Jani Erolan toimittama Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa antaa panoksensa uudelleen heränneeseen luokkakeskusteluun. Kirjan tavoitteena on avata sosiologisia näkökulmia luokan käsitteeseen. Erolan kirjoittaman johdannon mukaan teos yksinkertaisesti ”selittää, mitkä ovat yhteiskuntaluokat ja mikä on niiden rooli suomalaisessa yhteiskunnassa”. Empiirisen kuvauksen ja tutkimuksen esittelyn ohella Erola asettaa kirjan tehtäväksi myös luokka-analyysin teoreettis-filosofisten lähtökohtien päivittämisen.

Yhdeksän teoksen yhdestätoista artikkelista keskittyy pääasiassa empiirisen tutkimuksen esittelyyn. Tämä onkin ehdottomasti kirjan parasta antia. Artikkelit valottavat monesta näkökulmasta miksi ja miten yhteiskunnallinen eriarvoisuus on edelleen riippuvainen yhteiskuntaluokista. Teos puolustaa samalla yhteiskuntaluokan käsitteen merkitystä yhteiskuntatutkimukselle. Luokkien ”kuoleman” sijaan artikkeleissa korostuvat monessa suhteessa merkitykselliset luokat, jotka ovat yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuvaisia ja näin ollen vaativat osaksensa aina empiiristä tutkimusta.

Jani Erolan artikkeli "Luokkarakenne ja luokkiin samastuminen Suomessa" tuo esiin, että luokkarakenteen muutoksesta huolimatta työväenluokkien osuus on Suomessa säilynyt muihin maihin verrattuna korkeana, toisin kuin aiemmin on ennustettu. Keskiluokan kasvun syynä on maanviljelijöiden vähentyminen eikä suinkaan työväenluokan pieneneminen.

Juho Härkösen, Päivi Naumasen ja Heikki Silvennoisen kirjoittamat artikkelit käsittelevät sosiaalista liikkuvuutta ja koulutusta. Härkönen esittelee Suomessa ja muualla tehtyä tutkimusta sekä käsitteitä liittyen sosiaaliseen periytyvyyteen ja liikkuvuuteen. Varsinaiset analyysit koulutuksen, geneettisen periytyvyyden ja kasvuympäristön vaikutuksista jäävät kuitenkin pintapuolisiksi. Naumanen ja Silvennoinen taas esittelevät monipuolisesti koulutuksen tuottamaa eriarvoisuutta suomalaisen aineiston pohjalta tehdyn kvantitatiivisen analyysin ja maailmalla tehdyn tutkimuksen valossa. Perhetaustan, koulukulttuurin, koulutuksen kilpailullistumisen ja työelämään sijoittumisen suhdetta luokkiin tarkastellaan antaumuksella. Artikkeleiden valossa koulutus ja vanhempien asema näyttävät edelleenkin selittävän parhaiten, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan yksilö päätyy.

Antti Kouvon artikkeli käsittelee kotimaisen kvantiaineiston pohjalta sosiaalista pääomaa ja sen keskeisiä käsitteitä. Hänen mukaansa sosiaalinen pääoma jakautuu eri luokissa laadullisesti eri tavalla suhteessa yleistyneeseen ja institutionaaliseen luottamukseen sekä sosiaalisiin verkostoihin. Hän myös toteaa artikkelin olevan lähinnä kuvaileva, mutta ottaa esiin tarpeen sekä jatkotutkimukselle että käytettyjen indikaattoreiden monipuoliselle arvioinnille.

Arjen ja asenteiden näkökulmasta luokkaa tarkastellaan tulojen, perherakenteen ja ajankäytön kautta. Erola tarkastelee toisessa artikkelissaan luokan ja tulojen sekä perheen suhdetta 1970-2000-lukujen kvantitatiivisen aineiston pohjalta. Tulosten mukaan tuloerot ovat 1990-luvun jälkeen taas kasvaneet. Rikkaat ovat erottuneet entisestään muista ryhmistä. Samalla luokkien sisäiset erot ovat lisääntyneet, mikä on johtanut köyhyyden demokratisoitumiseen. Samassa artikkelissa Erola pohtii myös tulojen yhteyttä perherakenteeseen ja siihen tosiasiaan, että työväenluokkaiset hankkivat vähemmän lapsia kuin muut.

Timo Oinaksen, Timo Anttilan ja Jouko Nätin tarkastelusta taas käy ilmi, kuinka luokkaerot näkyvät ajankäytössä. Tilastokeskuksen ajankäyttöaineistoon perustuva tarkastelu osoittaa, että selvästi eniten aikaa työhön käyttävät yrittäjät ja maanviljelijät, toiseksi eniten manuaalista työtä tekevät sekä ylimmät professioluokat ja vähiten alemmissa professioammateissa työskentelevät. Kiirettä taas koetaan eniten yrittäjäluokissa pitkästä työajasta johtuen sekä ylimmissä professioammateissa vapaa-ajan intensiivisyydestä johtuen. Vähiten kiirettä koetaan manuaalista työtä tekevien työväenluokkaisten keskuudessa.

Luokkien merkitystä suhtautumisessa tulonjakoon analysoi Heikki Ervasti. Artikkeli pohjaa empiirisen kvantitutkimukseen eri luokkien suhtautumisesta tuloeroihin ja tulojen tasaamiseen. Ervasti toteaa, että ylimmät professioluokat kannattavat tulojen tasaamista vähiten, mutta mielipide-erot luokkien välillä ovat kuitenkin pienet ja tuloerojen tasaaminen saa suosiota kaikissa luokissa.

Juho Saaren laadulliseen aineistoon perustuva artikkeli analysoi Euroopan unionin köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaisia politiikkoja. Hänen mukaansa luokkaerot häivytetään EU-kontekstissa ja niiden sijaan keskitytään työllisten ja työttömien välisiin jakoihin. Artikkeli avaa mielenkiintoisen näkökulman Euroopan unionin työvoimapolitiikkaan luokkapuhetta häivyttävänä. Samalla Saari tuo hyvin esiin sen, kuinka poliittisen organisaation sisäiset diskurssit ja käytännöt vaikuttavat koko tapaan määritellä ja tunnistaa eriarvoisuutta.

Artikkeleiden esittelemien näkökulmien moninaisuudesta huolimatta luokkien tutkiminen erilaisilla tasoilla ja tavoilla jää melko yksipuoliseksi. Luokkatutkimuksessa perinteisesti esiintyneitä erilaisia tasoja (ks. esim. Harri Melinin artikkeli) ei hyödynnetä kovinkaan tehokkaasti. Kirjan empiiriset artikkelit käsittelevät lähinnä luokkarakennetta, luokka-asemaa ja tilannetta sekä jossain määrin ihmisten kokemusta omasta luokka-asemastaan. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät lähes täysin kysymykset luokkakulttuurista, luokkatietoisuudesta, kollektiivisesta organisoitumisesta sekä luokkien suhteesta valtaan ja valtioon.

Jonkinlaista subjektiivista ja luokkatietoisuutta kuvaavaa materiaalia on tosin pyritty tuomaan esiin sijoittamalla artikkeleiden väliin suoria lainauksia erilaisten ihmisten luokkakokemuksista arjessa. Nämä eivät kuitenkaan tuo mitään erityistä lisää kirjan sisältöön, etenkin kun kommentit ja artikkelit eivät juuri keskustele keskenään. Lisäksi Katriina Järvisen lyhyttä tekstiä "Keskiluokka pinnan alla" voi oikeastaan kutsua artikkelin sijaan lyhyeksi omaan ja muiden kokemukseen perustuvaksi katsaukseksi luokkien merkitykseen ja kokemiseen.

Yhtenä syynä analyysitasojen yksipuolisuuteen on tarkkaan rajattu teoreettinen viitekehys. Stratifikaatiotutkimuksen viitekehyksessä luokkarakenne samaistetaan sosiaalisiin kerrostumiin ja luokka nähdään yksinkertaisesti ammattiasemasta juontuvana. Kaikissa kirjan kvantitatiivisissa tutkimuksissa käytettään niin kutsuttua Eriksonin-Godthorpen luokittelua (ns. EG-luokitus), jossa luokka-aseman määrittelyn kriteerit ovat 1) erottelu työnantajien, itsenäisten yrittäjien ja palkkatyössä olevien välillä, 2) työn itsenäisyyden määrä ja valvonnan vaikeuden aste sekä 3) yksilöllisten kykyjen, erityisosaamisen, tietojen ja taitojen tärkeys. Luokittelun asteesta riippuen työtätekevä väestö jaetaan EG-luokituksen avulla erilaisiin ammattiasemiin, joiden ajatellaan olevan yhtä luokka-aseman kanssa.

EG-luokituksen avulla väestö jaetaan erilaisiin luokkiin ja kategorioihin. Sen avulla ei kuitenkaan voida selittää yhteiskunnallisten jakojen muodostumisen syitä tai eriarvoisuutta osana yhteiskunnallisten rakenteiden dynamiikkaa. EG-luokitus muodostaa objektiivisia kategorioita, joihin ihmiset voidaan asettaa, mutta se ei kykene kuvaamaan näiden kategorioihin asettuvien ihmisten välisiä suhteita. Sen kautta ei myöskään päästä käsiksi siihen, kuinka kategoriat muodostuvat ja miksi ne ilmenevät objektiivisina suhteessa yksilöihin. Luokitus ei siis tavoita luokkaa yhteiskunnallisena suhteena ja valtaa kuvaavana käsitteenä. Kysymys luokasta ei ole yhtä kuin kysymykset yhteiskunnallisista kerrostumista, sosiaalisista jaoista tai liikkuvuudesta, ja voidaankin kysyä, milloin ja missä kontekstissa tutkimusta kannattaa kutsua luokkatutkimukseksi.

Teoreettisen viitekehyksen valinta vaikuttaa myös metodologiasta ja metodeista käytyyn keskusteluun yksipuolistavasti. Kirjan yhdestätoista artikkelista jopa kahdeksan perustuu EG-luokitusta käyttävään kvantitutkimukseen, mutta silti artikkeleissa ei juuri käydä keskustelua käytettyjen indikaattoreiden tai EG-luokituksen ongelmista, rajoituksista tai vaihtoehdoista. Tämä näkyy myös siinä, että empiirisestä painotuksesta huolimatta kaikkien artikkeleiden aineistojen ja metodien esittely on päätetty siirtää lyhyeen yhtenäiseen liitteeseen kirjan loppuun. Kvantitatiivisen tutkimuksen painottuminen sinänsä ei ole ongelma, mutta käytettyjen metodien mahdollisuuksien ja rajojen pohtiminen sen sijaan olisi ollut tarpeen ja sen kautta olisi tuotu myös lukijan nähtäville luokkien tutkimiseen liittyviä haasteita.

Ainoastaan Timo Toivosen artikkeli "Viralliset tilastot suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenteen kuvaajina" käsittelee metodologisia kysymyksiä syvemmin. Toivonen esittelee mielenkiintoisella tavalla tilastoinnin käytäntöjen ja luokitusten muutosta erityisesti Suomen virallisen tilaston ja sen pohjalta luokkarakenteesta tehtyjen laajojen suomalaistutkimusten kautta. Toivonen erittelee Suomen virallisen tilaston tekemisen ja luokittelun käytäntöjen vaikutusta tilastoon ja siitä tehtävään tutkimukseen. Toivasen artikkeli on yksi harvoista kirjan artikkeleista, jossa luokitusten ja kategorisointien määrittelyt kytketään poliittiseen todellisuuteen ja valtaan.

Luokaton Suomi? on laajuudeltaan lyhyehkö katsaus tämän hetken suomalaiseen luokkatutkimukseen, ja näin ollen on myös varsin ymmärrettävää, ettei kaikkia näkökulmia tai analyysitasoja ole voitu siihen sisällyttää. Tehtyjä teoreettisia ja metodologisia ratkaisuja olisi kuitenkin voinut käsitellä järjestelmällisemmin ja avoimemmin. Tehtyjen näkökulmavalintojen esittely keskittyy lähes pelkästään Jani Erolan johdantoon ja artikkeliin. Erola perustelee EG-luokituksen käyttämistä ensinnäkin sillä, että ammattiasemilla on suora yhteys koettuun hyvä- ja huono-osaisuuteen. Toiseksi syyksi esitetään EG-luokituksen asema kansainvälisesti vaikutusvaltaisena ja poliittisesti neutraalina tutkimussuuntauksena. Vaihtoehtoisia teoreettisia tai metodologisia näkökulmia ei esitellä muutamaa lausetta enempää eikä EG-luokitusta suhteuteta niihin mitenkään.

EG-luokituksen valinta luokkien tarkastelun pohjaksi ei kuitenkaan ole yksiselitteinen asia, mikä käy hyvin ilmi Harri Melinin luokkatutkimuksen historiaa ja suuntauksia esittelevästä artikkelista "Tarvitaanko vielä luokkatutkimusta?". Melinin artikkeli esittelee luokkatutkimuksen historiaa, teoreettisia lähestymistapoja ja analyysitasoja, mutta valitettavasti se ei keskustele teoksen muiden tekstien kanssa. Itse asiassa muissa artikkeleissa ei lainkaan perustella EG-luokituksen käyttöä. Teos ei siis ei vastaa alussa esitettyyn tavoitteeseen luokka-analyysin teoreettis-filosofisten lähtökohtien päivittämisestä.

Kun teoreettista keskustelua erilaisista vaihtoehdoista ei avoimesti käydä, lukijalle jää tunne, että tehty tutkimus on haluttu esittää erityisen neutraalina ja puolueettomana suhteessa aiempaan tutkimukseen ja että teoreettista keskustelua on siten vältelty poliittisen leimautumisen pelossa. Tutkimuksen vieminen ”luokkajaon realistisuutta ja selityskykyä painottavaan suuntaan” (Erola, 43) lienee kannatettavaa, mutta se ei poista teoreettisen ja metodologisen keskustelun tarvetta eikä mitenkään automaattisesti epäpolitisoi tehtyä tutkimusta. Tutkijoiden tekemät valinnat suhteessa teoreettiseen viitekehykseen ja käytettyihin käsitteisiin kun ovat aina poliittisia – vaikka siitä tietoisesti vaiettaisiinkin.

Jani Erola (toim.) Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Gaudeamus 2010. 269 s.