1970-luvun alun Suomi ei näyttäytynyt hyvinvointivaltiona kaikille asukkailleen. Maan romaniväestö koki yleisesti rotusyrjintää ja heidän asunto-olonsa muistuttivat monin paikoin slummiolosuhteita: ainoastaan viidenneksen romaneista voitiin “katsoa asuvan jokseenkin tyydyttävästi”, kun taas neljännes maan romaneista asui tilapäisissä asumuksissa ja piha-, teollisuus- ja liikerakennuksissa. Ongelma konkretisoitui pääkaupunkiseudulla, missä suurimmassa osassa romanien asuntoja ei tullut lämmintä vettä, eikä asunnoissa ollut liioin viemäriä tai saunomis- tai peseytymismahdollisuuksia.¹ Vuonna 1969 vantaalaisista romaneista 90 prosenttia asui asunnoissa, jotka paikalliset viranomaiset määrittelivät asumiseen kelpaamattomaksi.²

Suomalainen hyvinvointivaltio ulotettiin 1970-luvulla romaneihin asuntopolitiikan keinoin. Vuosina 1970–1981 valtiovalta antoi kaksi suoraan romanien olosuhteisiin vaikuttanutta asuntopoliittista säädöstä. Näiden vuosien aikana hankittiin tai korjattiin 815 romaniruokakunnan asuntoa, joista 35 sijaitsi Vantaalla.³ Kunnassa asui 1970-luvulla runsaasti romaneja: Helsingin ja Tampereen jälkeen kolmanneksi eniten Suomessa.⁴ Paikallistasolla Vantaalla haasteensa asuntopolitiikan tavoitteille loivat kaupunkilaisten ennakkoluulot romaneja kohtaan.⁵ Vantaalaiset asuttamistoimenpiteet ruokkivat julkista keskustelua, jossa käytiin määrittelykamppailua romanien asemasta vantaalaisissa naapurustoissa. Artikkelissani perehdyn siihen, millaisia ennakkoluuloja tämä määrittelykamppailu piti sisällään.

Romaneihin kohdistetuilla ennakkoluuloilla on pitkät perinteet

Romaneihin kohdistettiin ennakkoluuloja jo silloin, kun he ensimmäistä kertaa 1500-luvulla saapuivat nykyisen Suomen alueelle. Myöhemmin, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, romaneihin liitettiin erittäin vahva ryhmästigma, jota politisoitunut julkinen diskurssi piti yllä. Antti Häkkisen mukaan romanit joutuivat kulttuurisesti luodun pitkäaikaisen negatiivisen propagandan seurauksena harjoittamaan ammatteja, joita muut eivät tehneet. Tämä vahvisti entisestään stigmatisoitumista.⁶ Zachris Topelius puolestaan kuvailee Maamme kirjassa romanit muusta väestöstä erottuvaksi ”hajonneeksi kansakunnaksi” vailla isänmaata.⁷

Syksyllä 1942 siirtoväen huollon keskuksen johtaja Urho Kekkonen leimasi romanit Suomen Kuvalehdessä työtä vieroksuvaksi ja toimettomaksi joukoksi, joka eli epäsoinnussa maan muutoin ahkeran kansan rinnalla. Kun valtioneuvos asetti vuonna 1943 komitean tutkimaan, kuinka työvelvollisuus tulisi järjestää, nostettiin romanit juoppojen irtolaismiesten ja löyhätapaisten irtolaisnaisten ohella ihmisryhmäksi, joka ei soveltunut säännönmukaiseen työsuhteeseen. Komitean esityksen mukaisesti romaneille perustettiin erityistyöleirejä 1943 lähtien. Erikoistyöleirilaista huolimatta romanit osallistuivat sotiin muiden suomalaisten tavoin puolustusvoimien palveluksessa.⁸

Sodan jälkeen romanievakot jäivät lähes tyystin vaille siirtokarjalaisille osoitettuja huoltotoimenpiteitä. Seurauksena oli romanien vähittäinen ajautuminen slummeihin kaupunkien liepeille. Slummien elämää leimasi äärimmäinen köyhyys, surkeat asuinolot, heikentynyt terveys sekä lisääntynyt rikollisuus ja häiriöt. Romaneja ei tunnustettu apua tarvitseviksi kansalaisiksi, vaan heidät alistettiin mustalaisuudesta juontuneen ylenkatseen ja halveksinnan kohteeksi.⁹ Ajan kuluessa romanien asunto-olot eivät parantuneet muun väestön elintason kehittyessä. Vuosina 1956–1957 Helsingin romanien asuinoloista tehdyn selvityksen mukaan 30 prosenttia romaneista oli täysin asunnottomia ja 67 prosentilla oli asuntona lähinnä pahvi- ja havumaja, vanha kioskirakennus tai hylätty junanvaunu. Huonot asunto-olot vaikuttivat myös romanien terveydentilaan, sillä kolmannes työikäisistä oli sairaita.¹⁰

Historiantutkija Miika Tervosen mukaan ”romanipolitiikka oli vielä pitkään vahvasti kiinni toisen maailmansodan aikaisissa ajattelutavoissa ja sen rasistisessa perinnössä.”¹¹ Vuonna 1953 valtioneuvoston perustaman mustalaiskomitean tehtävänä oli ”mustalaiskysymyksen” ratkaisu ja sen toiminta keskittyi lähinnä Mustalaislähetyksen¹² lastenkotien ylläpitoon. Vuosina 1950–1980 joka toinen suomalainen romani oli jossakin lapsuutensa vaiheessa sijoitettuna Mustalaislähetyksen lastenkotiin. Mustalaislähetyksen motiivina ei kuitenkaan ollut ainoastaan lasten elämänlaadun parantaminen, vaan assimilointi valtaväestön kulttuuriin oli keskeinen osa järjestön toimintaa. Romanivähemmistöllä ei Pulman mukaan ollut 1950-luvulla vähemmistöoikeuksia, ainoastaan oikeus muuttua. Muutokseen pyrittiin kasvattamalla romanilapset ulos mustalaiskulttuurista.¹³

Romanit hyvinvointivaltion piiriin

1960-luvulla yhteiskunnallinen tilanne muuttui. ”Uudet tuulet alkoivat puhaltaa” ja romanien asemaa alettiin tarkkailla rakenteellisen väkivallan näkökulmasta.¹⁴ Vuonna 1967 perustettu Suomen Mustalaisyhdistys – Finlands Zigenarförening kritisoi romanien syrjintää ja valtiollisen politiikan, etenkin sisäasiainministeriön Mustalaisasiain neuvottelukunnan, passiivisuutta.¹⁵

Mustalaisyhdistys sai merkittävää tukea eduskunnalta. Mustalaisyhdistyksen SKDL:n kansanedustaja Georg Backlund teki useita aloitteita romanien hyväksi SDP:n Arvo Salon tukemana. Myös eduskuntapuolueet tunnistivat vähemmistöjen oikeudet 1960-luvun kuluessa. SDP hyväksyi romanipoliittisen ohjelman vuonna 1969. RKP:n vuoden 1965 ohjelmassa vaadittiin valtiolta aktiivisia toimia romaniväestön hyväksi. Keskustapuolueen vuoden 1968 yleisohjelmassa kirjattiin, että romanien ja muiden vähemmistöjen ”sosiaalisista, taloudellisista ja sivistystarpeista on oikeudenmukaisesti huolehdittava.” Kokoomus puolestaan listasi periaateohjelmassaan vuonna 1970, että ”vähemmistöryhmiä on kohdeltava yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti.”¹⁶

Vuonna 1968 Mustalaisasiain neuvottelukunta joutui lopulta tekemään tiliä toiminnastaan Pohjoismaiden Neuvostolle ja samoihin aikoihin puheenjohtaja Paavo Mustala ilmoitti eroavansa.¹⁷ Mustalaisasiain neuvottelukunta uudistettiin lähes täysin. Sen puheenjohtajaksi valittiin Jacob Söderman ja virkamieskunta vaihdettiin kokonaan, Mustalaisyhdistyksen romanitaustainen Voitto Ahlgren valittiin mukaan ja hänestä tehtiin työvaliokunnan varapuheenjohtaja. Neuvottelukuntaan kuului virkamiehiä kaikista romanipolitiikan kannalta keskeisistä ministeriöistä ja hallituksista.¹⁸

Neuvottelukunnan kampanjoinnin seurauksena YK:n rotusyrjintäsopimus ratifioitiin Suomessa, ja 7.6.1970 säädettiin laki, joka kriminalisoi rotusyrjinnän. Vuonna 1970 astui voimaan valtioneuvoston säädös valtionavustuksesta romanien asunto-olojen parantamiseksi. Vuonna 1975 eduskunta hyväksyi romaneihin kohdistetun erityisasuntolain ”mustalaisväestön asunto-olojen parantamisesta”, mikä teki tästä kunnallisen velvollisuuden.¹⁹

Vantaalla romanien asuttaminen aloitettiin valtionavustuksen myötä vuonna 1970. Lähtökohtana oli, että ”lähes kaikki” Helsingin maalaiskunnan alueella asuvista romaniruokakunnista olivat paremman asunnon tarpeessa. Valtionavustuksen vuosina Vantaalla osoitettiin seitsemän asuntoa romanien tarpeisiin. Romanien erityisasuntolain myötä kunnallinen romanipolitiikka siirtyi Vantaalla erillisen, romanien asuttamiseen keskittyneen, virkamiestyöryhmän hoidettavaksi. Marja-Liisa Kämpin johtama työryhmä vastasi romanien asuntotuotanto-ohjelman laatimisesta ja ylläpidosta. Erityisasuntolainalain voimassaoloaikana 1976–1981 Vantaalla osoitettiin romaniruokakunnille kunnan puolesta yhteensä 12 vuokra-asuntoa, minkä lisäksi 16 romaniruokakuntaa sai lainaa omistusasunnon hankkimiseksi.²⁰

Ennakkoluulot paikallislehdistössä

Romanien asuttamista vastustettiin vantaalaisten toimesta, mikä ilmenee historiantutkijalle paikallislehdissä julkaistuissa uutisissa ja mielipidekirjoituksissa. Asuttamista vastustaneissa puheenvuoroissa heijastuu erilaisia ennakkoluuloja, joilla toimijat perustelivat romanien asuttamisesta koituvia ongelmia. Yhtenä ennakkoluulona korostui romanien asuttamisen taloudelliset seuraukset naapureille. Näissä puheenvuoroissa erityisen ongelmallisena nähtiin romanien asuttaminen omistusasuntoihin, joissa monet naapurit omistivat itse asuntonsa, mutta romanit olivat talossa vuokralla kaupungin omistamissa asunnoissa. Puheenvuoroissa romanien asuttamista vastustettiin taloudellisilla argumenteilla. Perustelu kuului, ettei romaneista välttämättä ole muuta haittaa kuin se, että omistusasunnon hinta laskee, koska mahdolliset muuttajat eivät halua ostaa asuntoa romaninaapureilla. Toisena ennakkoluulona esiin nousivat romanien aiheuttamat järjestyshäiriöt. Romanien koettiin laskevan alueen turvallisuutta ja lisäävän rikollisuutta ja aiheuttavan muuta häiriötä. Romanit nähtiin rasistisesti²¹ epäsosiaaliseksi ryhmäksi ja uhkaksi. Kolmanneksi perusteluksi erottautui vetoaminen – niin ikään rasistisesti – romanien lapsenomaisuuteen, jolloin romaneiden ei nähty selviävän haasteellisemmista asuinoloista tai elämästä vilkkaiden kulkuväylien varrella.

Helmikuussa 1979 Pääkaupunki-lehden Vantaan painoksessa julkaistiin toimittaja Erkki Pällin kirjoittama juttu ”Naapurissa asuu mustalaisia!”. Uutinen kertoo vantaalaisen perheen vaikeuksista myydä perheelle pieneksi käynyt asunto Vantaan Simonkalliossa, sillä asunnon seinänaapurissa asuu yksinhuoltajaromaniäiti ja hänen lapsensa. Uutisen mukaan kukaan ei tunnu haluavan muuttaa romanien naapuriin ja myös kaupunki on kieltäytynyt ostamasta perheen asuntoa. Toimittaja ottaa uutisensa lopuksi kantaa kaupungin harjoittamaan romanipolitiikkaan ja samaistaa romaniperheen sosiaaliturvan varassa elävään alkoholistiperheeseen.

Itse kukin voi mennä tässä vaiheessa itseensä ja pohtia omia tuntemuksiaan siinä tilanteessa, jos hiellä ja vaivalla hankitun omistusasunnon seinän taakse sijoitettaisiinkin yhteiskunnan varoin vaikkapa joku sosiaaliturvan varassa elävä alkoholistiperhe. Mitä silloin tapahtuisi? ²²

Talousargumentti toistuu Pääkaupunki-lehden yleisökirjoituspalstalla. Maaliskuussa 1979 nimimerkillä "Huomatkaa asian ydin!" toiminut kirjoittaja kysyi, miksi Vantaan kaupunki vuokraa romaneille asuntoja arava-osaketalosta. Kirjoittaja oli huolissaan oman asuntonsa myyntihinnan laskusta: ”On selvää, että myymisen tullessa ajankohtaiseksi, voi kaupat jäädä tekemättä, kun ostajat huomaavat talossa asustavan mustalaisia.” Kirjoittajan mielestä on väärin osakkeenomistajia kohtaan, että heidän kotitalostaan tehdään ”vuokrakasarmi”.²³

Kirjoittaja ottaa kantaa romanien asuntotilanteeseen toteamalla kirjoituksensa lopuksi ”[t]oki mustalaisillekin kunnon asuntoja, vaan ei omistustalosta!”²⁴ Hänen kirjoituksensa mukaan romanien asuntokysymys tulee kyllä ratkaista, mutta niin, ettei romaneja asuteta hänen taloonsa. Kirjoittaja ilmiselvästi haluaa tehdä eron vuokratalojen ja omistustalojen kesken, ja romanit kuuluvat hänen mielestään vuokrataloihin, jottei romanien asuminen omistustaloissa vähennä talosta asunnon ostaneiden sijoituksen arvoa.

Marraskuussa 1979 Vantaan Alueuutiset julkaisi uutisen ”Vaaralalaiset eivät halua mustalaisia”, jonka mukaan Vaaralan kaupunginosan asukkaat eivät halua kaupungin sijoittavan omistamiensa kiinteistöjen lähettyville romaneja. Uutisen mukaan vaaralalaiset toivovat, että asuntoihin sijoitettaisiin ”sosiaaliasenteiltaan sopivat perheet”. Uutisessa kerrotaan Vaaralan olevan rauhallinen kyläyhteisö, jossa asuu paljon vanhuksia. Lisäksi piha-alueiden ja teiden valaistus on alueella huonoa. Koska alueella on paljon asuttamattomia tontteja ja metsää ja ainoastaan yksi puhelinkioski, virkavallan saapuminen kestää kauan ”järjestyshäiriön mahdollisesti sattuessa”.

Tämän kaiken tarkoituksena on osoittaa, ettemme halua kotiympäristöömme minkäänlaista epäsosiaalista ainesta... Samoin on otettava huomioon vuokrattavan asunnon kunto ja varustetaso sekä sen sijainti aivan Lahdentien tuntumassa. Tämä edellyttää asukkailta erityistä omatoimisuutta ja kykyä huolehtia perheestään.²⁵

Uutinen ei nosta ketään yksittäistä vaaralalaista esille, vaan antaa ymmärtää, että kaikki vaaralalaiset olisivat yhtenäisenä rintamana samaa mieltä ja vastustamassa romaneja. Vaaralalaiset ovat myös uutisen mukaan keränneet adressia vastustaakseen romanien asuttamista kaupungin kiinteistöihin.²⁶ Uutisen sävy on rasistinen, sillä romaneista annetaan epäsosiaalinen ja rikollinen kuva. Jos romaneja muuttaa kaupunginosaan, sen rauhallinen kyläyhteisö särkyy, eikä vanhuksien ole turvallista enää liikkua ulkona pimeän aikaan. Uutinen antaa romaneista myös avuttoman kuvan, koska se kyseenalaistaa heidän pärjäämisensä aivan ”Lahdentien tuntumassa”. Uutisessa annetaan ymmärtää, että romaneilta puuttuu ”omatoimisuutta” ja ”kykyä huolehtia” itsestään, joita muilta alueella asuvilta tuntuu löytyvän.

Nykyaikakana tätä vastustusta voitaisiin nimittää nimby-ilmiöksi ('Not In My Backyard').²⁷ Timo Kopomaa ja Lasse Peltonen kuvaavat nimby-ilmiöllä viitattavan yleensä asukkaiden tai asukasyhdistysten asenteisiin ja toimintaan, joilla vastustetaan paikallisesti ei-toivottujen toimintojen ja rakentamisen sijoittamista omaan naapurustoon tai lähialueelle. Hankkeiden vastustajat ajattelevat tyypillisesti, että haittoja aiheuttavat hankkeet voidaan hyväksyä missä tahansa muualla, muttei omassa lähiympäristössä. Nimby-ilmiö on yhteydessä turvallisuuden tunteeseen ja vieraudenpelkoon. Tiedotusvälineet painottavat usein uutisoinnissaan kiistan piirteitä yhteisymmärryksen tai kannatuksen sijaan. Nykyisin lähes kaikki sosiaalisen asuntotuotannon hankkeet kohtaavat jonkinlaista paikallista vastustusta.²⁸

Raija Julkusen mukaan on tyypillistä, että vähävaraisiin kohdistunut myötätunto on ollut hyvinvointivaltiota yleisesti kannattavien suomalaisten keskuudessa hyvin valikoivaa. Kansalaismielipiteessä köyhät eroteltiin ”kunniallisiin” ja ”kunniattomiin”.²⁹ Vantaalla ääneen nousi ennakkoluulojen sävyttämä keskustelu, jossa romanit luettiin jälkimmäiseen ryhmään. Toisaalta on huomioitava, että tämä keskustelu keskittyi lähteiden perusteella ennen kaikkea vuoteen 1979, vaikka romaneja asutettiin Vantaalla koko 1970-luvun ajan.

Viranomaisten ennakkoluulot

Vantaalaisten viranomaisten toiminnassa korostuivat niin ikään ennakkoluulot. Viranomaislähteet maalaavat kuvan vaativasta ja yhteistyökyvyttömästä vähemmistöstä, jonka asuttaminen näyttäytyi romanien taloudellisten ongelmien, riittämättömän sivistyksen ja naapureiden vastustuksen johdosta erittäin haasteellisena. Romanien asuttamisesta vastanneen työryhmän johtaja Marja-Liisa Kämppi totesi, että työryhmän toiminnan ”vaikeutena” on kaupunkilaisten vastustus:

Kun lähiseudun asukkaat kuulevat, että kaupunki on hankkimassa omakotitaloa heidän naapuristaan mustalaisten käyttöön, he tekevät valituksen asiasta. Kerrostalojen hankkimisessa on sama ongelma: asukkaat eivät tahdo mustalaisia naapurikseen. Lisäksi on todettu, että mustalaiset eivät tule toimeen kerrostaloasunnoissa.³⁰

Työryhmä koki kaupunkilaisten syrjinnän ongelmana, mutta ei kokenut voivansa vaikuttaa asiaan millään tavoin. Kuvaavaa on myös, että työryhmässä ajateltiin, että romanit eivät tule sopeutumaan kerrostaloihin. Ristiriitatilanteissa syy oli automaattisesti romaneissa, mutta lain vuoksi virkamiehet olivat velvollisia toteuttamaan asuttamispolitiikkaa, eikä paikallisten asukkaiden vastustus tuottanut juurikaan tulosta. Varmasti osalle romaneista oli vaikeaa sopeutua kerrostalojen sääntöihin, jotka saattoivat olla kerrostalosta ja isännöitsijästä riippuen erittäin tiukat. Tämä ei kuitenkaan ollut yksistään romaneihin kohdistuva ongelma, vaan yleinen myös kaupungistuneen valtaväestön keskuudessa, sillä kerrostalojen yhteissäännöt koettiin yleisesti vapautta rajoittaviksi.³¹ Taustalla saattaa olla siis yleinen lähiökerrostaloissa vallinnut ongelma, mutta romanit joutuivat vähemmistönä helposti leimatuiksi.

Vantaalaisten kuntalaisten ja viranomaisten reaktiot romaneja kohtaan eivät olleet poikkeus aikakaudellaan. Jo pelkästään vuosina 1972–1973 Mustalaisasiain neuvottelukunta esitteli romanien asuttamiseen liittyviä ongelmakohtia ja sovitteli erimielisyyksiä muun muassa Joensuussa, Mikkelissä, Oulussa ja Tohmajärvellä.³² Väinö Lindberg muistelee, kuinka hän mustalaisasiain neuvottelukunnan jäsenenä yhdessä Voitto Ahlgrenin kanssa kiersi kunnissa tarjoten valtion tukea romanien asunto-olojen parantamiseksi:

Kunnat olivat hyvin nihkeitä. Asenteet ja ennakkoluulot olivat lujassa. Mustalaisia ei haluttu kuntaan asumaan, ja monen mielestä paras romani oli se, joka ei jää paikoilleen. Monet päättäjät katsoivat, että romaniväestön vaikeudet olivat heidän omaa syytään.³³

Rasismia perusteellisesti tutkinut Vesa Puuronen kirjoittaa, että vaikka instituutioita säätelevät lait eivät itsessään olisi rasistisia, instituutioiden toimintaan voi liittyä prosesseja, joiden tuloksena toiset ryhmät joutuvat toisia heikompaan asemaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että monikulttuurisissa yhteiskunnissa tasavertaisten mahdollisuuksien tarjoaminen on usein lainsäädännön ja instituutioiden toiminnan lähtökohta, mutta silti etnisiin vähemmistöihin kuuluvilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia menestyä työmarkkinoilla. Tällöin rasismin kitkemiseksi ei riitä, että yhteiskunnan arvot muuttuvat ja lainsäädännön lähtökohdaksi otetaan rasismin vastustaminen, kuten romanipolitiikan osalta kävi 1960-luvun loppupuolella. Lainsäädäntö laitetaan täytäntöön julkisissa laitoksissa ja yksityisissä yrityksissä, joilla on oma historiansa ja tapansa toimia. Tällöin yhteiskunnallinen ymmärrys rasisminvastaisuudesta ei vielä poista rakenteellista rasismia käytännön tason toiminnasta.³⁴ Tästä näkökulmasta romanien sopeuttamisen esteeksi nousi kuntalaisten vastustamisen lisäksi instituutioiden sisälle rakentunut rasismi. Vaikka romanit olivat lain edessä tasa-arvoisessa asemassa valtaväestön kanssa, eri instituutioiden toimintatavat ylläpitivät eriarvoisuutta.

Lopuksi

Romanien asuttamiseen liittyi vahvoja ennakkoluuloja 1970-luvun Vantaalla. Osa naapureista vastusti romaneja, lehdistössä ylläpidettiin ennakkoluuloja ja kaikella tällä oli vaikutuksensa viranomaisten toimintaan, joka heijasteli niin ikään ennakkoluuloista suhtautumista romaneihin.

Paikallislehdistön kirjoittelussa vuonna 1979 romaneihin kohdistettiin kolmen tyyppisiä ennakkoluuloja, joilla perusteltiin romanien asuttamisen vastustusta. Talousargumenttien mukaan romaninaapurit alensivat naapureiden omaisuuden arvoa. Tällöin ennakkoluulot kohdistuivat oikeastaan toisiin ihmisiin ja markkinoihin, jotka määrittelivät asunnon hinnan. Toisena ennakkoluulona nousi romanien oletettu epäsosiaalisuus, rikollisuus ja muodostama uhka naapurustolle. Kolmantena ennakkoluulona puheenvuoroissa erottuu vetoaminen romanien lapsenomaisuuteen ja alkukantaisuuteen. Kahdessa viimeisessä rasismi on selkeästi läsnä niissä puheentavoissa, joilla romaneja nimitellään. Talousargumenteissa rasismi on piilotetumpaa, mutta kuitenkin läsnä, sillä puheakti asettaa vähemmistön etnisyyden perusteella eriarvoiseen asemaan valtaväestön kanssa.

On kuitenkin aiheellista kysyä, vaikuttivatko ennakkoluulot romanien asuttamisen onnistumiseen. Vuosien 1970–1981 asuttamispolitiikka kosketti jopa 73 prosenttia vantaalaisista romaniruokakunnista. Vuonna 1969 Helsingin maalaiskunnan alueella asuneista 28 romaniruokakunnasta 90 prosenttia oli paremman asunnon tarpeessa. Vuonna 1981 vantaalaisten romanien asuttamisesta vastanneen työryhmän mukaan kunnan alueella asuvista 48 ruokakunnasta lähes 94 prosenttia oli ”tyydyttävällä” tasolla. Toisaalta kunnan viranomaiset eivät lähdeaineiston perusteella suhtautuneet työhönsä intohimoisesti, eivätkä he juuri pyrkineet lieventämään romaneihin liitettyjä ennakkoluuloja tai heihin kohdistettua syrjintää.³⁵ Tästä huolimatta viranomaiset onnistuivat työssään valtakunnallisesti vertaillen melko hyvin, joten ainakaan Vantaalla ennakkoluulojen synnyttämä nimby-reaktio ei lamauttanut romanien asuttamista.

Lähteet ja kirjallisuus

I ARKISTOLÄHTEET

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM):
Romaniasiain neuvottelukunta 1968–1983 (RONK).

Vantaan kaupunginarkisto:
Asuntovirasto/Asuntolautakunnanarkisto/Mb.

II PAINETUT LÄHTEET

Lähdejulkaisut
Komiteamietintö 1973: 82. Mustalaisväestön asunto-olojen kehittämistoimikunnan mietintö. Suomen asetuskokoelmat 1970, 1975 ja 1980.
Vantaan kaupunginvaltuuston pöytäkirja 1976–1980.

Lehdistö
Vantaa. Pääkaupunki-lehden Vantaan paikallispainos, 7.2.1979, 21.3.1979.
Vantaan Alueuutiset, 21.11.1979.

III INTERNET-LÄHTEET
'POHTIVA – Poliittisten ohjelmien tietovaranto':

Keskustapuolueen yleisohjelma 1968: [http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=keskyleis1968]

Kansallisen Kokoomuksen periaateohjelma 1970: [http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelma?tunniste=kokperiaate1970]

IV KIRJALLISUUS

Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka 2002. Vantaan historia 1946–1977. Kasvua, yhteistyötä, hyvinvointia. Vantaan kaupunki. Gummerus, Vantaa.

Dahlgren, Taina & Kortteinen Juha & Lång, K. J. & Pentikäinen, Merja & Scheinin, Martin (toim.) 1996. Vähemmistöt ja niiden syrjintä Suomessa. Ihmisoikeusliitto r.t.:n julkaisusarja n:o 4, Helsinki University Press.

Friman-Korpela, Sarita & Mäki, Anne-Mari (toim.) 2006. Romanit toimijoina yhteiskunnassa. Romaniasiain neuvottelukunta 50 vuotta -juhlajulkaisu. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2006:5.

Friman-Korpela, Sarita 2014. Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 513, Jyväskylän yliopisto.

Haapala, Pertti (toim.) 1993. Hyvinvointivaltio ja historian oikut. Väki Voimakas 6, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.

Halmetoja, Raila & Pulma, Panu 2012. "Suomen Mustalaisyhdistyksen synty." Teoksessa Pulma, Panu (toim.) 2012, Suomen romanien historia. SKS, Helsinki.

Hurme, Riitta 1991. Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Finska Vetenskap-Societeten - Suomen Tiedeseura, Helsinki.

Häkkinen, Antti & Pulma, Panu & Tervonen, Miika (toim.) 2005. Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Historiallinen Arkisto 120, Helsinki.

Häkkinen, Antti 2005. "Kiertäminen, kulkeminen ja muukalaisuuden kohtaaminen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maalaisyhteisöissä." Teoksessa Häkkinen, Pulma & Tervonen (toim.) 2005, Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Historiallinen Arkisto 120, Helsinki.

Julkunen, Raija 1993. "Onko se ohi nyt?" Teoksessa Haapala, Pertti (toim.) 1993, Hyvinvointivaltio ja historian oikut. Väki Voimakas 6, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.

Juntto, Anneli 1990. Asuntokysymys Suomessa. Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Kastinen, Merja 1979. Mustalaisten asunto-olot Vantaalla. Helsingin sihteeriopisto J4/1, Seminaaritutkielma.

Kopomaa, Timo & Peltonen, Lasse & Litmanen, Tapio (toim.) 2008. Ei meidän pihallemme!: Paikalliset kiistat tilassa. Gaudeamus, Helsinki University Press.

Kopomaa, Timo & Peltonen, Lasse 2008. "Johdanto." Teoksessa Kopomaa, Peltonen & Litmanen 2008, Ei meidän pihallemme!: Paikalliset kiistat tilasssa. Gaudeamus, Helsinki University Press.

Kortteinen, Juhani 1996. "Romanit ja muut perinteiset vähemmistömme." Teoksessa Dahlgren et al. (toim.) 1996, Vähemmistöt ja niiden syrjintä Suomessa. Ihmisoikeusliitto r.t.:n julkaisusarja n:o 4, Helsinki University Press.

Lindberg, Väinö & Putkonen, Tuovi 2012. Kärrypoluilta punaisille matoille. SKS, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1377, Helsinki.

Niemi, Helena 1981. Mustalaisten asunto-olojen kehitys vuosina 1976–1979. Mustalaisväestön erityisasuntolain vaikutusten tarkastelu. Tutkimuksia ja selvityksiä 1981:1, Asuntohallitus.

Peltonen, Lasse 2008. "Nimby maankäytön konfliktien kehyksenä. Rajaamisen vaikutukset ja vaihtoehdot." Teoksessa Kopomaa, Peltonen & Litmanen 2008, Ei meidän pihallemme!: Paikalliset kiistat tilassa. Gaudeamus, Helsinki University Press.

Pulma, Panu 2012. "Sodan puristuksessa." Teoksessa Pulma, Panu (toim.) 2012, Suomen romanien historia. SKS, Helsinki.

Pulma, Panu (toim.) 2012. Suomen romanien historia. SKS, Helsinki.

Pulma, Panu 2006. Suljetut ovet. Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan. SKS, Historiallisia Tutkimuksia 230, Helsinki.

Pulma, Panu 2005. "Piirteitä suomalaisesta etnopolitiikasta." Teoksessa Häkkinen, Pulma & Tervonen (toim.) 2005, Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Historiallinen Arkisto 120, Helsinki.

Pulma, Panu 2000. "Kasvun katveessa." Teoksessa Schulman, Pulma & Aalto (toim.) 2000, Helsingin historia vuodesta 1945. Suunnittelu ja rakentuminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu. Oy Edita Ab, Helsinki.

Puuronen, Vesa 2011. Rasistinen Suomi. Gaudeamus, Helsinki University Press.

Schulman, Harry 2000. "Helsingin suunnittelu ja rakentuminen." Teoksessa Schulman, Pulma & Aalto (toim.) 2000, Helsingin historia vuodesta 1945. Suunnittelu ja rakentuminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu. Oy Edita Ab, Helsinki.

Schulman, Harry & Pulma, Panu & Aalto, Seppo (toim.) 2000. Helsingin historia vuodesta 1945. Suunnittelu ja rakentuminen. Sosiaaliset ongelmat. Urheilu. Oy Edita Ab, Helsinki.

Siltanen, Teemu 2015. Slummeista lähiöihin ja sopeuttamalla tasa-arvoisiksi. Romanien asuttaminen osana Vantaan hyvinvointivaltiopolitiikkaa vuosina 1970–1981. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto, pro gradu -tutkielma.

Siltanen, Teemu 2011. Romanien asuntokysymys. Kunnallistason romanipolitiikka 1970-luvun Tampereella. Historiatieteen ja filosofian laitos, Tampereen yliopisto, kandidaatin tutkielma.

Söderman, Jacob 2006. "Läpimurron aikaa." Teoksessa Friman-Korpela & Mäki (toim.) 2006, Romanit toimijoina yhteiskunnassa. Romaniasiain neuvottelukunta 50 vuotta -juhlajulkaisu. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2006:5.

Tanner, Riikka & Lind, Tuula 2009. Käheä-ääninen tyttö - Kaalengo tsaj. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Tervonen, Miika 2012a. "Kiertolaisia, silmätikkuja ja rajojen ylittäjiä: 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan." Teoksessa Pulma, Panu (toim.) 2012, Suomen romanien historia. SKS, Helsinki.

Tervonen, Miika 2012b. "Romanit ja suuri muutos." Teoksessa Pulma, Panu (toim.) 2012, Suomen romanien historia. SKS, Helsinki.

Tervonen, Miika 2010. ’Gypsies’, ’Travellers’ and ’peasants’. A study on ethnic boundary drawing in Finland and Sweden, c. 1860–1925. Department of History and Civilization, European University Institute, Firenze.

Topelius, Zachris 1899. Maamme kirja. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. (15. painos), S.W Eslund, Helsinki.

Valkonen, Sanna 2009. Poliittinen saamelaisuus. Vastapaino, Tampere.