Jotta rauha saavutettaisiin maan päälle, he haluavat kitkeä kristinuskon, tuhota suurvallat, silpoa ne sievoiseen joukkoon pienempiä, hävittää pääoman, julistaa kaikki omaisuus yhteiseksi ja niin edelleen. […] Vasta kun tuli ja miekka ovat tuhonneet kaiken, vasta sitten, voi pysyvä rauha heidän mielestään vallita.¹

Näin kirjoitti Fjodor Dostojevski häämatkaltaan Genevestä sisarentyttärelleen 29. syyskuuta 1867. Riivaajat -romaaninsa juonitiivistelmän sijaan kirjailija viittaa joitain päiviä aikaisemmin kaupungissa järjestettyyn kongressiin, jonka istuntoja hän oli seurannut. Erikoiseen valoon luonnehdinnat saattaa se, että kyseessä oli rauhankongressi – vieläpä vuosisatansa suurin sellainen.²

Aikaisemmin keväällä oli puhjennut Luxemburgin kriisi. Konfliktin taustalla oli Napoleon III:n kiinnostus Preussille vuonna 1815 päätyneitä strategisesti tärkeitä linnoituksia kohtaan. Suursodan uhka nostatti lukuisia soraääniä keisaria vastaan, ja lopulta hallitsijat kokoontuivat Lontooseen keskustelemaan rauhasta. Valtiaiden neuvottelutaidot eivät kuitenkaan nauttineet kaikkien luottamusta: Phare de la Loiressa, demokraattismielisessä ranskalaislehdessä, ilmestyi vetoomus kansalaisten oman rauhan foorumin puolesta. ³

Ajatus sai suosiota Corps législatifin ⁴ tasavaltalaisilta johtajilta sekä Victor Hugolta, romanttisten Eurooppa-mielisten kirjalliselta kärkihahmolta. Kongressin järjestämisestä muodostui laaja demokraattisen vasemmiston manifestaatio. ⁵ Ajatuksesta versoi yleiseen mielipiteeseen vetoavia artikkeleita, pamfletteja ja ohjelmajulistuksia. Toisin kuin perinteiset kristillisyyteen pohjautuneet rauhanyhdistykset, organisoijat julistivat pysyvän rauhan vaativan sitoutumista yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, kansalliseen vapautukseen sekä demokratiaan. ”Euroopan yhdysvaltojen”, koko maanosan käsittävän kansojen liiton, perustaminen komeili ohjelmassa yhtenä keinona saavuttaa päämäärä. ⁶ Geneven tarjotessa kaupungin suuren vaalihuoneen, Palais électoralin, kongressin käyttöön, ei kokoontumiselle ollut enää estettä. Avoimen kutsun lisäksi vapaamuurarilooseissa, ei-toivotuilta silmiltä salassa, laitettiin liikkeelle toivomus, että paikalle houkuteltaisiin useiden ”ajan eri aatevirtauksien edustajia”. ⁷

Demokratian lavean käsitteen alla kokoontuikin lopulta poikkeuksellisen kirjava joukko. Vuosikirjoihin on kirjattu osallistujiksi ranskalaisia, saksalaisia, italialaisia, englantilaisia, venäläisiä, belgialaisia ja amerikkalaisia – professoreja, filosofeja, sotilaita, poliitikkoja, maanomistajia, kauppiaita ja käsityöläisiä. Tasavaltalaisten, työväenliiton edustajien ja vallankumouksellisten sosialistien vastapainona Sveitsin kantonien delegaatit edustivat maltillisempia näkökantoja. ⁸

Historioitsijalle kokouksen pohjalta perustetun Kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton ⁹ tuottamat pöytäkirjat tarjoavat poikkeuksellisen aineiston. Yksityiskohtaiset litteroinnit värikkäiden esiintyjien puheista ja yleisön reaktioista, kattavat kuvaukset tapahtumista kongressin ympärillä sekä kirjeet, joita merkkihenkilöt lähettivät kokoussaliin luettavaksi antavat mahdollisuuden tarkastella vuoden 1867 ajatuksia Euroopasta suurennuslasin alla. Retorinen kamppailu Euroopan tulevaisuudesta esittäytyy tarkkaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tämä artikkeli luo tarkemman katsauksen Geneven kongressin tapahtumiin ja sen eri ryhmittymien visioihin Euroopan yhdysvalloista.

Euroopan tasavaltojen liitto

Vaikka kongressi esittäytyi spontaanina mielipiteen ilmauksena, löytyi sen taustalta selkeä sisäpiiri: Ranskan tasavaltalaiset, joiden verkostot ulottuivat laajalle. ¹⁰ Eräs kokouksen pääorganisoijista, ranskalainen Jules Barni aloitti virallisen puheosuuden. Napoleon III:n coup d’etatin ¹¹ jälkeen Barni oli luopunut opettajanvirastaan, kieltäytyen vannomasta uskollisuutta keisarilliselle hallitukselle. Miehen kerrotaan hautoneen lähes patologista vihaa kaikkea bonapartismia kohtaan ja purkaneen raivonsa pisteliäin kirjoituksin L’Avenir lehdessä. ¹² Tämä johti lopulta lehden lakkauttamiseen ja – kuten lukuisat muutkin tasavaltalaiset – Barni oli katsonut viisaimmaksi paeta Ranskasta. Mies päätyi Geneveen, jossa kaupungin akatemia oli ottanut hänet suojiinsa. ¹³

Puheessaan kongressissa Barni arvostelee epäsuorasti Napoleon III:tta varoittaen kuulijoitaan Euroopassa leviävästä itsevaltiudesta, ”sotilaallisesta monarkismista jonka tavoitteena on tuhota jäljelle jääneet tasavaltalaiset ihanteiden rippeet, kuten perustuslaillinen vapaus, ja joka uhkaa syöstä koko mantereen sotaan". Barni jatkaa: ”Vaikka itsevaltius ei ole suoranaisesti yhtä kuin sota, on se eräänlaista alituista pelkoa, joka väijyy, kuten Damokleen miekka, kansojen päiden yllä, kansojen jotka elävät jatkuvasti varpaisillaan, joka päivä epätietoisina tulevasta, ja joka päivä he pohtivat herätessään, onko yksinvaltiaansa sopimuksista sota vai rauha lopputuloksena.” ¹⁴

Maanpakolainen kehottaakin kansalaisia taistelemaan vapauksiensa puolesta ja estämään tyrannien tuhoisat hankkeet. Käytännön neuvoja kamppailuun hän ei jaa, vaan tyytyy toteamaan:

Kun kansat ovat luoneet itsensä, vapautuneet pysyvien armeijoiden vitsauksesta ja päässeet ennakkoluuloista, jotka kääntävät ne toisiaan vastaan, ei niille olisi mahdotonta yhdistyä yhdeksi valtavaksi valtioliitoksi, samankaltaiseksi sveitsiläisen valtioliiton kanssa, joka perustaisi ylimmän oikeusistuimen ratkaisemaan erimielisyyksiään, samoin kuin tuomioistuimet, jotka jokaisessa maassa säätelevät tänä päivänä yksittäisiä erimielisyyksiä, ja joka näin korvaisi rauhan tilalla, toisin sanottuna kansainvälisellä lailla, sodantilan, eli barbarian. ¹⁵

Barni tunnustaa hankkeen olevan suurien ponnistelujen takana, sillä hän tietää ”miten voimakas on despoottien ote ja kuinka valheellinen patriotismi on johtanut militarismin voittomarssiin”. Hän kuitenkin uskoo, että jo renessanssiaikana päivänvalonsa nähneet federalismin ja yhteisen Euroopan ideat olivat tarpeeksi jalostuneet vallankumouksen ja filosofian vuosisadalla. Vihdoin ne olivat valmiita valaisemaan Euroopan kansojen mielet. Kongressin jäsenillä oli hänen mukaansa tehtävänsä valonkantajina, näiden säteiden levittäjinä. ¹⁶

Puheessaan Barni painottaa ennen kaikkea 1700-luvun filosofian merkitystä: ”Nykyään nauramme hyvän apotti St. Pierren haaveille ja alamme kenties ymmärtää, että idea, jonka filosofi Kant hahmotteli, tasavaltojen federaatio, ei ollut täysin epärealistinen." ¹⁷ Jules Barnille Euroopan yhdysvallat oli tasavaltojen federaatio, joka rakentui liberalismista kumpuavalle Kantin triadille – edustukselliselle demokratialle, taloudelliselle riippuvuudelle ja kansainvälisoikeudellisille sopimuksille. Kantin vuonna 1795 laatima kirjoitus Zum eivigen Frieden on luonteeltaan varsin filosofinen – ja hän varoittaakin lukijaansa olevansa teoreetikko eikä valtiomies. ¹⁸ Saint-Pierren teos Projet de traité pours rendre la paix perpetuelle en Europe, jota Barni pitää hyvätahtoisena, mutta naiivina, on tunnettu rauhanesitys vuodelta 1713. Naurettavaa Jules Barnin mielestä Saint-Pierren ehdottamassa Euroopan kuningaskuntien ja tasavaltojen muodostamassa kansainliitossa oli kenties sen hallitsijaystävällisyys. ¹⁹

Myös toinen kokouksen pääarkkitehdeistä, liikemies Charles Lemonnier puhui tasavaltojen Euroopan puolesta ja haki innoituksensa Sveitsin hallintomuodosta. ²⁰ Hänen mukaansa liitto, joka koostuisi kolmesta tai neljästä kansasta, turvaisi parhaiten rauhan. Jokainen kansakunnista valitsisi liitolle kansanedustajat, parlementaires, ja tuomarit, magistrats. Talouspolitiikka säilyisi kansallisena. Tällä eurooppalaisella federaatiolla olisi yhteinen armeija, mutta kansakunnat voisivat ylläpitää kansallisia kaarteja, varmistamaan sisäisen turvallisuuden. Lemonnier painottaa kuinka tämänkaltaisessa liitossa kansat eivät menettäisi autonomiaansa, tai identiteettiään. Hän toteaa: ”Federaation idea sulkee pois täydellisen sulautumisen ja edustaa päinvastoin liittoa, johon kuuluvat elinvoimaiset ja täysin erilaiset yksiköt, jotka ovat liittyneet yhteen vapaalla sopimuksella.” ²¹

Garibaldin valaistuneiden neuvosto

Ensimmäisen päivän lopuksi puhui kokouksen juhlavieras, Giuseppe Garibaldi. Paikalliset sanomalehdet olivat kuvailleet myyttisen hahmon saapumista Geneveen seuraavasti: ”Milloinkaan ei ollut moista väkijoukkoa nähty ketään tervetulleeksi toivottamassa”. ²² Aikansa kuuluisimmaksi mieheksi mainittu italialainen oli saavuttanut maineensa taisteltuaan lähes koko ikänsä despootteja, kuninkaita ja papistoa vastaan Italiassa, Etelä-Amerikassa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa. ²³

Garibaldin aloittaessa salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän puhui aluksi kauniisti Sveitsin vapaudesta, mutta ilmoitti yllättäen ehdottavansa muutamaa lisäystä kongressin periaatteisiin. Lisäykset muodostuivat lopulta kahdentoista kohdan ohjelmaksi. Garibaldi luetteli teesinsä "varmalla ja selkeällä äänellä":

1. Kaikki kansakunnat ovat veljiä.
2. Sota niiden kesken on mahdottomuus.
3. Kaikki kiistat kansojen välillä tullaan ratkomaan Kongressissa.
4. Kongressin edustajat valitsevat jokaisen maan demokraattiset järjestöt.
5. Jokainen kansakunta, riippumatta väkimäärästään, saa Kongressissa äänen.
6. Paavinvalta, kaikkein haitallisimpana lahkona on tuhottava.
7. Kongressi hyväksyy Jumalan uskonnon viralliseksi uskonnoksi, ja sen jäsenet tulevat saarnaamaan sitä ympäri maailman.
8. Kongressi nimittää papistoon tieteen ja älyn parhaat miehet.
9. Demokratiaa tulee levittää opetuksen, koulutuksen ja hyveiden avulla.
10. Tasavalta on ainut vapaiden ihmisten arvoinen hallintomuoto.
11. Yksin demokratia kykenee tarjoamaan suojan sodan kauheuksia vastaan.
12. Vain orjalla on oikeus aloittaa sota tyranneita vastaan. ²⁴

Garibaldi ei puheessaan tarkemmin määritellyt kansallisten keskusvaltojen roolia, tai kuinka ne liiton muodostaisivat, mutta kansainvälisten kiistojen ratkaisemista ylikansallisessa elimessä – joka koostuisi demokraattisten järjestöjen valitsemista edustajista – hän usean muun puhujan tapaan ehdotti.

Pöytäkirjojen mukaan osanottajat olivat haukkoneet henkeään, kun kenraali ensimmäisen kerran mainitsi uskontonsa. Hiljaisuuden oli rikkonut de Ponnatin, tunnetun ateistin, kysymys: ”Mistä Jumalasta te puhutte?”. Garibaldi oli vastannut: ”Annan teille yhdenlaisen vastauksen. Jumalan uskonto, totuuden uskonto, järjen uskonto, ne ovat synonyymeja.” ²⁵

Kenraali viittasi mitä ilmeisimmin kreivi Saint-Simonin hahmotelmiin Euroopan yhteiskunnan uudelleenjärjestelystä. Romanttisten sosialistien ajatuksilla kerrotaan olleen Garibaldiin suuri vaikutus, kenties jopa voimakkaampi, kuin Italian vallankumouksellisten nationalistien kansallismielisillä pohdinnoilla. ²⁶ Saint-Simon, yksi ensimmäisistä yhteiskunnallisista teoreetikoista, ennusti Ranskan vallankumouksen ja teollistumisen enteilevän vanhojen instituutioiden tuhoa. Joutilaiden luokka, oisifs, johon kuuluivat aateliset ja armeijan ylipäälliköt, tulisi tuhoutumaan industrielsien, vaurauksien tosiasiallisten tuottajien, syrjäyttäessä sen.

Tulevaisuuden järjestelmäksi Saint-Simon ehdotti suunniteltua yhteiskuntaa, jota ohjailisivat pankkiirit pääoman säätelijöinä sekä industrialistit, jotka edistäisivät yhteisön kannalta hyödyllistä ja kehittävää toimintaa, täten kohottaen yleistä elintasoa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja vauraus pitäisivät työväenluokan tyytyväisenä, ja pitkällä aikavälillä talouden laajentuminen maailmanlaajuiseksi johtaisi kaikkien kansojen yhdistymiseen. Kruunatakseen tämän uuden, tieteeseen perustuvan maailmanjärjestyksen, Saint-Simon visioi myös uuden "tieteen uskonnon", hengellisiä tarpeita tyydyttämään. ²⁷

Sitä, miksi Garibaldi päätti tuoda esille ajatuksensa tieteen uskonnosta ja sen kristinuskon korvaavasta asemasta uudessa Euroopassa julkisesti juuri Geneven kongressissa, voimme vain arvuutella. Kenraali itse totesi puheessaan: ”Voi olla, että harhaudun puheessani [ohjelmasta] ehdottaessani seuraavaa kohtaa. Mutta kenelle minä voin ilmaista ideoitani, ellen teille, vapaille ihmisille?”. ²⁸

Pääasiallinen syy Garibaldin vierailulle lienee kuitenkin ollut hakea kansainvälistä tukea Rooman sotaretkelleen. ²⁹ Useat kongressin liberaalit suhtautuivat suopeasti nationalistisiin pyrkimyksiin yhdistää Rooma vastasyntyneen Italian pääkaupungiksi. He uskoivat, että kansakuntien olisi taisteltava itselleen olemassaolo – sotilaalliset konfliktit vähenisivät sitä mukaa, kun kansat vapautuisivat, vakiintuisivat ja muodostaisivat liittoja. Lisäksi tasavaltalaisten verivihollinen, Napoleon III, sattui tukemaan paavia sotilaallisesti. ³⁰ Vielä samana syksynä Garibaldi punapaitoineen hyökkäsi Ikuiseen kaupunkiin, epäonnistuen kuitenkin karvaasti. ³¹

Sosialistien kritiikkiä

Kesällä 1867 Kansainvälinen työväenliitto oli myös järjestämässä omaa kongressiaan Sveitsissä. Tasavaltalaiset onnistuivat pitkällisten suostutteluiden ja myönnytysten jälkeen houkuttelemaan nuoren liiton edustajat paikalle Geneveen. Tavoitteena lienee ollut hankkia lisänäkyvyyttä sekä saada työväestöstä laajempaa rakennusmateriaalia liikkeelle. Osa liberaaleista näki työväenliitot itsevaltiaiden vastavoimana, toimivina instrumentteina sotien ehkäisyssä. ³²

Sosialistien äänenavaajana Geneven kongressissa toimi James Guillaume. Muiden ryhmittymien adressien tyytyessä pääosin tervehtimään kongressia, oli työväen adressi julistus, jonka periaatteiden hyväksymisen he asettivat osallistumisensa ehdoksi. Adressi alkaa kuvaillen, kuinka "sota painaa raskaimmin työväenluokkaa, jolta se ei riistä ainoastaan elinehtoja, vaan joka joutuu maksamaan siitä verellään." Julistuksen mukaan rauha tulisi turvata uudella asioiden järjestyksellä, "jota ei luonnehtisi enää kahden luokan yhteiskunta, jossa toinen hyväksikäyttää toista". Guillaume summaa sosialistien osallistumisen syynä olevan se, että ”saavutettaisiin nopeammin työväenluokan vapauttaminen ja vapaus pääoman vaikutuksesta, samoin kuin vapaiden valtioiden muodostama liitto koko Euroopassa.” ³³ Julistus sai vuosikirjojen mukaan osakseen suosionosoituksia, jotka kuitenkin sekoittuivat protesteihin.

Lähtökohtaansa rauhankysymykseen – eli sitä, että kaiken sodankäynnin perimmäinen syy ei ollut despotismi, vaan taloudellinen epätasa-arvo ja luokkataistelu – sosialistit toistivat ahkerasti. Esimerkiksi ranskalainen Chemalé toteaa: ”sotien perimmäiseksi syyksi uskomme ihmisten jakautumisen kahteen leiriin; ylenpalttisuuden ja parasitismin, työn ja kurjuuden.” ³⁴ Belgialainen César de Paepe tarkensi näkökulmaa:

Minä kannatan, Lausannen kongressin työläisten kanssa, sitä että syy sodille, kaikista ensimmäinen ja perustavin sellainen, löytyy yhteiskunnallisista häiriöistä, talouden anarkiasta, toimeentulon puutteesta, pauperismista, yhteiskunnan jakautumisesta porvaristoon ja työläisiin, kapitalisteihin ja työntekijöihin, omistajiin ja proletariaattiin […]. ³⁵

Sosialistit pyrkivät myös todistamaan tasavaltalaismielisille, että näiden ihannoima hallintomuoto kykenisi vastaaviin rikoksiin ihmisyyttä vastaan kuin monarkiakin. Tasavaltojen valtioliitto ei takaisi pysyvää rauhaa valtioiden välillä - eihän se taannut todellista rauhaa edes omille kansalaisilleen. Sosialisti Eugène Dupont toteaa puheessaan:

Uskotteko te, kansalaiset, että kun armeijat on ajettu alas ja muutettu kansalliskaarteiksi, meillä olisi pysyvä rauha? Ei kansalaiset, vuoden 1848 kesäkuun kansannousu todistaa sen. Taistelun jälkeisinä päivinä, suuret kansakunnat teloittivat työläisiä tuhansittain. Olemme samaa mieltä kanssanne, pysyvien armeijoiden tuhoaminen on saavutus matkalla kohti lopullista päämäärää mutta on meidän velvollisuutenne sanoa teille, se ei ole tarpeeksi. ³⁶

Kansojen kevään aikana tasavaltojen toteuttamien joukkoteloitusten ohella ranskalainen käyttää esimerkkinä myös silloista tasavaltaa:

Yhdysvallat, jonka suuri määrä demokraatteja esittelee meille työn ja vapauden Eldoradona, ei kykene luomaan pysyvää rauhaa. Aikaisemmat tapahtumat Chicagossa osoittavat sen selkeästi: jotta kahdeksan tunnin työpäivä saatiin pantua käytäntöön, josta tuossa valtiossa päätetty, työläiset olivat pakotettuja aloittamaan taistelu porvarisluokan kanssa. ³⁷

De Paepe tuo puolestaan esille antiikin Rooman sekä Ranskan vuoden 1848 tasavaltojen toimintatavat: "Eikö ensimmäinen tuonutkin sodan kaikkiin antiikin valtioihin, niin tasavaltalaisiin kuin monarkioihinkin? Ja toinen, eikö se aloittanut sodan roomalaisessa tasavallassa ja tuonut paavin Roomaan?" ³⁸ Charles Longuet päätyykin toteamaan keskitettyjen tasavaltojen liiton kyvyn turvata rauhaa kestämättömäksi, pelkäksi ”liberaalien imperiumien kannattajien” ja sairaiden, erehtyneiden henkien utopiaksi ja haaveuneksi. ³⁹

Kongressin konservatiivisemmat edustajat myötäilivät tasavaltojen kritiikissään sosialisteja. Neuchâtelin kantonin delegaatti Dupasquier pyrki aluksi kyseenalaistamaan koko kongressin tavan alistaa rauha vapaudelle. Esimerkkinä hän käytti Afrikan aavikoiden ja Amerikan pampojen villejä todeten: ”he ovat vapaita ja he syövät toisiaan”. Lausahduksen kerrotaan herättäneen sveitsiläisen näkemyksiä vastustaneissa ”ironista hilpeyttä”. Kun Dupasquier muistutti yleisöä siitä, että sivistyneemmän vapauden perikuva Yhdysvallat − mitä liberaaleimpine instituutioineen − oli juuri käynyt neljä vuotta ”kaikkien aikojen hirvittävintä sotaa” sekä ”vaalinut vuosisadan helmoissaan orjuutta”, heräsi yleisössä pontevaa vastustusta. ”Menköön Ranskan senaattiin, mikäli haluaa loukata tasavaltoja”, kerrotaan muuan kuulijoista huudahtaneen. ⁴⁰

Useat sosialistit pyrkivät osoittamaan tasavaltaisen vision vaillinaisuuden argumentoimalla, että sosialismi itsessään edusti erästä versiota tasavaltalaisuudesta – nimittäin aatteen loppuunsa kypsynyttä muotoa. César de Paepe toteaa: ”Me myös olemme tasavaltalaisia ja federalisteja, mutta emme halua vain nimellistä tasavaltaa tai näennäistä federaatiota". De Paepe tekee erottelun keskitetyn tasavallan sekä federalistisen ja hajautetun tasavallan välillä. Siinä missä edellisen valtiomuodon presidentti voisi ”yhtä hyvin olla keisari”, federalistisessa hallintomuodossa, jossa taloudelliset ristiriidat on pyritty sovittelemaan, tasavaltalaisuus ei olisi enää vain näennäistä. "Poliittinen federalismi edellyttää taloudellista federalismia, ilman tätä se ei ole kuin illuusio”, on de Paepen johtopäätös. ⁴¹

Kiistoistaan huolimatta, oli tasavaltalaisilla ja sosialisteilla myös paljon yhteistä pohjaa. Huomionarvoinen on toistuva käsitys ihmiskunnasta yhtenäisenä toimijana. Esimerkiksi "Venäjän sosialismin isäksi" ristitty Alexander Herzen toteaa kongressille osoittamassa kirjeessään: ”Me emme tunnusta rajoja jotka Kainin miekka on piirtänyt maapallolle, meille ihmiskunta on yksi perhe. Vaadimme vapautta, valoa ja hyvinvointia kaikille ja kaikilta.” ⁴² Kongressin puheenjohtaja Pierre Jolissaint puolestaan painottaa, kuinka ”meidän tulisi olla ensiksi ihmisiä, vasta sen jälkeen ranskalaisia, saksalaisia, italialaisia, englantilaisia, espanjalaisia, venäläisiä, sveitsiläisiä, etc.” ⁴³

Euroopan kansojen sodat tuomittiin kongressissa useaan otteeseen ”sisällissotina” tai ”veljessotina”. Kuten sosialistidelegaatti Sigismund Borkheimin toteaa: "Preussin ja Ranskan välistä sotaa ei tulisi pitää niinkään kansainvälisenä sotana vaan sisällissotana." Syyllinen Euroopan sisällissotien lietsonnan takana on hänen mukaansa Venäjä. "Älkäämme enää antako suomalaisten, mongolien, kalmukkien, petsenegien ja venäläis-slaavien ilosta huutavalle yleisölle enempää huvitusta," Borkheim vetoaa kuulijakuntaansa. ⁴⁴ Vaikka vuoden 1848 jälkimainingeissa lisänimen "Euroopan santarmi" saanut Venäjä edusti monelle ajan liberaalille konservatismin ja autoritäärisyyden perikuvaa, venäläisvastaisiin kommentteihin reagoitiin muun yleisön taholta keskeytyksin ”kasakatkin ovat ihmisiä” ja vetoomuksin, ettei "kansoja saisi loukata”. ⁴⁵

Anarkistinen Eurooppa

Mihail Bakunin oli ollut pitkään poissa parrasvaloista. Muutama vuosikymmen aikaisemmin Dresdenissä lietsomansa epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen emigrantti oli tuomittu kuolemaan, mutta päätynyt lopulta takaisin Venäjälle, elinkautiseen vankeuteen. Siperiassa Bakuninin oli kuitenkin onnistunut paeta. Aasian tasankojen yli Japaniin, edelleen San Franciscoon, josta lopulta New Yorkin kautta Lontooseen, maapallon kierrettyään, tämä kookas ja äänekäs hahmo oli ilmestynyt jälleen Euroopan näyttämölle, vallankumouksen sanoma yhä huulillaan.

Venäläisen tarkoitusperä kokoontumisen suhteen oli selvä: hän pyrki radikalisoimaan porvarillisena pitämänsä rauhankongressin. Baron Wrangel kirjoitti Bakuninin esiintymisestä Genevessä:

Hänen puheessaan oli alkuvoimaisuutta ja tulenhehkua – se oli kuin raivoava myrsky, jossa salamat välähtelivät, ukkonen jyrisi ja leijonalauma karjui. Mies oli synnynnäinen puhuja, tehty vallankumousta varten ja vallankumous oli hänen luonnollinen olemuksensa. Puhe teki valtaisan vaikutuksen. Jos mies olisi pyytänyt kuuntelijoitaan leikkaamaan toistensa kurkut auki, olisivat he ilomielin totelleet hänen käskyään. ⁴⁶

Wrangel loihtii kuvan demagogista, jonka sanoma jäi toissijaiseksi. Pöytäkirjoihin kirjattu puhe vaikuttaa kuitenkin järjestelmälliseltä kokonaisuudelta, jonka kantavia teemoja ovat militaristisen isänmaallisuuden, nationalismin ja keskitetyn valtion kritiikki.

Bakunin aloittaa puheensa, pohdiskelemalla mikä oikeus hänellä, venäläisellä, oli esiintyä kansainvälisen kongressin edessä, ottaen huomioon keisarinsa hirmuteot Puolassa. Hän ilmoittaa kuitenkin vähät välittävänsä siitä, mitä ”kapeakatseisen patriotismin näkökulmasta” hänet tuomitsevat ihmiset ajattelevat ja pyytää yleisöä ottamaan huomioon, että hän on imperiuminsa ”mitä epäuskollisin kansalainen joka protestoi koko Venäjän valtakunnan olemassa oloa vastaan toivoen sille kaikkia mahdollisia nöyryytyksiä ja tappioita”. Nämä tappiot, ennustaa Bakunin, johtaisivat lopulta federalismin ja sosialismin voittoon myös Venäjällä. ⁴⁷

Seuraavaksi Bakunin tuo esille, kuinka uskonnollisen, byrokraattisen ja sotilaallisen keskittämisen taustavoima on aina ja kaikkialla ollut väkivalta, sama joka lymyää ”länsimaiden perustuslakien tekopyhien verhojen takana”. Jokainen keskusjohtoinen valtio, vaikka se kutsuisi itseään kuinka liberaaliksi tai tasavaltalaiseksi, riistää väistämättä kansanjoukkoja ja työläisiä hyödyttääkseen tiettyä etuoikeutettua luokkaa. Hänen mukaansa valtiot tarvitsevat armeijan pitämään kurissa massoja ja tämän aseellisen voiman olemassaolo tekee sodat mahdollisiksi. ⁴⁸

Byrokraattiset ja sotilaalliset valtiot, joista koko Eurooppa Sveitsiä lukuun ottamatta Bakuninin mukaan muodostui, olivat hänen mukaansa kelvottomia peruskiviä valtioliittoon, johtuen niissä käynnissä olevista väkivaltaisista keskitysprosesseista, sekä niiden voimasuhteiden suurista eroista. Euroopan yhdysvallat, jossa ”Ranska olisi läsnä Badenin suurherttuakunnan ohella ja Venäjä on rinnakkain Moldavian ja Valakian ruhtinaskunnan kanssa” ei tulisi olemaan mahdollinen. ⁴⁹

Bakunin lopettaa puheensa esitellen selkeästi ensimmäisiä kertoja valtionvastaisen, anarkistisen, kantansa:

Yleismaailmallinen rauha tulee olemaan mahdottomuus niin kauan kuin nykyiset keskusjohtoiset valtiot ovat olemassa. Meidän täytyy siksi toivoa niiden hajoamista jotta näiden väkivaltaisten, ylhäältä alaspäin käskyvallan ja valloituksen voimalla järjestyneiden yksiköiden tilalle muodostuisi alhaalta ylöspäin organisoitu vapaa federaatio, joka rakentuu kommuuneista alueiksi, alueista kansakunniksi ja kansakunnista Euroopan yhdysvalloiksi. ⁵⁰

Näkemykset resonoivat proudhonilaisia ehdotelmia. Pierre-Joseph Proudhon, kirjassaan Du principe fédératif – Federatiivisesta periaatteesta, vuodelta 1863, esitti ensimmäisen systemaattisen tulkinnan siitä, minkälainen Euroopan liittovaltion tulisi olla. Proudhon kritisoi kansallisvaltioita konservatiivisuudesta. Ongelmattomia eivät olleet niiden sattumanvaraiset rajat ja voimasuhteet. Ranskalainen kuitenkin katsoi, että nationalismi saattaisi tuoda mukanaan tarpeellisen tasapainotilan, jonka varjossa eri valtioiden asukkailla olisi mahdollisuus työskennellä rauhassa. Kansallisvaltioita ei siis tarvitsi kumota hetkessä, vaan pikemminkin vahvistaa niitä ja vähitellen korvata ne uudella Euroopan kansojen liitolla. Proudhonin tavoin myös Bakuninille todellisena valtiona näyttäytyi ”kunta”, ja federalismi näyttäytyi keskusvaltaisen, hierarkkisiin valtasiteisiin perustuvan järjestelmän vastakohtana.

Rauhan ja vapauden loppu

Vetoomus "Euroopan yhdysvaltojen" perustamiseksi oli vahvasti esillä jo kongressin alkumetreillä. Termi ei kuitenkaan esiintynyt Genevessä ensimmäistä kertaa. Vuoden 1849 Pariisin rauhankongressin kohokohdaksi mainitaan usein Victor Hugon avajaispuhe, jossa kirjailija ennusti vielä koittavan päivän, jolloin "kaksi suurvaltaa, Amerikan Yhdysvallat ja Euroopan Yhdysvallat, puristaisivat kättä keskenään valtameren ylitse". ⁵¹

Hugon yhdistyneen Euroopan pääkaupunki ei voinut olla muu kuin Pariisi, ja mikäli yhteinen kieli valittaisiin, se olisi ranska - muu valinta olisi edustanut taantumusta. ⁵² Visio ei ole kaukana niistä tavoitteista, joiden esitaistelijana Napoleon I esiintyy muistelmissaan. Entisen keisarin ajatuksissa Euroopan kulttuurisen ja historiallisen samankaltaisuuden jakavat kansat tarvitsivat kansakunnista voimakkaimman, ranskalaiset, johtamaan heidät kohti tiiviimpää yhtenäisyyttä ja rauhaa. Napoleonin Eurooppa olisi ranskalainen Eurooppa, keisarikunta, jonka kruununjalokivi olisi ollut Pariisi, Euroopan metropoli. Napoleon muotoili päämäärinään olleen federalistisen eurooppalaisen järjestelmän, yhtenäisen eurooppalaisen lain ja ylimmän tuomioistuimen aikaansaaminen sekä Euroopan kansan luomisen.

Geneven vuoden 1867 kongressin puheenvuoroista ei hehkunut samaa frankofiliaa. Kongressin tasavaltalaisille Euroopan yhdysvallat näyttäytyi ylikansallisena, poliittisena elimenä, joka sisältäisi vain vähimmän määrän tarpeellisia yhteisiä lakeja, jotka turvaisivat rauhan jokaisessa kansakunnassa − ilman, että niiden loukkaamattomuus vaarantuisi. Tämä tasavaltalainen malli tuli ulottaa myös kansainvälisten suhteiden säätelyyn ja hallinnoimiseen. Haaveena oli universaali tasavalta, ei yhtenäinen ja massiivinen Leviathan, joka nielaisisi ihmiskunnan sisäänsä.

Liberaalien arvostellessa perinteistä kristillistä rauhankäsitystä naiiviksi, eivät sosialistit uskoneet tasavaltalaisten visioon Euroopan yhdysvalloista. Työväenliiton mukaan rauhaa ei turvattaisi pelkästään demokratian ja vapaan talouspolitiikan kautta – säilyiväthän sotien perimmäiset aiheuttajat, yhteiskunnan tuotantosuhteet ennallaan. Vain tuotantovälineiden yhteisomistuksen kautta voisi koittaa todellinen rauha. Sosialisteille Euroopan yhdysvallat esittäytyi luokattomana yhteiskuntana, synonyymina Karl Marxin visioimalle ihmiskunnan historian lopulliselle vaiheelle. Mihail Bakunin oli samoilla linjoilla, mutta painotti lisäksi, kuinka kaikki keskitetty valta muodostuisi lopulta palvelemaan tietyn etuoikeutetun luokan intressejä. Tämän vuoksi jopa valtio itsessään oli hävitettävä ja yhteiskunta organisoitava alhaalta ylöspäin, lähtien yksilön täydellisestä vapaudesta, jonka varaan myös Euroopan yhdysvaltojen perusyksikkö, kommuuni rakennettaisiin.

Geneven kongressin ideologioiden muodostama koktaili osoittautui lopulta räjähdysherkäksi. Kolmantena päivänä maansa puolueettomuuden vaarantamisesta ja uskonnonvastaisista kommenteista raivostuneet geneveläiset uhkasivat heittää "orleanistit" Rhône-jokeen ja rynnivät kokoussaliin. ⁵³ Yleisen mielipiteen kääntyessä kongressia vastaan katsoivat paikalliset poliitikot viisaimmaksi kääntää takkinsa vaalien alla. Rauhankongressi jakautui riitaisiin leireihin ja oli lopulta pakotettu äänestämään vain muutamista väljästi muotoilluista loppupäätöksistä – kaikki muut oli äänestetty nurin. Huutomyrsky salissa oli niin valtaisa, että puheenjohtajan uupunut ääni kohosi vain vaivoin sen ylitse hänen julistaessaan kokoontumisen päättyneeksi. Kokouksen jälkeinen bankettikin sai farssin piirteitä. Orkesteri perui osallistumisensa ja osa seurueesta marssi dramaattisesti pois juhlapöydästä maljapuheiden livettyä takaisin kiistakysymyksiin. ⁵⁴ Skandaalin keskellä puheenjohtajille kerätty onnitteluadressikin katosi selittämättömästi. ⁵⁵

Tragikoomisesta päätöksestään huolimatta Geneven vaalihuoneen puhujanlavasta muodostui ainutlaatuinen tila eri ideologioiden edustajille propagoida näkemyksiään rauhan, vapauden ja demokratian ideaalien puitteissa – aikana, jolloin sananvapautta oli useassa Euroopan maassa rajoitettu. Vuonna 1867 ei vaikuttanut niinkään selvältä, että uusi asioiden järjestys olisi myöhemmin voittoisaksi osoittautuneen ”liberaalin kapitalismin” sanelema. Nousevan porvariston alla kasvoi ja voimistui räjähtävää vauhtia työväki ja köyhälistö – valmiina muuttamaan liberaalit vallankumoukset luoteeltaan yhteiskunnallisiksi. Geneven kongressissa rauha kytkeytyi osaksi poliittista, yhteiskunnallista ja uskonnollista kysymystä tavalla, joka huomioitiin koko Euroopassa. Jopa nälkävuosien ravistelemassa Suomessa, syrjäisessä Venäjän suurruhtinaskunnassa, sen tapahtumista uutisoitiin. ⁵⁶

Kokoontumisen pohjalta syntyneen Kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton viimeinen kongressi pidettiin Lausannessa vuonna 1869. Kuolettavan iskun liitolle antoi seuraavana vuonna Preussin ja Ranskan välille puhjennut sota, jonka estäminen oli ollut liiton alkuperäinen tavoite. Saksan yhdistyminen militaristisen Preussin johdolla murensi lopullisesti tasavaltalaiset unelmat Euroopan yhdysvalloista. Eurooppa ajautui Geneven kongressin pelkäämän "valheellisen nationalismin" valtaan, joka vapauden ja rauhan sijaan tuotti kansanjoukkojen kiihkoa, sodanylistystä ja väkivaltaa. Vasta kahden maailmansodan, Dostojevskin pelkäämän "tulen ja miekan", jälkeen uuden kilpavarustelun pelko pakotti Ranskan ja Saksan lähentymään toisiaan.

LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO

Lähdejulkaisut

Annales du Congrès de Genève_ (Annales). Chezz Vérésoff & Garrigues, Geneve. 1868.

Letters of Fyodor Michailovitch Dostoyevsky to His Family and Friends. Venäjästä kääntänyt Alexander Eliasberg. Chatto & Windus, Lontoo. 1917.

Aikalaiskirjallisuus ja lehdet

Demeu, Adolphe:Le congrès de la paix à Genève. A. Lacroix, Verboeckhoven et Ciᵉ. Brysseli. 1867.

Lemonnier, Charles (1806-1891): La vérité sur le congrès de Genève. Chez Vérésoff et Garrigues, Berne ja Geneve, 1867.

Wiborgs Tidning, Viipuri. 21.9.1867.

Kirjallisuus

Anteghini, Alessandra 2004. “Charles Lemonnier (1806-1891), précurseur de l’européisme fédéraliste”. Teoksessa Petricioli, Marta; Cherubini, Donatella & Anteghini, Alessandra (toim.), Les Etats-Unis d'Europe. Un Projet Pacifiste. Peter Lans Sa, Bern, 175 - 194.

Cherubini, Donatella 2004. “Si Vis Pacem Para Liberiatem et Justitiam. Les Etats-Unis d ’Europe, 1867- 1914”. Teoksessa Petricioli, Marta; Cherubini, Donatella & Anteghini, Alessandra (toim.), Les Etats-Unis d'Europe. Un Projet Pacifiste. Peter Lans Sa, Bern, 3 - 48.

Cooper, Sandi 1991. Patriotic Pacifism: Waging War on War in Europe, 1815-1914. Oxford University Press, Cary.

Cortright, David 2011. Rauha: Ajatusten ja liikkeiden historia. Gaudeamus, Tallinna.

Darriulat, Philippe 2001. Les Patriotes. La gauche républicaine et la nation, 1830-1870. Le Seuil, Pariisi.

Doyle, Don 2002. Nations Divided: America, Italy, and the Southern Question. University of Georgia Press, Athens (GA).

Hazareesingh, Sudhir 2001. “An Intellectual Founder of the Third Republic – The Neo-Kantian Republicanism of Jules Barni (1818 - 78)”. Julkaisussa History of Political Thought. Vol. XXII. No. 1. Imprint Academic, New York, 131 - 165.

Marshall, Peter 2002. Demanding The Impossible: A History Of Anarchism. PM Press, Oakland.

Mikkeli, Heikki 1998. Euroopan idea: Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.

Quillet, Renaud 2008. ”L'internationalisme républicain (1852-1870)”. Julkaisussa Revue d'histoire politique, 2008 No. 3, 131-144.

Riall, Lucy 2007.Garibaldi: Invention of a Hero. Yale University Press, New Haven.

Scirocco, Alfonso 2007. Garibaldi: Citizen of the World: A Biography. Princeton University Press, New Jersey.

Suolahti, Jaakko; Vehviläinen, Olli & Järvinen, Markku 1970. Rauhanajatus historiassa. WSOY, Porvoo.