Itsenäistymisvaiheisiin voimakkaasti vaikuttanut ensimmäinen valtionhoitaja ja tasavallan kolmas presidentti on kieltämättä jykevän elämäkertansa ansainnut. Kuten otsikko Suomen leijona – Svinhufvud itsenäisyysmiehenä antaa ymmärtää, keskittyy Häikiön teos ennen kaikkea käsittelemään Svinhufvudin toimintaa vuosina 1917–1918. Muitakaan vaiheita ei toki unohdeta. Pieni pettymys on, että presidenttikautta (1931–1937) ei käsitellä sataakaan sivua ja sen käsittelyssä suurimman huomion saa Mäntsälän kapinan aika vuonna 1932.

Häikiö tuo mielenkiintoisesti esiin sen, miten maalaistuomariksi halunnut aatelismies Svinhufvud päätyi lopulta politiikkaan ja suomalaisen valtiollisen elämän huipulle. Svinhufvudin kohdalla on helposti uskottavissa se, että hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia ambitioita valta-asemiin. Niin aatelismies kuin olikin, hän ei erityisemmin välittänyt loistosta, ja kaikenlainen edustaminen oli hänelle enemmän tai vähemmän pakkopullaa – toisin kuin esimerkiksi aikalaiselleen Mannerheimille.

Svinhufvudista tuli poliitikko sen vuoksi, että hän ei halunnut toimia poliittisesti tarkoituksenmukaisesti ja suostua kompromisseihin. Hänelle Suomen perustuslaki (siis ne lait jotka oli säädetty Ruotsin vallan aikana) oli pyhä ja sitä ei tullut loukata mitenkään. Laista kiinnipitäminen johti lopulta virasta erottamiseen ja siihen, että Svinhufvud päätyi mukaan valtiolliseen toimintaan. Taipumattomana tunnettu lakimies osallistui toimintaan jo säätyvaltiopäivillä, ja häntä yritettiin senaattoriksikin Mechelinin senaattiin vuonna 1905. Tuolloinen kenraalikuvernööri Gerard oli kuitenkin todennut, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia saada Svinhufvudin senaattorinimitystä läpi. Svinhufvud oli liian kiihkeä suomalaisten oikeuksien puolustaja venäläisten virkamiesten ja keisarin silmissä.

Todella näkyvä hahmo Svinhufvudista tuli yksikamarisessa eduskunnassa, joka aloitti toimintansa vuonna 1907. Svinhufvud oli tuossa vaiheessa nuorsuomalainen liberaali, joka kannatti esimerkiksi naisille samanlaista ääni- ja edustusoikeutta kuin miehillekin. Tuossa vaiheessa myös sosialidemokraatit arvostivat Svinhufvudia ”vähiten pahana porvarina” ja äänestivät häntä lähes poikkeuksetta eduskunnan puhemieheksi. Rohkeapuheinen puhemies sai venäläisten toimet tuomitsevilla puheillaan aikaan sen, että eduskunta hajotettiin usein. Pitää kuitenkin muistaa, ettei eduskunnan rooli ollut vielä läheskään niin tärkeä kuin myöhemmin, sillä mitään parlamentarismiahan ei ollut.

Svinhufvud valittiin eduskuntaan jälleen vuoden 1913 vaaleissa, mutta muuten hän näytti päätyvän sivuraiteille politiikassa. Taipumattomuus jatkui tuomarin tehtävissä ja johti Siperian karkotukseen loppuvuodesta 1914. Siperiasta käsin Svinhufvud ei voinut kovin aktiivisesti osallistua Suomen poliittiseen elämään, mutta ei hän täysin syrjässäkään ollut, sillä kirjeet ja lehdet kulkivat. Kävipä silloin tällöin Svinhufvudin luona joku vieraskin Suomesta. Keisarivallan kukistuttua Svinhufvud ei aikaillut vaan palasi Suomeen, missä häntä juhlittiin ”vapaan Suomen ensimmäisenä poikana”.

Kotiin palanneesta Svinhufvudista ei enää tullut maalaistuomaria, vaan hän päätyi tapahtumien keskelle. Aluksi hänestä tuli prokuraattori, eli ylimmäinen lain valvoja (virka vastaa tämän päivän oikeuskansleria). Prokuraattorina Svinhufvud päätyi vähitellen vastustamaan sosialisteja, joiden hän katsoi toimivan omavaltaisesti ja kurittomasti yhdessä venäläisen sotaväen kanssa. Varsinkin suurlakon tapahtumat marraskuussa 1917 olivat Svinhufvudille liikaa – niin kuin kaikille muillekin porvareille.

Suurlakon tapahtumat johtivat Svinhufvudin senaatin muodostamiseen. Senaatissa oli jäseniä kaikista porvarillisista puolueista, mutta ei sosialisteja. Näkemyserot alkoivat olla liian suuret. Erimielisyyttä oli esimerkiksi itsenäistymisestä ja siitä, miten se toteutetaan. Svinhufvudin senaatti päätti toimia ja julistaa Suomen itsenäiseksi kiireellä, vaikka epäileviä tahoja riitti myös porvarien piirissä. Svinhufvud haki joulukuun viimeisenä päivänä itsenäisyysjulistukselle tunnustuksen Leniniltä. Venäjän antama tunnustus oli edellytys sille, että muutkin maat tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden.

Itsenäisyyden tunnustaminen ei kuitenkaan merkinnyt mitään auvoa, vaan ensin käytiin nopea mutta raaka sisällissota. Häikiön kuvaus, jossa Svinhufvud tammikuisena yönä neuvottelee venäläisten kanssa sotalaivalla siitä, etteivät venäläiset sekaantuisi Suomen sisäisiin asioihin, on kuin jännityskertomusta lukisi. Muitakin vastaavia kuvauksia kirjasta löytyy.

Sisällissodan aikana Svinhufvud joutui piileskelemään Helsingissä ennen kuin hän pääsi pakenemaan Tallinnan ja Berliinin kautta Vaasaan. Sotaa johtamaan Svinhufvud asetti Mannerheimin, jonka kanssa tuli sittemmin työskentelemään paljonkin. Svinhufvudin ja Mannerheimin suhteita ei voi luonnehtia mitenkään sydämellisiksi. Häikiön kirjan mielenkiintoisinta antia lienee Mannerheimin ja Svinhufvudin välien kuvaaminen. Esimerkiksi myöhemmin 1920-luvun lopulla Svinhufvud ei halunnut kutsua Mannerheimia lounasvieraaksi, vaikka tämä oli lähistöllä sotaharjoituksissa. Muutoinkin suhteet olivat melko jännitteiset, mikä on asia, jota aikaisemmassa Einar Juvan kirjoittamassa Svinhufvud-elämäkerrassa ei ole käsitelty.

Sisällissodan loputtua Svinhufvud nousi valtionhoitajaksi. Entinen tasavaltalainen päätyi saksalaismieliseksi monarkistiksi, ja kun Saksa vuoden 1918 lopussa romahti, Svinhufvud sai saksalaisten juoksupojan leiman. Pitää kuitenkin muistaa, ettei kyse ollut haihattelusta. Saksa oli menestynyt keväällä lännessä ja miehittänyt Baltian kevättalvella. Myös Ukrainasta oli tullut Saksan suojelusalue. Saksa siis dominoi keskistä ja itäistä Eurooppaa kesällä 1918. Tällaisessa tilanteessa ei ollut mitenkään kummallista päätyä sellaiseen johtopäätökseen, että Saksa voittaisi sodan. Kun romahdus sitten tuli, se merkitsi Saksaan sitoutuneen Svinhufvudin aseman päätymistä poliittiseen umpikujaan.

Umpikuja ei kuitenkaan ollut lopullinen. Svinhufvudin nimi oli esillä esimerkiksi vuoden 1925 presidentinvaalien yhteydessä, mutta tuolloin kokoomus luopui hänestä kannatuksen puuttuessa. Vuonna 1930 Svinhufvud palasi politiikan huipulle, kun hallituksen ja Lapuan liikkeen välille tarvittiin vakaata välimiestä. Sellaista ei löytynyt silloisista päivänpoliitikoista, ja vanha valtionhoitaja joutui keskeyttämään kylpyläkuurinsa Vichyssä. Lapuan liikkeen ja presidentti Relanderin tuella Svinhufvud nostettiin kesällä 1930 pääministeriksi juurimaan pois kommunismi. Svinhufvud joutui tasapainoilemaan hankalassa välissä, kun hän yhtäältä ei hyväksynyt kommunismia, mutta ei toisaalta Lapuan liikkeen laittomuuttakaan. Svinhufvudin ymmärrys oli kuitenkin Lapuan liikkeen puolella.

Presidentiksi Svinhufvud nousi lopulta maalaisliittolaisten tuella. Heitä oli peloteltu sillä, että mikäli Ståhlberg valitaan, lapualaiset lähtevät avoimeen kapinaan valtiovaltaa vastaan. Ståhlberg oli vihattu mies äärimmäisen oikeiston taholla ja hänet oli vasta muutama kuukausi aikaisemmin muilutettu. Mainittakoon muuten, että Svinhufvudin ja Ståhlbergin keskinäiset välit olivat moitteettomat ja korrektit. Eivät he erityisiä sydänystäviä olleet, mutta ainakin Häikiön kuvauksen perusteella suhde oli vähemmän kompleksinen kuin esimerkiksi Svinhufvudin ja Mannerheimin. Presidentinvaalien jälkeen mielialat rauhoittuivat hetkeksi, mutta huhut vallankaappauksesta alkoivat velloa voimakkaasti loppuvuodesta 1931. Tuolloin mitään vallankaappausta ei tapahtunut, mutta kärjistynyt tilanne eskaloitui Mäntsälässä helmi- maaliskuun taitteessa vuonna 1932 lapualaisten kapinaksi. Kapinaa ja sen taustaa Häikiö selvittää mielenkiintoisesti ja perusteellisesti.

Kuten tunnettua, Mäntsälän kapina lopahti Svinhufvudin radiopuheeseen. Oli kuitenkin pienestä kiinni, että radiopuhe olisi voinut epäonnistua. Lapualaiset nimittäin suunnittelivat Lahden radioaseman valtaamista. Onneksi käskynviejäksi valittu Aulis J. Alanen – myöhempi Tampereen yliopiston historian professori – piti käskyä järjettömänä ja söi käskypaperin. Pääosa rivikapinallisista oli aktiivisia suojeluskuntalaisia, ja heihin vetosi Svinhufvudin puheessa varmaankin se kohta, jossa muistutettiin suojeluskuntalaisten vannoneen taistelevansa laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Rivimiehien luvattiin myös jäävän ilman rangaistusta, jos he palaisivat koteihinsa. Näin tapahtuikin. Sitä, oliko presidentillä oikeuksia antaa tällaisia lupauksia, voidaan miettiä, mutta pelisilmä oli paikallaan. Koston tielle lähteminen olisi luultavasti johtanut ainakin pienimuotoiseen sisällissotaan ja jakanut kansaa entisestään. Svinhufvudin arvovalta ratkaisi ja pelasti kansanvallan, niin kuin Häikiökin asiaa luonnehtii.

Mäntsälän kapinan jälkeen Svinhufvudin maine kiihkeitten lapualaisten parissa oli mennyt. Ukko-Pekasta tuli lapualaisille Akka-Pekka. Myrtymys kasvoi myös sosialidemokraattien parissa etenkin vuoden 1936 hallitusratkaisun jälkeen. SDP oli saanut suuren voiton eduskuntavaaleissa ja halusi syksyllä hallitukseen. Svinhufvud kuitenkin esti tämän, sillä hänen mielestään sosialismin taustalla oli aina luokkataisteluoppi, joka johtaisi kansalaissotaan. Hän siis katsoi sosialidemokraatteja vain vuosien 1917 ja 1918 perspektiivistä. Suomalaisen kansanvallan pelastaja ei ollut valmis hyväksymään SDP:tä kansanvaltaiseksi puolueeksi vielä 1930-luvun puolivälissäkään, sillä hänen ajatteluaan hallitsi pelko. Nuiva suhtautuminen sosialidemokraatteihin johti Svinhufvudin tappioon seuraavissa presidentinvaaleissa.

Presidenttikauden jälkeen Svinhufvud vetäytyi yksityiselämään, mutta ei jättänyt täysin politiikkaa. Yhteydet Saksaan säilyivät tiiviinä, ja yrittipä Svinhufvud toimia myös rauhanvälitystehtävissä talvisodan aikana. Jatkosodan aikana Svinhufvud katsoi, että Suomi soti liian passiivisesti, ja hän yritti saada siihen muutosta. Hän halusi Saksan voittavan sodan. Aika oli kuitenkin jo ajanut Svinhufvudin ohi. Suomen poliittinen johto ei halunnut lähentyä Saksaa yhtään enempää kuin oli pakko. Svinhufvud kuoli helmikuun lopussa 1944, vain vähän ennen kuin akselivaltojen tappio alkoi realisoitua. Kohtalo oli armollinen Svinhufvudille, eikä hänen tarvinnut nähdä Suomea jossa neuvostoliittolainen valvontakomissio valvoi menoa.

Häikiötä voi kiittää perusteellisesta työstä. Tosin aika ajoin syvällisemmällekin analyysille olisi ollut tilaa. Samoin ote olisi voinut olla aika ajoin hieman kriittisempi, ilman, että Svinhufvudin merkitys ja ansiot olisivat siitä kärsineet. Lisäksi Svinhufvudin yksityiselämää olisi voinut valottaa hieman laajemmin, mikä olisi syventänyt kuvaa Svinhufvudista henkilönä. Nyt kirjassa olevat välähdykset perheestä ja harrastuksista tuntuvat hieman irrallisilta. Näin Svinhufvud jää edelleen hiukan siksi eduskunnan edessä seisovaksi jyhkeäksi patsaaksi.

Varsin mielenkiintoista on Häikiön pohdinta siitä mikä on Suomen oikea itsenäisyyspäivä. Päätös itsenäisyyspäivän vietosta 6.12. tehtiin vuonna 1919. Kannattaa kuitenkin huomata, että päivä voisi olla joku toinenkin, sillä 6.12.1917 eduskunta valtuutti hallituksen hankkimaan itsenäisyyden tunnustuksen ulkovalloilta. Itsenäisyyspäivä voisi hyvin olla 4.12., eli päivä, jolloin itsenäisyysjulistus annettiin. Muitakin vaihtoehtoja on kosolti.

Häikiön teoksen lähdepohja on laaja, mutta aika lailla kirjallisuuspainotteinen. Tosin muutamia keskeisiä uusia tutkimuksia puuttuu, kuten Marjaliisa ja Seppo Hentilän viime vuonna ilmestynyt ansiokas Saksalainen Suomi 1918. Arkistoja olisi suonut käytettävän enemmän. Esimerkiksi puolueiden arkistoja ei näytä käytetyn ollenkaan, vaikka niissäkin olisi taatusti ollut jotain joka olisi valaissut Svinhufvudin toimintaa. Pientä ihmettelyä herättää myös se, että lähdeluettelon perusteella ulkomaisia arkistoja ei ole käytetty. Auswärtiges Amtin arkistosta olisi varmasti löytynyt jotain, olivathan Svinhufvudin yhteydet Saksaan varsin kiinteät. Itse päähenkilön arkistostahan on jäljellä vain pienet rippeet, sillä ilmeisesti Ellen Svinhufvud tuhosi miehensä arkiston lähes kokonaan kesällä 1944 pelätessään sen joutuvan venäläisten käsiin. Se, että kovin henkilökohtaisia papereita ei ole ollut käytettävissä, ei tietenkään ole kirjoittajan vika.

Asiavirheitä Häikiö on onnistunut välttämään melko hyvin. Joitakin pieniä lapsuksia kirjaan on jäänyt, kuten esimerkiksi Otto Åkessonin nimeäminen maalaisliittolaiseksi vielä sellaisessa vaiheessa kun tämä oli RKP:n kansanedustaja. Henkilöhakemistossakin on pieniä puutteita, sieltä uupuvat esimerkiksi jo mainittu Åkesson sekä Svinhufvudin presidenttikauden alkupuolella pääministerinä ollut J. E. Sunila, vaikka hänet itse tekstissä mainitaan useampaan kertaan.

Vaikka Suomen Leijona ei olekaan kovin kriittinen elämäkerta, eikä tuo kovin paljoa uutta tutkimuksen kannalta, se on silti erittäin tarpeellinen lisä presidenttien elämäkertojen joukossa ja perusteellisuudessaan mielenkiintoinen sukellus itsenäisyyden syntyvaiheisiin ja itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin. Kirja on myös jykevä kertomus jykevästä periaatteen miehestä, joka pelasti kansanvallan ja esti Suomen valumisen sellaiseen autoritaariseen hallitustapaan, joka tuli 1930-luvulla vallitsevaksi lähes kaikissa muissa maissa jotka olivat itsenäistyneet Itävallan ja Venäjän keisarikuntien romahdettua.

Häikiö, Martti. Suomen Leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä. Docendo 640 s.