Ensimmäiset Suomen Lähetysseuran lähetit saapuivat Lounais-Afrikkaan Ambomaalle kesällä 1870.¹ Suurin toivein aloitettu lähetystyö törmäsi moniin esteisiin ja hidasteisiin alusta alkaen. Vaati viidenkymmenen vuoden työn, ennen kuin massakääntymiset kristinuskoon alkoivat 1920-luvulla.² Monenlaisten vaikeuksien, joskin myös onnistumisten, keskellä läheteillä oli ihanne siitä, millaisia heidän tuli työssään olla.

Lähetystyötä luonnehtii yleisesti vahva visio tulevaisuudesta ja siitä, millainen maailman tulisi olla. Lähetystyön kautta maailmaan pyritään vaikuttamaan aktiivisesti. Osin tämän vuoksi 1800—1900-luvun vaihteessa läheteillä oli tarkka näkemys siitä, millaisiksi he halusivat viestin vastaanottajien, tässä tapauksessa ambomaalaisten, muuttuvan. Aikakauden rotuteorioiden ja länsimaisen maailmankatsomuksen mukaisesti afrikkalaiset nähtiin hyvin takaperoisina eurooppalaisiin nähden, ja lähetystyöntekijät jakoivat saman ajattelutavan.³ Lähetysdiskurssiin, etenkin julkisiin teksteihin kuten kirjoituksiin Suomen Lähetyssanomissa, kuuluivat kuvaukset afrikkalaisista pimeydessä elävinä ”pakanoina”. Tähän pimeyteen lähetit pyrkivät tuomaan kristillisen valon työskentelemällä ahkerasti ja nöyrästi, vahva usko sisimmässään.⁴

Ihanteena kristityt ambot

Lähetystyöntekijöiden kuva niin afrikkalaisista ja ambomaalaisista kuin heidän elämäntavastaan oli pääosin kielteinen. Tämä vastasi pitkälti yleistä, rotuteorioiden värittämää vuosisadan vaihteelle tyypillistä käsitystä eri kansojen biologisesta ja kulttuurisesta erilaisuudesta.⁵ Historiantutkimuksessa on painotettu sitä, että lähetystyöntekijät edistivät työalueillaan globalisaatiota ja länsimaista modernia elämäntapaa. Lähetysmaailman verkostot olivat ylirajaisia, jopa globaaleja, ja lähetit itse näkivät itsensä osana maailmanlaajuista kristillistä yhteisöä.⁶ Esimerkiksi saksalaiselle protestanttiselle lähetykselle oli tyypillistä erottaa kristillisyys länsimaisuudesta, mikä näkyi suomalaisten 1800-luvun lopulla paljolti saksalaisten esimerkkien ja esikuvien pohjalta toimineessa lähetystyössä.⁷ Niinpä suomalaislähetitkään eivät usein nähneet, että ne ihanteet, joita he pyrkivät edistämään, eivät olleet vain kristillisiä tai protestanttisia, vaan laajemminkin konservatiivis-länsimaisia.⁸

Suomalaislähetit nimittivät pakanuudeksi käytännössä kaikkea ambokulttuuria, uskontoa ja elämäntapaa, ja siten ne olivat auttamattoman vääriä. Historioitsija Kari Miettisen mukaan suomalaiset lähetystyöntekijät olivat tiukkoja omissa näkemyksissään afrikkalaisesta kulttuurista, eikä siinä nähty juuri mitään säilyttämisen arvoista. Näin ollen ihanteena oli, että kristinuskoon kääntyvä ambomaalainen luopuisi lähestulkoon kaikesta omasta elämäntavastaan.⁹ Paikalliskuvauksissaan lähetit uusinsivat lähetysdiskurssin keskeisimpiä teemoja ja samalla he pyrkivät oikeuttamaan omaa toimintaansa osoittamalla, miten paljon tehtävää työalueella oli.¹⁰ Tämä oli erityisesti julkisten tekstien piirre, vaikka samantyyppistä kieltä käytettiin myös seuran sisäisessä kirjeenvaihdossa.

Stereotyyppiset näkemykset afrikkalaisista nimesivät heidät esimerkiksi laiskoiksi, ahneiksi, epärehellisiksi ja likaisiksi.¹¹ Alkuperäismateriaalien valossa ajan stereotypioita toistavat muun muassa naislähetti Anna Woutilaisen näkemykset. Vuosisadan vaihteessa Lounais-Afrikkaan saapuneen Woutilaisen haave oli saada Ambomaalle Ondongaan lastenkoti. Asia oli esillä varsinkin vuonna 1905, jolloin Woutilainen esitti lastenkodin perustamista Ambomaan-lähettien veljeinkokoukselle. Paljon puhuvia olivat varsinkin suunnitelmat siitä, millaisiksi ambomaalaisia pitäisi opettaa:

”Ahkeran työn ohella tulisi heihin istuttaa todellista kristillisyyttä hyveineen, ja kammoa kaikkiin paheisiin, erityisesti silmällä pitäen kansallisia helmasyntejä, kuten valhetta, varkautta, uskottomuutta työssä, laiskuutta, kerjuuta, tuhlausta, koreilua y.m. Heitä tulisi totuttaa järjestykseen ja siisteyteen, myöskin järjestämään työnsä niin, etteivät he koskaan tarvitsisi olla jouten.”¹²

Näin Woutilainen tuli pitäneeksi tiettyjä paheita nimenomaan amboille tyypillisinä, kansallisina. Lista paheista voisi olla monen toisenkin saman aikakauden eurooppalaisen kuvaus miltei mistä tahansa afrikkalaisesta kansasta. Vielä 1800-luvun alussa yleinen myötätuntoinen ja solidaarinen suhtautuminen ei-kristittyihin oli sata vuotta myöhemmin vaihtunut sääliin ja kauhisteleviin kertomuksiin. Ominaisena paikalliskulttuureille pidettiin jatkuvaa epävakautta ja kammottavia syntejä. Tässä diskurssissa kristinusko oli pelastus, joka voi purkaa kristitty–pakana -vastakkainasettelun samalla, kun lähetit olivat sokeita omalle etnosentrisyydelleen.¹³

Mieslähetit, erityisesti Ambomaan-lähetyksen pitkäaikaisin työntekijä ja alan esimies Martti Rautanen, totesivat Woutilaisen mielipiteiden olevan liian kielteisiä, mihin syyksi nähtiin lähinnä se, ettei Woutilainen ollut viettänyt Ambomaalla vielä montaakaan vuotta. Rautanen kirjoitti lähetysjohtaja Jooseppi Mustakalliolle, ettei Woutilainen vielä tuntenut Ondongan kulttuuria, ja ettei ambolasten tilanne suinkaan ollut niin huono kuin Woutilainen esitti.¹⁴ Täystyrmäystä Woutilainen ei kuitenkaan saanut. Mustakalliokin oli jo aiemmin ollut sitä mieltä, että amboille oli opetettava ”hyviä tapoja, säästäväisyyttä ja työntekoa”.¹⁵ Lähteiden valossa mieslähettejä mietityttikin ennemmin hiljattain maahan tulleen naislähetin äänekkyys. Yleisen ihanteen vastaisesti Anna Woutilainen ei vain suorittanut häneltä vaadittuja tehtäviä hiljaa, vaan useissa kysymyksissä hän asettui muita, lähinnä miespuolisia lähettejä vastaan.

Kasvatustoiminta oli koko protestanttisessa lähetyksessä keskeistä ja sillä uskottiin paikallisista saatavan ihanteellisia kristittyjä. Ajatus oli, että kohteita tulisi koulia tiettyyn suuntaan prosessissa, jossa lähetit olivat muutoksen alullepanijoita ja sen ohjaajia.¹⁶ Anglo-amerikkalaisessa protestanttisessa lähetyksessä idea kristillisestä kodista oli yksi lähetystyön ytimistä vuosisadan vaihteessa. Tässä tärkeintä oli välittää paikallisille käsityksiä siisteydestä ja järjestyksestä, jotka nähtiin kristilliselle kodille ominaisina piirteinä.¹⁷ Tämä oli tärkeää myös Suomen Lähetysseuran työssä. Kodin piiriä koskevaan lähetystyöhön liittyi likeisesti myös kasvatus. Lastenkodin kautta haluttiin tarjota kristillistä kasvatusta orvoille ja niille lapsille, joista vanhemmat eivät pystyneet huolehtimaan. Lähetit painottivat kirjoituksissaan usein, kuinka ”kaikkein parhaat tulokset” saadaan niiden ambojen kohdalla, jotka ovat olleet lähetysasemilla kasvattilapsina.¹⁸

Kristinuskoon kääntyviltä ja kasteen ottavilta amboilta odotettiin tietynlaista käytöstä ja elämäntapaa. Lähtökohtaisesti kääntyneet ja ei-kristityt erotti jo ulkoasu, sillä lähetit edellyttivät kasteen ottavilta länsimaistyyppistä pukeutumista. Tämä tosin johti monenlaisiin ongelmiin, sillä seurakuntalaisten vaatettaminen jäi pitkälti lähettien työksi, kun varattomilla amboilla ei ollut mahdollisuuksia eikä välttämättä haluakaan hankkia itse itselleen vaatteita. Vielä 1890-luvulla kysymys vaatteista vaikuttaa olleen suomalaisläheteille hyvin akuutti,¹⁹ mutta seuraavilla vuosikymmenillä seurakunnat kasvoivat ja alue vaurastui, jolloin myös vaateongelma hellitti. Näin ollen kysymys siitä, millainen oli ihanteellinen ambokristitty, ei ollut vain aineeton, vaan myös materialistinen.

Lähettien ihanteena olivat kristityt ambot, jotka omaksuisivat uskonoppien lisäksi kristitylle hyväksi katsotun käytöksen ja elämäntavan. Käytännössä suomalaiset ja ambomaalaiset neuvottelivat rajoistaan jatkuvasti. Lähetystyöntekijöiden keinona oli käyttää kirkkokuria ja erottaa ambokristittyjä seurakunnasta, jos he eivät noudattaneet kristityltä odotettuja tapoja. Eri läheteillä oli kuitenkin erilainen käsitys kurista, ja toimet olivat aina tilannekohtaisia. Suomalaiset epäilivät usein ja aiheellisestikin ambomaalaisten motiiveja kääntyä kristityiksi.²⁰ Omana motiivinaan lähetit näkivät kuitenkin aina vain halun viedä evankeliumia maailmaan ja pelastaa ne, jotka eivät vielä olleet kuulleet Jeesuksesta.

Lähetit esikuvina ambomaalaisille

Uskonnollisella vakaumuksella oli niin kansainvälisesti kuin Suomessakin kaikkein keskeisin rooli siinä, minkä ajateltiin tekevän jostakusta hyvän lähetystyöntekijän. Lähetiksi pääsemisen tärkein kriteeri oli uskonnollinen motivaatio eli kutsumus.²¹ Esimerkiksi naislähetyskoulun vuoden 1906 hakujulistuksen mukaan hakijan piti olla herännyt ”wakaasti huolehtimaan oman sielunsa pelastuksesta” ja hakijan tuli elää Vapahtajalle, ei itselleen.²² Käytännössä kutsumus oli suurin syy hakeutua lähetin ammattiin, mutta samalla jokaisella lähetillä oli oma polkunsa lähetystyöhön. Motivaatio saattoi kummuta niin sisäisestä herätyksestä kuin vaikkapa seikkailun- tai auttamisenhalusta, ja syyt olivat paitsi uskonnollisia, myös yhteiskunnallisia, henkilökohtaisia ja kulttuurisia.²³ David J. Bosch on alleviivannut yleistä huolta kaukaisista toisista yhtenä tärkeimmistä motivaattoreista.²⁴ Huoli ei-kristittyjen sieluista sai lähtemään maailman ääriin viemään sanomaa, omistautumaan omalle työlleen, ja poikkeuksetta lähetysalueesta muodostuikin lähetystyöntekijöille toinen kotimaa.

Lähettien sosioekonominen tausta oli pääosin alemmassa keskiluokassa, ja vaikka kyseessä oli äärimmäistä uskonnollista vakaumusta vaativa työ, vain harva oli kasvanut pappisperheessä ja lukeneistoonkin kuului vain murto-osa. Niin mieslähettien kuin heidän vaimojensa isät olivat useimmiten maanviljelijöitä tai liike-elämässä. Kirsti Kena on arvioinut, että etenkin 1800-luvun lopun Afrikan-lähetystä pidettiin niin karuna työnä, ettei säätyläisperheiden lapsia voitu edes ajatella sellaisiin oloihin. Vuosisadan vaihteen lähettien koulutustausta ei usein ollutkaan erityisen korkea, ja korkeasti koulutettuja lähetystyöntekijöitä saatettiin jopa hieman vierastaa.²⁵ Martti Rautanen kirjoitti kirjeessään lähetysjohtajalle vuonna 1909:

”Pääasia on, niink. tähän asti olen tullut kokemaan työntekijäin suhde Herraan, eikä korkea oppi, sekä että ovat ahkerat ja käytännölliset. En ole oppia halveksiva, enkä akadeemikkoja, en, päinvastoin, jos Herra on semmoset katsonut, niin se on hyvä. Sinä tiedät itse, että moni korkiasti oppinut ei saa aikaan ei mitään ja vähempi oppinut, jopa niinkutsuttu oppimaton, vaan on kykyinen ja sydän o[i]kealla paikalla, niin hän pian perehtyy näihin oloihin.”²⁶

Vuonna 1908 Ambomaalle saapui ensimmäinen lähetyslääkäri Selma Rainio. Tilanteen erityisyyttä korosti se, että lähetysjohtaja Mustakallio lähetti Rautaselle ohjeita ”tällaisen tärkeän ja oppineen henkilön” kohtelusta.²⁷ Rainio saavutti nopeasti eritoten esimies Rautasen kunnioituksen – kenties sukupuolestaan ja koulutuksestaan huolimatta. Oppineisuus ja niin sanottu kirjaviisaus ei sisältynyt ihanteellisen lähetin ominaisuuksiin, vaan saattoi tulla luetuksi jopa haitaksi. Ambomaan olosuhteissa lääketieteen ammattilaisen oli vaikea pitää kiinni ammatillisista standardeista, ja Heini Hakosalon mukaan oli tavallista, että pätevätkin lähetyslääkärit viittasivat usein työhönsä puoskarointina.²⁸

Käytännöllisyys oli yksi lähetin tärkeimmistä ominaisuuksista. Martti Rautanen totesi kirjeessään lähetysjohtajalle vuonna 1908, että ennen kaikkea ”haaveiluluonne” oli lähetintyössä haitaksi.²⁹ Lähetystyö olikin käytännössä paljon muuta kuin saarnaamista ja opettamista. Rakentaminen, ruoan hankkiminen, hallitsijoiden kanssa seurustelu ja kauppamatkat ovat vain muutamia esimerkkejä niistä toimista, jotka täyttivät lähettien päivät. Silloin, kun varsinaiseen sananjulistukseen päästiin, saattoi kuulijakunta olla varsin pieni, ja siitäkin oli vielä huomattavan pitkä matka siihen, että amboja saatiin kastettua seurakuntaan. Vaikka kutsumus kantoi, muitakin taitoja siis tarvittiin.

Läheteille hyvä käytös oli elintärkeää, sillä he olivat jatkuvasti ambomaalaisten katseen kohteina ja he olivat paikallisille eläviä esimerkkejä sellaisesta kristillisyydestä, jota he yrittivät edistää. Ihanneluonne voidaan määritellä pitkälti Anna Woutilaisen listaamien ambojen paheiden vastakohdiksi. Hyvä lähetystyöntekijä oli hiljainen ja nöyrä, kärsivällinen ja reipas. Ilman oma-aloitteisuutta käytännön työ ei onnistunut, ja karut olosuhteet vaativat valmiutta luopua monista Suomessa elämään kuuluneista perusedellytyksistä. Lähettien kirjoittamissa pöytäkirjoissa ja kirjeissä korostetaan myös kielitaidon merkitystä,³⁰ sillä Ambomaalla työtä tehtiin ambokielellä, joka oli kyettävä oppimaan kohtuullisessa ajassa. Martti Rautanen painotti lisäksi sitä, että lähetti ei saanut tuntea liikaa tyytyväisyyttä omista saavutuksistaan, vaan kaikki kunnia oli aina annettava Jumalalle.³¹ Näin tässäkin korostui lähetin oma uskonnollinen vakaumus. Tämä kaikki kuului kristilliseen mentaliteettiin, ja osaltaan niin ihannelähettien kuin ambokristittyjen kuvaukset olivat osa laajaa lähetyskirjallisuuden kenttää, jossa asioista oli tapana kirjoittaa ja puhua tietyin käsittein ja näkökulmin.

Lähettien kirjoituksia julkaistiin uskonnollisissa lehdissä ja kotimaahan palanneet lähetit kiersivät Suomessa kertomassa kokemuksistaan. Silti uusilla läheteillä saattoi olla liian optimistinen kuva tulevasta työstään heidän saapuessa Ambomaalle, sillä julkisilla lähetysteksteillä pyrittiin varojenkeruun vuoksi tuomaan esiin onnistumiset ja pitkämieliset lähetystyöntekijät.³² 1800-luvulla kesti toista vuosikymmentä, ennen kuin suomalaislähetit saivat ensimmäistäkään ambomaalaista kastettua kristinuskoon.³³ Alun innostus ja uutuudenviehätys saattoi vaihtua turhautumiseen, kun lähetit tulivat jatkuvasti vastakkain työalan realiteettien kanssa.³⁴ Elämä oli niukkaa, afrikkalainen luonto ankara, eikä työ ollut niin tuloksellista kuin toiveena oli. Kaikki nämä tekijät yhdessä koti-ikävän kanssa saattoivat johtaa uskon horjumiseen ja haluun palata kotimaahan. Uskossaan horjuvat lähetit katosivat julkisista teksteistä,³⁵ kuten Suomen Lähetyssanomista, mutta uupumusta ja epäilystä tuotiin esiin yksityisemmässä kirjeenvaihdossa sekä päiväkirjoissa. Lähetit purkivat tuntojaan lähinnä lähetysseuran sisällä, ja esimerkiksi Anna Woutilainen ei omien sanojen mukaan halunnut tuottaa sukulaisilleen surua ilmaisemalle näille ”mielensä raskautta”.³⁶

Yksi ongelma lähettien ihanteen saavuttamisessa oli se, ettei läheteillä työkausillaan ollut juuri lainkaan vapaa-aikaa.³⁷ Lähetystyö oli kokonaisvaltaista omalle asialle ja aatteelle omistautumista. Tämä johti, erityisesti yhdistettynä ulkoisiin vaikeuksiin, uupumisen uhkaan. Vaikeista tilanteista selviytyminen tehtiin turvautumalla Jumalaan ja omaan kutsumukseen. Esimerkiksi Anna Woutilainen vakuutti vuonna 1901, ettei kärsiminenkään haitannut, kun sai kärsiä yhdessä Herran kanssa.³⁸ Kriisitilanteissa, kuten sotien ja nälänhätien aikana, voidaan puhua jopa lähettien uhrautumisesta. Toisaalta lähettien työyhteisö oli ideologisesti motivoitunut ja siten vahva, ja sillä oli luja usko yhteiseen, moraaliseen päämäärään.³⁹ Tämä antoi läheteille tukea kriisiaikoina. Lähetyshistorioitsija Pekka Lund on tutkinut suomalaislähettien työtä sota-aikana Kiinassa 1920-luvun lopulla ja analysoinut lähettien toimintaa psykohistoriallisesta näkökulmasta. Lund tulkitsee, että lähetit kokivat olevansa osa Jumalan pelastussuunnitelmaa, ja heidän elämänsä etenivät vääjäämättä osana tätä jo ennalta määrättyä suunnitelmaa.⁴⁰ Tapahtui mitä tapahtui, lähetit näkivät sen aina lopulta osana suurempaa kokonaisuutta. Lukuisat kenttätyössä koetut vastoinkäymiset puutteesta ja koti-ikävästä kuolemaan asti olisivat saattaneet olla mahdottomia käsitellä ilman tällaista maailmankuvaa.

Samalla kun opastusta omaan työhön haettiin lähetysseuran sisältä muun muassa kollegoilta ja lähetysjohtajalta, etsittiin sitä erityisesti Jumalalta ja Raamatusta. Lähetti Akseli Glad kirjoitti kirjeessään vuonna 1905: ”Onhan Jumalallamme varmasti pyhät tarkoituksensa niin hyvin työhön kuin työmiehiinkin nähden kaikella, minkä Hän antaa meidän lähetystyössä kokea.”⁴¹ Tällaisilla sanoilla lähetit yrittivät lohduttaa itseään vaikeina hetkinä ja he tulivat näin olleeksi pitkälti juuri sellaisia kuin heidän ihanteensa olivat: syvästi uskovia, Jumalaan elämässään nojautuvia.

Ihanteen lähettiydestä voi tiivistää seuraaviin määreisiin: syvä uskonnollinen kutsumus, ahkeruus ja kärsivällisyys. Näitä kaikkia lähetit arvostivat ja tavoittelivat, mutta ne olivat myös työn suorittamisen kannalta välttämättömiä. Ahkeruus oli tarpeen, sillä työmäärä oli suuri ja moninainen. Kärsivällisyys hyveenä tuli tarpeen varsinkin sen vuoksi, että tulosten saavuttaminen oli erittäin hidasta. Kutsumus taas oli kaiken pohja, joka kantoi yli mitä erilaisimpien haasteiden. Ihanteellista kuvaa välitettiin lähetyskirjallisuudessa, kun taas todellisuudessa lähetit kamppailivat jatkuvasti myös kielteisten tunteidensa kanssa.⁴²

Kohtuuttomia odotuksia?

Lähetystyötä voi kaikkineen pitää ihanteiden lävistämänä toimintana. Se on omien ihanteiden viemistä maailmaan ja kysymys siitä, millainen on hyvä kristitty, on lähetystyölle keskeinen. Se koskee niin lähetystyöntekijöitä kuin työn kohteena olevia. Ihanteen kautta lähetit tulevat valituksi omaan työhönsä. Tämänkin ideaalin maailmankuvan toisella puolella ovat kuitenkin realiteetit, jotka olivat erityisen rajut 1800—1900-luvun vaihteen lähetystyöntekijöille. Hatarin pohjatiedoin ja suurin odotuksin matkaan lähetetyt työntekijät kohtasivat useammin sairauksia, kuolemaa ja jos jonkinlaista fyysistä työtä kuin kasvavan seurakunnan. Aktiivisina toimijoina paikalliset ihmiset, tässä tapauksessa ambomaalaiset, eivät asettuneet lähettien odotuksiin. Jotkut kääntyivät kristinuskoon, mutta harvat niin läheteistä kuin ambokristityistäkään olivat lähettien asettamien ihanteiden veroisia.

Lähteet ja kirjallisuus

Alkuperäislähteet

Kansallisarkisto (KA)
Suomen Lähetysseuran arkisto (SLA)
– Lähetysjohtajan kirjekonseptit ja jäljennökset, kotelot 126-137
– Lähetysjohtajalle lähetyskentiltä saapuneet kirjeet, kotelot 279, 287-290, 293-295
– Afrikan lähetystyötä koskevat asiakirjat, Veljeinkokouksen pöytäkirjat, kotelot 765-769

Suomen Lähetyssanomia (SL) 1890—1914

Suomen Lähetysseuran vuosikertomukset 1890—1914

Kirjallisuus

Bakke, Odd Magne (2010). "Implicit Racism among Norwegian Missionaries. A Case Study on the Description of Africans by Olav Guttorn Myklebust." – Mission Studies 27.

Bosch, David J. (2012). Transforming Mission. Paradigm Shifts in Theology of Mission. Orbis Books 1991, 20th anniversary edition 2011, 2nd edition 2012.

Brantlinger, Patrick (1985). "Victorians and Africans. The Genealogy of the Myth of the Dark Continent." – Critical Inquiry, Vol. 12, No. 1.

Bridges, Roy (2008). "The Christian Vision and Secular Imperialism. Missionaries, Geography, and the Approach to East Africa, c. 1844—1890." – Converting Colonialism. Visions and Realities in Mission History, 1706—1914. Ed. By Dana L. Robert. Grand Rapids, Mich.

Gregersen, Malin (2010). "Fostering Obligations. Swedish Medical Missionary Representations from South India." – Swedish Missiological Themes, Vol. 98, No 4.

Hakosalo, Heini (2014). "'Our life work.' Professional women and Christian Values in Early Twentieth-Century Finland." – Finnish Women Making Religion. Between Ancestors and Angels. Ed. by Terhi Utriainen & Päivi Salmesvuori. Palgrave Macmillan, New York.

Jalagin, Seija (2007). Japanin kutsu. Suomalaiset naislähetit Japanissa 1900—1941. SKS, Helsinki.

Johnston, Anna (2003). Missionary Writing and Empire, 1800—1860. Cambridge University Press, Cambridge.

Juntunen, Riika-Leena (2010). "Paikallisuuden jäljillä. Ratkaisumallina konfliktit." – Kaikille kansoille. Lähetystyö kulttuurien vuoropuheluna. Toim. Seija Jalagin, Olli Löytty, Markku Salakka. SKS, Helsinki.

Kena, Kirsti (2000). Eevat apostolien askelissa. Lähettinaiset Suomen Lähetysseuran työssä 1870—1945. Suomen Lähetysseura, Helsinki.

Lankinen, Katariina (2010). "Evankeliumin levitystä vai kulttuurilähetystä? Kansainväliset lähetysideologiat Suomen Lähetysseuran lähetyskouluissa." – Kaikille kansoille. Lähetystyö kulttuurien vuoropuheluna. Toim. Seija Jalagin, Olli Löytty, Markku Salakka. SKS, Helsinki.

Lund, Pekka (2010). "Lähetystyöntekijät psykohistoriallisesta näkökulmasta." – Kaikille kansoille. Lähetystyö kulttuurien vuoropuheluna. Toim. Seija Jalagin, Olli Löytty, Markku Salakka. SKS, Helsinki.

Löytty, Olli (2006). Ambomaamme. Suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut. Vastapaino, Tampere.

MacMaster, Neil (2001). Racism in Europe: 1870—2000. Palgrave, New York.

Miettinen, Kari (2005). On the Way to Whiteness. Christianization, Conflict and Change in Colonial Ovamboland, 1910-1965. SKS, Helsinki.

Nielsen Hilde, Okkenhaug Inger Marie & Skeie Katrina Hestad (2011). "Introduction." – Protestant Missions and Local Encounters in the Nineteenth and Twentieth Centuries. Into the Ends of the World. Ed. by Hilde Nielsen, Inger Marie Okkenhaug, Katrina Hestad Skeie. Leiden, Studies in Christian Missions, volume 40. Boston, Brill.

Price, Richard (2008). Making Empire. Colonial Encounters and the Creation of Imperial Rule in Nineteenth-Century Africa. Cambridge University Press, New York.

Robert, Dana L. (2008). "The ‘Christian Home’ as a Cornerstone of Anglo-American Missionary Thought and Practice." – Converting Colonialism. Visions and Realities in Mission History, 1706—1914. Ed. by Dana L. Robert. Grand Rapids, Mich.