Kirja-arvio: Nuoren Suomen kuohuvat alkuvaiheet eurooppalaisessa kontekstissa

Tuomas Rantala

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen julkaisi kaksi vuotta sitten teoksen Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Siinä Volanen kertaa Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen aina Ranskan suuresta vallankumouksesta alkaen. Viime vuonna Volaselta ja Lasse Lehtiseltä ilmestyi kirja 1918 – Kuinka vallankumous levisi Suomeen, jossa käsitellään vuoden 1918 tapahtumia. Tämä teos saikin verraten suuren huomion, sillä siinä esimerkiksi kyseenalaistetaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian myötä syntynyt kuva vuoden 1918 sodan alkusyistä. Volasen ja Lehtisen mukaan sisällissodassa ei ollut kyse mistään torpparikapinasta – niin kuin Linnan trilogia antaa ymmärtää – vaan sosialidemokraattien vastahakoisten puolue-elimien päättämästä epäonnistuneesta aseellisesta vallankumouksesta. Volanen ja Lehtinen muistuttivat professori Viljo Rasilan osoittaneen, ettei torpparikysymyksellä ollut sodan syttymiseen eikä sen rintamajakoon käytännöllisesti katsoen mitään osuutta.

Nyt Volanen jatkaa kuohuvien vuosien historian käsittelyä teoksessaan Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918–1922 (Otava, 2019). Osittain aikarajaus on siis sama kuin Volasen aikaisemmissa teoksissa, mutta nyt tarkastelua jatketaan myös pitemmälle. Ratkaisu on perusteltu, sillä Suomen asema ei todellakaan ollut millään muotoa stabiili edes sen jälkeen, kun tasavaltalainen hallitusmuoto kesällä 1919 vahvistettiin ja maa sai presidentiksi maltillisen edistyspuoluelaisen K. J. Ståhlbergin. Yhdessä nämä kolme teosta muodostavatkin mielenkiintoisen trilogian, jossa jo hieman unhoon painunut menneisyys ja sen toimijat saatetaan osaksi laajempaa tapahtumien virtaa.

Kirjan alkupuolella Volanen kertaa Suomen itsenäistymiseen johtaneet vaiheet ja varsinkin ne tekijät, joiden myötä Saksa kiinnostui Suomesta ja Suomi nousi Venäjän ja Saksan väliselle poliittiselle pelilaudalle. Aivan aiheellisesti Volanen muistuttaa, että Saksan ratkaisuissa isointa valtaa käyttivät sotilaat – etenkin päämajoitusmestari, kenraali Erich Lundendorff ja hänen entinen avustajansa kenraali Max Hoffman. Sotilaat jyräsivät varsinkin varovaisen ulkoministeri von Kühlmannin mielipiteet, mikä vaikutti myös Suomen kohtaloon.

Volanen osoittaa hyvin, että myös sattumalla ja väärinkäsityksillä oli suuri rooli ensimmäisen maailmansodan kuohuissa. Väärinkäsityksen seurauksena alkoi myös ympärysvaltojen interventio Pohjois-Venäjälle. Näytti nimittäin siltä, että saksalaiset uhkaisivat Pietaria ja sen huoltoa Murmanskin radan kautta. Todellisuudessa oli tapahtunut väärinkäsitys, sillä Brest-Litovskin rauha oli jo allekirjoitettu ja Saksan eteneminen pysäytetty. Entente-valtioiden – siis Britannian, USA:n ja Ranskan – joukot olivat kuitenkin edenneet Pohjois-Venäjälle Suomen naapuriin ja tämä synnytti oman jännitekenttänsä alueelle.

Kirjassa nostetaan mielenkiintoisesti esiin myös suurvaltojen politiikan vaikutus niin sanotuissa heimosodissa, joissa suomalaiset vapaajoukot pyrkivät heimoaatteen, antibolsevismin ja Suur-Suomi-aatteen innoittamina karkottamaan bolsevikit Itä-Karjalasta ja liittämään alueet Suomeen. Suomalaiset aktivistit olivat lähteneet sotiin varsinkin kenraali Mannerheimin helmikuussa 1918 Antrean asemalla antaman niin sanotun Miekkavalan innoittamina. Kyseisessä päiväkäskyssä Mannerheim vannoi, että Vienan-Karjala vapautetaan. Suomalaiset eivät kuitenkaan selvästikään tajunneet, että kentällä oli monia eri intressejä omaavia pelaajia. Edes Saksa – joka muuten tuki valkoisia suomalaisia – ei ollut kovin innostunut tukemaan Suomea kaikissa Karjalaan liittyvissä pyrkimyksissä. Tämä johtui varsinkin siitä, että Brest-Litovskin rauhan jälkeen saksalaiset eivät tarpeettomasti halunneet ärsyttää venäläisiä. 

Mielestäni on varsin tärkeää, että Volanen nostaa merkittäviksi tekijöiksi Suomen itsenäisyyden alkuvuosilta myös muita valtioita kuin ainoastaan perinteiset Saksan ja Venäjän. Varsinkin Englanti oli Itämeren suunnalla aktiivinen ja oma roolinsa oli myös Ranskan ja Yhdysvaltojen tekemillä ratkaisuilla. Ranskalaiset halusivat esimerkiksi vähentää saksalaismielisyyttä Suomessa ja saada toisaalta Suomesta bolsevistisen Venäjän vastaisen suoja-alueen. Tähän liittyen Ranska antoi Suomelle vuosina 1919–1921 merkittävää sotilaallista apua muun muassa myymällä sotamateriaalia hyvin edulliseen hintaan sekä antamalla korkeampaa sotilaskoulutusta suomalaisille upseereille. Yhdysvallat puolestaan tuki Suomen tunnustamista voimakkaasti Pariisin rauhankonferenssissa 1919.

Ja kuten Saksankin kohdalla, myös näiden muiden valtioiden vallan kabineteista löytyi ryhmiä ja vaikuttajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä politiikasta ja sen toteuttamisesta. Esimerkiksi kun vuonna 1919 valkoiset venäläiskenraalit halusivat suomalaisten osallistuvan Pietarin operaatioon – jossa Leninin johtamat bolsevikit piti ajaa pois Pietarista – ajatusta kannatti sotaministeri Winston Churchill mutta Britannian ulkoministeriö taas vastusti. Varsin suureen rooliin Suomen kannalta nousee briteistä Esmé Howard, ensin maansa Tukholman lähettiläänä ja sitten Pariisin rauhanneuvotteluissa, joissa hän johti Itämeren alueen kysymysten neuvostoa.

Se, että Suomi olisi lähtenyt mukaan Pietarin operaatioon, olisi luultavasti vaarantanut maan itsenäisyyden – varsinkin kun valkoisten venäläisten keskeisimpiin johtajiin kuulunut amiraali Koltšak tavoitteli jakamatonta Venäjää. Vuoden 1919 jälkeenkin Suomi haki paikkaansa uudessa Euroopassa, joka oli edelleen sangen rauhaton – käviväthän esimerkiksi Puola ja Neuvosto-Venäjä keskenään sotaa syksyyn 1920 saakka.

Vähitellen olot kuitenkin rauhoittuivat ja Suomi solmi Neuvosto-Venäjän kanssa rauhan Tartossa lokakuussa 1920. Rauha määritteli Suomen rajat seuraavaksi pariksi vuosikymmeneksi, mutta ulkopoliittinen asemoituminen oli edelleen Suomen osalta hakusessa. Luontevana viiteryhmänä pidettiin niin sanottuja reunavaltioita, mutta tältä suuntaukselta vei pohjan Neuvosto-Venäjän ja Saksan välinen Rapallossa huhtikuussa 1922 solmittu sopimus, jolla maat sitoutuivat solmimaan diplomaattisuhteet. Samalla Neuvosto-Venäjä ja Saksa luopuivat kaikista sotakorvausvaateistaan ja pyrkivät laajentamaan keskinäistä kauppaa ja taloudellista yhteistyötä. Rapallon myötä tie Neuvosto-Venäjän kansainväliselle tunnustamiselle oli avattu. Volanen toteaakin hyvin, että samalla vähenivät ympäristöstä tulleet paineet nuoren Suomen sisäiseen vakauteen.

Kansainvälisen – luonnollisesti lähinnä Eurooppaan painottuvan – tason kuvauksen rinnalla Volanen kuvaa myös Suomen sisäisiä tapahtumia, varsinkin sellaisia, jotka koettelivat maan sisäistä yhtenäisyyttä tai jotka aiheuttivat laajaa kuohuntaa. Tällainen tapahtuma oli muun muassa vuoden 1921 suojeluskuntaselkkaus, joka pahimmillaan olisi voinut johtaa suojeluskuntien vallankaappaukseen. Selkkaus kuitenkin päätyi maltillisten voittoon ja osoitti Volasen mukaan miten ”demokraattinen suuntaus oli osoittanut voimansa”. Kaiken kaikkiaan tapahtumien vyöry on Volasen kirjassa suunnaton ja välillä tuntuukin, että tapahtumasta toiseen pompitaan liian nopeasti. Paikoitellen lukijaa uhkaa jopa tietoähky, niin paljon tietoa Volanen on kirjaansa sisällyttänyt. Mutta yleisesti ottaen Volanen pitää paketin hyvin kasassa.

Vaikka esipuheessaan Volanen toteaa, että teoksessa esiintyvät henkilöt eivät ole sankareita tai antisankareita, niin muutama henkilö nousee kyllä selkeästi Suomen kannalta sankarin rooliin. Jo mainittu Esmé Howard on tärkeä, mutta ehkä suurimmaksi sankariksi nousee entinen ja tuleva pääministeri (myös myöhempi arkkipiispa) Lauri Ingman, joka reaalipoliitikkona tyrmäsi aktivistien hankkeen hyökätä Pietariin kesällä 1919. Muiksi sankareiksi nousevat esimerkiksi kesällä 1919 Pietarin retken suhteen jarrua painanut brittikenraali Hubert de la Poer Gough, Suomen tunnustamisen puolesta toiminut ja elintarvikkeita maahan järjestänyt Yhdysvaltain myöhempi presidentti Herbert Hoover sekä suomalaiset maltilliset poliitikot kuten Santeri Alkio, Kyösti Kallio, K. J. Ståhlberg, Heikki Ritavuori ja Väinö Tanner sekä P. E. Svinhufvud, jonka rooli vuoden 1921 suojeluskuntaselkkauksen ratkaisussa oli merkittävä.

Teoksen lähdeluettelo on kohtuullisen laaja sisältäen niin arkistolähteitä kuin kotimaista ja kansainvälistä kirjallisuutta. Se ehkä pistää hieman silmään, että Volanen on keskittynyt lähinnä kotimaisiin arkistoihin. Ulkomaiset arkistot loistavat poissaolollaan lukuun ottamatta Yhdysvaltain ulkoministeriön arkistoa. Mutta kun kyseessä ei ole mikään akateeminen tutkimus vaan tietokirja, niin tämän ratkaisun voi ymmärtää, varsinkin kun lähteinä on käytetty laajasti myös kansainvälistä kirjallisuutta. Myöskin sanomalehdet puuttuvat lähdeluettelosta, vaikka ainakin joitakin sanomalehtiä Volanen näyttää käyttäneen. Tosin lähdeluettelossa on kohta ”Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Lehdistö vuosilta 1917–1922”. Nämä lehdet olisi kuitenkin pitänyt yksilöidä.

Yleensä ottaen Volasen kirjaa voi pitää ansiokkaana kokonaisesityksenä itsenäisen Suomen ensimmäisistä ja melko sekavista vuosista. Volanen kytkee Suomen tuolloiset vaiheet osaksi laajempaa eurooppalaista kehitystä ja osoittaa miten maailmanpolitiikan (joka oli vielä tuolloin varsin Eurooppa-keskeistä) ratkaisut ja sattumat vaikuttivat siihen mille tielle Suomi lopulta päätyi. Volanen täyttääkin esipuheessa mainitsemansa George F. Kennanin toteamuksen, että ”diplomatian historia on niin monimutkaista, että se usein tulee ymmärrettäväksi vain menemällä pienempiin yksityiskohtiin asti.

Kirjan päättävässä yhteenvedossa Volanen tekee mielestäni onnistuneen kiteytyksen käsittelemänsä ajanjakson merkityksestä: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue. Nuori Suomi oli kesällä maltillisten kansalaisten tasavalta kolmen tien risteyksessä, jossa välteltiin törmäyksiä ja opeteltiin liikennesääntöjä.” Näkemystä voi pitää oikeana, sillä 1920- ja 1930-lukujen Suomessa vallankahvassa olivat maltilliset voimat – etenkin Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue. Ääriryhmiä oli niin oikealla kuin vasemmalla, mutta valtiolaivaa ohjasivat keskustaporvarilliset voimat ja vähitellen myös maltillinen vasemmisto. Suomessa kiinnityttiin läntisiin arvoihin ja asenteisiin – vaikka tie olisi voinut olla toinenkin.

Risto Volanen. Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918–1922. Otava, 2019. 448 s.