Mikä yhdistää 1600-luvun ahvenanmaalaista noitavainoa, Eliel Saarista ja Yrjö Koskisen historiankäsitystä? Se, että asiat on laitettu samaan kirjaan. Usko, tiede ja historiankirjoitus – artikkelikokoelman alaotsikko ”suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle” kiinnittää huomiota, koska siinä on yhdistetty kaksi rannattomalta vaikuttavaa asiaa: ”maailmankuva” ja kyseinen aikamääre.

Artikkelit nojaavat mikrohistorian perinteeseen. Yksittäisten henkilöiden ja elämänkohtaloiden tarkastelulla pyritään saamaan selkoa makrotarkastelussa näkymättömiksi jäävistä historiallisista rakenteista ja voimista. Tässäkin ”mikrohistoria” käsitteenä korvaa selvästi aiemman ”mentaliteettien historian”, jota on syytetty epämääräisyydestä. Artikkelissaan "Paimentytön liikutus" Irma Sulkunen osittain toistaa 1999 julkaistun tutkimuksensa Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet teemoja. Se kirja lienee pysynyt suomalaisen mikrohistoriallisen koulukunnan kauneimpana kukintona.

Maailma on sana

Usko, tiede ja historiankirjoitus jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa lähtökohtana on ”maailmankuvien moninaisuus”, ja moninaisuutta tuntuu olevan liikaakin. Esimerkiksi keskiaikaisten kanonisaatioprosessien ja 1900-luvun perinnöllisyystieteen etäisyys toisistaan on huima; teoksen näkökulmasta niillä on yhteinen nimittäjä, mutta se ei pysy lukijan mielessä. Ajallinen epäsuhtakin on ilmeinen: seitsemästä artikkelista neljä käsittelee 1900-luvun historiaa. Toisessa osassa, jossa keskitytään historiankirjoituksen ja maailmankuvan suhteeseen, on sitten enemmän ryhtiä. Rajatulla näkökulmalla on kiistämättömät puolensa. Kirjoittajia on kaksitoista, ja on selvää, että joku kirjoittaa paremmin kuin toinen. Jonkun ajattelu tuntuu tavoittavan ”historian vuon” osuvammin kuin jonkun toisen.

Artikkelien kirjoittajat osoittavat, että käsitys loppuun kalutuista kansallisista suurmiehistä ei pidä paikkaansa. Johanna Wassholm saa esiin uusia puolia A. I. Arwidssonista, Irma Sulkunen Elias Lönnrotista, Ilona Pikkanen ja Katja-Maria Miettunen Yrjö Koskisesta. Artikkelit kertovat prosesseista, joilla suurmiehen merkitys ja perintö ”lyödään lukkoon”. Kansallinen kaanon ei niinkään synny sopimalla, se syntyy vallankaappauksella.

Arwidssonille pedattiin paikka Porthanin ja Lönnrot – Runeberg – Snellman –kolmikon välissä. Lönnrotin kanonisoiminen syrjäytti esimerkiksi ahkerien runonkerääjien Carl Axel Gottlundin ja Carl Niclas Keckmanin elämäntyön. Yrjö Koskisen Nuijasota loi ”herooisen elämyksellisyyden poetiikallaan” (Ilona Pikkanen) kuvaa urheudesta ja sisukkuudesta suomalaisten etnisinä ominaisuuksina.

Minulle 1800-luvun osuus on teoksen painavinta ja koherenteinta antia nimenomaan rajatun näkökulmansa ansiosta, mutta – kuten sanottu – laajaan kirjaan mahtuu paljon muutakin: sosiaalipolitiikkaa, suhteellisuusteoriaa, kaupunkisuunnittelua. Mahdollisille jatkotutkimuksille on syytä toivoa kaikkea hyvää.

Artikkelissaan Arwidssonista Johanna Wassholm siteeraa Pirkko Rommia: ”Jokainen aika kirjoittaa oman historiansa”. Vuoden 2016 – ja tämän teoksen – perspektiivistä viattomuuden aika on ohi. Enää ei kuvitella, että pääsisimme kiinni menneisyyteen sinänsä, siihen mitä todella tapahtui. Sijalle on tullut puhe tulkinnoista, paradigmoista, diskursseista, valtapolitiikasta ja muuttuvasta historiakulttuurista. ”Maailma on sana”, kirjoitti Samuli Paronen.

Irma Sulkunen, Marjaana Niemi ja Sari Katajala-Peltomaa (toim.) 2016. Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. SKS, 470 s.