Ennakkoluuloisuus on piirre, jonka harva tunnustaa avoimesti omakseen. Etenkin nykypäivän länsimaisissa yhteiskunnissa peräänkuulutetaan usein avarakatseisuutta ja ihmisten arvioimista ensisijaisesti yksilöinä, mutta puhe ei saa aina täyttymystään käytännössä, ei edes itseään avarakatseisina pitävien keskuudessa. Ennakkoluulo määritellään yleensä negatiiviseksi, torjuvaksi tai jopa vihamieliseksi suhtautumiseksi toista ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. Suhtautuminen perustuu käsityksille, jotka ovat perättömiä tai ainakin osittain ristiriidassa todellisuuden kanssa, minkä vuoksi ennakkoluuloinen saa helposti umpimielisen ja tietämättömän leiman.

Ennakkoluulo-korttia ei pitäisi kuitenkaan lyödä pöytään liian hanakasti. Ihmisillä on tarve järjestää ja arvioida ympäröivän maailman tapahtumia ja pyrkiä ennakoimaan kanssaeläjien toimintaa. Ennakoimisen pohjana käytetään erilaisia ulkonäköä, tapoja tai taustaa koskevia käsityksiä, joista johdetaan syy-seuraus –suhteita: kuuluminen ryhmään X ennakoi toimintaa Y. Usko toiminnan ennustettavuuteen voi kasvattaa ennakoijan turvallisuuden tunnetta – kun esimerkiksi välttää vaarallisiksi miellettyjen ihmisten seuraa, on mahdollista pitää itsensä turvassa. Muita ihmisiä ja ryhmiä koskevien ennakkokäsitysten muodostaminen voikin olla perusteltua, mikäli oletukset on rakennettu lukuisten aikaisempien kokemusten tai tutkitun tiedon pohjalta. Käsitykset voivat olla sävyltään positiivisia, negatiivisia tai neutraaleja. Kyse on eräänlaisesta valistuneesta arvaamisesta, joka saattaa auttaa muiden toimien ennakoinnissa. Takeita arvauksen paikkansapitävyydestä ei tietenkään ole, sillä ihmisillä on toistuva tapa yllättävää niin hyvässä kuin pahassa. Ennakoimisen haastavaa taitoa harjoittavan olisikin hyvä muistaa onnistumisten lisäksi myös kaikki ne kerrat, kun oletukset ovat osoittautuneet vääriksi. Mikään ei ole niin varmaa kuin erehtyminen.

Ennakkoluulon ja ennakkokäsityksen välinen ero piilee syntytavassa: ennakkoluulot ovat usein sukua huhupuheille, väärinymmärryksille ja kohtuuttoman rajuille yleistyksille. Pelko ja tietämättömyys keinuttavat ennakkoluulon kehtoa. Pahimmillaan ennakkoluuloisesta ihmisestä tulee kanssaeläjiään neulansilmän läpi tarkkaileva olento, jonka katse tarkentuu kerrallaan vain yhteen tai korkeintaan muutamaan piirteeseen. Ihminen on yhtä kuin etninen tausta, kansallisuus, sukupuoli – ryhmä määrittää yksilöä, mutta samalla yksilö edustaa koko ryhmää. Lokerointi on salamannopeaa ja varsin usein tiedostamatonta. Juuri arvioinnin automaattisuus tekee ennakkoluulojen murtamisesta hankalaa – kuinka riistäytyä irti jostain, jonka olemassaoloa ei kunnolla edes tiedosta? Vastaus on periaatteessa yksinkertainen, mutta sen toteuttamisessa on haasteensa: arvioiva katse on siirrettävä välillä ulkomaailmasta sisäänpäin, ja omat ajatukset on asetettava kriittiseen tarkasteluun. Ennen kaikkea, on ennakoitava varoen.