Kirja-arvio: Täysi korillinen tarinoita oluesta ja historiasta

TUOMAS RANTALA

Olut on makuhermoja kiihottava juoma, ja siitä on myös kirjoitettu sangen paljon. Varsinkin erilaisia olutoppaita on ilmestynyt huomattava määrä. Olueen liittyy myös paljon mielenkiintoisia tarinoita. Vuonna 2005 Tieto-Finlandialla teoksestaan Antiikin urheilupalkitut Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen ovat nyt kirjoittaneet oluen kulttuurihistoriasta kirjan Kuohuvaa historiaa – tarinoita tuopin takaa. Teoksesta löytyy kaksikymmentäneljä eri tarinaa oluen ja historian yhteyksistä.

Oluesta ja historiasta tarinoidaan kirjassa mielenkiintoisesti ja usein pilke silmäkulmassa. Ensimmäisessä tarinassa, "Kirkon ja oluen liitto", paneudutaan varsinkin irlantilaisiin pyhimyksiin ja heihin liittyviin oluttarinoihin. Ei ole ihme, että eräs oluenpanijoiden suojeluspyhimyksistä on Brigid Kildarelainen. Kyseisen abbedissan kerrotaan muun muassa lähettäneen kerran yhden tynnyrin olutta eräälle seurakunnalle – mutta tapahtui ihme ja oluttynnyri monistautui matkalla kahdeksaksitoista tynnyriksi. Siitä riitti olutta useammallekin seurakunnalle!

Kirjassa kerrotaan niin ikään reformaattori Martti Lutherista ja oluesta. Kun Luther joutui Wormsin valtiopäiville selittämään näkemyksiään, toimitti hänen ystävänsä Braunschweig-Lüneburgin herttua paikalle Einbeckin olutta, jotta Luther olisi tuntenut olonsa kotoisaksi Reinin viinialueella. Johtuu muuten osittain uskonpuhdistuksesta, että olut maustetaan humalalla. Olutta maustettiin ennen paljolti seoksella nimeltä gruit, mutta siitä maksettiin veroa katoliselle kirkolle. Humalasta taas ei veroa maksettu, joten se, että juomme pääasiassa humalalla maustettua olutta, on uskontopoliittinen valinta.

Sotahistoriassa oluella on ollut myös huomattava osansa. Väitetään, että suomalaiselle ratsuväelle merkittävä Breitenfeldin taistelu päättyi ruotsalaisten voittoon lähinnä oluen ansiosta: Kustaa II Aadolf virkistäytyi Krostitzin oluella ennen taistelua ja sai näin uusia voimia johtaa joukkojaan. Sotaan ja olueen liittyy niin ikään Louis Pasteur. Kirjasta selviää miten Pasteur halusi kostaa saksalaisille hävityn Saksan-Ranskan sodan ja luoda sellaisen ranskalaisen oluen, joka voittaisi saksalaisten tuotteet ja tekisi Ranskasta merkittävän oluttuottajamaan. Pastörointi ei kuitenkaan tehnyt Ranskasta olutmaata, vaikka ranskalaisten oluiden laatu paranikin. Menestystarinaksi pastörointi osoittautui meijerituotteiden saralla, vaikka se ei Pasteurin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan.

Kuohuvaa historiaa kertaa myös oluen roolia politiikassa. Etenkin Saksassa oluen ja politiikan yhteys on ollut merkittävä. Kaikille on varmaan tuttua tarina natsien oluttupakokouksista 1920-luvulla ja Münchenin oluttupavallankaappausyritys vuonna 1923. Harva sen sijaan tietää, että Hitler itsekin oli ainakin jossain määrin oluen ystävä. Tosin Holzkircner Oberbräu -panimon hänelle toimittama olut oli sangen mietoa – siinä oli vain 2 prosenttia alkoholia. Varsinainen olutmies oli kuitenkin Weimarin tasavallan merkittävin ulkoministeri Gustav Stresemann. Stresemannin isä pullotti ja välitti olutta sekä piti pientä baaria. Myös Stresemannin väitöskirja oli olutaiheinen: Pullotetun oluen kaupan kehitys Berliinissä (Die Entwicklung des Berliner Flaschenbiergeschäfts). Olutteollisuuden tuntija päätyi teollisuusjärjestöihin ja politiikkaan.

Vanhan itäblokin alueelta löytyy niin ikään tarinoita kytkeytyen olueen ja politiikkaan. Tšekkoslovakian ja sittemmin Tšekin presidentti Václav Havel oli myös aikanaan panimossa töissä. Panimoon Havel päätyi kun tulot näytelmistä vähenivät ja hänen piti saada mielekästä tekemistä. Panimourasta ei tullut pitkää, se kesti vajaan vuoden, mutta sen tuloksena syntyi yksi Havelin tunnetuimmista näytelmistä Vastaanotto (Audience). Havel oli itsekin mieltynyt olueen ja hänellä oli presidenttinäkin tapana poikkeilla oluella lempipaikoissaan. Puolassa puolestaan perustettiin 1990-luvun alussa Polska Partia Przyjaciół Piwa – eli Puolan oluenystävien puolue. Muuallakin Euroopassa oluenystävien puolueita oli, mutta ainoastaan Puolassa he pääsivät parlamenttiin saakka. Puolue sai alkunsa vitsinä ja kepeä julkisuuskuva toi puolueelle kannattajia. Myös se, että olutpuoluelaisilla ei ollut menneisyyttä kommunisteissa tai Solidaarisuus-liikkeessä lisäsi kannatusta. Puolueen menestys ei kuitenkaan kantanut pitkään: se hajosi jo ennen parlamentin järjestäytymistä. Vuoden 1993 vaaleissa oluenystäviä ei enää parlamenttiin valittu. Mutta vaikka oluenystävien puoluetta ei enää ole, on Puola nykyään suuri olutmaa: kahdenkymmenen vuoden aikana vodkan kulutus on puolittunut ja oluenkulutus kolminkertaistunut.

Urheilun alallakin oluen merkitys on ollut suuri. Oluen voimalla on menty eteenpäin varsinkin etappikilpailuissa, kuten Ranskan ympäriajossa. Varsin suuri merkitys oluella on myös jalkapallolle. Ensimmäinen olutsponsoroitu jalkapallojoukkue perustettiin jo vuonna 1886 birminghamilaisen panimonomistajan Henry Mitchellin toimesta. Joukkue menestyi kohtuullisesti, se selvisi Englannin cupin puolivälieriin vuonna 1889. Menestyksekkäin panimonomistajan perustama joukkue on kuitenkin Liverpool FC, jonka saavutuksia ei tässä tarvinne luetella. Panimoita on edelleen jalkapallosponsoreina, tosin suuntaus on nykyään sellainen, että sponsoroidaan näkyvämmin turnauksia ja sarjoja kuin yksittäisiä seuroja. Yhtä kaikki, olutta ja urheilua – varsinkin jalkapalloa – on vaikea erottaa toisistaan.

Edellä oleva on vain lyhyt katsaus niihin tarinoihin, joita Rissasen ja Tahvanaisen kirjasta löytyy. Pääosa tarinoista on mielenkiintoista luettavaa, mutta mahtuu joukkoon muutama sellainenkin juttu, joka ei oikein istu kirjan yleiseen linjaan. Kuohuvaa historiaa on kuitenkin virkistävä lisä olutkirjallisuuteen, joka yleensä tapaa olla pääasiassa ensyklopedista tietokirjallisuutta, jossa esitellään luettelomaisesti eri oluita ja niiden ominaisuuksia. Kyllähän sellaisiakin kirjoja tarvitaan, mutta kun värikkäitä tarinoita kiinnostavasta juomasta riittää, niin on ollut kulttuuriteko laittaa ne kansien väliin. Varmasti tarinoita riittäisi toiseenkin kirjaan.

Maantieteellisesti kaikki tarinat kytkeytyvät Eurooppaan. Tämä on toisaalta hyvin luonnollista, onhan eurooppalaisella oluella perinteitä ja Eurooppa mielletään olutmantereeksi. Mutta olutta on kuitenkin pantu ja juotu jo vuosisatoja myös muualla, joten joukkoon olisi varmasti löytynyt varmasti tarina tai pari myös Euroopan ulkopuolelta. Tämä olisi ollut monessakin mielessä perusteltua, ei vähiten siksi, että suurimmat oluenvalmistajamaat eivät ole eurooppalaisia valtioita vaan ne ovat Yhdysvallat ja Kiina.

Kaiken kaikkiaan Kuohuvaa historiaa on nautinnollinen kirja. Se on kirjoitettu hyvin sujuvasti. Tarinat ovat suurimmaksi osaksi mielenkiintoisia ja sopivan mittaisia. Tarinoiden yhteyteen on vieläpä liitetty aina olutsuositus, joka kytkeytyy jollakin tapaa tekstiin. Kirjaa lukiessa on siis mahdollisuus nautiskella aina sellaisella oluella, joka sopii tarinaan. Kuohuvaa historiaa on kirja, josta varmasti jokainen historian ja oluenystävä nauttii.

Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Kuohuvaa historiaa – Tarinoita tuopin takaa. Atena. 246 s.