Kansallinen Edistyspuolue perustettiin joulukuussa 1918 ensisijassa liberaalin aatemaailman ja tasavaltalaisen valtiomuodon edistämiseksi. Puolue omaksui ristiriitojen tasoittajan roolin vastaitsenäistyneen Suomen poliittisessa kentässä ja sen riveistä nousi maailmansotien välisenä aikana useita aikakauden näkyvimpiä poliitikkoja aina pääministeriksi ja presidentiksi asti. Edistyspuolueen ohjelman ja poliittisen linjan kantavana teemana oli alusta lähtien sisällissodan repäisemän kuilun umpeen luominen ja kansakunnan eheytyminen.

Jo ensimmäisen varsin yksityiskohtaisen puolueohjelman eetos ja punainen lanka olivat erityisesti työväestön ja vähäväkisen kansanosan integroimisessa osaksi vastaitsenäistynyttä kansakuntaa. Kansallista eheytymistä ja reformipolitiikkaa korostanut henki nostettiin edistyspuolueen poliittiseksi päämääräksi. Lopulta Cajanderin hallituksessa 1937 toteutui kansallinen eheytyminen, punamultayhteistyö, joka ylitti ylittämättömän ja särki sallitun rajat.Työläinen ja talonpoika löivät kättä keskiluokan avustuksella. Millaista oli edistyspuoluelainen eheytyspolitiikka ja millaisia olivat edistyspuoluelaiset eheytymisen ihanteet? Tässä artikkelissa analysoidaan Kansallisen edistyspuolueen eheytyspoliittista linjaa maailmansotien välillä ja tarkastellaan sitä, miten tavoitellut ihanteet toteutuivat.

Myötätuuleen

Kansallisen Edistyspuolueen kansallista eheytymistä korostaneen poliittisen linjan luonnosteli keväällä 1918 K.J. Ståhlberg. Tulevaisuuden lähtökohtia käsitelleissä artikkeleissaan hän totesi, että sisällissodan repimän maan eheyttämisen oli lähdettävä vallankumouksesta huolimatta niistä lähtökohdista, jotka olivat vallinneet ennen sotaa.¹ Työväestöä ei tullut kokonaisuutena tuomita ja eristää eikä siltä tullut evätä tarpeellisia uudistuksia. Edistyspuoluelainen eheytyspolitiikka rakentuikin vahvasti pyrkimykselle sovintoon menneiden tapahtumien kanssa ja kansalliseen eheytymiseen tulevaisuudessa. Vaikka tämä eheytyminen ja sovinto nähtiin toteutuvaksi porvarillisen, valkoisen Suomen lähtökohdista, merkitsi kansan yhtenäisyys edistyspuolueelle kuitenkin eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Maailmankatsomukselliset erot tuli hyväksyä kumouksellisia ajatuksia lukuun ottamatta. Sosiaaliliberaalin eheytyspolitiikan, eheytymisihanteen ajaminen olisi hankaloitunut merkittävästi, mikäli olisi pitäydytty sisällissodan luomissa viholliskuvissa työväestön ja porvariston sovittamattomasta vastakkaisuudesta. Maltillisen vasemmiston rehabilitoiminen oli edistyspuoluelaisille mitä suurimmassa määrin myös reaalipoliittinen eikä vain ideologinen ratkaisu. Keskeinen lähtökohta eheytyspolitiikan onnistumiselle ja SDP:n integroimiselle keskustapolitiikan tukijaksi oli edistyspuoluelaisten omaksuma näkemys sosialidemokraateista ja työväestöstä bolsevikkikapinoitsijoiden harhaanjohtamina kansanjoukkoina.²

Yhtenä edistyspuolueen eheytyspolitiikan keskeisenä keinona nähtiin sisällissodan vankien armahtaminen johtoporrasta ja vakavimpiin rikoksiin syyllistyneitä lukuun ottamatta. Kapina nähtiin onnettomien olosuhteiden ja yhteiskunnallisten uudistusten viivästymisen seurauksena ja rivisotilaiden vangittuna pitämisen koettiin olevan pikemminkin uhka kuin tae yhteiskuntarauhalle. Armonanto riistäisi aseet bolsevikkikiihottajilta ja tukisi parlamentaarista sosialidemokratiaa. Sen myös toivottiin entistä paremmin sitovan vasemmiston edelleen kannattamaan keskustahallitusten uudistuspolitiikkaa.³

Eheytyseetos lähti kuitenkin pitkälti voittaneen osapuolen laupeudesta eikä niinkään hävinneen osapuolen oikeuksista. Myös edistysnäkemyksissä valkoinen Suomi salli bolsevismin taudista parantuneen työväen palata normaaliin arkeen, mutta tervehtymättömät oli syytä edelleen pitää karanteenissa. Puolueen puheenjohtaja Oskari Mantere linjasi eduskunnassa, että armahduspolitiikka oli osa sitä yhteiskunnallista uudistuspolitiikkaa, jonka myötä kansallinen eheytyminen eteni ja syveni. Kansanedustaja P. Thuneberg vertasi sotaa ja sen seurauksia sairauteen, jota armahduksella nyt pyrittiin parantamaan. Yhteiskunta tervehtyisi erityisesti ”valkoisen aineksen ja terveen työväen” voimin.⁴

Puolueen virallinen linja oli kuitenkin vain enemmistön linja. Vastustajien argumentit lähestyivät oikeiston näkemyksiä. Kansanedustaja B. Sarlin vastusti armahdusta oikeusperiaatteisiin vedoten ja K.E. Linna uskoi armahduksella vahvistettavan kommunismia. Vastustajat korostivat myös oikeiston eli valtiomuototaistelun häviäjän kannan huomioon ottamista, sillä osa valkoista Suomea koki tulleensa voitetun sodan jälkeen petetyksi vasemmistotuella hyväksytyn tasavallan myötä ja tätä osaa joidenkin edistyspuoluelaisten mielestä tulisi myös eheyttää.⁵ Jako vastustajiin ja puoltajiin näkyi myös puoluelehdistössä. Vasenta siipeä edustanut Turun Sanomat suhtautui armahduksiin myönteisesti, kun taas edistysoikeiston Länsi-Savo toivoi presidentin vielä veto-oikeudellaan estävän armahdusten etenemisen.⁶ Vaikka eheytyspolitiikan keinot eivät olleet edistyspuolueessa täysin yksimielisesti hyväksyttyjä, ei armahduskysymyksen käsittely jäänyt hiertämään puolueen yhtenäisyyttä. Jo puoluekokouksessa 1922 Mantere totesi varsin optimistisesti, että sovinnollisuuspolitiikan hyvät seuraukset näkyivät. Sisällissodasta oli kulunut neljä vuotta, taistelun jäljet alkoivat olla ummessa ja yhteiskunta palautumassa pysyvään rauhantilaan.⁷

Armahduspolitiikan ohella eheytyspoliittiseen keinovalikoimaan kuuluivat myös sosiaalipoliittisiksi luokiteltavat uudistukset. Edistyspuoluelainen ihanne oli muokata hairahtuneesta työväestöstä ja tilattomista muun muassa oppivelvollisuuden ja maanomistuksen avulla työteliäitä ja kuuliaisia kansalaisia. Edistysnäkemys oli, että kansallisen eheytymisen ihanne olisi lähempänä, mikäli kumouksellisuuteen altis kansanosa saataisiin sivistyksen ja maaomistuksen kautta sidottua yhä paremmin osaksi vallitsevaa järjestelmää.⁸ Tilattomien maanhankintaa helpottanut Lex Kallio olikin keskusta- ja edistyspolitiikan voitto. Edistyspuolueen suurin äänenkannattaja Helsingin Sanomat totesi, että lailla tilattomien armeija saatiin kiinnitettyä maahan ja tuottavaan työhön ja Turun Sanomat, että lailla oli käänteentekevä vaikutus yhteiskunnallisten olojen uudistumiseen.⁹ Edistyslogiikassa kansa eheytyisi, kun sillä ei kuokan varressa olisi aikaa kuunnella kumouksellista kiihotusta.

Toisena keskeisenä osana uudistuspolitiikkaa oli oppivelvollisuuslaki, jonka perustelut nostettiin eheytyspolitiikan hengessä vuodesta 1918. Sisällissota kävi edistyspuoluelaisen opetusministeri Mikael Soinisen mielestä kaameasta esimerkistä, mihin sivistymättömyys ja valistumattomuus voivat johtaa. Kansan tuli antaa valtakirjansa vain oikealla asialla oleville edustajille, mikä edellytti tiettyä sivistystasoa. Vaikka laki tarkoitti sen vastustajien kammoamia taloudellisia uhrauksia, Soininen uskoi, että sivistynyt kansa tuottaisi myös talouspoliittisessa mielessä paremmin kuin sivistymätön. Hän korostikin, että ”tämän kansan suojeluskunta oli lopultakin kuitenkin sen koulu”. Sivistynyt kansa ei niin helposti hairahtuisi.¹⁰

Ristiaallokossa

Niin armahduspolitiikan kuin sosiaalipoliittisten uudistusten valossa lupaavasti alkanut kansallisen eheytymisen tie nousi pian pystyyn. Edistyspuolueen kannatus romahti ja se kutistui sotien välisenä aikana vuoden 1919 keskisuuresta puolueesta vain 6 edustajan pienpuolueeksi. Vaikka kansallisen eheytymisen politiikkaa ja ihannetta ei suoranaisesti edistyspuolueessa kritisoitukaan, nousi puolueen sisältä myös enenevässä määrin äänenpainoja, jotka kannattivat vasemmiston tuella toteutetun keskustapolitiikan sijaan porvariyhteistyötä maalaisliiton ja kokoomuksen kanssa. Puolueen sisäiset taistelut ns. virallisen vasemmistoporvarillisen linjan ja oikeiston pyrkimysten välillä niin 1920- kuin 1930-luvuilla ajoivat puolueen osittain sivustakatsojaksi silloin, kun eheytyspolitiikalla olisi ollut edellytyksiä edetä.

Eheytyspoliittinen myötätuuli laantui viimeistään 1922 eduskuntavaaleissa, joiden jälkeen sisäpoliittisen kentän vahva polarisoituminen oli jälleen tosiasia. Eheytyspoliittinen tie tuntui kuljetun loppuun. Kommunistit nostivat kannatustaan ja porvaripuolueet, edistyspuolue mukaan luettuna, oikeistolaistuivat.¹¹ Tällaisessa ilmapiirissä ainoana vaihtoehtona kansallisen eheytymisen ihanteiden edistämiselle nähtiin edistyspuolueen ja maalaisliiton yhteistyön tiivistäminen, jota muun muassa Urho Toivola ja Arvo Inkilä esittivät, mutta jolle ei niin maalaisliiton kuin myöskään edistyspuolueen oikeistolaistuttua ollut tilausta.¹² Politiikassa siirryttiin keskustapolitiikan kaudelta kokoomuksen ja maalaisliiton yhteistyöhön. Edistyspuolueen asema entisestä keskustayhteistyön johtohahmosta heikkeni Juhani Myllyn sanoin hallitusjunan perävaunuksi, jota tarvittiin vain vaimentamaan kokoomuslaista kolinaa.¹³

Tällaisessa sisäpoliittisessa ilmapiirissä ei ollut ihme, että edistyspuolueen oikeisto pyrki lykkäämään kansallisen eheytymisen ihannetta tai ainakin sen aktiivista toteuttamista hieman taka-alalle. Vahvistettuaan asemiaan 1922 eduskuntavaaleissa edistysoikeisto pyrki aktiivisesti suuntaamaan puoluetta maalaisliiton ja kokoomuksen vanaveteen. Edistysoikeisto sai lopulta puolueen enemmistön vastustuksesta huolimatta kammettua edistyspuolueen Ingmanin II hallitukseen, mutta noste ei kestänyt pitkään.¹⁴ Ne kysymykset, lähinnä vaalilaki ja virkamieskysymys, joiden merkeissä hallituksesta oli toivottu hyödyttävän, toteutuivat vain osittain ja oikeiston hetkellinen voimainosoitus johti lopulta suurempiin ongelmiin edistyspuolueen sisäisten ristiriitojen kärjistyttyä. Oikeisto-opposition ja puoluejohdon välinen erimielisyys puolueen linjavalinnoista johti lopulta alkuvuodesta 1927 muutamien opposition jäsenten irtautumiseen puolueesta ja puolueen kannatuksen romahtamiseen Itä-Suomessa.¹⁵

Kansallisen eheytymisen ihanteiden toteuttamisen kannalta puolueen sisäinen hajaannus ja eripura tapahtuivat mahdollisimman huonoon aikaan. Sisäpoliittisessa kentässä tapahtunut oikeistolaistuminen oli sysännyt SDP:ssä liikkeelle maltilliset voimat ja sosialidemokraatit olivat ensimmäistä kertaa valmiita astumaan ministerisosialismin tielle.¹⁶ Vaikka kansanvallan kolmiliitto jäikin joulukuussa 1926 toteutumatta muun muassa maalaisliiton kielteisen suhtautumisen vuoksi, voi edistyspuolueen surkeaa sisäistä tilaa pitää myös ”osasyyllisenä”.¹⁷ Yhtenäisempi puolue olisi kenties pystynyt voimakkaammin ajamaan punamultaa jo tuossa vaiheessa.

Kansallisen eheytymisen ihanteet etenivät Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen muodossa, mutta edistyspuolue joutui tyytymään lojaalin opposition rooliin osin oman rohkeuden puutteesta, osin sisäisen tilanteensa vuoksi ja suurelta osin siksi, ettei puolueen eheytyspolitiikan keskeisenä punaisena lankana olleelle vasemmisto-keskustayhteistyölle ollut mahdollisuuksia. Edistyspuolueessa kun ei äärivasenta laitaa lukuun ottamatta ollut koskaan puhuttu pelkästään edistyksen ja SDP:n hallitusyhteistyöstä, vaan kuviossa oli aina ollut erottamattomasti mukana maalaisliitto.

Tannerin hallitusta seuranneiden Sunilan maalaisliittolaisen ja Mantereen edistyspuoluelaisen vähemmistöhallitusten aikana edistyspuolueen moittima parlamentarismin rämettyneisyys ja luokkaetujen ajaminen estivät kansallisen eheytymisen etenemisen. Maahan iskenyt talouslama ja edelleen kärjistynyt sisäpoliittinen tilanne koventuneine kommunisminvastaisine äänenpainoineen johtivat 1920- ja 1930-lukujen taitetta hallinneeseen oikeistoradikalismin aikaan, jolloin hallitusyhteistyö vasemmiston kanssa oli sula mahdottomuus. Vaikka edistyspuolueessa oli paljon niitä, jotka eivät hyväksyneet kansanliikkeen ottamia toimintamuotoja, oli heidän kuohunnan alkuaikoina mahdotonta vastustaa lapualaisten hallitsemaa ”periaatteessa oikeassa” -argumenttia. Kaikki porvaripuolueet vastustivat kommunismia, joten kansanliike oli vähintäänkin periaatteessa oikeassa, vaikka keinoista äärivasemmiston kahlitsemiseen oltiinkin kenties eri mieltä. Edistyspuoluelaiset olivat kansanliikkeen puolella kommunismin vastustamisen suhteen, mutta liikkeen omaksumat ulkoparlamentaariset painostuskeinot, kuten kyyditykset, tuomittiin.

Oikeistoradikalismin vuodet eivät kuitenkaan tehneet tyhjäksi kaikkia 1920-luvulla saavutettuja eheytyspolitiikan edistysaskelia, vaikka näin hetkellisesti saattoi tuntuakin. Periaatteessa oikeassa -argumentin teho heikkeni kyyditysten ja muiden laittomuuksien leviämisen myötä ja vaikka edistyspuolueessakin oli vielä syksyllä 1929 oltu etenkin maaseutukannattajien osalta varsin ymmärtäväisiä kansanliikkeen suhteen, loppui ymmärrys melko pian.¹⁸ Ulkoparlamentaarinen painostus ja laittomuudet saivat alkuun kansanliikkeen voimasta vakuuttuneet edistyspuoluelaiset toisiin aatoksiin. Sama kehitys tapahtui maalaisliitossa ja myös vasemmiston osalta tapahtui jo 1920-luvun alkupuolelta tuttu kehitys: Oikeiston radikalisoituminen maltillisti vasemmistoa.¹⁹

Eheytyspolitiikan kannalta oikeistoradikalismin vuodet eivät siis tarkoittaneet kansallisen eheytymisen paluuta pisteeseen nolla, vaan katkoksen jälkeen palattiin melko nopeasti 1920-luvulta tutulle uralle keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön. Äärivasemmiston tukahduttaminen lainsäädäntöteitse ei pelkästään poistanut kommunisteja julkisesta toiminnasta, vaan edisti myös maltillisten sosialidemokraattien asemaa. Tällainen kehitys oli juuri sitä, mihin edistyspuolueen eheytyspoliittinen linja pyrki. SDP nivoutui oikeistoradikalismin myötä yhä paremmin osaksi vallitsevaa järjestelmää. Osoituksena eheytymisen edistymisestä oikeistoradikalismin kuumimpien vuosien jälkeen oli 1932 muodostettu edistyspuolueen johtama Kivimäen hallitus tai oikeammin hallitusta tukeva voima eli vasemmisto. Tannerin johtama SDP asettui usein lähinnä talouspolitiikkansa vuoksi varsin oikeistolaiseksi mielletyn Kivimäen hallituksen tukijaksi suuremman pahan eli todella oikeistolaisen hallituksen pelossa. Henrik Meinander onkin luonnehtinut Kivimäen hallituksen aikaa uudenlaisen vakauden ja konsensuksen muotoutumisen ajaksi.²⁰

Kivimäen hallituksen tuki siirtyi punamultakaavailuiden edistyessä vasemmistolta oikeistolle ja tämä siirros oli myös osoitus kansallisen eheytymisen edistymisestä. Tässä tapauksessa se tosin oli osoitus nimenomaan oikeiston eheytymisestä, mitä ei edistyspuolueessa ollut nostettu ohjelman tai edes retoriikan tasolla eheytyspolitiikan tavoitteeksi: Valveutuneet kokoomuslaiset ennemmin tai myöhemmin ymmärtäisivät oman parhaansa ja demokratian vastainen IKL tukahtuisi omaan mahdottomuuteensa, joten tarvetta eheyttämiselle ei hairahtuneen vasemmiston tapaan koettu. Kivimäen hallituksen aikana toteutuikin oikeiston osalta se sama logiikka, joka oli maltillistanut vasemmistoa jo kahdesti: Äärilaidan nousu maltillistaa.²¹ Maltillisten voitto kokoomuksessa oli edistyspuolueen kannalta tavallaan Pyrrhoksen voitto, sillä se kärjisti puolueen sisäiset Kivimäen johtaman oikeiston ja Cajanderin johtaman vasemmistoenemmistön väliset kiistat äärimmilleen. Edistyspuolue olikin jälleen samansuuntaisessa tilanteessa kuin 1926: SDP ja maalaisliitto lähentyivät, mutta edistyspuolue tai erityisesti sen vasemmisto istui edistysoikeiston johtaman, oikeiston tukeman hallituksen panttivankina. Kansallinen eheytyminen näytti etenevän, mutta edistyspuolue ei tuntunut pääsevän mukaan kehitykseen.

Eheytymisen satamaan

Keskustaporvarien ja vasemmiston lähentyminen ja pyrkimys sisällissodan rajalinjojen ylittämiseen näkyi voimakkaasti niin 1936 eduskuntavaaleissa kuin 1937 presidentinvaaleissa. Edistyspuolueen eduskuntavaalikampanja korosti eheytysnäkökulmaa, jonka osaksi nyt oli nostettu myös lamavuosien ja ylioppilastulvan myötä proletarisoitunut keskiluokka. Yhteiskunnallisen edistyksen oli ulotuttava, ei vain perinteisesti vähäväkisiin kerroksiin, vaan myös keskiluokan heikentyneen aseman kohottamiseen.²² Pyrkimys sisällyttää keskiluokka osaksi kansallisen eheytymisen projektia oli toisaalta yritys luoda puolueelle oma intressiedustukseen perustuva kannattajakunta ja toisaalta korostaa sen kautta puolueen merkitystä osana työläisen, talonpojan ja nyt myös keskiluokan punamultakoalitiota, sillä varsinaista kansanedustajien määrässä mitattua tarvetta edistyspuolueen sisällyttämiseen punamultakoalitioon ei ollut – etenkin kun se hävisi vaaleissa jälleen reilusti – vaan SDP ja maalaisliitto saattoivat muodostaa enemmistöhallituksen myös kahdestaan.

Vaalitappiolla oli edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan kannalta ainakin yksi hyvä puoli: Vasemmistoyhteistyötä kannattaneen siiven asema vahvistui oikeiston kustannuksella. Pienentynyt puolue oli siis piirun verran yhtenäisempi eheytyspoliittisten päämäärien tavoittelussaan. Vaaleja ja Kivimäen hallituksen kaatumista seuranneissa hallitusneuvotteluissa olikin selvä punamultatendenssi, johon edistyspuolue pystyi nyt panttivankitilanteen ja vaalituloksen ratkeamisen myötä heittäytymään. Edistyspuolue oli enemmän kuin valmis punamultahallitukseen, mutta eheytymisihanne sai kuitenkin vielä presidentti Svinhufvudin nuivan asennoitumisen vuoksi odottaa.²³

Syksyn 1936 hallitusneuvottelut sinetöivät seuraavien presidentinvaalien suunnan. Punamultakoalitio ja eheytysihanteiden saavuttaminen oli tosiasia, joka vain odotti suotuisampaa aikaa toteutuakseen. Enää sen tiellä ei ollut sisällissodan ylittämätön rajalinja, vaan viimekädessä hallituksen kokoonpanosta päättävän presidentin pidättyvä asenne suhteessa vasemmistoon. Edistyspuolueen puoluekanslian presidentinvaaleja käsittelevä kirje alkoikin sanoilla "kaikki tai ei mitään". Svinhufvudin jatkokausi tietäisi punamultakoalition lykkääntymistä pitkälle tulevaisuuteen, joten tulevan valtionpäämiehen henkilö oli ratkaisevassa asemassa eheytysihanteen toteutumisen kannalta.²⁴ Edistyspuolueen ehdokas vaalissa oli vielä kerran isänmaan asialle uhrautunut Ståhlberg, joka koki tappion. Hätä ei kuitenkaan ollut edistysleirissä suuri, sillä valituksi tuli oikeastaan kaikkien osapuolten kannalta oman ehdokkaan jälkeen vähiten huono vaihtoehto eli Kyösti Kallio. Punamultakoalitiolle valinta tiesi hallitustaivalta ja kokoomuskin sai vältettyä suuremman pahan eli Ståhlbergin valinnan.

Punamultahallitus oli Kallion valinnan jälkeen varma. Se, olisiko edistyspuolue osa tätä koalitiota, ei sen sijaan ollut kirkossa kuulutettu. Kuten todettua, SDP ja maalaisliitto eivät tarvinneet edistyspuolueen piskuista 7 hengen eduskuntaryhmää enemmistön saavuttamiseen, vaan peruste edistyspuolueen osallistumiselle nousi päähallituspuolueiden haluttomuudesta antaa pääministerin salkkua toisilleen.²⁵ Edistyspuolue, jonka omassa piirissä kuului erityisesti oikeiston taholta myös soraääniä hallitukseen osallistumista vastaan, nousikin hallitukseen välittäjäksi kahden suuren välille. Tähän rooliin valikoitui puolueen puheenjohtaja, vasemmistosiiven voimahahmo A. K. Cajander. Toiseksi edistysministeriksi nousi yli kymmenen vuotta valtioneuvostosta poissa ollut Rudolf Holsti.²⁶

Sotien välinen aika oli edistyspuolueen kulta-aikaa. Voitokkaat eduskuntavaalit, oma mies presidenttinä ja maalaisliiton kanssa toteutettu keskustapolitiikka takasivat edistyspuolueelle itsenäisyyden ensivuosina keskeisen aseman sisäpoliittisen linjan määrittelyssä. Eheytysihanteet etenivät ja sisällissodan haluttiin jo 1922 nähdä olleen vain pahaa unta. Edistysjohtajien uskosta huolimatta puolueen kokoavana voimana oli puoluetta perustettaessa ollut ensisijassa valtiomuototaistelu, jonka ratkeaminen johti koheesion raukeamiseen ja koossapitävien tunnusten heikkenemiseen. Kansallisen eheytymisen ihanteiden edistäminen vaikeutui ratkaisevasti, kun niin puolueen sisällä kuin kannattajakunnassa tapahtui siirtymiä toisiin puolueisiin. Liberaalipuolueille tyypillinen heterogeenisyys oli osoittanut negatiivisen voimansa.

Edistyspuolueen ja eheytyspoliittisten ihanteiden pelastajana voi kuitenkin pitää sijoittumista puoluekentän keskelle. Vasemmistoyhteistyöhön pyrkivä eheytyspoliittinen linja takasi edistyspuolueelle paikan siinä pöydässä, jonka ympärillä sisällissodan rajalinjat lopulta ylitettiin. Edistyspuolueen jo perustamisestaan lähtien omaksuma linja poliittisten ristiriitojen tasoittajana ja välittäjänä oli lopulta keskeinen tekijä siinä, että edistyspuolue pääsi osalliseksi eheytyspoliittisen linjan toteutumista ja toteuttamista, vaikka puolueen koko ja poliittinen voima ei sille välttämätöntä osaa punamultakoalitiossa edellyttänytkään. Edistyspuolueen sisällissodan raunioilta asti vaalitut eheytysihanteet ehtivät kuitenkin toteutua ennen uutta maailman paloa.

1930-luvun alussa koettu oikeistoradikalismin aika ja demokratian kriisi johtivat keskustan, sosialidemokraattien ja maltillisen oikeiston muodostaman laillisuusrintaman vahvistumiseen ja sitä kautta sisäpolitiikan hakeutumiseen keskustapolitiikan linjoille. Tämä kehitys lisäsi yhteiskunnan yhtenäisyyttä ja loi mahdollisuuksia vuosikymmenen loppupuolella tapahtuneelle kansalliselle eheytymiselle, mikä nähtiin jo aikanaan ”talvisodan ihmeen” eli kollektiivisen puolustustahtoisuuden selityksenä. Tapahtuneen eheytymisen ohella myös kiristyneen kansainvälisen tilanteen luoma ulko- ja turvallisuuspoliittinen uhka loi ilmapiirin, jossa eheytymiskeskustelu eteni 1930-luvun lopulla jopa vaatimukseksi kansallisesta yksimielisyydestä.

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet

Helsingin yliopiston kirjasto (HYK)
Kansallisen edistyspuolueen eduskuntaryhmän ja puoluetoimikunnan toimintakertomukset

Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)
Lahden edistysseuran arkisto

Kansallisarkisto (KA)
A.K. Cajanderin kokoelma II (AKCK II)
Kansallisen edistyspuolueen arkisto (KEPA)
Oskari Mantereen arkisto (OsMA)
Ester Ståhlbergin kokoelma (ESK)
Juho Heikki Vennolan kokoelma (JHVK)

Oulun maakunta-arkisto (OMA)
Kansallisen edistyspuolueen Oulun läänin eteläisen vaalipiirin arkisto

Tampereen yliopiston kirjasto (TAYK)
Bruno Sarlinin arkisto

Työväenarkisto (TA)
Sosialidemokraattisen puolueen arkisto

Valtiopäivät (VP)
Pöytäkirjat

Lehdet

Etelä-Suomen Sanomat
Helsingin Sanomat
Kaleva
Länsi-Savo Nykypäivä Tampereen Sanomat Turun Sanomat Vapaa Kansa

Kirjallisuus

Blomstedt, Yrjö 1969. K. J. Ståhlberg. Valtiomieselämäkerta. Otava, Helsinki.

Hokkanen, Kari 1986. Kyösti Kallio. Osa 2 1930‒1940. WSOY, Helsinki.

Kalela, Annikki 1985. Isäni A. K. Cajander kirjeiden ja muistikuvien valossa. Gummerus, Helsinki.

Kankari, Ilmari (aka Rauhala K.N.) 1921. Kolmen vuoden taipaleelta. Eri puolueiden poliittinen tili hallitusmuotokysymyksen, rauhankysymyksen, armahduksen, oppivelvollisuusasian ja rahasääntöoikeustaistelun valossa. Helsinki.

Karimäki, Jenni 2014. "Vastauksena vasemmistoporvarillisuus – Kansallisen Edistyspuolueen haasteet 1920-luvulla." Historiallinen Aikakauskirja, Nro 1.

Kivimäki, T. M. 1965. Suomalaisen poliitikon muistelmat. WSOY, Porvoo.

Meinander, Henrik 1999. Tasavallan tiellä. Suomi Kansalaissodasta 2000-luvulle. Schildts, Helsinki.

Mylly, Juhani 1989. Maalaisliittokeskustapuolueen historia 2. Maalaisliitto 1918‒1939. Kirjayhtymä Helsinki, Hämeenlinna.

Paaskoski, Jyrki 1997. "Tavoitteena kansallinen yhtenäisyys." Teoksessa Riiviöistä ritareiksi. Toim. Anssi Halmesvirta. Suomen historiallinen seura, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko 1984. Väinö Tanner sillanrakentaja, osa 3. Elämäkerta vuosilta 1924‒1936. Tammi, Helsinki.

Perälä Reijo, 1998. Lapuan liike ja sanan mahti. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi.

Siltala, Juha 1985. Lapuan Liike ja kyyditykset 1930. Otava, Keuruu.

Soikkanen, Hannu 1975. Kohti kansan valtaa 1. 1899‒1937. Suomen sosialidemokraattinen puolue 75 vuotta. Suomen sosialidemokraattien puolue – Puoluetoimikunta. Oy Kirjapaino Ab, Vaasa.

Soikkanen, Timo 1984. Kansallinen eheytyminen – myytti vai todellisuus? Sisä- ja ulkopolitiikan linjat ja vuorovaikutus vuosina 1933‒1939. WSOY, Helsinki.

Tanner, Väinö 1966. Kahden maailmansodan välissä. Muistelmia 20- ja 30- luvuilta. Tammi, Helsinki.

Turtola, Martti 2009 (1994). Risto Ryti. Elämä isänmaan puolesta. Otava, Helsinki.

Vares, Vesa 2007."Kokoomus ja demokratian kriisi 1929‒1939." Teoksessa Uino Ari, Vares Vesa, Suomalaiskansallinen kokoomus. Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929‒1944. Edita, Helsinki.