Historialliset esineet ja rakennukset herättävät ihmisissä moninaisia tunteita. Usein historiallisiin löydöksiin liitetään adjektiivi ”arvokas”, mutta kuka määrittelee, mikä on arvokasta ja miksi? Toisille pyhäinjäännös on nimensä mukaisesti pyhä, toisille puolestaan osanen ihmisiä sortavasta instituutiosta. Pariisia ei hävitetty toisessa maailmansodassa, ja nykyisin miljoonat ihmiset ihailevat päivittäin kaupungin kulttuuriaarteita mutta poistuttuaan Louvresta roskaavat kaupungin historiallisia puistoja. Joku keräilee itselleen taidetta, toinen puolestaan analysoi sen avulla mennyttä yhteiskuntaa. Joillakin esineillä on suuri merkitys monille, toisilla puolestaan pienemmälle joukolle. Tämä reportaasi käsittelee esinettä jälkimmäisestä ryhmästä, sillä perehdyn kesällä 2013 julkisuuteen tulleiden Pitkäniemen Palveluskunnan osaston vuosien 1917–1918 pöytäkirjojen tarinaan ja pohdin alkuperäislähteen herättämää tunnekavalkadia eri ihmisissä eri aikoina.

Heinäkuu 2013: Tutkijan ahdistus

Alkukesä 2013 oli ollut työntäyteinen. Olin työstänyt ensimmäistä tilaushistoriaani kesäkuun alusta alkaen. Pitkäniemen Perinneyhdistys oli valinnut minut Pitkäniemen sairaalan ammattiyhdistyshistorian kirjoittajaksi. Lähdeaineisto tuntui valtavalta: paikallisten ammattiosastojen pöytäkirjoja, vuosikertomuksia, kirjeitä ja puheita viimeisen 80 vuoden ajalta. Työtä riitti myös lähdekirjallisuuden parissa, sillä suomalaisen ay-liikkeen tai mielisairaanhoidon historia eivät kuuluneet asiantuntemukseni piiriin. Kesäkuuni työpäivät olivat siis pitkiä, ja yritin vimmatusti muodostaa kokonaiskuvaa Pitkäniemen työväen historiasta.

Vaikka työtä riitti, olin havainnut ongelman lähdeaineiston riittämättömyyden suhteen. Pitkäniemen sairaala avasi ovensa vuonna 1900, mutta lähdeaineistoni vanhimmat dokumentit olivat vuodelta 1936, jolloin perustettiin Mielisairaanhoitajain Liiton MHL:n Pitkäniemen osasto. Ammattiosastojen vanhemmat pöytäkirjat vuosisadan alkupuoliskolta ahdistivat poissaolollaan. Vaikutti siltä, että olisin täysin aikaisemman tutkimuksen tarjoamien tiedonmurusten varassa. Tilaaja oli määritellyt työlle tiukan aikataulun, ja valmis käsikirjoitus tuli palauttaa vuoden 2013 viimeiseen päivään mennessä. Aikaa ei siis ollut hukattavaksi lähdeaineiston metsästykseen, sillä nykyisenkin materiaalin kanssa pärjääminen teki tiukkaa.

Tästä syystä heinäkuinen, työpäiväni keskeyttänyt soitto tuntui pieneltä ihmeeltä. Perinneyhdistyksen jäsen ja JHL 66:n¹ nykyinen puheenjohtaja Jouni Kainukangas kertoi minulle, että Nokian Uutisiin laittamamme ilmoitus oli tuottanut tulosta. Olimme pyytäneet lehden lukijoilta valokuvia ja muuta lähdeaineistoa paikalliseen ay-toimintaan liittyen. Ja nyt epäuskottavin oli tapahtunut: Nokialta olivat löytyneet Pitkäniemen sairaalan Palveluskunnan osaston pöytäkirjat vuosilta 1917–1918! Pöytäkirjat oli toimitettu Kainukankaalle, joka oli selannut ne läpi: olivat kuulemma ehtaa tarinaa, mutta varsin hauraassa kunnossa. Keskusteltuamme kirjat päätettiin kuvata, jolloin ne eivät vaarantuisi tutkimustyössä.

Muistan tunteneeni suurta jännitystä. Ajatella, kuinka hurja tarina: piilossa olleet sisällissodan aikaiset asiakirjat olivat löytyneet. Tunsin todistavani jotain poikkeuksellista, historiantutkimus ei varmastikaan ole tavallisesti näin jännittävää. Tämäntapaisia, lopputuloksen kannalta ratkaisevia lähdeaineiston löydöksiä piti tapahtua vain huonoissa amerikkalaisissa elokuvissa.

Kesä 1976: Pöytäkirjan löytäjien jännitys ja innostus

Vuonna 1976 nokialainen pariskunta osti pienen punaisen mökin Nokian Tyrkkölästä. Oma perunapelto ja erillinen saunarakennus edustivat Mäkelän pariskunnalle unelmaa. Tuvan pihaan mahtui pojalle oma hiekkalaatikkokin. Mökki oli kuitenkin todella pieni, vain kaksi huonetta ja komero. Mäkelän kolmihenkinen perhe päätti helpottaa omaa tilanpuutettaan remontoimalla tuvan vintin asuinkäyttöön. Toiseen päähän vinttiä rakennettaisiin poikaa varten leikkitila ja toiseen päähän avioparille nukkumasoppi.

Vintille pääsi kiipeämään ainoastaan tuvan komerohuoneen katonrajasta löytyvästä luukusta. Aukko oli niin kapea, että normaalivartaloiselle aikuiselle jumiin jääminen oli riski. Raine kiipesi vintille sahatakseen uppotukeista tehtyyn lattiaan paremman luukun. Vintin lattian välipohja oli kuitenkin täynnä puruja ja sanomalehtiä, jotka tuli remontin tieltä siivota pois.

Raine aloitti urakkansa ja jätesäkki täyttyi nopeasti, siitäkin huolimatta että työnteko matalassa ja pölyisessä tilassa oli hankalaa. Korkeimmillaan, harjan kohdalla, vintti oli alle puolitoista metriä korkea. Päästyään vintin kaukaisimpaan nurkkaan käteen osui välipohjan purujen joukossa jotakin kovaa. Se oli lasipullo, joka oli täynnä vanhaa ruutia. Sitten vastaan tuli nahkakantinen kirja, sytytyslankaa ja vanhoja lasinegatiiveja. ”Kun Raine tuli sieltä alas, niin mentiin heti keinuun tutkimaan, mitä toi löysi. Ja jäi sillä hetkellä rakentamiset”, Marjatta viittaa aviomieheensä. ”Se oli suuri yllätys, ettei sitä aluksi ymmärtänyt ollenkaan”, Raine lisää.

Paljastui, että kyseessä olivat paikallisen mielisairaalan Pitkäniemen ammattiosaston pöytäkirjat vuosilta 1917–1918. Kirja tempaisi avioparin mukaansa. Kaksinistuttava keinu heilui holtittomasti, kun molemmat halusivat tutkia vanhaa dokumenttia. ”Keinukin hajotettiin sen takia, kun se oli niin mielenkiintoista. Tuntui, että me oltiin löydetty jotain hienoa!” Raine tiputti keinun lattian maanvaraan, jotta luku-urakka helpottuisi.

Kirja oli jännittävää luettavaa. Vaikkeivät Raine tai Marjatta itse työskennelleet Pitkäniemessä, tuntui kirja jollakin tavalla olevan osa omaa, perheen ja Nokian historiaa. Marjatan oma torpparitaustainen taata oli kertonut hänelle sisällissodan vaikeista vuosista. Raine kuului puolestaan itsekin Nokian kumitehtaan paikalliseen ammattiosastoon.

Kevät 1918: Kätkijän pelko ja uhma

Oskari Pajunen oli sisällissodan alkaessa 33-vuotias työmies. Pajunen oli paikallisen, maaliskuussa 1917 perustetun Pitkäniemen Palveluskunnan osaston jäsen, muttei kuitenkaan kuulunut ammattiosaston varsinaiseen ydinpiiriin.

Ammattiosaston päätavoitteet olivat työajan lyhentäminen ja palkankorotus. Esimerkiksi mielisairaanhoitajat tekivät 14-tuntista työpäivää, mutta työmäärää lisäsi se, että joka kolmas vuorokausi tuli päivystää, jolloin työvuoro venyi 38-tuntiseksi. Vapaapäiviä oli joka kahdeksas, mutta niin sunnuntait kuin juhlapyhätkin olivat työpäiviä. Ammattiosasto piti kokouksistaan tarkkaa pöytäkirjaa. Tammikuussa 1918 ammattiosasto valitsi joukostaan lakkokomitean, joka otti sairaalassa vallan 31.1.1918. Lakkokomitea määräsi sairaalassa lyhennetyn työajan, jolloin kaikki saivat joka neljännen päivän vapaaksi. Komitea määräsi myös, että niin potilaat kuin lääkäritkin saivat syödäkseen samaa ruokaa. Punakaarti saapui Pitkäniemeen helmikuun lopulla valvomaan järjestystä.

Valkoinen armeija aloitti yleishyökkäyksensä Tampereelle 21.3. Luutnantti Blomqvistin joukot saapuivat Pitkäniemen sairaalalle 27.3., johon mennessä kaikki sairaalan alueelle sijoitetut punakaartilaiset olivat jo vetäytyneet. Valkokaarti takavarikoi sairaalan alueelta löytyneet aseet ja kielsi alueelta poistumisen. Maaliskuun viimeinen päivä Pitkäniemen Palveluskunnan osaston paperit takavarikoitiin ja osaston toiminta kiellettiin. Tilanne oli ammattiosaston jäsenten näkökulmasta äärettömän vakava. Sairaalassa aloitettiin selvitys henkilökunnan osallistumisesta punaisten toimintaan. Työntekijöitä pidätettiin halventavien puheiden ja agitoinnin perusteella. Lopulta 34 pitkäniemeläistä irtisanottiin sairaalan palveluksesta.

Poistumiskiellosta ja paperien takavarikoinnista huolimatta Oskari Pajunen piilotti osaston pöytäkirjat ja pullollisen ruutia tupansa välikaton purujen joukkoon. Se, mitä tunteita tuo aika on hänessä herättänyt, jää spekuloitavaksi.

Varmasti piilotushankkeeseen ryhtyminen on pelottanut. Varmasti Pajunen on nähnyt toimintansa oikeutettuna. Mutta miksi piilottaa pöytäkirjat, jotka löytyessään olisivat saattaneet tietää kuolemantuomiota niin Pajuselle itselleen kuin pöytäkirjojen sivuilla mainituille osaston johtohenkilöille? Miksei pöytäkirjoja yksinkertaisesti tuhottu? Ehkäpä pöytäkirjat haluttiin säästää, jotta lähitulevaisuudessa ammattiosaston toiminta voitaisiin organisoida uudelleen? Ne ovat sisältäneet tärkeää tietoa, ja ehkäpä niiden ajateltiin toimivan koston välineenä tai piilottamalla ne haluttiin ilmaista kapinamielialaa voittavaa osapuolta vastaan. Tai kenties niihin on yhdistynyt ylpeyttä ja nautinnontunteita. Saattaa olla, että niiden on koettu edustavan kielletyn aatteen ja liikkeen perinteitä.

Todennäköistä on, että asiakirjoihin on liitetty useita näitä tunteita ja paljon muitakin. Joka tapauksessa voidaan päätellä, että pöytäkirjat on koettu niin tärkeiksi, että niiden vuoksi ollaan oltu valmiita vaarantamaan oma ja aatetovereiden elämä.

Kesä 1976: Löytäjien vaikeneminen

Kesällä 1976 Mäkelän pariskunta paljasti löydöksensä Marjatan vanhemmille. Marjatan isä käski pitämään löydöstä hyvää huolta, mutta salaamaan sen löytymisen. Kirja oli täynnä ammattiosastoon kuuluneiden ihmisten nimiä, joita ei saanut vuotaa julkisuuteen. Vaikka sodasta oli kulunut jo 60 vuotta, arvet eivät olleet umpeutuneet, ja 1970-luvun Nokialla työpaikan tai opiskelupaikan saattoi yhä menettää väärän puoluekirjan vuoksi. Paikkakunta oli pieni ja kahtiajakautunut. ”Melkein kaikki oli kumitehtaalla töissä, ja kumitehtaalla oli herrojen ja narrien porukat ja sitten vielä työläiset”, Marjatta kertaa. ”Kun poika haki kouluihin, niin kyllä kaikki pöyhittiin vanhempien taustasta”, Raine muistelee.

Pöytäkirjan ympärille näyttävät linkittyneen pelontunteet vahvasti vielä 1970-luvullakin. Pelko siitä, että päivänvaloon tuleva tieto saattaisi vahingoittaa, oli vielä vahvasti läsnä. Mäkelän pariskunta halusi olla varovainen, jotteivät syyttömät joutuisi turhaan kärsimään.

”Kun sitä kirjaa luki, tajusi että siinä oli sellaista tietoa, jota ei parane levitellä”, Raine muistelee. ”Tuttuja nimiä oli vähän joka talosta. Ajateltiin, ettei mekään tätä vielä kellekään näytetä, kun voi olla vielä arkaluontoista asiaa. Siihen maailman aikaan ei viitsinyt punaisista ja valkoisista oikein puhua, oltiin vaan neutraaleja ”, Marjatta tarkentaa löytöhetken tunteita. ”Niille ihmisille ja heidän perheilleen, joita pöytäkirjassa mainittiin, olisi voinut käydä jotain”.

Lasisia valokuvia pariskunta tutkaili auringonvaloa vasten. Niissä erottui kuvia sairaalan työntekijöistä ja talosta sekä perhekuvia. Negatiivit tuli kuitenkin tuhottua, ettei lapsi vahingoittaisi niihin itseään. ”Se meitä kiukuttaa, ettei me jätetty niitä talon kuvia. Mutta kun ei tiedetty, että niistä vielä kuvia saisi”, Marjatta tuskailee.

Ruuti puolestaan oli aivan käyttökelpoista. ”Ihan kuivaa se oli. Se vaan suhahti, kun mä tein siitä vanan siihen tielle”, Raine kertoo. ”Oli hyviä uudenvuoden pommeja, että kyllä paukku!” Marjatta nauraa.

Elokuu 2013: Tutkijan tyytyväisyys

Vaikka ymmärsin löydöksen poikkeuksellisuuden saman tien, myöhemmin tarkasteltuna asiakirjoihin liittyvät tunteeni monipuolistuivat tutkimustyön edetessä. Pitkäniemen sisällissodan vuosista löytyi tietoa jo entuudestaan, ilman näitä ihmeellisesti löytyneitä pöytäkirjoja. Sairaalan silloisen ylilääkärin Ernst Thermanin päiväkirjamerkinnät sodan ajalta on julkaistu Duodecimissa, ja Mervi ja Pekka Kaarninen ovat käsitelleet aikakautta kirjoituksissaan. Eräs pitkäniemeläinen jopa totesi, etteivät nyt löytyneet pöytäkirjat tuo esille mitään uutta sairaalan historiasta.

Muistan olleeni täysin toista mieltä. Päätelmäni varmentui uppoutuessani pöytäkirjoihin. Ristiriitaisesta ajasta oli aiemmin nähty pitkälti sairaalanjohdon, voittaneen osapuolen, näkemys. Nyt löytyneet asiakirjat päästivät ääneen sairaalan työväen. Kuinka suurta tyytyväisyyttä tunsinkaan: asiakirjat sopivat täydellisesti kirjani tutkimuskysymykseen ja niiden tarjoama informaatio rikastuttaisi lopullista kirjaani. Lähdeaineistoni täydentyi ay-liikkeen alkuvuosilta, eikä minun enää tarvinnut häpeillen tukeutua ainoastaan aiemmin tehtyyn tutkimukseen.

Lähdeaineisto kertoi minulle myös paljon sellaista, jonka koin erinomaisen tärkeäksi. Pöytäkirjat paljastivat kuka pitkäniemeläinen oli kuulunut ammattiyhdistysliikkeen ydinpiiriin ja kuka ei, ja kuinka suuri tuo ydinpiiri oli. Rakennettuani hahmotelmani ydinpiiristä kykenin Suomen sotasurmat -projektin² tietokantoja hyödyntämällä hahmottamaan, kuinka valkoinen terrori kohdistui pitkäniemeläisiin. Lisäksi minulle paljastui, ettei pitkäniemeläinen ay-liike ajanut pelkästään vallankumousta, vaan myös vapaa-ajan toiminnalla oli jäsenten keskuudessa tärkeä paikkansa. Pöytäkirjat kertoivat myös, kuinka pitkäniemeläinen ammattiyhdistysliike kuului erottamattomana osana suurempaan työväenliikkeeseen. Minulla oli tunne, että kykenin todella rikastuttamaan aiemmin tehtyä historiantutkimusta.

Muistan tunteneeni nautintoa myös siitä, että sain olla ensimmäinen. Kukaan tutkija ei ollut aiemmin saanut käyttöönsä näitä pöytäkirjoja eikä edes tiennyt niiden olemassaolosta. Minä olin ensimmäinen joka viittaisi niihin ja ensimmäinen, joka analysoisi niiden tarjoamaa tietoa. Vaikka kyseessä oli jonkun toisen laatima ja jonkun kolmannen omistama historiallinen lähdeaineisto, tunsin jollain tasolla, että pöytäkirjat olivat hetkellisesti minun. Myöhemmin ajateltuna tämä oli varsin outoa, sillä tutkinhan vain digitaalisia jäljennöksiä lähteestä. Omistamisen tunne ja sen tarjoama nautinto olivat kuitenkin vahvasti läsnä.

Vuodet 1986–2013: Löytäjien kiintymys

Mäkelän pariskunta muutti vuosina 1986–2013 yhteensä neljä kertaa. Myös pöytäkirja siirtyi aina Mäkelöiden mukana. ”Muutossa se aina löytyi tavaroiden joukosta, ja silloin sitä luettiin.” Kerran Mäkelät muuttivat huomattavasti suuremmasta omakotitalosta pienempään.

”Se oli meidän mielestä niin arvokas ja tärkeä, ettei sellaista dokumenttia saanut hukata. Muuton yhteydessä vietiin useita autokuormallisia kaatopaikalle, mutta kirja kuskattiin aina mukana uuteen kotiin. Meillä oli sellainen tunne, että me omistettiin jotain arvokasta ja tärkeätä.”

Vaikka kirja koettiin tärkeäksi, ei sitä silti aina säilytetty asianmukaisesti. Vuosien aikana pöytäkirja oli milloin autotallissa, milloin piirongin laatikossa, ja sen kunto huononi pikkuhiljaa. Miksei siis pariskunta luovuttanut sitä aikaisemmin?

”Me emme antaneet sitä eteenpäin, kun me ajateltiin, että meillä se varmasti säilyy,” Marjatta selventää ajatuksiaan. Vuosien saatossa, ja kirjan kunnon huonontuessa, heillä heräsi ajatuksia dokumentin luovuttamisesta. ”Että meillä oli sellainen kallisarvoinen aarre, eikä meillä ollut sille oikeanlaista paikkaa. Nyt ajateltiin, että annetaan se arvoiseensa paikkaan”, Marjatta kertoo. ”Kun ei sen arvoa voi oikein rahassa mitata”, Raine lisää. Mutta kirjan huonontunut kunto hävetti pariskuntaa hieman: ”Kehtaako haisevaa kirjaa edes antaa eteenpäin?”

Tarkoitus oli tarttua toimeen useasti, mutta vasta Nokian Uutisten ilmoitus muutti ajatukset teoiksi. Pariskunta päätti luovuttaa aarteensa Pitkäniemen Perinneyhdistyksen aktiiville Jouni Kainukankaalle. Luovutushetkellä Kainukangas ei kuitenkaan ollut kotona. ”Kyllähän se vähän hirvitti jättää sellainen arvotavara postilaatikkoon. Mitä jos joku naapuri olisi nähnyt?” Kirja koettiin omaksi ja siitä kannettiin huolta yhä 2010-luvullakin.

Heinäkuu 2013: Perinteenvaalijan iloinen yllätys

Jouni Kainukangas vietti heinäkuista lomapäiväänsä mökillään, kun hänen työpuhelimensa soi. Pitkäniemen JHL66:n puheenjohtaja päätti harkinnan jälkeen vastata. ”Melkoinen yllätys, kun rouva Mäkelä soitti minulle ja lupasi toimittaa vanhan pöytäkirjan postilaatikkooni.”

Kainukangas odotti löytävänsä kotiin palatessaan epämääräisen nipun vanhoja papereita, mutta toisin kävi:

”Se oli huikea tunne! Kirjan lehtien välissä oli puunpuruja, kaikki oli aitoa tuoksuineen päivineen. Lukemalla pöytäkirjaa pystyi todella aistimaan vuoden 1917 tunnelmia, millaisen innostuksen vallitessa osasto onkaan perustettu. Käsialakin oli niin huoliteltua. Pöytäkirja oli kuin viesti menneisyydestä.”

Löytöön tutustuminen sai Kainukankaan innostumaan uudella tavalla 1900-luvun historiasta. Hän kuunteli muun muassa Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirjasarjan äänikirjana. Mennyttä oli luontevaa peilata nykyisyyteen, ja löytö myös vahvisti uskoa omaan toimintaan:

”Pöytäkirjan tarinat saivat ajattelemaan, kuinka tärkeä asia ammattiyhdistysliike on. Osa jäsenistöstä pitää nykyisiä olosuhteita itsestään selvinä, mutta pöytäkirja kertoi tarinaa toisenlaisesta maailmasta. Itselläni kunnioitus vanhoja sukupolvia kohtaan kasvoi, mutta näen omankin roolini selkiytyneen. Hahmotin olevani osa historiallista jatkumoa.”

Pitkäniemen Perinneyhdistykselle pöytäkirjojen löytyminen oli merkittävä tapahtuma, sillä uusi lähdelöytö monipuolisti yhdistyksen historiakuvaa. ”Pöytäkirjat kuvaavat realistisesti, kuinka jo tuohon aikaan yhdistyksen kehittäminen oli ydinjäsenten vastuulla. Tässä mielessä asiat eivät ole muuttuneet, toiset ovat enemmän sydämellä mukana kuin toiset”, Kainukangas analysoi.

Kesällä 2013 pöytäkirjan kohtalo ei ollut täysin selvä. Kainukangas keskusteli Mäkelän pariskunnan kanssa, mikä olisi paras ratkaisu pöytäkirjan kannalta. ”Ehdotin, että kirjaa säilytettäisiin ainakin aluksi Pitkäniemen museossa. Olemme saaneet apua maakuntamuseon asiantuntijoilta, jotta museon säilytysolosuhteet olisivat mahdollisimman ammattimaiset. Tärkeintä on, että voimme taata asiakirjan säilymisen myös tuleville sukupolville.”

Joulukuu 2013: Tutkijan paluu maanpinnalle

Tunsin itseni ylpeäksi kyetessäni kertomaan pöytäkirjojen löytymisen tarinan yliopiston käytävillä. Tässä vaiheessa olin jo saanut käsikirjoitukseni lähes valmiiksi, ja vuosista 1917–1918 kertova lukuni oli valmistunut jo useampi kuukausi aikaisemmin. Nyt ymmärsin, ettei pöytäkirjalöydös mullistanut kirjaani, vaikka hieno löytö kyseessä totta vie olikin. Olihan Pitkäniemen ay-liikkeen historiassa tapahtunut paljon muutakin kuin vuosien 1917–1918 tapahtumat. Tarina oli kuitenkin jännittävä, ja sitä kelpasi kertoa kuulumisia kysyneille opiskelukavereille.

Uusi, nautintoa seurannut tunnetila oli pelko: mitä asiakirjoille tapahtuisi? Pitkäniemen Perinneyhdistyksessä pelättiin, että pöytäkirjat tutkimustyöhön luovuttanut pariskunta haluaisi kirjan valmistuttua arvokkaan lähdeaineiston takaisin itselleen. Itse olin vahvasti sitä mieltä, että pöytäkirjan oikea paikka olisi arkistossa, jossa sen säilyvyys taattaisiin. Pöytäkirjat olivat kadoksissa 60 vuotta ja niiden löytyminen pieni ihme; meidän tehtävämme olisi turvata, etteivät ne tuhoutuisi huolimattomassa käytössä. Nyt jälkeenpäin Mäkelän pariskunnan tavattuani pelko pöytäkirjan tulevaisuudesta näyttää olleen yhteinen.

Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että historiallisilla esineillä on suurempi arvo kuin mitä niiden alkuperäinen käyttöarvo on ollut. Pitkäniemen Palveluskunnan osaston pöytäkirjat laadittiin aluksi muistioksi ja kokousten virallistamiseksi. Ne edustavat kuitenkin monille ihmisille paljon enemmän kuin pelkkää muistiota. Pöytäkirjaan on liittynyt symbolista arvoa jo keväällä 1918. Mäkelän pariskunnalle kirja muodostui tärkeäksi esineeksi, jonka omistamisesta ja säilyttämisestä koettiin ylpeyttä. Minulle tutkijana se toimi alkuperäislähteenä, johon liittyneet tunteet olivat varsin moninaiset. Pitkäniemen Perinneyhdistyksen Jouni Kainukankaalle pöytäkirjat linkittyvät vahvasti omaan kulttuuriperintöön ja ammattiyhdistyshistoriaan. Voidaankin todeta, että pöytäkirjan alkuperäinen tarkoitus – muistiona toimiminen – on jäänyt taka-alalle symbolisen arvon kasvaessa.

Kesäkuu 2014: Tutkijan onnellisuus

Kesäkuun kuudes oli itselleni suuri päivä, sillä ensimmäinen kirjani Suljetun maailman työntekijät julkaistiin Pitkäniemen sairaalan juhlasalissa. Pidin juhlapuheen, jossa kerroin kirjoittamisurakastani. Takanani pyöri diaesityksellä vanhoja kuvia sairaalan historiaan liittyen. Viittasin puheessani sairaalan rikkaaseen kulttuurihistoriaan ja tehostin sanomaani heilauttamalla kädelläni valokuvien suuntaan. Vilkaistessani taakse huomasin katselevani kuvaa hyvin tuntemastani nahkakantisesta pöytäkirjasta.

Sillä hetkellä tunsin itseni varmaksi ja toisaalta myös tyytyväiseksi. Minä todella tunsin tuon kuvassa komeilevan esineen. Jollekin toiselle se näyttäytyi kenties vain vanhana ja huonokuntoisena kirjana, minulle se oli tärkeä osa tutkimusurakkaani. Tyytyväinen olin siksi, että yksi projekti tuntui olevan kunnialla suoritettu: niin pöytäkirjan kuin kirjahankkeenkin tarina tuntui päättyneen onnellisesti.