettamaa suurta tulvaa. Festingerin tutkimusryhmä halusi kokeellaan selvittää, kuinka kultin jäsenet reagoivat siihen, jos ennustus maailmanlopusta ei toteudukaan. Ennen maailmanlopuksi ennustettua päivää 21.12.1954 kultti ei käytännössä lainkaan pitänyt yhteyttä ulkomaailmaan. Kokeen tulos oli kuten Festinger ennakoi: ennustuksen epäonnistumisesta seurannut kognitiivinen dissonanssi, eli tiedollinen ristiriita avasi kultin ulkomaailmaan ja ajoi ihmiset hakemaan hyväksyntää yrittämällä käännyttää muita ihmisiä kultin jäseniksi. Ennustuksen toteutumatta jääminen selitettiin sillä, että kultin jäsenistä kantautuva valo oli lopulta saanut Jumalan heltymään ja pelastamaan maailman tuholta.

Festinger katsoi yksilön kohtaaman vakavan dissonanssin johtavan uskomusten horjumiseen, mutta ryhmässä ihmiset voivat tukea toisiaan ja säilyttää uskonsa. Mitä suurempi uskovien ryhmä, sitä pienempi mahdollinen dissonanssi on. Käännytystyöllä pyrittiin madaltamaan ristiriitaa kultin ja ulkomaailman uskomusten välillä. Festingerin koe osoittaa sen, kuinka käsittämättömältä vaikuttavia uskomuksia ihmiset voivat lähteä puolustamaan sosiaalisista syistä. Koe on esimerkki siitä, kuinka vaikea ihmisten uskomuksia on muuttaa, jos heillä on turvanaan jokin yhteisö. Esimerkiksi reagointia viimeisimpään talouskriisiin olisi mielenkiintoista tarkastella Festingerin teorian näkökulmasta. Vaikka kriisin alkuvaiheissa uumoiltiin keynesiläisyyden uutta tulemista, ei markkinoiden tai pankkien toimintaa lopulta rajoitettu kovinkaan merkittävästi. Hypoteesinomaisesti esitän, että ekonomien kognitiivinen dissonanssi paikattiin sopimalla yhteinen julkiseen lainoitukseen perustuva pelastussuunnitelma, mutta ”kultin” hylkäämistä ei missään vaiheessa harkittu, sillä yhteisö oli riittävän eheä.

Joukossa tyhmyyden tiivistymisestä kirjoittaa myös Jose Ortega y Gasset. Massojen kapinassa⁹ Ortega y Gasset lähtee liikkeelle siitä tosiseikasta, että väestönkasvu on lisännyt maapallon väkilukua hyvin suuresti teollistumisen aikakauden alusta lähtien. Jatkuva laajentuminen on johtanut siihen, että ihmisillä on mahdollisuus saada suhteellisesti entistä kapeampi kuva todellisuudesta, sillä suurempaan kokonaisuuteen on vaikeampi tarttua. Voidaan huomata, että Massojen kapinan julkaisuhetkestä maailman väkiluku on vielä noin kolminkertaistunut reilusta kahdesta vajaaseen seitsemään miljardiin. Paradoksaalisesti maailman monimuotoistuminen ei johda Ortega y Gassetin mukaan ihmisten vapauksien lisääntymiseen. Valtava valintojen maailma tekee mahdottomaksi valintojen tekemisen ylipäänsä. Valinnat ovat enää näennäisiä, sillä niiden suuruusluokkaa voidaan, nykyaikaista esimerkkiä käyttääkseni, verrata eroihin suomalaisten lager-oluiden välillä. Kokonaiskuva, eli todellisten valintojen mahdollisuus hukkuu nippelimäiseen shoppailuun.

Ortega y Gasset katsoo, että valintojen mitättömyyteen on syynä myös yleinen tasa-arvo, jonka nimessä kaikki ihmiset riippumatta sivistyksen tasostaan voivat vaatia yhtäläisiä oikeuksia. Ortega y Gassetin elitistiseltä tuoksahtavaa näkökulmaa voi tulkita niin, että yleinen tasa-arvo häivyttää ihmisiä erottavat laadulliset ominaisuudet kun kaikki ovat yhtäläisesti osana abstraktia yhteisöä, jolle on hyvin hankala antaa mitään sisällöllisiä määrityksiä. Ortega y Gasset kuvailee uutta maailmaan tullutta ”itserakkaan nuoren herran” ihmistyyppiä, joka käyttäytyy kuin suuren perinnön saanut huoleton nuorukainen. Nämä massaihmiset ovat saaneet perinnöksi koko länsimaisen sivilisaation, jonka hedelmistä he kernaasti nauttivat, mutta jonka tulevaisuudesta he eivät ole valmiita ottamaan vastuuta. ”Hän ei omasta puolestaan tee mitään tasapainon hyväksi; hän kasvaa kieroon ja hänen olemassaolonsa juuret turmeltuvat, sillä hän ei päästä niitä työntymään elämän peruskerroksiin, joissa alituinen vaara ja kyseenalaisuus kuuluvat sen olemukseen”¹⁰. Voimme taas ottaa nykyaikaisen esimerkin talousmaailmasta ja verrata ”itserakkaan nuoren herran” elämää siihen valtavaan lainan määrään, jota valtiot ovat yhdessä tuumin ottaneet kestävyysvajeensa paikkaamiseksi. Lainarahalla elämistä ei juuri voida sanoa vastuun ottamiseksi tulevaisuudesta.

Länsimaisessa yhteiskunnassa massat ovat ensi kertaa johdossa ja Ortega y Gassetin mukaan se vie ihmisen huonontumiseen omasta lajistaan. Ihmisillä on kyky toimia tietoisesti historiaa luoden, mutta massojen johtamassa yhteiskunnassa ihmiset ovat historian vietävinä. Massaihmiset eivät voi sietää minkäänlaista ulkoista arvovaltaa, koska jokaisella ihmisellä on päätösvalta omaan elämäänsä. Kun massat ovat johdossa, ei johdossa enää ole oikeastaan kukaan. Massa ei kuvaa ainoastaan ihmisten suurta määrää, vaan myös sitä raskautta, joka sitoo ihmisjoukot taantumuksen vaikeasti liikuteltavaan tilaan. Taantumus saa alkunsa, kun menneisyys hallitsee tulevaisuutta, eikä tulevaisuuteen ulottuva ajattelu ohjaa meitä. Menneisyys ikään kuin uusintaa itseään käymällä eteenpäin vain muuntuen uudenlaisiin muotoihin. Tulevaisuus ei ole mikään päämäärä, vaan sokean kehityksen tulos.

Sivilisaation korkeimmalla asteella elävät primitiiviset ihmiset kyllä tietävät, kuinka erilaisia teknologisia välineitä käytetään, mutta eivät juuri mitään siitä, miten ne ovat tuotettu. Ihmiset siis käyttävät omaksi ilokseen kuin taivaan lahjana tipahtaneita värkkejä. Ortega y Gasset väittää, ettei ihmisillä ole juuri käsitystä siitä, millaisia ovat sivilisaation edellytykset erilaisille teknologisille saavutuksille. Passiiviset käyttäjät ovat toki mukana tekemässä uutta aikaa, mutta he ovat ajelehtijoita, jotka eivät edes sitä itse tiedä. Tieteilijät eivät ole tässä suhteessa massaihmistä kummoisempia, sillä moderni tiede johtaa sisäisen logiikkansa mukaisesti aina hienontuvaan erikoistumiseen. Erikoisasiantuntijat ovat eksperttejä omalla alallaan, mutta muista tieteistä, taiteesta, uskonnosta tai filosofiasta vain harvalla tutkijalla on syvällinen käsitys. Tieteilijöillä ei näin ollen ole sen suurempaa käsitystä siitä, millaiset ovat heidän tieteensä historialliset ja yhteiskunnalliset edellytykset. Ortega y Gasset käyttää esimerkkinä Albert Einsteinia tutkijasta, jonka mielenkiinto ei kohdistunut vain kapealle sektorille. Laaja oppineisuus mahdollisti Einsteinille ajattelun newtonilaisen sovinnaisen fysiikan laatikon ulkopuolella. Uudenlaisen systemaattisemman ensyklopedian, joka tarkoittaa tietynlaista ajattelutapaa tai tieteiden toimintatapaa, rakentaminen voisi Ortega y Gassetin mukaan paikata erikoistumisesta johtuvaa tiedon fragmentoitumista ja lakkauttaa siitä kumpuava barbaria. Kapeat tieteenalarajat ylittävä dialektinen ymmärrys tarkoittaisi nähdäkseni myös negatiivisen filosofian ja positiivisen tieteen näennäisen ristiriidan ylittämistä.

Elämää yltäkylläisyydessä

Ortega y Gassetin pohdinnat johtavat päättelemään, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa ihmiset veltostuvat mieleltään ja taantuvat ”aikuisiksi”, jotka eivät koskaan ole vieraantuneet äidin rinnoista. Marx ennusti kapitalistisen tuotantotavan ristiriitojen kärjistyvän huippuunsa, mistä väistämättömänä seurauksena olisi riistetyn luokan nouseminen kapinaan sortajia vastaan. Yksinkertaisesti proletariaatilla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, sillä vallankumouksessa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Ilman vallankumousta työläiset menehtyisivät puutteeseen. Moni länsimaalainen ihminen voi katsella ympärilleen ja tehdä huomion, ettei Marxin ennustukset ole toteutuneet. Päinvastoin, työläisillä näyttää olevan jatkuvasti enemmän materiaalista hyvinvointia ja vapaa-aikaa.¹¹ Mitään välitöntä tarvetta vallankumoukselle ei näyttäisi olevan. Tämän huomasivat jo viime vuosisadan alun marxilaiset, jotka näin kohtasivat entistä kiperämmän kysymyksen luokkatietoisuuden muotoutumisesta. Marxin analyysin perusteella kapitalistinen tuotantotapa perustuu orjuutukseen ja se vieraannuttaa ihmisen omista inhimillisistä kyvyistään, mutta miten ihmeessä ihmiset ajattelisivat koko asiaa, kun heillä on mahdollisuus vaurastua ja kuluttaa?

Georg Lukacs¹² pyrki selittämään, miten yksilönvapautta julistavalle liberalistiselle ideologialle perustuva kapitalistinen yhteiskunta musertaa ihmisten todellisen yksilöllisyyden. Tähän syynä on esineistymisen ilmiö, joka tunnetaan myös reifikaationa. Esineistyminen tarkoittaa sitä, että yksilön näkökulmasta taloudesta ja muusta yhteiskunnasta tulee ulkoinen voima, joka määrää ihmiselämää rautaisella välttämättömyydellä. Ihmiset tekevät talouden omalla toiminnallaan, mutta se ottaa esineenomaisen, itsenäiseksi jähmettyneen kaavun. Äärimmäisen monimutkaisesta talousjärjestelmästä tulee ihmisille toinen luonto, joka pakottaa sopeutumaan sen antamiin kehyksiin. Ihmiset alkavat ajatella, että taloudellisille realiteeteille ei vain voi mitään. Erilaiset lukuja vilisevät taulukot vaikuttavat kuvaavan todellisuutta itsessään, vaikka ne ovat vain malleja todellisuudesta. Näin Lukacsin mukaan ihmiset vieraantuvat ja menettävät vapautensa. Kapitalistisen tuotantotavan puitteissa esimerkiksi ihmissuhteet muuntuvat kilpailullisiksi hyödyntavoittelusuhteiksi. Verkostoituminen on eräs nykyaikainen ilmaus, joka viestii pakottavaa painetta taloudellista hyötyä tavoittelevaan sosiaaliseen toimintaan. Erityisesti taloustiede luo formalistisia teorioita ihmisen toiminnasta ja ennakoitavat pääomasuhteet korvaavat ennakoimattoman elävän elämän. Jos taloustiede jäisi vain teoriaksi, tämä ei olisi vielä kovin vaarallista, mutta kun yhteiskuntaa hallitaan yhä enemmän taloustieteen metodein, se ei enää ole vain deskriptiivinen vaan normatiivinen teoria.

Vastaus siihen, onko Lukacsin kritiikki aiheellista, vaatii ensin taustalleen vastauksen kysymykseen, mikä ihmisen elämässä on tärkeää: 1) rikastuminen hyödykkeiden maailmassa, jonka voi katsoa lisäävän ylipäänsä valintojen mahdollisuutta elämässä, vai 2) elämän autonomisuus, joka edellyttää mahdollisuutta irrottautua taloudellisista ja muista pakoista? Lukacs uskoi, että ihminen voi voittaa vieraantumisen, mutta esimerkiksi Martin Heidegger¹³ piti vieraantumista ihmisen maailmassa olemiseen olemuksellisesti kuuluvana ontologisena seikkana. Ihmiset ovat Heideggerin mukaan jokapäiväisessä elämässään langenneita vieraantuneeseen olemiseen, missä ihminen menettää itsensä takertuessaan erilaisiin ulkoisiin houkutuksiin ja tyydytyksiin. Vieraantunut ihminen ei kysy omaa olemistaan, vaan puuhastelee arkisten askareiden parissa. Lankeaminen ei kuitenkaan ole Heideggerille siinä mielessä tuomittavaa, että kaikki ihmiset elävät langenneina, eikä mikään kulttuurin edistys sitä voi vähentää. Voimme päätellä, että jos vieraantuminen on ikuista, on sen voittamiseen tähtäävä vallankumous turhuutta. Jotta kannattaa olla kapinallinen, tulee uskoa ihmiskunnan edistykseen.

Paraneeko maailma?

Asennoitumisella metafyysiseltäkin vaikuttavaan kysymykseen ihmiskunnan edistyksestä on hyvin käytännöllisiä seurauksia ihmisten motivaation kannalta. Freud toteaa, että on hyvin vaikea tietää millaista onnea menneet sukupolvet ovat kokeneet, sillä onni on aina subjektiivinen asia, eikä sitä voida objektiivisesti arvioida. Onnea ei voi yksinkertaisesti analysoida liittäen sen joihinkin ulkoisiin olosuhteisiin. Näin on vaikea myös tietää, edistyykö ihmiskunta. Ainakaan tekniikan edistystä ei voi Freudin näkökulmasta samaistaa ihmiskunnan edistykseen: ”Muutaman viime miespolven aikana ihmiset ovat erinomaisessa määrin oppineet hallitsemaan luonnontieteitä ja niiden teknisiä sovellutuksia ja näin ennen aavistamattomalla tavalla päässeet luonnon valtiaiksi... Syystäkin ihmiskunta niistä ylpeilee. Mutta samalla ihmiset uskovat panneensa merkille, että tuo avaruuden ja ajan entistä parempi hallinta, luonnonvoimien alistaminen, vuosituhantisten toiveiden ja kaipuun täyttymys ei olekaan lisännyt elämän mieluisuutta eikä auttanut heitä kokemaan suurempaa onnea”¹⁴. Tekninen kehitys on luonut uusia onnettomuuden aiheita, eivätkä menneisyyden ihmiset ole olleet huolissaan esimerkiksi siitä, että ystävään ei saa viikkoon kännykällä yhteyttä. Edistysuskoiset sosialistit katsovat, että epätasa-arvoiset omistussuhteet turmelevat perimmäisesti hyvän ihmisluonnon ja aiheuttavat konflikteja yhteiskuntaan. Freud kuitenkin huomauttaa, ettei tasa-arvoista yhteiskuntaa voida luoda vain omistussuhteita muuttamalla, sillä erilaisten valtasuhteiden alkuperä ei ole omaisuudessa, vaan ne ovat läsnä jo lastenkammarissa. Vaikka yhteiskunta olisi aineellisesti tasa-arvoinen ”seksuaalisiin suhteisiin yhä jäisi eriarvoisuutta, josta välttämättömästi kehittyisi muutoin tasa-arvoisten ihmisten välille mitä vahvimman kaunan ja vihamielen lähde”¹⁵.

Myös Immanuel Kant katsoi, että vallankumouksen kautta voidaan päästä eroon vaikkapa itsevaltiudesta, mutta todellinen muutos ihmisten ajattelussa on huomattavasti pitempi ja vaivalloisempi projekti. Tämä projekti on nimeltään valistus¹⁶. Kant aloittaa kuuluisan artikkelinsa ”Mitä on valistus?”: ”Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään ilman toisen johdatusta. Itseaiheutettua tämä alaikäisyys on silloin, jos sen syynä ei ole järjen puute, vaan päättämisen ja rohkeuden puute käyttää järkeään ilman toisen johdatusta”¹⁷. Rohkeutta tarvitaan silloin, kun on kohdattava jotain pelottavaa tai haastavaa. Kant siis tiedosti saman seikan kuin Freud, eli sen, että valistuminen on libidotaloudellisesti elämänenergiaa kuluttavaa raskasta toimintaa kun itsenäinen järjen käyttö aukaisee railon itsen ja maailman välille. Ihmisistä enemmistö nojaa mielellään sääntöihin ja kaavoihin, eikä se mitenkään järjen vastaista olekaan, mutta järjen käyttäminen mekaanisena työkaluna on ”ikuisen alaikäisyyden jalkarauta”. Kantin ajatus valistuksen toteutumisesta käy julkisen järjen käytön kautta. Kaavamaisella järjen käytöllä on paikkansa yksityiselämässä, jota voi tarkoittaa esimerkiksi opetustyö, joka tapahtuu tietyn opetussuunnitelman mukaisesti. Julkisesti opettajalla tulee kuitenkin olla oikeus olla eri mieltä opetussuunnitelman kanssa ja käydä julkista keskustelua suunnitelman parantamisesta. Valistuneen opettajan myös täytyy tehdä näin.

Kant¹⁸ pohti myös ihmiskunnan edistymisen ongelmaa. Mitään valmista vastausta tähän kysymykseen ei ole edes mahdollista olla, sillä kysymyksellä on tarkoitus saada tietoa tulevaisuudesta, josta tietysti kenelläkään ei voi olla kokemusperäistä tietoa. Tästä syystä Kant katsookin, että edistys on ainoastaan meidän omissa käsissämme. Ihmiskunta edistyy, jos laitamme sen edistymään. Kantin käsityksen voi tältä osin rinnastaa edellä mainittuun Marxin julistukseen meistä maailman muuttajina. Kant katsoo, että ihmiskunnan edistyksestä on empiiristäkin todistetta. Paras todiste tästä on Ranskan vallankumous, joka on merkki tasavaltalaisen valtio- ja hallitusmuodon kehittymisestä. Vahvasti laillisuuteen nojaava tasavaltalainen järjestelmä pyrkii tekemään oman luonteensa mukaisesti sodankäynnin ei-tavoiteltavaksi, sillä kansalaisten näkökulmasta sodat tuottavat aina vain tuhoa ja menetystä. Tasavaltalaisuus ei kuitenkaan voi (ainakaan vielä) tarkoittaa demokraattista päätöksentekojärjestelmää, sillä kansa on alaikäisyyden tilassa. Jotta kansa voisi sivistyä, tarvitaan ylhäältä alaspäin tapahtuvaa kasvatusta. Kantia vastaan voidaan esittää huomio, että vaikka tasavaltaisten valtioiden määrä on lisääntynyt, viime vuosisata on ollut ihmiskunnan historian verisin.

Kantin näkemystä voi verrata Ortega y Gassetin massayhteiskunnan kritiikkiin. Ortega y Gassethan valitteli, että sivistymättömälle kansalle on annettu liian paljon vaikutusvaltaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pian tämän espanjalaisen señorin esittämän kritiikin jälkeen natsit löivät läpi saksalaisessa demokratiassa. Seuraukset ovat tunnetut. Sotien määrän ja tuhovoiman lisääntyminen ei ehkä olekaan niinkään vastaväite Kantille kuin osoitus siitä, että ihmiset eivät ole vielä kyllin sivistyneitä demokratiaan. Kant tiedosti, että usein vasta sitten, kun ihmiset ovat tuottaneet katastrofin, osaamme nähdä toimintamme järjettömyyden. Tämä ei lupaa kovin hyvää sille, että voisimme esimerkiksi ehkäistä ilmastonmuutoksen, jos on tapahduttava monia tuhoisia ja peruuttamattomia asioita ennen kuin pystymme säätämään lait, jotka tekevät yhteiselostamme järkevää.

Hahmotteluja ratkaisuiksi

Ainoat aidot ja todelliset ajatukset ovat syntyneet haaksirikkoon joutuneiden ihmisten mielissä. Kaikki muu ajatusten nimellä kulkeva on retoriikkaa, asenteellisuutta, sisäistä teeskentelyä. Ellei ihminen tunne olevansa todella hukassa, hän auttamatta on hukassa. Hän ei milloinkaan löydä itseään eikä saavuta kiinteää todellisuuspohjaa.¹⁹ – Jose Ortega y Gasset

Voimme vetää yhteen, että maailman parantaminen on raskasta puuhaa. Ihmisen on uhrattava jotain itsestään, jotta yhteisönä voisimme elää vähemmän kärsivässä todellisuudessa. Maailmaa parantava tai kapinallinen ihminen tarvitsee tuekseen yhteisön, toisia ihmisiä ja rakkautta. Yhteisön tuki voi toisaalta myös olla vähentämässä tarvetta itsenäiseen ajatteluun kunkin taputellessa ringissä toisiaan selkään. Ehkä sittenkään ei tarvitse sanoa, että ihmisen on tehtävä uhrauksia omassa elämässä ja luovuttava jostain muiden ihmisten hyväksi, sillä kokiessaan tietynlaista ykseyttä, toiminta maailman parantamiseksi on yksilön itsensä toteuttamista. Jos ihminen on ympäristönsä tuote ja samalla ihminen voi vaikuttaa ympäristöönsä omalla toiminnallaan, yhteiskunnallinen toiminta on yksilöön itseensä vaikuttamista. Marxilaisena näkemyksenä voi pitää sitä, että ihmisellä on aina mahdollisuus ohjata omaa kohtaloaan tiettyjen yhteiskunnallisten kehysten sisällä. Kristityksi kannaksi taas voi esittää sen, että ihmisten elämä on kaitselmuksen armoilla. Jumala olisi siis luonut tietynlaisen maailman, jossa ihmisten tehtävänä on elää hyvin. Tampereella aikuiskasvatuksen professorina toiminut Urpo Harva²⁰ on tulkinnassaan korostanut marxismin uskoa ihmisen toiminnallisiin kykyihin ja pitää sitä mahdollisesti liioiteltuna. Kristinuskon pyrkimys Jumalan sanan toteuttamiseen ei sekään ole Harvalle riittävä kuvaus ihmisenä olemisesta. Ehkä totuus on jossakin siinä välissä, missä ihminen ei voi vapaasti päättää kohtalostaan, muttei se myöskään ole ennalta annettu. Voi olla, ettemme pysty muuttamaan ihmisen olemusta – ja sellainen olemus ehkä on olemassa – mutta voimme ymmärtää itseämme ja kanssaeläjiämme ja sitä kautta luoda maailmasta entistä parempi. Spinozankin mukaan vapaus on välttämättömyyden tunnistamista. Voisimme luonnehtia ihmistä hieman mystiseen sävyyn luoduksi luojaksi tai määrätyksi määrääjäksi.

Ihmisten tyhmyyteen ja kyvyttömyyteen ratkaista laajamittaisia kriisejä sekä demokratian ongelmiin on vaikea esittää selkeää ratkaisua. Mitä voimme kuitenkin tehdä, on todeta kulttuurimme yksiulotteisuus ja pyrkiä murtamaan positiivisen tieteen imperialismi. Tämä on välttämätöntä, jos ylipäänsä haluamme keskustella onnellisuudesta inhimillisen elämän päämääränä. Positiivinen tiede mahdollistaa omalta osaltaan luonnon hallinnan ja muun muassa ihmisten materiaalisen hyvinvoinnin kasvattamisen ja on sikäli tärkeää. Ehdottomaan valta-asemaan päästessään se kuitenkin tekee ihmisistä koneen osasia, joiden toimintaa on jatkuvasti tehostettava. Tällainen rappioon johtava yksiulotteisuus on vältettävissä, jos negatiivinen filosofia ja positiivinen tiede muodostavat elävän ykseyden. Negatiivisen filosofian tehtävää voisi verrata Kantin ajatukseen tasavaltalaisuudesta edistyksen edellytyksenä. Negatiivinen filosofia takaisi sen, että positiivinen tiede toimisi kansalaisia kokonaisuudessa hyödyttävällä tavalla. Negatiivinen filosofia voisi mahdollistaa päämääristä keskustelun ja rakentaa siltoja eriytyneiden tieteiden välille, jotta ensyklopedisesti toimiva tieteiden kokonaisuus voisi kulkea kohti näitä päämääriä.

Kaikkien tieteiden tehtäväksi voi katsoa totuudellisuuteen pyrkimisen. Objektiivisuus ja neutraalisuus nähdään usein perustavaksi tavoitteeksi. Tieteen on palveltava totuutta! Kuten opetusneuvos Yrjö Kallinen 1970-luvun alussa tehdyssä haastattelussa kehottaa, on ihmisten pyrittävä elämässä yleensä totuudellisuuteen. Kalliselle totuudellisuus on ennen kaikkea ihmisten kykyä myötäelämiseen. Myös tieteissä objektiivinen tutkimusasenne ei nähdäkseni riitä, vaan tarvitaan myötäelämistä eri tieteiden välillä ja pitää tunnustaa se, että tutkimuskohteita ei loppujen lopuksi ole mahdollistaa erottaa tutkijasta. Jokaisen ihmisen, jokaisen tieteen näkökulma on omiin lähtökohtiinsa sidottu, mutta käyttämällä myötäelämisen lahjaa voidaan lähestyä totuutta sen laajassa merkityksessä. Myötäelämisen on ehdottomasti tarkoitettava myös yhteiskunnallisen ja yksilöllisen ihmisen kohtaamista, jossa henkilökohtainen vastuu ja moraali ei ole irrallisena maailmanlaajuisista rakenteellisista kysymyksistä. Kallinen huomauttaa, että jokaisen on aloitettava itsestä ja siis otettava henkilökohtainen vastuu länsimaisen kulttuurin kriisin ratkaisemiseksi. Jotta tähän olisi jokin syy, ei edistysuskoa sovi unohtaa. Pikku G:n sanoin:

Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus
Kaikki kasvaa, lapset varttuu, virheist oppii
Ja kokemust karttuu