”Käyttäytykää äärimmäisen kärsivällisesti ja kunnioittavasti alkuasukkaita kohtaan mihin ikinä rantauduttekin.

Varmista etteivät sotilaat ole kurittomia tai käytä aseitaan hätiköiden.

Mutta huomioi silti, että paikallisten vahingoittaminen on pahimmanlaatuinen rikos – he ovat ihmisolentoja, saman kaikkivoipaisen Luojan työtä, yhtäläisesti hänen huomassaan kuin komeinkin eurooppalainen; ja kenties jopa oikeutetumpia hänen suosioonsa, koska he ovat ystävällisempiä ja siten parempia [kuin me]”¹

Näin alkoivat kapteeni James Cookin johtamalle tieteelliselle tutkimusmatkalle laaditut käytösohjeet, joissa arvioitiin vielä tuntemattomien alueiden alkuasukkaiden ja englantilaisen retkikunnan kohtaamisia. Tiedeyhteisö Royal Societyn puheenjohtaja Mortonin jaarli James Douglas allekirjoitti dokumentin juuri ennen matkaa, elokuussa 1768, ja ohjeiden tarkoituksena oli antaa konkreettisiakin vinkkejä luonnon- ja tähtitieteellisiin tutkimuksiin ja kohtaamistilanteisiin alkuasukkaiden kanssa. Tämänlaisia vinkkejä ei ollut usein nähty ja ne syntyivät globaalin murroksen aikaan, jolloin muista kansoista kiinnostuttiin yhä enemmän osana eurooppalaista tarinaa; löytöretkien vuosisadoilla purjehtijoiden keräämiin kuvauksiin oltiin suhtauduttu pitkälti ihmetyksellä ja kuriositeetteina. Luotettavan kokonaiskuvan luomisesta oli kiinnostunut erityisesti englantilainen tiedeyhdistys Royal Society, joka tuki tutkimusmatkailua ensinnäkin rahoittamalla retkikuntia ja toiseksi kehittämällä erilaisia ohjeita matkakuvausten laatimiseen.

Mortonin jaarlin Vinkit (Hints, 1768) olivat humaanimpia kuin mihin aikalaiset olivat tottuneet, sillä löytöretkillä oli raaka maine. Vaikka joitakin varhaisia lähteitä on myös siitä, että alkuasukkaita oli ennenkin arvioitu samanvertaisina ihmisinä, joita tuli kohdella reilusti, olivat veriset kohtaamiset edelleen tavanomaisia. Huomio siitä, että kaukaisten alueiden alkuasukkaat ovat saman jumalan luomia, ja siis samanarvoisia, oli tuore ja jopa radikaali. Douglas suositteli, että ”villejä” ei saanut vahingoittaa edes tiukassa tilanteessa, mikäli se ei ollut aivan väistämätöntä, eikä alkuasukkaiden käyttämää maata saanut valloittaa näiden sitä vastustaessa. Näin toimittiinkin muun muassa kolmannella matkalla Nootka-lahdessa, kun kapteeni Cook päätyi maksamaan puun ja heinän keräämisestä niin monelle eri soturille, että hän kirjoitti: ”enpä olisi uskonut että jokaisella heinänkorrella voi olla eri omistaja!”² Paikallisten vastustaessa tarvikkeiden viemistä moneen otteeseen Cook oli myöntynyt heidän vaatimuksiinsa, eikä ottanut niitä väkivalloin.

Järjestelmällinen aineisto ja tiedon vahvistaminen

Matkakirjoittelussa on perinteisesti ihmetelty uutuuksia ja ihmeellisyyksiä. 1600-luvun loppupuolella englantilainen tiedeyhteisö Royal Society alkoi laatia ohjeita merenkulkijoille siitä, mitä heidän tulisi nähdä ja mistä kirjoittaa matkakuvauksiinsa, jotta kerätystä tiedosta tulisi systemaattista ja kokeisiin perustuvaa. Heti ensimmäisinä toimintavuosinaan vuoden 1660 perustamisen jälkeen yhdistyksen kokouksissa keskusteltiin siitä, kuinka maailman eri kolkista saataisiin kerättyä luotettavaa tietoa.³ Ongelmana olivat olleet paitsi liioittelut ja huijaukset myös tiedonpalasten irrallisuus. Uusien ohjeiden tavoitteena oli, että ajan myötä jatkuva raportointi auttaisi täsmentämään tuloksia, joten raportteja pyrittiin hankkimaan mahdollisimman monelta purjehtijalta. Tiedelehti Philosophical Transactionsissa opastettiin, että kokeet oli toistettava ”jokaisella matkalla, sillä kokeiden lukuisuus ja säännöllinen toistuvuus ovat ehdottomia totuuden selvittämiseksi ja vahvistamiseksi.”⁴

Ensinnäkin merenkulkijoiden ohjeissa ja menetelmissä korostui johdonmukaisen aineiston kerääminen. Tällaista aineistoa voitiin vertailla ja käyttää yleistysten luomiseen: maailman kun laskeskeltiin olevan yksi suuri järjestelmä, jossa jokaisella asialla oli tehtävänsä. Edes Raamattu ei ollut enää 1700-luvulla tämän ajattelun tiellä.⁵ Lisääntyvä usko ihmisjärkeen kannusti listaamaan kaikki järjestelmän osat ja siten selvittämään ihmisenkin sijainti maailmankaikkeuden hierarkiassa.

Toisekseen Royal Societyn ensimmäisissä ohjeissa, kuten ajan kenties tunnetuimmassa matkaohjeessa, General Heads -ohjekokoelmassa, korostui halu vahvistaa aikaisempien tietojen paikkansapitävyys. Vahvistamisen tavoite kuvaa kiinnostavasti menetelmää, jolla tietoa kerättiin ja laajennettiin esimodernilla ajalla. Ohjeet pohjautuivat uudella mantereella kerättyihin kyselylistoihin, joiden avulla oli tarkoitus joko vahvistaa jonkin ilmiön olemassaolo tai toisaalta mitata tutkittavalta alueelta jokin määrä tai olemus.

Yhdistys vaikutti vahvasti kapteeni James Cookin kolmen pitkän tutkimusmatkan suunnitteluun ja sen 1600-luvun lopun tiedonhankintamenetelmät näkyivät vielä näissä sata vuotta myöhemmin laadituissa ohjeissa. Cookin ohjeet jatkoivat yleistä ohjeperinnettä ensinnäkin siinä, että nekin koostuivat listasta, jonka yksityiskohdista tuli raportoida:

”You are also carefully to observe the Nature of the Soil, and the Products thereof; the Beasts and Fowls that inhabit or frequent it ---; and in case you find any Mines, Minerals or valuable stones you are to bring home Specimens of each, as also such Specimens of the Seeds of the Trees, Fruits and Grains”⁶

Itseasiassa tiedon vahvistamisen merkitys näyttää niinkin voimakkaalta, että pohdin, miksei yhteyttä ole aikaisemmin arvioitu Cookin ohjeiden suhteen. Cookin ohjeita on arvioitu avoimiksi ja hänelle myönnettiin valtavasti luottamusta ”edetä kuten parhaaksi näki”, kuten ohjeissakin kirjoitettiin.⁷ Tarkastelen tässä artikkelissa Cookin matkaohjeita ”vahvistamisen” valossa ja kokeilen, löytyykö aineistosta siten uusia näkökulmia ihmisestä saatavan tiedon määrittelyyn. Miten Royal Societyn vuoden 1768 matkaohjeissa suhtauduttiin tiedon luomiseen ja ennakkokäsityksiin? Onko kapteeni Cookin matkaohjeissa kyse aikaisemmin hankittujen ilmiöiden ja tietojen vahvistamisesta vai avoimista kysymyksistä? Vahvistamismenetelmän kautta tulkittuna etsin uutta näkökulmaa Cookin matkoihin, joita on aikaisemminkin tutkittu valtavan paljon. Hänen omien matkaohjeidensa suhdetta tiedonhankintakulttuuriin ei kuitenkaan ole ennen tarkasteltu.

Lähteenäni ovat Royal Societyn kahteen eri tarkoitukseen laaditut matkakirjoittamisen ohjeet. Tarkastelen kahden artikkelin kautta, minkälaista kirjoittamiskulttuuria luotiin Philosophical Transactionsissa vuodesta 1665 alkaen. Artikkelit käsittelivät havaintomenetelmiä ja samalla tarjosivat näkökulman uusien ilmiöiden tarkasteluun. Lähiluen myös kapteeni James Cookin tutkimusmatkoja varten laadittua eräänlaista vinkkikirjelmää ja työohjeita, joissa tiedeyhdistys ja laivasto listasivat Cookin työtehtävät selkeästi, mutta jotka toisella tasolla paljastivat paljon matkojen taustalla vaikuttavista arvoista ja tavoitteista. Näiden lähteiden kautta pääsen tarkastelemaan yhdistyksen näkökulmaa kohtaamistilanteisiin ja alkuasukkaisiin.

Pyrin analysoimaan sitä, millaisia ennakkokäsityksiä muista kansoista tarjottiin tarkastelun kehykseksi. Fokuksessani on yksi ennakkoluuloista, käsitys alkuasukkaan sivistystasosta. Sivistys oli nimittäin yksi niistä mittatikuista, joiden avulla tarkasteltiin, sopisivatko alkuasukkaat uusiksi alamaisiksi vai olivatko he vielä jonkinlaisen esi-ihmisen tasolla.

Uudet alamaiset

Kapteeni James Cookin tutkimusmatkojen aikaan 1760-70-luvuilla tiedeyhdistys oli jo vuosisadan ajan pyrkinyt ohjaamaan sitä, millä tavalla merenkulkijat laatisivat mahdollisimman ”perusteellisia” kuvauksia “uusista” alueista. Siinä missä aikaisemmin oli vertailtu tieteellisiä mittauksia tiheyksistä tai lämpötiloista, Cookin laaja aineisto avasi laajaan tarkasteluun myös kansojen tapakulttuurin ja eurooppalaisen kulttuuripiirin määrittelemän sivistyksen asteikon.

Näin ihmistutkimuksen menetelmät pyrkivät vastaavaan kategorisointiin joka luotiin maaperän ja kasvillisuuden näytteille. Teoriassa niihin ja alkuasukkaisiin suhtauduttiin samalla systemaattisella kiinnostuksella, sillä eri kansojen vertailuun kaivattiin vastaavia havaintoja paikallisten asukkaiden älykkyydestä, luonteesta, ulkomuodosta ja määrästä.⁸ Käytännössä eri kansojen näihin piirteisiin pyrittiin tutustumaan tulevien kauppasuhteiden vuoksi, joten ystävyyttä korostettiin kaikissa ohjeissa. Inhimillisen havaintokohteen tarkastelussa tuli ottaa huomioon hienovarainen lähestyminen eli ystävyyden aloittaminen lahjojen avulla. Royal Society neuvoi kulttuurien ensikohtaamisiin humaaneilla käytösohjeilla: villejä ei saa vahingoittaa, osoittakaa aseidenne mahti ensisijaisesti vaikka ampumalla seinään tai lintua.⁹ Brutaaleimmatkin kansat saavutettaneen [liittolaisiksemme] helpommin lempeällä kuin rajulla kohtelulla.¹⁰

Samoin amiraliteetin laatimat Lisäohjeet (Additional Instructions, 1768) ohjastivat etsimään resurssien lisäksi tulevia vaihtokumppaneita ja alustamaan ystävyyttä lahjoilla:

”and endeavour by all proper means to cultivate a Friendship and Alliance with them, making them presents of such Trifles, and Shewing them every kind of Civility and Regard”¹¹

Tällaiseen ystävälliseen kohteluun oli varaa, sillä eurooppalaisten nähtiin olevan kehityksen huipulla ja omaa paremmuutta ajatukset lännen sivistystehtävästä vain alleviivasivat. Ohjeissa mainittiin tämä ennakkokäsitys hyvinkin suorasti: ”On monia keinoja vakuuttaa villit ylivoimastamme.”¹² Vahvemmalla oli varaa vastata uhkatilanteisiinkin lempeästi.

Vinkit käsittelivät aluksi alkuasukkaiden ihmismäistä kohtelua. On kiinnostavaa tarkastella, mitä tämä ihmismäisyys oikeastaan strategisesti tarkoitti. Kyse ei ollut siitä, että maailman kansat olisi yhtäkkiä arvioitu samanarvoiseksi ryhmäksi. Ystävällisen kohtelun taustalla oli päinvastoin aikalaiskäsitys, jonka mukaan yksinkertaiset, jalot villit eivät osanneet puolustaa itseään ja että heidän aseensakin olivat kehittymättömiä, sillä eliväthän he harmoniassa luonnon kanssa eikä heillä ollut tarvetta kehittää taistelutaitojaan, saati muuta tekniikkaansa. Koska alkuasukkaat eivät olleet eurooppalaisten vertaisia taistelijoita, ei myöskään ollut oikeutettua ”vuodattaa heidän vertaan”.¹³ Tämänlainen ennakkoluuloinen asettelu oli erityisen hyödyllinen sen laatijalle. Sen myötä itsestä maalailtiin hyvää tarkoittava heikomman auttaja, sillä oma kulttuuri nähtiin edistyksenä, jonka opettaminen muillekin nähtiin jalona ja oikeudenmukaisena. Vinkeistä välittyy lännen sivistystehtävä.

Uuden ajan alun ihmisteorian mukaisesti villeistä saattoi leipoa hyviä alamaisia, mikäli nämä olisivat ”jo” kehittyneet alkuihmisen jalolta tasolta seuraavalle. Edistyksen ja sivistyksen saattoi näin myös kääntää alkuasukkaita vastaan: jos he ovat taipuvaisia oppimaan ja rakentamaan yhteisöään, heidät on mahdollista liittää eurooppalaiseen kulttuuriin. Niinpä Cookin ohjeissa määrättiin, kuinka hänen tuli tarkastella kasvillisuuden, eläinten ja mineraalien lisäksi myös ihmisiä. Vaikka sitä ei sanottu suoraan, välittyi matkaohjeiden taustalta ajatus, että Cookin tehtävä oli tarkastella alkuasukkaiden kehitystasoa ja sivistystä.

Cookin raportit keräsivät tämänlaista tietoa tavanomaista analyyttisemmin. Koska tutkimusmatka oli monivuotinen ja Cook kohtasi monia kansoja Tyynen valtameren eri puolilla, hän keräsi pitkältä aikaväliltä tavanomaista laajemman aineiston ja eri alueiden vertailu oli tyypillistä jo hänen lokikirjassaan. Ironista onkin, että samalla kun Cook päivittäisissä raporteissa (lokikirjassa) seurasi annettuja kirjoitusohjeita, hän samalla prosessoi kokonaiskuvaa ja tuli lopulta osoittaneeksi kohtia, joissa yhdistyksen ennakkokäsitykset olivat virheellisiä ja toimimattomia.¹⁴ Vertailun tekoa ei ollut ohjeissa vaadittu, mutta sitä tehdessään Cook tarkasteli ennakkokäsitysten paikkaansapitävyyttä. Näen hänen raporteissaan viitteitä siitä, että Cook oli kiinnostunut vieraista tavoista ja oli avoin ymmärtämään niitä. Esimerkiksi Havaijilla hän meni mukaan juhlatanssiin ja jopa paheksuttavasti riisuutui alkuasukkaiden tavoin. Toisaalta Cook maistoi ensimmäisenä uusia ruokalajeja, vaikka kokeillakseen niiden myrkyllisyyttä, tai koska hänestä ”pingviinin maku oli toki vähemmän miellyttävä”, mutta sitä söi mieluummin kuin kuukausitolkulla pelkkää madonsyömää laivakorppua.

Asettamalla villit hierarkiajärjestyksessä eurooppalaisten alapuolelle Mortonin jaarli toisti ajatusta suuresta elämänketjusta, jolla yrjönaikaisessa Englannissa edelleen selitettiin luonnon ja yhteiskunnan järjestämistä.¹⁵ Mutta ehkä vertailukohta itseen oli liiankin lähellä, ja se oli juurtunut omaan mentaliteettiin. Kuten olen pohtinut aikaisemmin, vertaaminen ei itsearvoisesti merkinnyt alistamista tai väheksymistä, vaan se oli ymmärtämisen työkalu.¹⁶ Ymmärtäminen lähti omasta kulttuurista ja siihen vertaamalla. Vertauksen kohteen valikoiminen saattoi kuitenkin ohjata toiseuttavaa ajattelua. Esimerkiksi viittaaminen antiikin Kreikan ja Rooman kulttuureihin, jotka toisinaan olivat kohteena, paitsi ylensi kirjoittajan koska tämä tunsi korkeakulttuurisen kuvaustavan myös toimi osoituksena alkuasukkaan alhaisesta kehitysvaiheesta, josta toisin sanoen olisi vielä matkaa eurooppalaisuuden aikalaissivistyksen tasolle. Tämä tarkoitti myös sitä, että länsimaalaisia tarvittiin apuun tai että ”uudet alamaiset” mahdutettiin vanhojen käsitysten muottiin. Miten tämä sitten on suhteessa siihen, että matkoilta kerätyt tiedonjyvät haluttiin vahvistaa ja niistä etsittiin uusia havaintoja?

Aineistoa koottiin samalla tavoin kuin sata vuotta aikaisemmin: lukuisia havaintoja toivomalla pyrittiin todistamaan vaikkapa sitä, onko Unkarissa todella jokea, jonka vesi kiehuu.¹⁷ Monenlaisten aikaisemmin kerättyjen tiedon palasten systemaattinen tarkastelu eri olosuhteissa on ollut työlästä, mutta ilmeisen tarkoituksenmukaista. Yhdeksän ohjeen Directions for Observations and Experiments -artikkelissa esimerkiksi neuvottiin testaamaan ämpärimekanismin avulla pohjaveden suolaisuutta, koska Persianlahdella tällainen makea lähde oli kuulemma tavattu:

“the Affirmative whereof is to be met with in the East Indian Voyages of Van Linschoten, who pg. 16 of that work, as ‘tis [it is] Englished, records, that in the Persian Gulf, about the Isle of Barem, or Baharem, they fetch up with certain Vessels (which he describes not) Water out of the Sea, from under the Salt-Water, four or five fathom deep, as sweet as Fountain-water, and since ´tis argued by some, that such Sweet-water proceeds from certain Sweet-Water Springs”¹⁸

Mielikuvilla oli siis tiedon tai kokemuksen palasiin perustuva lähtökohta ja niiden paikkansapitävyyttä oli Cookinkin matkoilla tarkoitus tutkia. Käsitykset perustuivat tiedoille, joita oli saatu aikaisemmilta matkoilta, esimerkiksi viimeisimpänä kapteeni Samuel Wallisilta, joka oli osunut Tahitin saarelle ja kirjoittanut näkemyksiään siellä asuvasta onnellisesta kansasta. Douglas perusteli Vinkkejään pahoittelemalla sitä, kuinka aikaisemman matkaraportin perusteella näytti siltä, että jotkut alkuasukkaat oli harkitsemattomasti tapettu ilman siihen oikeuttavaa yllyttämistä.¹⁹ Hänen laatimiensa ohjeiden tavoite oli siis estää tällaista toistumasta. Tarkoitus ei välttämättä tietoisesti ollut alistaa muita ja korottaa omaa paremmuutta; tavoite oli myös todistaa ovatko ensimmäiset havainnot ”uusista” kansoista luotettavia.

Ilman historiaa ja kategoriaa

Vaikka Vinkkien pääajatus näyttää olevan kaikkien luotujen yhdenvertainen kohtelu, olivat alkuasukkaat aina jotenkin etäisiä, huonompia ja kehittymättömiä eikä heitä käytännössä koettu samanlaisiksi tai ainakaan samana päivänä luoduiksi olioiksi, sillä mittauksen kohteena olivat asiat, joita arvostettiin eurooppalaisessa kulttuurissa. Ennakkokäsityksissä nostettiin esiin lännen kehitykselle olennaisia asioita, kuten työnjakoa, tekniikan kehittymistä ja työkalujen käyttämistä, naisten kohtelua ja jopa käsityksiä kauneudesta ja taiteista. Vähintäänkin huomio suunnattiin vieraan pukeutumiseen: siinä missä Uuden-Seelannin maorit olivat häveliäästi peittäneet kehonsa ja vieläpä eläinten taljaan – mikä oli merkki arvokkuudesta saarella, jossa ei Cookinkaan huomion mukaan elänyt nelijalkaisia nisäkkäitä – kuvattiin vaatteet kuitenkin kuin pörröisiksi ovimatoiksi. Siinä missä kuvituksena toimineissa maalauksissa englantilaiset upseerit käyskentelivät kivikossa valkoisissa housuissaan ja pitkissä saappaissaan, alkuasukkaat maalattiin pysähtyneisiin potretteihin ovimattoihin pukeutuneena. Tämänlaiset kuvasarjat alleviivasivat sitä, kuka pyyhkii saappaansa ja keneen.

Matkakirjoittelussa on eri aikoina toistunut kaksi tähän liittyvää hyvin poliittista strategiaa: kaiken näkemäni hallitsija -asenne sekä ajatus toisen historiattomuudesta.²⁰ Sen mukaan toisen merkitys syntyy vasta eurooppalaisen käsityksen kautta ja meidän luomissamme kuvissa. Systemaattisten havaintolistojen avulla mieliin ja taideteoksiin voitiin luoda ymmärrettävä kuva laajentuvasta kulttuuripiiristä.

Vinkkien kirjoittaja James Douglas näki alkuperäiskansat paitsi jaloina villeinä myös historian marginaalissa, jossa heillä ei ollut merkitystä, ennen kuin heidät liitettiin osaksi eurooppalaista kehityskulkua. Myös heidän ympäristönsä oli merkityksellinen vasta kun valkoinen mies saapui luokittelemaan sen. Olikin ristiriitaista, että samalla kun Douglas halusi tietää, kuinka alkuasukkaat käyttivät kasveja lääke- tai muihin tarkoituksiin,²¹ pitäen näin mahdollisena, että kaukomailta saatettaisiin löytää oivia keksintöjä ja menetelmiä, kuitenkin kirjoitettiin luonnonhistorian uusista lajeista ja uusista alamaisista, jotka haluttiin liittää valtakuntaan. Douglasin vinkit vahvistivat eurosentristä käsitystä ’löytöretkeilystä’ ja muun maailman olemassaolosta vain eurooppalaisia kuvaamaan.

Ohjeiden taustalla vaikuttava ajatus toisen historiattomuudesta vaikutti siihen, ettei etukäteen voitu tietää mitä maailmalla tulee vastaan – varsinkaan kun aikaisemmilta löytöretkiltä oli kerätty niin kummallisia näytteitä. Oli vaikeaa uskoa, että esimerkiksi Cookin seurueen kuvaus kengurusta tai merilehmästä oli realistinen: voiko todella pystyssä liikkuvalla koiralla olla jättimäiset jäniksen jalat? Kognitiivinen ratkaisu oli tarjota avoimia kysymyksiä, jotka perustuivat aikaisempiin raportteihin, joissa oli kuvattu samoja rakenteita (mineraalit, kasvit, eläimet, ihmisen piirteet). Tuntemattoman maailman hahmottaminen edellytti ennakkokäsitysten ilmaisemista, josta kuvaa alettiin sitten tarkentaa.

Tällainen kognitiivinen mekanismi voi olla näennäisen hyväntahtoinen työkalu uuden tietomassan hahmottamiseen. Kuitenkin luokitteleminen kulkee hyvin lähellä arvottamista ja polarisaatiota.²² Ymmärtämisen ja tiedon järjestäminen muuttuu nopeasti arvottamiseksi ja sitten myös tavanomaiseksi ja populaariksi ja lopulta yleisiksi totuuksiksi. Tieteellisiin tutkimusmatkoihin liittyvä tiedon luokittelu on tällä tavoin hyvin ongelmallisessa asemassa, ja samanlaiseen luokitteluun perustui myös tieteellinen rasismi.

Ennalta tunnettujen kategorioiden ulkopuolelle jäävät havainnot piti tunnistamista varten liittää johonkin tuttuun. Vinkit ohjastivat Cookin seuruetta tutkimaan kohdattujen alkuasukkaiden yhteiskuntaa sekä kehitystä taiteissa. Niissä käskettiin tutkia hallintoa, uskontoa, moraalia, vallanjakoa ja vaihdon välineitä.²³ Nämä yksityiskohdat toimivat mittapuuna, jonka mukaan tutkittiin sivistyksen määrää ja laatua. Usein tutkimusmatkailijat liittivätkin uudet ilmiöt johonkin tuttuun ja havaitsivat niissä ensin piirteet, jotka osattiin yhdistää tuttuun kategoriaan.²⁴ Cook esimerkiksi liitti uusiseelantilaiset maorit eurooppalaisten määrittämälle rotujen akselille kirjoittaessaan muun muassa että ”väriltään he ovat hyvin tumman ruskeita”.²⁵ Vertauksen kohteena oli käytännössä englantilaisen yhteiskunnan malli, eli se mikä oli tuttua ja itsestään selvää kotona.

Kaksi tapaa toiseuttaa

Kapteeni Cookin matkaohjeissa näkyivät esimerkiksi valtakunnan sosio-ekonomiset tavoitteet ja käsitys ihmisten paikassa suuressa elämänketjussa sekä näitä perustelemaan pyrkiviä ennakkokäsityksiä alkuasukkaiden lapsellisuudesta tai sivistymättömyydestä. Esimerkiksi kaikilta villeiltä odotettiin taipumusta varastamiseen, ja eurooppalaisten tuliaseet kuvattiin itsestään selvästi ylivoimaisina.

Vinkit ja ohjeet ovat ennakkoluuloisia kahdestakin näkökulmasta. Jo lähtökohta, että yhdistyksen ohjeet oli laadittu oletukselle, että ”uusilla” alueilla kohdataan sivistymättömiä villejä, on toiseuttava ja eurokeskeinen. Tämän käsityksen mukaan ajateltiin, että mitään sellaista ei tultaisi kohtaamaan, joka olisi parempaa kuin itsellä.²⁶ Alkeellisilla villi-ihmisillä ei nähty merkityksellistä menneisyyttä.

Ohjeiden pohjalla olevan ihmiskäsityksen lisäksi ohjeiden mekanismit uusintivat toiseuttavaa katsomistapaa, koska ne ohjasivat tutkimusmatkailijoita näkemään aina samasta näkökulmasta. Annettu näkökulma eli tiettyjen yksityiskohtien poimiminen ja niiden luokittelu ennalta suunniteltuun taulukkoon työllisti matkakirjoittajia valtaosan ajasta, ja toisaalta näkökulman säännöllinen toistaminen saattoi muokata vähitellen vahvistuvan näkemistavan myös erilaisista lähtökohdista tuleville kirjoittajille. Cookin tapauksessa monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Cook täytti annetut määräykset hyvin tarkasti, mihin kuului myös juuri sellaisen matkakuvauksen kirjoittaminen, mitä oli määrätty. Kapteenilla oli monia muitakin vastuita lokikirjan huolellisen kirjoittamisen lisäksi, joten määrättyjen havaintojen tekemisen jälkeen hänellä ei varmasti ollut vapaa-ajanongelmia.

Lopuksi

Cookin ohjeiden sanavalinnoissa esiintyy vivahde siitä, kuinka kapteeni Walliksen aikaisemmassa kuvauksessa tahitilaisten oli esitetty olevan melko vilpillisiä.²⁷ Mielestäni tämä oli ajassaan yllättävän objektiivinen ilmaisu ja kuvaa sitä, kuinka luotettavakin lähde joutui jatkoarvioinnin kohteeksi ennen kuin sitä pidettiin aukottomana totuutena. Tieteellisen matkakirjoittamisen kulttuuri oli 1660-luvulta alkaen korostanut tätä lähestymistapaa uusien alueiden kartoittamisessa ja sen vaikutus tuntuu myös Cookin ohjeissa. Sillä tavoin Cookin työtehtävässä rivien välissä vihjattiin, että hänen tulisi päätellä, vastasiko todellisuus annettuja ennakkokäsityksiä uusista alueista ja ilmiöistä.

Royal Society oli vahva ja perinteikäs tieteen edistämiseen sitoutunut verkosto tiedemiehiä ja filosofeja. Ajatus ihmisen erehtymisestä kuvaa nähdäkseni yhdistyksen viisautta ja nöyryyttäkin tieteen kokonaisvaltaisuuden edessä, koska myös päätelmien virheellisyyttä tarkasteltiin. Riemuissaan yhdistys ei tietenkään ollut, kun matkan jälkeen muistiinpanot koottiin julkaistavaksi matkakertomukseksi. Kun aineisto osoitti maailman kansojen olevan muutakin kuin mitä lännen käsityksiin saumattomasti mahtui, ei Cookin matkakertomusta voitu julkaista sellaisenaan. Royal Societyn valitsema toimittaja teki valtavan työn muokatessaan Cookin käsikirjoituksen sellaiseen muotoon, että se voitiin muutama vuotta myöhemmin julkaista eri puolilla Eurooppaa. Samalla kun toimittaja siisti alaluokkaisen Cookin kielenkäyttöä, jota pidettiin upseerille sopimattomana, hän siis korvasi myös ”väärän” maailmankuvan kansallisella propagandalla.

Englantilaisissa uuden ajan alun matkakuvauksissa toistettiin monesti tiettyjä kuvaustapoja ja ennakkoluuloja alkuasukkaiden elämästä. Vieraan kuvaaminen heikkona tai tyhmänä oli voimakas keino heijastaa omat tavat parempina, ja tällaisessa asetelmassa olisi oikeudenmukaista ja jopa joviaalia auttaa heikompaa ”edistymään” kohti sivilisaatiota ja kehittymään tämän paremman osapuolen kaltaiseksi. Tällä kuvaamistavalla oli pitkät perinteet ja sitä vahvistettiin edelleen 1700-luvulla. Tämä on kiehtovaa, sillä samalla kun ennakkoluuloja vain vahvistettiin, lisääntyi myös pyrkimys laatia maailmasta tietokokonaisuus. Yhdistys vaikutti voimakkaasti siihen, minkälaisia matkakuvauksia 1700-luvulla tehtiin ja kuinka alkuasukkaita yleensä kuvattiin.

Ohjeet kuvaavat Royal Societyn käsitystä alkuasukkaista ja näin ne antoivat raamit tutkimusmatkailijoiden ajattelulle. Samalla ne ohjasivat sitä, mitä konventioita ja ennakkoluuloja eli perusteettomia ennakkokäsityksiä matkakirjallisuuteen tarjottiin. Nämä ennakkokäsitykset haluttiin nähdä Cookin raportissa ja hänen 1770-luvulla tunnollisesti työnantajan ohjeiden mukaan keräämänsä aineisto toisti sen vuoksi tätä vanhaa tapaa hahmottaa maailma. Ongelmallista on, että myös Cookia toistettiin erittäin laajasti ympäri Eurooppaa: hän kartoitti ja kuvasi niin laajaa aluetta Tyynellä valtamerellä, että hänen lokikirjaansa lukivat ja ajatuksiaan kopioivat loputtomat myöhemmät purjehtijat. Tämä oli lähtökohta, josta toiseuttavat näkemykset meistä ja muista vahvistivat eurooppalaisen omakuvan pohjaa ja omaksuttiin tieteelliseen ja arkipäiväiseen kielenkäyttöön.

Lähteet ja kirjallisuus

Alkuperäislähteet

Hawke, Brett & Spencer 1768. Teoksessa Beaglehole, The Journals of Captain Cook on his Voyages of Discovery, osa I, 1955. Viittauksessa ´B´ ja osan numero ja sivu.

• 1768a. The Instructions. Secret. By the Commisioners for Executing the Office of Lord High Admiral of Great Britain & ca.
• 1768b. The Additional Istructions for Lt James Cook, Appointed to Command His Majesty´s Bark the Endeavour.

Douglas, James 1768. Hints offered to the consideration of Captain Cooke, Mr. Bankes, Doctor Solander and other gentlemen who go upon the expedition on board the Endeavour. Chiswick. National Library of Australia, MS 9, Series 3, item 113-113h. Viittauksessa arkistonmuodostajan liuskan numero.

Boyle, Robert 1665–66, teoksessa Royal Society, Philosophical Transactions. London, vol. 1. General Heads for a Natural History of a Countrey, Great or Small.

Boyle, Robert 1692. General Heads for a Natural History of a Countrey, Great or Small: Drawn out for the Use of Travellers and Navigators, Imparted by... Robert Boyle... to Which is Added, Other Directions for Navigators, ect. with Particular Observations of the Most Noted Countries in the World; by Another Hand. London.

Cook, James 1769. The Journals of Captain Cook on his Voyages of Discovery. Transkription toimittanut J. C. Beaglehole, 4 osaa. Hakluyt Society, University Press Cambridge, 1955-67. Viittauksessa ´Cook´ ja matkakuvauksen päiväys.

Henshaw, Thomas and Hill, Abraham 1666. "Inquiries for Hungary and Transylvania." Teoksessa Royal Society, Philosophical Transactions, London, vol. 2.

Hooke, Robert 1665–66. "Directions for Sea-Men, Bound for Far Voyages." Teoksessa Royal Society, Philosophical Transactions, London, vol. 1.

Hooke, Robert & Moray, R. 1666. "Directions for Observations and Experiments to Be Made by Masters of Ships, Pilots, and Other Fit Persons in Their Sea-Voyages." Teoksessa Royal Society, Philosophical Transactions, London.

Sandwich et al. 1776. "Secret Instructions for Capt[ain] Cook, Commander of His Majesty´s Sloop the Resolution." Teoksessa Beaglehole, The Journals of Captain Cook on his Voyages of Discovery, osa III, 1967.

Kuvat

Kuva 1:A New Zealand warrior in his proper dress & completely armed according to their manner.’ Kaiverrus. Parkinson, Sydney London, 1773. Turnbull Library, New Zealand. http://mp.natlib.govt.nz/detail/?f=&id=26985&recordNum=0&u=0&t=pictorial...

Kuva 2: ’The Kongouro from New Holland' by George Stubbs, 1772. Öljyväri. National Maritime Museum, Greenwich, London. http://collections.rmg.co.uk/collections/objects/573621.html

Kirjallisuus

Carey, Daniel 2012. "Inquiries, Heads and Directions: Orienting Early Modern Travel." Teoksessa Hayden, Judy A., Travel Narratives, The New Science, and Literary Discourse, 1569-1750. Farnham: Ashgate.

Kaartinen, Marjo 2004. Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. k&h, Turun yliopisto.

Lansdown, Richard 2006. Strangers in the South Seas : the idea of the Pacific in Western thought: an anthology. University of Hawaiʻi Press.

Niemi, Reetta 2011. Jaloja villejä vai sotureita? James Cook määrittelemässä Uuden Seelannin maorit Royal Societyn ohjeiden mukaan 1769-1770. Pro gradu, Turun yliopisto.

Salmond, Anne 1991. Two Worlds: First Meetings between Maori and Europeans 1642-1772. Viking Press, University of Hawai'i Press.

Stafford, Barbara Maria 1984. Voyage into Substance: Art, Science, Nature, and the Illustrated Travel Account,1760-1840. Cambridge.