Miksi kieltolakia kannatettiin? Ketkä kieltolakia kannattivat ja ketkä vastustivat? Ketkä olivat keskeisimmät henkilöt, jotka vaikuttivat puolueiden mielipiteenmuodostukseen kieltolakiasioissa? Esittelen tässä artikkelissa taustoja ja teemoja kahden suomalaisen eduskuntapuolueen, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen, kieltolakikeskusteluista 1930-luvun vaihteessa. Esitän näkökulman sellaisiin mielipiteisiin, joiden mukaan kieltolain kannattaminen voi olla yhtä perusteltua kuin sen vastustaminen. Aluksi kerron kieltolain taustasta, sitten kieltolain ajan yleisistä keskustelulinjoista, ja lopuksi havainnollistan kieltolain asemaa SDP:n ja kokoomuksen poliittisessa päätöksenteossa puolueiden virallisten kantojen sekä yksittäisten edustajien mielipiteiden pohjalta. Artikkelin lähdeaineisto koostuu pääosin aiemmasta tutkimuksesta, jonka tukena olen käyttänyt yksittäisiä otteita puolueiden arkistomateriaaleista sekä eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista.

Nykyään kieltolaki nähdään useimmiten epäonnistuneena, mutta syyt lain toimeenpanemisessa ja ylläpidossa ovat jääneet hämärän peittoon. Tästä päivästä käsin tarkasteltuna koko kieltolain olemassaolo voi näyttäytyä jopa täysin käsittämättömänä. Voimassaolonsa aikana 1919–1932 laki muodostui yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi ongelmaksi. Lain rikkominen oli yleistä ja sitä pidettiin yleisesti epäonnistuneena, minkä nähtiin johtavan kansalaisten yleisen lainkunnioituksen heikkenemiseen.¹ Historiantutkijoiden keskuudessa kieltolaki on ristiriitainen ja ongelmallinen kysymys. Tutkijat ovat erimielisiä esimerkiksi siitä, kasvoiko alkoholin kulutus kieltolain aikana vai ei.²

Alkoholin valmistuksen, myynnin, kuljetuksen, varastoinnin ja maahantuonnin kieltävä laki tuli voimaan Suomessa 1.6.1919. Laissa poikkeuksena olivat lääkinnälliset, teknilliset ja tieteelliset tarkoitukset. Laki kumottiin kansanäänestyksessä 29.–30.12.1931 ja varsinainen kieltolain lopettanut lakimuutos astui voimaan 5.4.1932. Samana päivänä valtion uusi alkoholin myynnin monopoliyritys Alko avasi ovensa.³

Kieltolain perusteluna oli käsitys alkoholiongelmien yhteydestä yleiseen hyvinvointiin, mutta lain toimeenpaneminen oli oikeastaan jo 1700-luvulla alkaneen ja pitkään kestäneen alkoholin rajoittamisen päätepiste. Suomalaista alkoholikulttuuria leimasi kieltolain loppuun saakka kieltoihin turvautuminen, mikä johtui näkemyksestä, jonka mukaan kansa tarvitsi varjelua alkoholilta. Näkemyksen mukaan kansa ei siis itse ollut tarvittavan viisas päättämään, olisiko alkoholi terveydelle haitallista vai ei.⁴ Ensimmäinen alkoholia rajoittava lakisäädös oli viinan kotipolton kielto, joka tuli voimaan 1866.⁵ Myös ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän keisarikunta rajoitti alkoholin myyntiä, ja sotakiellon myötä laittoman alkoholin kulutus lisääntyi. Toisaalta alkoholin kokonaiskulutuksen on kuitenkin nähty vähentyneen.⁶ Alkoholin rajoittaminen oli joka tapauksessa tullut kansalle tutuksi, ja tämä lisäsi valtiovallan tarpeita perustella rajoituksia.

Vuoden 1905 suurlakon aiheuttaman voimakkaan kansanliikkeen vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan olivat syvät. Lakon tapahtumat on nähty kansannousuna, jossa työväestö yhdistyi kollektiivisesti vaatimaan äänioikeutta ja kieltolakia. Kieltolain asemaa ajan yhteiskunnassa kuvaakin ehkä parhaiten se, että vaatimukset alkoholivapaasta yhteiskunnasta olivat samanveroisia yleisen äänioikeuden kanssa.⁷ Yksi lakon seurauksista oli se, että sosiaalidemokraattiset puolueet syvensivät yhteistyötään raittiusjärjestöjen kanssa.⁸ Työväestön järjestäytyminen tapahtui 1900-luvun alkuun saakka enemmän raittiusliikkeen kuin minkään muun organisoitumisen kautta, ja raittiusliikkeen perintö onkin vaikuttanut työväenliikkeen ominaispiirteisiin Suomessa. Raittiusaatteen pyrkimyksenä oli köyhempien kansanluokkien ja erityisesti työväestön kasvatus, jossa yhteisen kansan moraalin ja tapojen muuttaminen tekisi heistä velvollisuudentuntoisia kansalaisia. Mittakaavaa raittiusjärjestöjen koosta antaa se, että vuonna 1884 perustettu Raittiuden Ystävät oli kymmenen vuoden ajan aikansa suurin joukkojärjestö. Sen puheenjohtajana vuosina 1903–1906 toimineelle Väinö Voionmaalle raittiuskysymyksessä oli kyse yhteiskunnallisesta asiasta eli työväenkysymyksestä.⁹

Kieltolain ajan keskustelulinjat

Kuten todettua, kieltolaki muodostui poliittiseksi ongelmaksi voimassaolonsa aikana 1919–1932.¹⁰ Kaikkien Suomen eduskuntapuolueiden kanta lakiin oli, Ruotsalaista Kansanpuoluetta lukuun ottamatta, kuitenkin hyväksyvä tai kantaa ottamaton aina 1920-luvun lopulle saakka. Puolueet siis virallisesti hyväksyivät lain olemassaolon sen ongelmista huolimatta.¹¹ Aija Kaartisen tutkimustulosten mukaan myös mediajulkisuudessa vallitsi puoluesidonnaisuuksista huolimatta kieltolakiyksimielisyys vuosina 1919–1931. Yhteiskunnalliset raittiusliikkeet olivat vaikutusvaltaisia kieltolakikeskustelun taustalla. Kieltolakikeskusteluun liittyen voidaan muodostaa kuva kahdesta keskenään erimielisestä painostusryhmästä: kieltolain vastustajista ja kannattajista. Nämä painostusryhmät masinoituivat järjestöissä ja alkoivat levittää omaa kantaansa lain astuttua voimaan vuonna 1919.¹²

Maalaisliiton Santeri Alkiota pidetään Kieltolakiliiton perustajana. Liitto sai alkunsa vuonna 1919 ja sen toiminnassa oli mukana Maalaisliiton, SDP:n sekä Kristillisen työväenpuolueen eduskuntaryhmien jäsenet. Kokoomuksen ja edistyspuolueen eduskuntaryhmät eivät liittyneet suoraan liiton jäseniksi, mutta heitäkin toiminnassa oli mukana, sillä osa osallistui siihen yksityishenkilöinä. Liitto oli perustettu käytännössä eri puolueiden kansanedustajista, mutta heidän roolinsa järjestössä väheni myöhemmin. Tästä huolimatta johtokuntaan kuului puolueiden johtohenkilöitä. Kieltolakiliiton roolia ajan päätöksenteossa kuvaa se, että vuoden 1920 loppuun mennessä sillä oli 500 000 jäsentä, mikä vastasi jopa kuudesosaa koko Suomen väkiluvusta. Vaikka erityisesti vuonna 1929 kieltolakia arvosteleva julkinen keskustelu vilkastui, Kieltolakiliitto painosti yhä kaikkia puolueita pitämään kieltolakikysymyksen puolueohjelmissa ja pysymään kieltolain kannalla.¹³ Vaikka muualla epäiltiin kieltolain tarpeellisuutta, ei liiton toiminta muuttunut. Pitkittynyt taloudellinen pulakausi 1930-luvun vaihteessa vauhditti kuitenkin esimerkiksi hallituksen tarttumista kieltolain aseman pohtimiseen.¹⁴

Loppuvuodesta 1919 myös alkoholin kieltoa vastustavat henkilöt järjestäytyivät ja ottivat nimekseen Täysikiellon vastustamisyhdistyksen. Aluksi kyseessä oli ruotsinkielinen järjestö, jonka tavoitteina alkoholin suhteen olivat kohtuus sekä lainsäädäntö, jossa säilyisi kunnioitus lainsäädäntöä kohtaan ja perimmäisten kansalaisvapauksien loukkaamattomuus.¹⁵ Yhdistyksen nimi muutettiin vuonna 1922 Täyskiellottoman kansanraittiuden edistämisliitoksi (TKE). TKE pyrki estämään kieltolakiasian politisoitumisen – liiton tarkoitus oli koko olemassaolonsa ajan muuttaa käsitys kieltolaista sellaiseksi, että suhtautuminen lakiin olisi vakaumukseen perustuva kysymys, jossa jokaisen puolueen edustajien tulisi saada edetä oman harkintansa mukaan.¹⁶ Muihin pohjoismaihin verrattuna suomalaiset painostusryhmät poikkesivat siinä, että kieltolain kannattajien organisoitunut vastapuoli puuttui ennen lain toimeenpanoa – toisin kuin esimerkiksi Ruotsista ja Tanskasta.¹⁷ Voidaan siis ajatella, että kieltolain suhteellisen pitkään voimassaoloon vaikutti raittiusjärjestöjen ylivoima kieltolain vastustajiin verrattuna.

Siinä missä kieltolain vastustajat pyrkivät saamaan eduskuntaan kieltolain vastustajia, vastakkaisella puolella oli yritys saada eduskuntaan kieltolakimielisiä edustajia.¹⁸ Kieltolakiliitto valvoi, että puolueiden johto, eduskunta ja korkeat viranomaiset toimivat kieltolain toteuttamiseksi.¹⁹ Liiton käytännön toiminta perustui poliittisten puolueiden vahvaan läsnäoloon. Erityisesti Maalaisliiton osallisuus oli tässä erityisen tärkeää.²⁰ Käytännössä painostus puolueiden suuntaan tapahtui eduskuntaryhmien ohjaamisella. Ohjaamisella pyrittiin siihen, että kieltolain tehostamista tarkoittavat muutokset hyväksyttäisiin ja kieltolakivastaiset aloitteet hylättäisiin. Asian politisointi näyttäytyi myös siinä, että Kieltolakiliitto kannatti poliittisten puolueiden kieltolakikannan lausumista selkeästi ohjelmissaan.²¹

SDP ja Kokoomuspuolue kieltolakikeskustelussa 1929–1931

Kieltolakikeskustelun suhdetta puolueen kantaan tarkasteltaessa puolueen kieltolakikanta on keskeinen mielenkiinnon kohde. Seuraavaksi esittelen pääpiirteet SDP:n ja kokoomuksen asemissa kieltolakiin nähden. Edellä mainittujen kieltolakijärjestöjen merkitystä ajan poliittisessa päätöksenteossa kuvaa yksittäisten poliitikkojen rooli järjestöissä, joten myös se on syytä selvittää.

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue oli Suomen puolueista merkittävin kieltolain kannattaja työväenpuolueen taustansa vuoksi. SDP:lle kieltolain kumoamisyritykset näyttäytyivät porvarillisina toimina, ja tämä ideologinen lähtökohta määräsi puolueen asennoitumista lakiin koko sen voimassaolon ajan. SDP:n kieltolakikannassa merkittävää oli se, että lain todella ajateltiin parantavan työväestön asemaa ja hyvinvointia.²² Vuonna 1926 Sosiaalidemokraattinen Raittiusliitto liittyi Kieltolakiliiton jäsenjärjestöksi ja tämä syvensi puolueen ja liiton yhteistyötä entisestään. SDP:n kansanedustajista mukana Kieltolakiliiton johtotehtävissä olivat varapuheenjohtajana Väinö Voionmaa 1920–1931 ja johtokunnassa Miina Sillanpää, Aino Lehtokoski ja Hilma Valjakka. Sillanpää oli johtokunnan jäsen 1919–1923, Lehtokoski 1924–1931 ja Valjakka varajäsen 1924–1931. Lisäksi Lehtokoski kuului liiton toimeenpanevaan valiokuntaan vuosina 1929–1931.²³

Puoluetutkija Rauli Mickelson kuvaa raittiusliikettä SDP:n esiliikkeenä, ja tämä näkemys kertoo raittiusliikkeen ensisijaisesta tärkeydestä koko puolueen toiminnan taustalla.²⁴ Kieltolakikysymyksen symbolista merkitystä sosiaalidemokraattien 1920-luvun politiikassa ei ole siis syytä aliarvioida. Puolueen kieltolakikantaan vuosina 1929–1931 vaikutti myös vahvan puoluekurin periaate, joka oli vahvistettuna voimassa 1930 puoluekokouksesta 1933 puoluekokoukseen asti.²⁵ SDP:n kantaa ei muuttanut edes taloudellisen tilan heikkeneminen tai kieltolain vastaisen julkisen mielipiteen yleistyminen vuodesta 1929 alkaen. Kieltolakikannan ankkuroitumisessa oli etenkin monille vanhemman polven sosiaalidemokraateille pohjimmiltaan kyse sosialismin periaatteista. Ankkuroituvaa asennetta lakiin lisäsi myös vuoden 1930 eduskuntavaalien alla tapahtunut sosiaalidemokraattien yhtenäistyminen ulkoisen uhan, Lapuan liikkeen, paineen alla.²⁶

Raittius oli 1930-luvun vaihteessa vakaumus, jonka kannattajina pääsääntöisesti molempien puolueiden kansanedustajat julkisesti esiintyivät. Kokoomuksen Wiljo-Kustaa Kuuliala esitti eduskunnan täysistunnossa 7.2.1930 pitämässään puheenvuorossa huolensa maan raittiustilanteesta. Puheessa otettiin kantaa myös lain ristiriitaisuudesta kansan oikeustajuun nähden: ”[m]eitä vastassa on koko se osa kansaa, joka rikkoo kieltolakia, nauttimalla väkijuomia. Ja tämä joukko on surullisen suuri ja siihen kuuluu jäseniä kaikista kansankerroksista ja puolueista”.²⁷ Kuten nähdään, oli Kuuliala selkeästi raittiusaatteen kannattaja. Rivien välistä on kuitenkin luettavissa myös Kuulialan kieltolakivastaisuus.

Kokoomus muutti kieltolakikantaansa 1920-luvulla moneen otteeseen ja suhtautuminen lain muuttamiseen väljentyi 1920-luvun lopussa. Lain olemassaolon alun aikana aiheesta syntyi suuriakin näkemyseroja, jotka muodostuivat ongelmiksi.²⁸ Näistä aiheutui erityisesti nuoroikeiston ja vanhasuomalaisten välisiä kiistoja, mutta nämä raja-aidat hälvenivät vähitellen ja täyskiellottomuuden kannatus lisääntyi hiljalleen.²⁹ Kokoomuksen sisäiset riidat jakaantuivat usein nuorten ja vanhempien jäsenten tai kansanedustajien välille. Vuoden 1930 puoluekokouksen jälkeen kokeneempien puoluejäsenten oli vaikea hyväksyä − paitsi yksikielistä kansallisvaltiota ajaneen aitosuomalaisuuden vahvistumista puolueessa − mutta myös nuoremman polven mukaantuloa päätöksentekoon. Tämä johtui siitä, etteivät nuoremmat edustajat kunnioittaneet auktoriteetteja, kuten puolueessa oli ollut tapana. Aitosuomalaisuus-liikkeen näyttäytyminen puolueen perinteen vastaisena populismina aiheutti kokeneen kaartin poistumisen puolueen vaikutusvaltaisimpien jäsenten joukosta. Tämän myötä tilaa jäi aitosuomalaisuuden pohjustamalle nuorelle, radikaalille ajattelulle. Kokoomuksen sisäisestä välirikosta kertoo esimerkiksi keskusliiton valtuuskunnan vaalitilaisuus 22.4.1930, jossa puolet kokousyleisöstä marssi pois paikalta eteläpohjalaisen kansanedustajan, Jaakko Ikolan, vastalauseen jälkeen.³⁰

Kokoomus ei sitonut jäsenistöään kieltolakiasiassa yhteen vaihtoehtoon vuoden 1927 jälkeen, vaan molemmille mielipiteille oli tunnustettu toimintavapaus. Jatkunut heikko taloustilanne oli tärkeimpiä kieltolain säilyttämisen arvioinnin kriteerejä puolueessa vuosina 1930 ja 1931. Kallenaution mukaan viimeiset kieltolakivuodet olivat kokoomuksen eduskuntaryhmälle lain kumoamiseen tähtäävän toiminnan aikaa. Kokoomuksen kannan muutosta voidaan pitää dramaattisena, koska vuoden 1930 kokoomuksen eduskuntaryhmässä oli enää vain muutama varmasti kieltolakia kannattava edustaja. Keskustelu alkoi myös eduskunnassa kääntyä kieltolakikriittiseksi ainakin joidenkin puolueen kansanedustajien osalta. Vuonna 1928 tehty aloite, jossa toivottiin alkoholilainsäädännön muuttamista ja alkoholiverotuksen käyttöönottoa, oli merkittävä siksi, että se oli ensimmäinen kokoomuksen kansanedustajien eduskunnassa tekemä aloite kieltolakia vastaan.³¹ 11.2.1930 eduskunta sai käsiteltäväkseen ”ehdotuksen laiksi kieltolain muuttamisesta”. Aiheesta käydyssä keskustelussa kokoomuksen kansanedustaja Yrjö Puhakka kuvaa kieltolakia lakiin muutoinkin kohdistuneelle kritiikille ominaiseen tyyliin: ”[o]n mahdotonta uskotella Suomen kansalle, että kielto, johon muualla ei voida osoittaa mitään todellista tarvetta, olisi tälle kansalle tarpeellinen ja hyödyllinen.”³²

Kokoomuksen kanta kieltolakia tarkastavana puolueena tulee hyvin esille heinäkuun 1929 eduskuntavaalien vaaliohjelmassa, jossa pohditaan kieltolain tilalle myös muita ”ehkä kysymykseenkin tulevia lainsäädännön muotoja” kansanraittiuden saavuttamiseksi. Raittiusaate pysyi puolueen periaatteena, vaikkei itse kieltolaki olisikaan kannatettava. Puolueen raittiustyön päämääräksi otettiin vuoden 1929 eduskuntavaaleissa kansanraittius.³³

Kokoomuksessa kommunistien nousu 1920-luvun lopulla nähtiin konservatiivisen arvomaailman yhteiskuntamoraalin kannalta rappeuttavana. Rikollisuuden kasvusta puhuttiin huliganismina eli ”yhteiskunnallisen kurin höltymisenä”. Syitä sen taustalla olivat bolsevismi ja väkijuomien salakauppa. Nämä saataisiin suljettua pois kieltolain lakkauttamisella ja kommunismin kriminalisoimisella.³⁴ On huomattava, että myös sosiaalidemokraattien näkemyksen mukaan ajan poliittista ilmapiiriä kuohuttanut kommunistinen toiminta oli paheksuttavaa. Tämä siksi, että sen nähtiin nostattavan fasismia.³⁵

SDP:tä edustanut Väinö Voionmaa oli 1920-luvun johtavia eduskunnan raittiuspoliitikkoja.³⁶ Aimo Halila toteaa Voionmaan asemaa raittiustyössä kuvaavassa artikkelissaan Voionmaan puolustaneen kieltolakia etenkin Kieltolakiliitossa, jossa hänen utopistiset luonteenpiirteensä tulivat näkyviin. Halila korostaa Voionmaan sekä hänen lankonsa Niilo Liakan roolia erityisesti 1920-luvun puolivälin jälkeisessä alkoholilainsäädännön kehityksessä.³⁷ Raittiustyössä aatteet yli puoluerajojen olivat ajoittain tärkeämpiä kuin tiukat rajalinjat puolueiden kesken. Tästä kertoo juuri Voionmaan läheinen yhteistyö Maalaisliittoa edustaneen Liakan kanssa. SDP:n kieltolakivaikuttajat pysyivät samoina kieltolain kansanäänestykseen 1931 asti. Väinö Voionmaan ohella Väinö Tannerta on pidetty SDP:n vaikuttavimpana kieltolain puolestapuhujana ennen kansanäänestystä.³⁸

Kokoomuksesta keskeistä kieltolakivaikuttajaa on vaikeampi nimetä, mutta yksi nimi nousee kuitenkin esiin. Paavo Virkkunen oli tärkeä kokoomuksen raittiuslinjan ajaja ja hänen kieltolakikantansa muutos hyväksyvästä vastustavaan eduskuntavaalien 1929 jälkeen oli yksi selittäjä sekä puolueen kieltolain kannatuksen murentumisessa että yleisen mielipiteen muutoksessa kieltolakikriittiseksi.³⁹ Kokoomuksen historiateoksessa Vesa Vares kuvaa Virkkusta eduskuntaryhmän ”vahvana miehenä”⁴⁰, jonka toimikenttää erityisesti eduskunta oli. Näin ollen puolueen eduskuntakeskusteluissa Virkkusen rooli oli merkittävä. Kokoomuksen kansanedustajista työtä kieltolain puolesta tekivät Kieltolakiliitossa johtokunnan jäsenet maanviljelijä Kaarlo Lanne vuosina 1922–1931 ja lääkäri Oskari Heikinheimo vuosina 1922–1931 sekä liiton alkuvaiheessa myös Janne Ihamuotila.⁴¹ Yrjö Koskelainen sen sijaan toimi kieltolakia vastaan Täyskiellottoman kansanraittiuden edistämisliiton puheenjohtajana 1929–1934.⁴²

Suomalaisia puolueita tutkinut Rauli Mickelson on huomioinut suomalaisten puolueiden jakautuvan suhteessa toisiinsa eri leireihin ja hän pitää tätä erottelua syvästi suomalaiseen yhteiskuntaan vaikuttaneena tekijänä. Leirijaolla on tuotu näkyväksi herrojen ja työläisten välistä jakoa 1890-luvulta lähtien. Puolueet määrittelivät omaa kollektiivisuuttaan 1900-luvun alkupuolella sen mukaan, keitä puolueeseen kuului. Näin ollen myös sillä, ketkä puolueeseen eivät kuuluneet, oli tärkeä merkitys. Etenkin SDP:n toiminnassa tämä näkyi.⁴³

Tämän leirijaon mukaiset puolueiden väliset erot näkyvät myös kieltolakikeskustelussa. 1930-luvun vaihteessa kokoomuksessa oli monia eri näkökulmia avoimesti salliva kulttuuri, kun taas SDP:n toiminta pyrki sulkemaan kieltolakikielteiset puheenvuorot kokonaan pois virallisesta keskustelusta − tai ainakin jättämään ne huomiotta. Kieltolakikeskustelun asettelussa puolueiden välinen vastakkainasettelu näyttäytyy vahvana kuitenkin vain vasemmiston näkökulmasta, jossa työväestön vihollisena perinteisesti nähdyt teollisuus- ja liikemiespiirit olivat alusta asti kieltolakia vastaan.⁴⁴ Kokoomuksessa kieltolakiasiaa ei nähty samalla lailla luokkakysymyksenä.

Lopuksi on vielä korostettava, että raittiusaate sinällään yhdisti puolueiden ideologioita, sillä se edusti molemmille puolueille pääosin kannatettavaa vakaumusta. Puolueiden kantojen erot näkyvät niiden suhteessa kieltolakiin. SDP:n ankkuroitunut kieltolakikanta ei muuttunut vuodesta 1929 kieltolain kumoamista käsitelleeseen joulukuun 1931 kansanäänestykseen mennessä, mutta kokoomuksen kanta muuttui merkittävästi vuosien 1929–1931 välillä. Kokoomus muuntui kriittiseksi kieltolain arvioijaksi ja jopa osittain kieltolain kumoamista ajavaksi puolueeksi. SDP:n kantaa selittää vahva puoluekuri, kun taas kokoomuksessa vapaampaan mielipiteenilmaisuun kannusti sekä kieltolain kannattamiseen että vastustamiseen tunnustettu toimintavapaus. Kokoomuksen kriittiseen kieltolakikantaan vaikutti ennen kaikkea 1930-luvulle jatkunut talouden lamakausi.

Lähteet

I ARKISTOLÄHTEET Porvarillisen työn arkisto (PTA), Espoo Sähköinen materiaali, Kansallinen kokoomuspuolue Vaaliohjelma eduskuntavaaleissa 1929

Työväen arkisto (TA), Helsinki Sähköinen materiaali, Suomen sosialidemokraattinen puolue Puoluekokouksen pöytäkirja 26.1–7.2.1930

II LÄHDEJULKAISUT

Valtiopäivät I Valtiopäivät 1930, pöytäkirjat

III TUTKIMUSKIRJALLISUUS JA ARTIKKELIT

Alapuro, Risto & Sulkunen, Irma (1989). Raittiusliike ja työväestön järjestäytyminen. Teoksessa: Alapuro, Risto et al. (toim.). Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä Oy, 142–156.

Halila, Aimo (1969). Väinö Voionmaa raittiusmiehenä. Alkoholipolitiikka 34; 4/1969. https://www.julkari.fi/handle/10024/128212. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), 185–187. Viitattu 26.3.2017.

Häikiö, Martti (2007). Alkon historia. Valtion alkoholiliike kieltolain kumoamisesta Euroopan unionin kilpailupolitiikkaan 1932–2006. Otava.

Kaartinen, Aija (2011). Kansan raittiudeksi ja kotien onneksi. Naisten kieltolakimielipiteet ja toiminta kieltolain puolesta ja sitä vastaan 1919–1932. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Bibliotheca historica, 133.

Kallenautio, Jorma (1979). Kieltolaki ja sen kumoaminen puoluepoliittisena ongelmana. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja n:o 31. Gummerus, Jyväskylä.

Louhelainen, Pekka (1991). Vettä, viiniä vai väkeviä? Neuvoa-antava kansanäänestys 29.–30.12.1931 kieltolain kohtalon kiirehtijänä. Tampereen yliopisto.

Mickelson, Rauli (2007). Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere, Vastapaino.

Salonen, Juho (2013). Viatonta raittiusjuomaa. Miedosta ja keskivahvasta mallasjuomasta käydyt eduskuntakeskustelut 1926–1940. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos.

Peltonen, Matti (2006). Alkoholi ja suomalaiset 1900–luvulla. Teoksessa: Peltonen, Matti; Kuusi, Hanna & Kilpiö, Kaarina. Alkoholin vuosisata. Suomalaisten alkoholiolojen vaiheita 1900–luvulla. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Historiallinen arkisto 122, 7–16.

Salonen, Juho (2013). Viatonta raittiusjuomaa. Miedosta ja keskivahvasta mallasjuomasta käydyt eduskuntakeskustelut 1926–1940. Pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos.

Soikkanen, Hannu (1975). Kohti kansanvaltaa, osa 1, 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue.

Sulkunen, Irma (1989). Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa: Alapuro, Risto et al. (toim.). Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä Oy, 157–175.

Sulkunen, Irma (1986). Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870–luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Suomen historiallinen seura, Suomen historiallisia tutkimuksia 134.

Uino, Ari (1994). Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1918–1929. Teoksessa: Leino-Kaukiainen, Pirkko & Uino, Ari. Suomalaiskansallinen Kokoomus (osa 1). Suomalaisen puolueen ja Kansallisen kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Suomen kansalliskirja, 255–629.

Vares, Vesa (2007). Kokoomus ja demokratian kriisi 1929–1932. Teoksessa: Uino, Aro & Vares, Vesa. Suomalaiskansallinen Kokoomus (osa 2). Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1929–1944. Suomen kansallismedia. Edita, 12–373.