Ennakkoluulot nähdään monesti yksittäisten ihmisten asenteina, väärinä ajatusmalleina tai harhaluuloina jotka ennakkoluuloinen yksilö kohdistaa johonkin sellaiseen ihmisryhmään johon hän ei itse kuulu. Jo sana 'ennakkoluuloinen' viittaa yksilöön: ennakkoluulon nähdään olevan yksilön ajatuksissa, ikään kuin yksilö uskoisi etukäteen jotain koskien jotain toista ihmisryhmää. 'Luuloinen' viittaa ajattelevaan yksilöön, jolla on luuloja ja hypoteeseja ennen kuin hän tietää asiasta yhtään mitään. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua arvoliberaaliksi lähestymistavaksi ennakkoluuloihin. Liberalismille keskeistä on yksilö, ja yllä kuvaamassani lähestymistavassa ennakkoluulot ovat ennen kaikkea yksilöiden asenteita joita voidaan pyrkiä muuttamaan. Kärjistäen sanottuna voisikin väittää, että tässä lähestymistavassa ennakkoluuloissa on kyse vain huonoista ajatusmalleista.

Tällaisessa arvoliberaalissa ajatusmallissa pyyhkiytyy kuitenkin pois ennakkoluulojen luonne osana valtarakennetta. Vaikka liberaali lähestymistapa tunnustaakin sen, että johonkin ryhmään kuuluvilla yksilöillä on ennakkoluuloja toiseen ryhmään kuuluvia yksilöitä kohtaan, niin tästä ryhmään kuulumisesta huolimatta ennakkoluulot ovat vain ryhmään kuuluvien yksilöiden vääriä tai haitallisia asenteita. Tällainen lähestymistapa ei ota huomioon sitä, että ennakkoluulot käsittävät paljon muutakin kuin yksilöiden ajatuksia ja/tai asenteita. Ennakkoluuloissa on kyse ideologioista. Ideologiat ovat olemassa kauan ennen yksilöiden konkreettista, fyysistä olemassaoloa, ja yksilöt astuvat näiden ideologioiden piiriin. Vasta tällöin ennakkoluuloista tulee ajatuksia ja/tai asenteita.

Tässä artikkelissa perehdyn työväenluokkaan kohdistuviin ennakkoluuloihin. Katsantotapani on kaksisuuntainen jakaen näin artikkelini teoreettiseen ja soveltavaan osaan. Aluksi lähestyn ennakkoluuloja tutkimuksen kentällä: millaisia ennakkoluuloja työväenluokkaan kohdistuu erilaisissa luokkatutkimusta popularisoivissa ja teoretisoivissa aineistoissa? Käsittelen sosiaalipsykologi Katriina Järvisen ja queer-teoreetikko Michael Warnerin kirjoituksia. Artikkelini soveltavassa osassa luon katseeni representaatioiden kentälle kysyen, mitä kauhuelokuvien genre voi kertoa yhteiskuntaluokasta. Representaatiot ovat aina heijastuksia materiaalisesta todellisuudesta, eivät abstrakteja fantasioita. Vaikka kyseessä ovatkin fantasiat – kauhun kohdalla ne nousevat pelosta – on näillä fantasioilla juurensa materiaalisessa todellisuudessa jota ne heijastavat. Pidän analyysissäni mukana intersektionaalisen lähestymistavan huomioiden myös sukupuolen ja seksuaalisuuden identiteettikategoriat.

Työväenluokan patologisointi

Yhteiskuntaluokkaa koskevat keskustelut ovat viime vuosien aikana popularisoituneet myös Suomessa. Erityisen paljon luokan osalta julkisuudessa on ollut sosiaalipsykologi ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen. Luokkaa koskeva populaari keskustelu 2000-luvulla lähti Suomessa liikkeelle Järvisen ja historioitsija Laura Kolben yhdessä kirjoittamasta kirjasta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007). Kirja sai runsaasti julkisuutta ja se arvioitiin monissa eri medioissa. Järvinen oli esillä mediassa korostaen omaa työväenluokkaista taustaansa, ja Kolbe puolestaan korosti omaa yläluokkaista, akateemista taustaansa. Oman luentani kannalta kiinnostavampia ovat kuitenkin Järvisen työväenluokkaa koskevat kannanotot hänen yhdessä kulttuuriantropologi Tuulikki Pietilän kanssa kirjoittamassa teoksessa Vapaa nainen törmää todellisuuteen: Tutkimusmatkoja tosielämään (2010).

Tässä kirjassa Järvinen kirjoittaa muun muassa työväenluokkaisista tytöistä. Järvinen kirjoittaa hyväksyvällä tavalla englantilaisen lääkärin Theodore Dalrymplen¹ tapauskertomuksesta, jossa Dalrymplen vastaanotolle oli tullut 16-vuotias tyttö, joka oli saanut alkoholimyrkytyksen hänen käytettyään liikaa alkoholia kuullessaan poikaystävänsä päätyneen vankilaan väkivaltarikosten tähden.² Järvinen kuvailee, miten Dalrymple oli kehottanut tyttöä muuttamaan elämäntapojaan, jotta tyttö voisi säästyä päätymästä hyväksikäytön sävyttämään umpikujaan. Tyttö kyseenalaisti lääkärin mielipiteen "seksistisenä paskapuheena".³ Dalrymplen mukaan tyttö osasi "feministiset hokemat" naisen seksuaalisesta vapaudesta, muttei tiennyt koska toinen maailmansota oli käyty.⁴ Dalrymplen mukaan vapaasta seksistä on eniten haittaa alempien yhteiskuntaluokkien tytöille.⁵ Myös Järvinen allekirjoittaa Dalrymplen näkemyksen feminismin haitallisuudesta koko teoksen ajan ja tätä feminismiin kohdistuvaa kritiikkiä Järvisen esille nostama esimerkki demonstroi.

Kiinnostavalla tavalla Järvinen ottaa osaksi tekstiään Isossa-Britanniassa uuskonservatiivisena kolumnistina tunnetun Dalrymplen, jonka näkemykset ihmisen kyvystä kehittyä ovat vähintäänkin pessimistisiä. Dalrymplen tapa patologisoida työväenluokkaisia tyttöjä on sukua sosiaalidarvinismille, joka on viime vuosina yleistynyt suhteessa työväenluokkaan. Tällaisessa selitystavassa syitä työväenluokan köyhyyteen haetaan evoluutiopsykologian piiristä, jolloin väitetään työväenluokkaisten ihmisten omaavan pienemmän älykkyysosamäärän josta puolestaan johtuisi työväenluokan syrjäytyminen.⁶ Väite kuuluu nähdäkseni samaan sarjaan kuin eri kulttuurien parista tulevien ihmisten älykkyysosamäärien asettaminen vertailtavaksi.

Hyvin kiinnostavaa on myös se, miksi Dalrympe ja Järvinen palauttavat "vapaan seksin" joksikin joka haittaa työväenluokkaisia tyttöjä, eikä keskustelua käydä siitä miten "vapaan seksin" konsepti hyödyttää heteropatriarkaalisessa yhteiskunnassa heteromiehiä. Järvisen ja Dalrymplen tulkinnoista ei voi saada sellaista käsitystä, että "alaluokkaiset" tytöt voisivat olla mitään muuta kuin heteroita. Myöhemmin Järvinen myös rajaa lesbot pois kaikesta mikä voitaisiin tulkita seksuaaliseksi tai feminiiniseksi, kuten ulkonäkönormeista, tukeutuen kirjaa varten tekemäänsä Pirkko Saision haastatteluun.⁷ Kysymys lesboista ja luokasta voi taipua myös siihen, ovatko lesbot automaattisesti lesboutensa takia myös huonommassa luokka-asemassa heteronaisiin verrattuina.⁸ Lesboseparatistisen filosofin Julia Penelopen mukaan seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat erittäin olennaisia luokan kannalta: Penelopen mukaan etenkin menneinä vuosikymmeninä lesbot suljettiin automaattisesti pois omistavan luokan piiristä, koska lesbot eivät voineet luottaa siihen että he voisivat asettautua miehen taloudellisen tuen varaan.⁹ Järvisen tapa kirjoittaa kytkeytyy näin myös seksuaaliseen patologisointiin: työväenluokka asetetaan automaattisesti heteroseksuaaliseksi, ja näin Järvinen luo vakaan ja muuttumattoman arvioinnin kohteen johon ei kuulu mitään muuta kuin heteroseksuaalisuus.

Järvinen ja Dalrymple ikään kuin pyyhkivät pois seksuaaliseen väkivaltaan ja hyväksikäyttöön liittyvän heteropatriarkaalisen kontekstin. Tietyssä mielessä Dalrymplen ja Järvisen tilanteesta esittämä tulkinta muistuttaa hyvin paljon Anne McClintockin kuvailemaa viktoriaanisen yhteiskunnan käsitystä työväenluokkaisten naisten/tyttöjen seksuaalimoraalista, jossa työväenluokkaisia naisia pidettiin lähtökohtaisesti "lihallisempina" kuin ylä- ja keskiluokkaisia naisia.¹⁰

Vaikka Järvisen asennoitumista voidaankin pitää sympaattisena työväenluokkaisia naisia kohtaan, niin silti asennoitumistavasta huokuu jonkinlainen yritys liittää lihallisuutta ja yliseksuaalisuutta työväenluokkaisiin naisiin. Vaikka Järvinen on monesti korostanut omaa työväenluokkaista taustaansa, hänen tavassaan kirjoittaa työväenluokkaisista naisista/tytöistä on nähdäkseni jotain patologisoivaa. Mutta pelkkä tietyn position, josta käsin omaa aihettaan lähestyy, omaaminen ei vielä tarkoita sitä että tuosta positiosta käsin toimiminen takaisi aiheen oikeudenmukaista tai eettistä käsittelyä. Columbia Universityn yleisen kirjallisuustieteen professori Hamid Dabashi kirjoittaa compradora-intellektuelleista. Tällaiset intellektuellit ovat Dabashin mukaan taustan Lähi-idässä omaavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat poleemisesti, kärjistäen ja kritisoiden oman taustansa omaavia ihmisiä syyttäen näitä takapajuisuudesta heidät patologisoiden.¹¹ Nähdäkseni sama kaava soveltuu myös Katriina Järviseen: compradora-intellektuellien tavoin hän ottaa itselleen episteemisen auktoriteetin puhua sen ryhmän puolesta jossa hänen taustansa lepää. Compradora-intellektuellien tavoin hän patologisoi ja stereotypisoi sen ryhmän jonka puolesta hän väittää kirjoittavansa.

Työväenluokan hiljaisuus

Michael Warner opettaa Yalen yliopistossa englantilaista kirjallisuutta. Warner on erittäin tunnettu teoreetikko queer-teorian kentällä ja hän on kirjoittanut klassikkoteoksen Trouble With Normal: Sex, Politics and the Ethics of Queer Life (1999). Kirja käsittelee normaaliuden käsitteen suhdetta seksuaalisessa ja sukupuolisessa marginaalissa eläviin. Toisin kuin queer-teoreettiset avaukset yleensä, niin Warnerin teos sai suosiota myös valtavirran etiikkaa koskevissa keskusteluissa. Analyyttisen filosofian etiikan kentällä toimiva merkittävä vaikuttaja Martha C. Nussbaum kirjoitti ylistyssanoin Warnerin kirjan kulkevan John Stuart Millin jalanjäljissä¹² ja teoksen haastavan normaaliuden koko käsitteen.¹³ Voisi siis olettaa että Warner kykenisi lähestymään yhteiskuntaluokkaa ja siihen liittyvää sortoa myös queer-teoreettisesta näkökulmasta. Kuitenkaan Warner ei tätä tee. Fear Of A Queer Planet: Queer Politics and Social Theory -antologiaan (1993) kirjoittamassaan esipuheessa Warner kyllä ymmärtää taloudellisen pääoman suhteen sortoon, mutta erottaa luokkaan perustuvan sorron seksuaalisuuteen perustuvasta sorrosta kirjoittaen "luokan käsite on erittäin hyödytön queer-teorialle".¹⁴

Kuten Järvisen tapauksessa, niin myös tässä on kyse teorian tasolla tapahtuvasta työväenluokkaan kohdistuvasta ennakkoluulosta. Warnerin tapa käyttää luokan käsitettä on kuitenkin tietyssä mielessä sofistikoituneempi kuin Järvisen tapa. Siinä missä Järvinen nostaa esiin nuoria työväenluokkaisia naisia ikään kuin fetisseinä, niin Warner suhtautuu negatiivisesti työväenluokkaan teoreettisemmalla tasolla. Jos luokka ei ole queer-teorialle hyödyllinen käsite, niin kenet Warner käytännössä sulkee queer-teoreettisen käsitteellistämisen ulkopuolelle? Vastaus tähän löytyy tarkastelemalla sitä, keitä luokkaan liittyvät ennakkoluulot vahingoittavat. Työväenluokka kohtaa ennakkoluulojen myötä syrjintää, ja työväenluokka myös kärsii eniten siitä että luokan käsite pitää sisällään ennakkoluuloja.

Warner ei huomioi miten yhteiskuntaluokka liittyy seksuaalisuuteen kuluttamisen muodossa. Työväenluokkaisuus on jotain mitä keski- ja yläluokkaiset subjektit voivat kuluttaa osana oman subjektinsa tekemistä. Miten työväenluokkaisten identiteettien kuluttaminen näkyy osana seksuaalisen identiteetin tekemistä? Joanna Brewis ja Gavin Jack kirjoittavat artikkelissaan "Consuming Chavs: The Ambiguous Politics of Gay Chavinism", miten keskiluokkaiset homomiehet järjestävät Isossa-Britanniassa erilaisia juhlia, joissa osallistujat pukeutuvat työväenluokkaisiksi nuoriksi miehiksi, chaveiksi. Chavinismi kattaa terminä myös paljon muuta: pornografiaa, jossa halun kohteena on heteromaskuliinisesti toimiva työväenluokkainen mies, seksin etsimistä ja puhetapojen jäljittelyä.¹⁵ Ilmiössä kulutetaan työväenluokkaista luokkaidentiteettiä osana seksuaalisen identiteetin tekemistä. Kenties kyseessä on projekti, jossa keskiluokkaisuuteen miellettyä seksuaalisuuden puutetta pyritään korjaamaan kuluttamalla työväenluokkaista miesruumista? Projektissa työväenluokkainen miesruumis yliseksualisoidaan ja analogia kolonialismiin on varsin näkyvä.

Keski- ja yläluokka eivät kärsi luokkaan liittyvistä ennakkoluuloista, jolloin luokkaan liittyvät ennakkoluulot tulevat työväenluokan kannettavaksi. Pelkkä Warnerin korostaman kapitalismi-käsitteen käyttäminen ei yksin riitä. Kapitalismiin viittaavat nähdäkseni monet tahot absoluuttisena pahana poliittisen kentän molemmilta laidoilta aina oikeistolaisista salaliittoteoreetikoista vasemmistolaisiin marxisteihin. Kapitalismia itsessään voidaan pitää käsitteenä joka nähdäkseni vaatii erittäin tarkkaa kontekstualisoimista. Kapitalismin käsitteen käyttäminen ei pelkästään riitä; kyseessä on ikään kuin populistinen viittaaminen "markkinavoimiin".

Warner nähdäkseni ikään kuin hiljentää luokan käsitteenä, jolloin ne, joita luokkaan liittyvät ennakkoluulot vahingoittavat eivät saa ääntään kuuluviin. Warnerin käsityksessä queer-teoriasta ei siis löydy sijaa niille joita luokka ennen kaikkea vahingoittaa, eli työväenluokkaa. On muistettava, että vaikka Warner on queer-teorian kentällä merkittävä vaikuttaja niin hänen näkemyksensä eivät välttämättä ole kentän muiden toimijoiden allekirjoittamia.¹⁶ Warnerin esimerkki osoittaa kuitenkin miten luokan käsitteeseen voidaan suhtautua hyljeksien. Marxilaiset feministit ovat kritisoineet seksuaalisuuden hahmottamista luokasta erilliseksi. Charlotte Bunchin mukaan heteroseksuaalisuuden haastaminen institutionaalisena järjestelmänä edellyttää myös yhteiskuntaluokan analysoimista, jolloin luokkataistelu on myös lesbojen ja homojen oikeuksien puolesta taistelua.¹⁷

Kauhu ja luokan representaatiot

Mitä on kauhu? Minkälaisista elementeistä kauhu koostuu? Kauhugenren feministisessä tutkimuksessa on nähdäkseni aikaisemmin painotettu viktoriaanisen goottilaisen kauhukirjallisuuden tutkimusta: Andrea Dworkin omistaa teoksessaan Intercourse yhden luvun Bram Stokerin Draculan lähiluennalle. Myös Bram Djikstra on käsitellyt viktoriaanista kauhua. Feministisen elokuvatutkimuksen puolella kauhu on paljon tutkittu alue. Barbara Creed on kuvannut klassikossaan Monstrous Feminine, miten kauhuelokuvan keskeinen tekijä on abjektina koettu naisen ruumis. Carol Glover puolestaan on korostanut kauhuelokuvan luonnetta samaistuttavan masokismin näyttämönä. Mutta miten lukea kauhua, joka ei ole varsinaisesti enää viktoriaanista, vaan kuvaa maailmaa, jossa vallitsee nykyaikaiseksi tunnistettava yhteiskuntajärjestelmä? Ja mitä tapahtuu, jos lukevan subjektin katse siirretään sukupuolen lisäksi muihin muuttujiin, kuten luokkaan, etnisyyteen ja kehollisuuteen?

Määriteltäessä arkikäsitysten tasolla mikä on kauhua, päädytään yleensä siihen yksinkertaiseen vastaukseen että "sellainen joka pelottaa". Pelko on kuitenkin subjektiivinen kokemus, joten yksityisen lukijan/katsojan vastaanotosta käsin ei pystytä nähdäkseni määrittelemään niitä piirteitä, mitkä määrittäisi genren kauhuksi. Moni genre voi aiheuttaa pelkoa: miten esimerkiksi määritellään trillerin ja kauhun ero genreinä? Vaikka toki voimme sanoa, että trillerissä pelko nousee usein tosimaailman ilmiöistä kuten sarjamurhaajista, niin myös yliluonnollisen kauhun kantamat arvot tulevat nykymaailmasta. Kauhu on rajoja rikkovaa, joten kauhua ei sinänsä voida palauttaa mihinkään tiettyihin piirteisiin tai ominaisuuksiin. Monesti kauhu tuntuukin olevan jotain hallitsematonta, joka liikkuu genrerajojen ylitse.

Kauhussa on kuitenkin tiettyjä erityispiirteitä, jotka näyttäisivät ilmenevän halki elokuvien, kirjallisuuden, lyriikan ja musiikin. Kauhussa on jotain hyvin koukuttavaa, mutta myös paljastavaa. Kauhussa käsitellään hyvin avoimesti ruumiillisuutta, ei-heteroseksuaalisia seksuaalisuuksia ja intohimoa. Anne Ricen Veren vangeissa lukija kohtaa homoseksuaalisen jännitteen ja John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen romaanissa pederastin. Elizabeth Kostovan Historiantutkijassa kuvataan lyhyesti naispuolisen kertojan seksisuhdetta häntä luokkayhteiskunnassa alempana olevan nuoren miehen kanssa. Myös elokuvagenren puolella paljastamisen logiikka toimii: Childs Play 3 (1991) elokuvassa kohtaamme verenhimoisen Chucky-nuken (Brad Dourif) sotilaskoulussa, jossa teini-ikäisten poikien välillä vallitsee selkeä homososiaalinen jännite. Tony Scottin Verenjanossa (The Hunger, 1983) puolestaan esitellään avoimesti lesboseksiä Susan Sarandonin ja Catherine Deneuven esittämien roolihahmojen välillä. Kauhussa siis vaikuttaisi olevan hyvin avoin suhde ei-heteroseksuaalisiin seksuaalisuuksiin sekä seksuaalisiin normeihin. Tämä avoin suhtautuminen näyttäytyy myös suhteessa luokkaan: luokkaerot nostetaan avoimesti esiin, kuten Kostovan ja Lindqvistin romaaneissa, joissa kauhun näyttämönä toimii urbaania epätoivoa viestivä työväenluokkainen betonilähiö.

Paljastamisen logiikka ei kuitenkaan ole välttämättä radikaalia. Pam Morrisin mukaan yksityiskohtainen tapa tuottaa tietoa seksuaalisuudesta tekee siitä entistä säädellympää ja valvottua.¹⁸ Eksplisiittisyys ei siis tarkoita vapautumista, eikä vapautuminen eksplisiittisyyttä. Vapaus itsessään ei myöskään ole kauhussa kaiken kattavaa: pikemminkin kauhun vapauskäsitys on hyvin eksistentialistinen: hahmoilla on kyllä vapaus valita, mutta kaikki valinnat eivät ole hyviä. Päinvastoin, vaikka kauhu kuvaakin seksuaalisesti ja yhteiskunnallisesti kuvallisemman maailman, niin tuossa maailmassa valintojen täytyisi kuitenkin kulkea tiettyjen sääntöjen mukaan. Uhka ilmenee usein vallitsevan yhteiskunnallisen normiston haastamisena: Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarja kuvaa unissa operoivan sarjamurhaajan Freddy Kruegerin kautta keskiluokkaisten nukkumalähiöiden teini-ikäisiin nuoriin kohdistuvaa uhkaa. Porvarillisessa maailmankuvassa tällaisten lähiöiden tulisi olla rauhan ja sopusoinnun lokaatioita ja tämän illuusion Krueger rikkoo. Karrikoiden voidaan todeta, että näissä elokuvissa proletariaatin diktatuuri muuttuu todellisuudeksi unissa.

Yhteiskuntaluokkaan liittyvien rajojen rikkoutuminen kuvastaa myös hyvin kauhugenreä. Childs Play -elokuvien kolmessa ensimmäisessä osassa tämä on hyvin selkeästi esillä. Ensimmäisessä elokuvassa Childs Play (1988) tavaratalossa työskentelevä yksinhuoltajaäiti Karen Barclay (Catherine Hicks) ostaa pojalleen Andylle (Alex Vincent) Good Guy -nuken, johon on asettunut sarjamurhaaja C. L. Rayn, Chuckyn, henki. Karenilla ei alunperin ollut varaa tähän nukkeen, mutta ostaessaan nuken käytettynä hän saa ostettua pojalleen viipaleen keskiluokkaista unelmaa, kalliin lelun. Tästä rajojen rikkoutumisesta seuraa rangaistus, kun Chucky aloittaa murhien sarjan. Elokuva paikantaa kaiken pahan alun fetishoivalla tavalla kalliiseen nukkeen: narratiivista on luettavissa että kallis nukke ei alun pitäen ollut tarkoitettu työväenluokkaiselle lapselle.

Sarjan toisessa osassa Childs Play 2 (1990) Andy on päätynyt ensimmäisen elokuvan tapahtumien myötä sijaisperheeseen hänen äitinsä jouduttua psykiatriseen sairaalahoitoon. Sijaisperhe edustaa ylempää keskiluokkaa ja Chucky palaa tuhoamaan Andyn mahdollisuuden vauraampaan elämään. Toisaalta Childs Play 2 avaa myös mahdollisuuden sorrettujen väliseen solidaarisuuteen: Andy yhdistää voimansa toisen perheeseen sijoitetun, teini-ikäisen Kylen (Christine Elise) kanssa Chuckya vastaan. Kumpikaan, Andy tai Kyle, eivät sopeudu sijaisperheeseen tai sen porvarillisiin normeihin mutta kykenevät silti iskemään Chuckya vastaan yhteisesti jaetun identiteetin voimauttamina. Sarjan kolmannessa osassa Childs Play 3 jälleen henkiin herätetty Chucky avaa pelin murhaamalla lelutehtaan ylettömän varakkaan toimitusjohtajan. Tällä murhalla viestitetään uhattuna olevaa luokkajärjestystä. Chuckyn seuratessa nyt teini-ikään ehtinyttä Andya (Justin Whalin) sotilaskouluun hän tulee häirinneeksi koulun hierarkkista ja elitististä järjestystä. Kaikki kolme elokuvaa kytkevät työväenluokkaisuuteen epäonnea, haavoittuvuutta ja rikkinäisyyttä. Elokuvien keskeisten päähenkilöiden työväenluokkaiset taustat tuntuvat vetävän Chuckya väistämättä puoleensa. Epäonni leimaa työväenluokkaisuutta näissä elokuvissa.

Voidaan puhua narratiivisesta väistämättömyydestä¹⁹ jonka puitteissa hahmojen valintojen seuraukset ovat jo valmiiksi määrättyjä. Tony Scottin elokuvan, Verenjanon kohdalla on hyvin loogista, että vaikka elokuvan vampyyrit asuvat loisteliaissa puitteissa, soittavat Schubertia ja ovat laajalti sivistyneitä, niin heteropatriarkaalisen narratiivin myötä on väistämätöntä, että Deneuven tulkitsema femmelesboksi luettava vampyyri Miriam tuhoutuu elokuvan lopussa, koska heteropatriarkaaliset narratiivit eivät yksinkertaisesti salli feminiinisyyttä heteroseksuaalisuuden ulkopuolella, saati sitä että ei-heteroseksuaaliset subjektit saisivat nauttia ylellisestä elämästä. Tässä huomataan luokkaa koskeva arvotus: yläluokkaisuuteen ei kuulu heteroseksuaalisuudesta eroava seksuaalisuus, ja elokuvan narratiivi pyrkii palauttamaan vallitsevan luokkaa koskevan järjestyksen. Näin elokuva peilaa käsitystä työväenluokkaan kohdistuvista ennakkoluuloista: avoimen seksuaalisuuden omaaminen ei kuulu yläluokkaisuuteen, joten narratiivi palauttaa nuo ominaisuudet työväenluokkaisuuteen.

Kyseessä on vaihtosuhde: kun seksuaalisuutta kuvataan eksplisiittisesti, subjekti samalla saa itselleen jonkinlaisen oikeuden materiaaliseen hyvään.²⁰ Narratiivien tutkimisen kannalta on kuitenkin ristiriitaista, että miksi halveksittua ja alempana pidettyä tuodaan esiin, jos sen ainoa tarkoitus on toimia varoitusmerkkinä. Tämä ei kuitenkaan ole sinänsä ongelma; Shoshana Felmanin mukaan kirjallisuutta ei ole ilman siihen sisältyvää ristiriitaa.²¹ Ristiriita pyritään kauhun narratiivissa ratkaisemaan ontologisesti. Työväenluokkaisuus pyritään asettamaan jonkinlaiseen hallittavuuden muotoon: vaatimatonta elämää viettävä Hewittien perhe Teksasin moottorisahamurhissa (2003) ja sen esiosassa Teksasin moottorisarhamurhaaja - Pahan alku (2006) asetetaan silmittömiksi murhaajiksi, jotka elokuvien narratiivissa syöksee tuhoon perheen irtisanominen teurastamolta. Irtisanottuna oleminen ja köyhyydessä eläminen linkittyvät näin elokuvassa tappamisen ympärillä pyörivään elämäntapaan.

Tässä tekstissä sivuamieni esimerkkien joukossa Teksasin moottorisahamurhat näyttää paljaimmalla tavalla työväenluokkaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Hewittit kuvataan kaiken edistyksellisen vastaisina - he vihaavat pasifisteja, marijuanan käyttöä, hippejä - ja takapajuisina. Hewittien murhaamat nuoret esitetään molemmissa elokuvissa hyvätapaisina, tiedostavina nuorina aikuisina jotka kohtaavat silmitöntä väkivaltaa näiden taholta. Kahdessa elokuvassa rakennetaan selkeästi vastakkainasettelua: nuoret viittaavat Hewitteihin "juntteina" ja epämuodostuneina. Lisäksi esiosassa nuoret haukkuvat Hewitteja sisäsiittoisiksi. Hewittien elämää kuvataan ylipäätään likaisuuden kautta: keittiössä on sikoja, kanoja ja yleistä törkyä. Elokuvan pääantagonisti, Leatherface (Andrew Bryniarski) syntyy 1939 alkoholisoituneelle teurastamon työntekijälle. Nainen kuolee synnytykseen, ja epämuodostunut Leatherface paiskataan teurastamon ulkopuolelle roskalaatikkoon. Hewittien perheen matriarkka Luda Mae (Marietta Marich) löytää pojan tonkiessaan roskalaatikkoa, ja kasvattaa tämän perheen jäseneksi. Hewittien perhe yhdistetään likaan, ja perheen köyhyys kytketään myös likaan. Hewittien perhe ajautuu kannibalismiin pikkukaupungin taantuessa ja tyhjentyessä laman myötä. Näin ainoa keino selviytyä hankalissa taloudellisissa olosuhteissa kytketään murhaan ja väkivaltaan. Elokuvassa korostetaan kauhugenrelle tyypillisesti valintoja: sekä Hewittien uhreiksi joutuvat nuoret että Hewittit tekevät valintoja. Mutta toisin kuin uhreiksi joutuvat nuoret, Hewittien on pakko tehdä valintoja taloudellisen pakon sanelemana. Keskiluokkaisten nuorten roadtrip halki Teksasin on ollut heidän itsensä valittavissa, Hewittien taloudellinen ahdinko taas ei.

Eksistentialismin kehittäjä Jean-Paul Sartre määritteli subjektin suhteen ympäröivään maailmaan olevan periaatteessa vapaa: toimivan subjektin ei sinänsä tarvitse piitata siitä, mitä ympäröivässä maailmassa on mahdollista tehdä ja mitä ei. Sartrelle olosuhteet ovat merkityksettömiä ja vain teolla itsellään on merkitystä. Kauhugenressä maailmankuva on siis hyvin eksistentiaalinen: subjektin teot määrittävät subjektin kohtalon narratiivissa. Sartrelle vapaus valita synnyttää koko tietoisuuden, jopa sellaisissa olosuhteissa joihin ei itse ole voinut vaikuttaa.²² Esa Saarinen käyttää esimerkkinä pituutta; omaa pituuttaan ei voi valita, mutta sen, mitä merkityksiä tuolle pituudelle antaa on tahdonalaista.²³ Sartre siis lähestyy tekoja seurauksina sellaisista valinnoista, jotka ovat vapaita. Sartrelle olosuhteet eivät merkitse subjektin toimijuudelle mitään. Myös kauhussa maailma on sartrelaisittain vapaan valinnan maailma. Mutta vääristä valinnoista rangaistaan, ja subjektin identiteetti määrittää tuon rankaisemisen tason. Eksistentiaalinen maailmankuva ei myöskään ole varsinaisesti niin vapaa, kuin Sartre antaa ymmärtää. Pikemminkin eksistentialistista maailmankuvaa voisi pitää jopa kylmänä, koska yksilö on aivan yksin maailmassa vailla muuta mahdollisuutta kuin tehdä itselleen oikeat valinnat. Eksistentialistinen maailmankuva ei myöskään tunnusta yhteiskuntaluokkaa, tai sitten yhteiskuntaluokkaa koskevat tilanteet näyttäytyvät olevan yksilön omalla vastuulla.

Kauhugenre nostaa siis esiin työväenluokkaan kohdistuvia ennakkoluuloja runsaasti. Painajainen Elm Streetillä kuvaa keskiluokkaisiin nuoriin kohdistuvaa uhkaa, jolloin keskiluokkaiset arvot ovat myös uhattuina. Childs Play -elokuvissa työväenluokkaan kohdistuvat ennakkoluulot nostetaan esiin siten, että työväenluokkaisuus leimataan lähtökohtaisesti epäonnen merkitsijäksi. Mutta Teksasin moottorisahamurhissa työväenluokkaan kohdistuvat ennakkoluulot kristallisoituvat. Toisin kuin monissa muissa kauhuelokuvissa, niin tässä tapauksessa luokkaan liittyvää ahdistusta ei enää ilmennetä ulossulkemisien ja määrittelyjen kautta, vaan Hewittien perhe leimataan konkreettisesti pahaksi. Taloudellinen ahdinko liitetään murhaamiseen ja kannibalismiin, ja heikoissa olosuhteissa selviytyminen näytetään pahuuden linssin kautta.

Lopuksi

On selvää että työväenluokkaan kohdistuu ennakkoluuloja sielläkin, missä näitä ennakkoluuloja ei pitäisi olla läsnä kuten luokkatutkimusta popularisoivassa kirjallisuudessa, mutta myös tietyillä queer-teorian osa-alueilla. Katriina Järvisen ja Michael Warnerin esimerkit nähdäkseni osoittavat, että työväenluokkaan liittyviä ennakkoluuloja voidaan toteuttaa hyvin karkeasti, Dabashin mainitsemalla compradora-intellektuellin tyylillä, tai sitten teoreettisesti jolloin ulossulkeminen ja ennakkoluulojen toteuttaminen näkyy käsitteissä. Käsitteitä muovataan, jolloin ne joko pitävät luokan käsitteen sisällään tai sitten eivät. Pelkästään luokkaa koskevan kirjallisuuden ja teorian analysoiminen ei kuitenkaan nähdäkseni riitä, vaan on myös hyödyllistä katsoa kriittisesti laajaan viestintään perustuvia medioita, kuten kauhuelokuvia. Representaatioissa heijastuvat yhteiskunnan materiaaliset lainalaisuudet, ja näitä representaatioita katsomalla voidaan kriittisesti tulkiten havaita jotain yhteiskunnassa vallitsevista asenteista.

En ole tarkoittanut esseen muotoon kirjoitettua artikkeliani kattavaksi yleisesitykseksi työväenluokkaan kohdistuvista ennakkoluuloista. Tarkoituksenani on ollut pikemminkin tarkoittaa tämä teksti eräänlaiseksi varoitukseksi siitä, miten luokkaa koskevat teoretisoinnit heijastuvat myös erittäin arkisiin ilmiöihin, kuten kauhuelokuviin.

Lähteet

Brewis, Joanna & Jack, Gavin 2010. "Consuming Chavs: The Ambigous Politics of Gay Chavinism." Sociology 2010, 44.

Dabashi, Hamid 2011. Brown Skin, White Masks. Pluto Press, Lontoo.

Felman, Shoshana 2007. “Writing and Madness.” Teoksessa Sun, Emily, Peretz, Eyal & Baer, Ulrich (toim.) The Claims of Literature. A Shoshana Felman Reader. Fordham University Press, New York.

Hennessy, Rosemarie 2007. Profit and Pleasure. Sexual Identities in Late Capitalism. Routledge, Lontoo.

Jones, Owen 2011: Chavs. The Demonization of the Working Class. Verso, Lontoo

Järvinen, Katriina 2010: ”Naida vai palaa?” Teoksessa Järvinen, Katriina & Pietilä, Tuulikki. Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään. Kirjapaja, Helsinki.

McClitncok, Anne 1995. Imperial Leather. Race, Gender and Sexuality in the Colonial Contest. Routledge, Lontoo.

Morris, Pam 1997. Kirjallisuus ja feminismi. Vastapaino, Tampere.

Munt, Sally 2008. Queer Attachment. The Cultural Politics of Shame. Ashgate, Lontoo.

Nussbaum, Martha C. 2012. Philosophical Interventions. Reviews 1986-2011. Oxford University Press, Oxford.

Penelope, Julia 1994. “Class and consciousness.” Teoksessa Penelope, Julia (toim.) Coming out of class closet. Lesbians speak. Crossing Press, Kalifornia.

Rowland, Robyn & Klein, Renate 1996. “Radical Feminism: History, Politics, Action.” Teoksessa Bell, Diane & Klein, Renate. Radically Speaking. Feminism Reclaimed. Zed Books, Lontoo.

Saarinen, Esa 1983. Sartre. Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Fanzine, Helsinki.

Tetzlaff, David 1993. “Metatextual Girl.” Teoksessa Schwichtenberg, Cathy (toim.). The Madonna Connection. Westview Press, Boulder.