Ison-Britannian suhde Euroopan Unioniin (EU) on ollut mutkikas jo ennen tämän hetkistä Brexit-myllerrystä. Jo Britannian¹ Euroopan yhteisön (EY) jäsenyyden alkuaikoina maassa käytiin keskustelua siitä, onko yhteisön jäsenyydestä Britannialle enemmän haittaa kuin hyötyä. Tässä artikkelissa katse suuntautuu 1980-luvun alkupuoliskolle, jolloin Britannian ja EY:n suhteessa askarrutti erityisesti maan osuus EY:n budjetista. Artikkeli pohjautuu tekeillä olevaan pro gradu -tutkielmaani.

Britannia liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1973 pitkällisen Euroopan integraatiokehityksen myötä.² Liittymisehtoja pidettiin Britanniassa ongelmallisina, sillä maan oli hyväksyttävä liittyessään EY:n budjetti sellaisenaan. Suurin ongelma budjetissa Britannian kannalta oli maan nettomaksajuus: maa maksoi EY:n budjettiin enemmän kuin se sai yhteisöltä takaisin. Nettomaksajuus oli Britannialle ongelma muun muassa siksi, että Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden, Britannia mukaan lukien, tuli maksaa yksi prosentti arvonlisäveroa kaikista tulleista ja yhteisön ulkopuolisesta kaupasta. Summa oli Britannian tapauksessa suuri, sillä maa oli merkittävä toimija kansainvälisessä kaupassa. Britannia myös toi liittymisen aikaan edelleen enemmän ruokaa ja teollisuustuotteita yhteisön ulkoa kuin sisältä, erityisesti Britannian kansanyhteisön maista (Commonwealth countries). Nettomaksajuuden ongelmaa suurensi myös ristiriita Britannian alhaisen bruttokansantuotteen (per asukas) ja yhteisön budjettiosuuden suuruuden välillä; 1970-luvulle mentäessä Britannian bruttokansantuote per asukas oli pudonnut Ranskan ja Alankomaiden vastaavien alapuolelle.³

Edellisten lisäksi etenkin EY:n maatalouspolitiikka, eli Common Agricultural Policy (CAP), aiheutti Britannialle ”harmaita hiuksia”. CAP vei suurimman osan, 1980-luvulla lähes 80 prosenttia yhteisön budjetista. Samalla Britannian maatalous oli pitkälle kehittynyttä, joten se ei juurikaan hyötynyt yhteisön maataloustuista, mikä osaltaan lisäsi CAP:ia kohtaan osoitettua kritiikkiä Britanniassa.⁴ Konservatiivipuolueen (the Conservative Party) johtoon vuonna 1975 noussut Margaret Thatcher tarttuikin pääministeriksi vuonna 1979 päästyään nettomaksajuuden ongelmaan ja nosti budjettikysymyksen EY:n agendalle. Thatcherin päämääränä oli saavuttaa Britannian kannalta tasapainoisempi budjettirakenne EY:ssä kritisoimalla muun muassa voimakkaasti CAP:n tuhlailevaisuutta.

Tässä artikkelissa analysoin Britannian parlamentin EY:n budjettikysymykseen liittyviä keskusteluja pääministerin kyselytunneilla⁵. Tutkimuskysymykseni on, millä tavoin konservatiivipoliitikot toivat esiin kriittiset näkemyksensä Euroopan yhteisöstä pääministerin kyselytuntien EY:n budjettikysymystä käsittelevissä debateissa. Samalla pohdin sitä, näkivätkö konservatiivipoliitikot yhteisön jäsenyyden Britannialle kannattavana. Aineistoni käsittää Britannian Konservatiivipuolueen parlamentaarikkojen EY-kriittiset puheenvuorot pääministerin kyselytunneilla vuosina 1979–1984. Ajallisena rajauksena vuodet 1979–1984 ovat kahdesta syystä. Ensinnäkin budjettikysymys käsiteltiin ja ratkaistiin kyseisenä ajanjaksona. Lisäksi se oli Margaret Thatcherin ensimmäinen pääministerikausi. Rajasin aineistoni koskemaan vain konservatiivipoliitikkojen EY-kriittisiä puheenvuoroja ja pääministerin vastauksia, sillä sitä kautta saan paremmin näkyville yhtenäisyydet yhteisön kritisoinnissa ja tämän päivän konservatiivien Brexitin kannatuksen välillä. Pääministerin vastaukset ovat artikkelini kannalta olennaisia, sillä niiden kautta on mahdollista tarkastella pääministerin käyttämää retoriikkaa yhteisön jäsenyydestä. Aineistoni on kerätty Britannian historiallisesta Hansard:ista, johon on digitoitu kaikki parlamentin debatit vuosilta 1803–2005.

Budjettikysymyksestä yleisesti

Tarkastelen ensin Britannian esiin nostamaa budjettikysymystä ja sen kronologista etenemistä Euroopan yhteisössä. Näin rakennan lukijalle kontekstin, jonka viitekehyksestä pääministerin kyselytuntien debattien analyysi on selkeämmin ymmärrettävissä.

Margaret Thatcher nosti budjettikysymyksen esiin vuonna 1979, eikä hän vielä vuoden 1980 keväällä ollut saanut minkäänlaista ratkaisua tai kompromissia aikaan kysymyksen ratkaisemiseksi. Vuonna 1980 Britannian nettomaksajuus oli ollut ongelma jo pitkään, sillä saarivaltio oli pitänyt nettomaksajan rooliaan epäoikeudenmukaisena aina yhteisöön liittymisestä asti. Tästä kertoo esimerkiksi vuosina 1974–1976 pääministerinä toimineen Työväenpuolueen (the Labour Party) Harold Wilsonin yritykset neuvotella Britannian jäsenyysehtoja uudelleen pääministerinä ollessaan.⁶

Huhtikuussa 1980 Luxemburgin kokouksessa Thatcherille tarjottiin lyhytaikaista, mutta avokätistä kompromissia budjettikysymykseen. Saksan liittokansleri Helmut Schmidtin johdolla EY ehdotti Britannialle 760 miljoonan punnan palautusta sekä vuodelle 1980 että 1981. Thatcher ei kuitenkaan tuolloin hyväksynyt tarjousta oman hallituksensa painostuksesta huolimatta. Lopulta toukokuun 1980 EY:n ministerien neuvostossa Britannian ulkoministeri lordi Peter Carrington sekä parlamentin alahuoneen ulkoasiain puhemies⁷ Ian Gilmour saivat neuvoteltua hieman paremmat edut Britannialle. Palattuaan neuvoston kokouksesta lordi Carrington ja Gilmour painostivat pääministerin hyväksymään heidän neuvottelemansa kompromissin. Molemmat uhkasivat erota toimistaan, mikäli pääministeri ei hyväksyisi ehdotusta. Uhkaukset pakottivat Thatcherin myöntymään Carringtonin ja Gilmourin neuvottelemaan ratkaisuun.⁸

Vuoden 1983 kohdalla ongelmaksi nousivat Britannialle luvattujen palautusten viivästyminen sekä turhautuminen budjettikysymyksen ratkaisun loputtomalta tuntuvaan pitkittymiseen. Palautusten viivästyminen herätti kritiikkiä etenkin Britanniassa, sillä maassa koettiin, että yhteisön muut jäsenet eivät pitäneet kiinni sovitusta. Historioitsija Wilfried Lothin mukaan Britannian oli vuonna 1982 täytynyt tyytyä aiempia vuosia pienempiin palautuksiin käytettyään veto-oikeuttaan maataloushintojen noston kumoamiseksi. Britannian veto oli kuitenkin kumottu, sillä muut EY:n jäsenvaltiot eivät katsoneet maatalouden hintojen noston olleen Luxemburgin kompromissin⁹ mukaisesti Britannian kansallisia intressejä uhkaava toimenpide.¹⁰ Lisäksi Lothin tutkimuksesta käy ilmi, että vuonna 1983 Thatcherin oli painostettava yhteisöä aikaisempia vuosia lujemmin saavuttaakseen yhden vuoden kestävän väliaikaisen ratkaisun.¹¹ Historioitsija John Young selittää vuoden 1983 tiukkoja neuvotteluita Ranskan ja Saksan liittotasavallan yhteistyön tiivistymisellä. Kyseisten maiden yhteistyö oli Youngin mukaan aina ollut yhteisön edistymisen ja integraation syventymisen edellytys. Saksan ja Ranskan tiiviimpi yhteistyö tarkoitti myös Thatcherin neuvotteluvallan heikkenemistä, sillä aiemmin hän oli vahvalla neuvottelutyylillään pystynyt dominoimaan neuvottelujen etenemistä EY:ssä. Nyt Thatcherin oli kohdattava kahden vaikutusvaltaisen maan yhtenäisempi rintama.¹²

Ongelmat jatkuivat, sillä joulukuussa 1983 Ranskan presidentti Francois Mitterrand kieltäytyi kaikista Britannialle tehtävistä myönnytyksistä budjettikysymyksen ratkaisussa. Vuoden 1984 alussa sekä Euroopan yhteisössä että Britanniassa turhautuminen oli jo varsin voimakasta. Ranska oli Euroopan yhteisön presidenttimaa ensimmäisen puolikkaan vuodesta 1984 ja presidentti Mitterrand halusi ehdottomasti tänä aikana saada budjettikysymyksen vihdoin ratkaistua, antamatta kuitenkaan liikaa myönnytyksiä Britannian vaatimuksille. Maaliskuun kokouksessa vaikutti Youngin mukaan jo siltä, että Ranska ja Britannia saavuttaisivat kompromissin budjettikysymyksen lopullisesta ratkaisusta, kun Ranska hyväksyi ensimmäistä kertaa ajatuksen järjestelmästä, joka määrittäisi milloin jäsenmaat saisivat palautuksia budjettiosuudestaan.¹³

Ranskan hyväksymässä kompromissiesityksessä budjettiosuuksien palautusjärjestelmä ei koskisi vain Britanniaa, vaan kaikkia jäsenmaita ja se sisältäisi vain arvonlisäveromaksut (ALV), ei esimerkiksi yhteisön tuloja sen ulkoisista tulleista. Esityksessä järjestelmä pitäisi sisällään myös ALV-maksujen noston, mikä ratkaisisi yhteisön budjetaariset ongelmat. Vaikeuksitta neuvotteluista ei kuitenkaan selvitty, sillä sopimukseen Britannialle maksettavasta palautuksen suuruudesta ei päästy. Youngin mukaan tilanne eskaloitui kokoukseen jälkeen niin pahaksi, että Britanniassa suunniteltiin jo kaikkien maksujen pidättämistä yhteisöltä. Ranska puolestaan ehdotti Britannian ulosjättämistä kaikista uusista yhteisön aloitteista.¹⁴ Britannian ja kaikkien muiden yhteisön jäsenmaiden onneksi ja helpotukseksi kesäkuussa 1984 yhteisön kokouksessa Fontainebleaussa ratkaisu budjettikysymykseen saatiin viimein aikaan. Sopimus perustui pitkälti Brysselissä pidetyn maaliskuun kokouksen esitykseen.¹⁵

Yksinkertaisia ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin

Tarkastelen nyt konservatiivipoliitikkojen puheenvuoroja pääministerin kyselytunneilla, joissa he osoittavat erinäisin keinoin kritiikkinsä Euroopan yhteisöä kohtaan. Keskityn erityisesti puheenvuoroissa esiintyviin sanavalintoihin, jotka paljastavat esittäjänsä näkemyksen yhteisöstä. Analyysiosio perustuu tarkasti valittuihin esimerkkidebatteihin, jotka edustavat kyselytuntien retoriikan suuria linjoja.

Konservatiivipoliitikko William Shelton esitti seuraavan kysymyksen kyselytunnilla keväällä 1980:

Have my right hon. Friend's thoughts turned to the Common Market and the British contribution to it? If so, will she consider taking the "empty seat policy" of De Gaulle until our case is recognised?¹⁶

Shelton ehdotti pääministerille, että Britannia voisi ottaa mallia Ranskan entisestä presidentistä, Charles de Gaullesta, ja hyödyntää niin sanottua tyhjän paikan politiikkaa¹⁷ budjettikysymyksen ratkaisuksi. Mielenkiintoista Sheltonin puheenvuorossa on hänen kysymyksenasettelunsa, onko pääministeri suunnannut ajatuksensa Britannian budjettiosuuteen EY:ssä. Kysymys antaa vaikutelman siitä, ettei pääministeri aiemmin ole ajatellut asiaa, ja ehkä sille nyt voisi uhrata muutaman hetken, jotta budjettikysymys saataisiin ratkaistua. Näin Shelton kritisoi yhteisöä, joka vie kohtuuttoman määrän Ison-Britannian pääomasta. Toisaalta kysymys kuulostaa myös pääministerin kritisoinnilta, sillä pääministeri ei selvästikään ole Sheltonin mielestä tehnyt vielä tarpeeksi ratkaistakseen budjettikysymyksen. Merkittävää Sheltonin puheenvuorossa on yksinkertaisen ratkaisun esittäminen monimutkaiseen ongelmaan. Kyseinen ajatusmalli tulee toistumaan useampaan otteeseen eri konservatiivipoliitikkojen puheenvuoroissa, joten tarkastelen sitä useamman eri esimerkin pohjalta.

Sheltonin lisäksi myös konservatiivien John Farr toivoi pääministerin hyödyntävän tyhjän paikan politiikkaa esittämällä kysymyksen:

May I first express my pleasure at seeing my right hon. Friend in this position, on a temporary basis? … Will he consider advising our right hon. Friend the Prime Minister not to attend another summit meeting until our budgetary contributions are ironed out satisfactorily in a fair and proper way?¹⁸

Farrin kysymys oli osoitettu pääministeriä sijaistavalle Sir Keith Josephille, joka toimi Thatcherin hallituksessa teollisuusministerinä¹⁹. Farr halusi kysymyksellään antaa pääministerille neuvon, jolla budjettikysymys ratkaistaisiin helposti ja siististi. Käyttämällä ilmaisua ”ironed out satisfactorily in a fair and proper way”, Farr sai budjettikysymyksen ratkaisun tyhjän paikan politiikan avulla kuulostamaan yksinkertaiselta ratkaisulta, jonka jälkeen kaikki Britannian ongelmat yhteisössä katoaisivat.

Kumpikaan konservatiivipoliitikoista ei kuitenkaan ottanut huomioon, ettei de Gaullen aikainen tyhjän paikan politiikka parantanut juurikaan Ranskan neuvotteluasemaa yhteisössä. Britannian tapauksessa tyhjän paikan politiikka ei olisi tuottanut kovinkaan hyviä tuloksia, sillä se olisi antanut muille jäsenmaille mahdollisuuden vahvistaa yhteistä rintamaansa Britanniaa vastaan. Tämän Thatcherkin tuo esiin vastauksessaan Sheltonille:

With great respect to my hon. Friend, I believe that I am more effective by being in my seat than by leaving it empty.²⁰

Thatcher korosti vastauksessaan myös omaa panostaan EY:n neuvotteluissa. Hän katsoi, että jättäessään paikkansa tyhjäksi Britannialla ei olisi mitään mahdollisuuksia saada haluamaansa sopimusta aikaan. Pääministeriä sijaistanut Sir K. Joseph vastasi seuraavanlaisesti Farrin toivomukseen tyhjän paikan politiikan käytöstä:

… My hon. Friend will. I think, agree that it is essential that the crucially important problem that we are putting to the summit meeting should be dealt with by Heads of Government.²¹

Sir K. Joseph korosti vastauksessaan, että kaikkien jäsenmaiden johtajien tulisi pysyä neuvottelupöydässä tätä Britannialle tärkeää ongelmaa ratkaistaessa.

Konservatiivipoliitikko Richard Alexander tarjosi pääministerille seuraavan yksinkertaistetun ratkaisun budjettikysymykseen kysymällä huhtikuussa 1980 pääministeriltä:

When my right hon. Friend considers the imbalance in our contributions to the EEC will she bear in mind the simple expedient of imposing a surcharge on our oil supplies to our European partners until the account is once more in balance?²²

Britannia oli löytänyt uusia öljylähteitä Pohjanmereltä, eli maalla oli öljyä, jota muut yhteisön jäsenet tarvitsivat. Pohjanmeren öljykauppa muille yhteisön jäsenille nähtiinkin Britannian EY-jäsenyyden alkupuolella eniten edistyneenä kaupan osa-alueena.²³ Vuonna 1979 öljyn hintojen radikaali nousu vähensi öljyn kysyntää maailmanlaajuisesti ja nosti siten samalla öljyn tuotantokustannuksia. Öljyn markkinoiden muutokset vaikuttivat suoraan myös Britannian talouteen, sillä vaikka Britannialla oli öljyä myytävänä, nyt korkeammalla hinnalla, öljyn tuotannon kustannukset ja kysynnän lasku söivät suurempien tulojen tuoman hyödyn.²⁴ Tämä, yhdistettynä epäreiluksi nähtyyn budjettikysymykseen, selittää Alexanderin esittämää kysymystä.

Alexander katsoi, että Britannia voisi hoitaa kaksi ongelmaansa yhdellä kertaa. Maa saisi öljystä lisämaksuja, jolloin öljynhintojen nousua saataisiin tasoitettua sekä Britannia voisi tasata budjettiosuuttaan yhteisössä. Alexander korostaa ratkaisun yksinkertaisuutta kutsumalla sitä termillä ”the simple expedient”. Alexander puhuu kysymyksessään kuitenkin muista EY:n jäsenvaltioista Britannian kumppaneina, eli hän ei nähnyt yhteisöä suoraan kotimaansa vastustajana. Kyseinen vastakkainasettelun näkemys nousee esiin muiden konservatiivipoliitikkojen puheenvuoroissa myöhemmin.

Vastauksessaan Alexanderin kysymykseen Thatcher toi esiin neuvotteluiden tärkeyden. Thatcherin mukaan:

I do not think that that would necessarily get the account in balance again. I would much rather go about it in an orthodox way by genuinely trying to get an equitable settlement of the budget between ourselves and our European partners. That will be our objective at the March meeting.²⁵

Neuvotteluiden kautta pääministeri uskoi saavuttavansa, omien sanojensa mukaan, kohtuullisen sopimuksen budjetista. Vastauksesta nousee ajatus yhteistyöstä yhteisön ja Britannian välillä. Pääministerin näkökulmasta tämä oli järkevä lähestymistapa kyselytuntien vastauksissa, sillä Thatcherin pyrkimyksenä oli rakentaa itsestään kuva Euroopan yhteisöä kannattavana pääministerinä, joka halusi budjettikysymyksen kautta tehdä yhteisöstä kaikin puolin paremman kaikille sen jäsenille.

Edellä esitellyt konservatiivipoliitikkojen puheenvuorot ajoittuvat kaikki vuoden 1980 alkuun. Tällöin ainuttakaan kompromissia budjettikysymyksen ratkaisussa ei vielä ollut tehty, ja näin ollen monet Britannian poliitikoista varmasti uskoivatkin, että budjettikysymys voitaisi ratkaista nopeasti nyt kun ”rautainen Thatcher” oli ajamassa asiaa yhteisössä. Tämä näkemys sai osittain vahvistusta, kun Thatcher, tosin oman hallituksen painostamana, ajoi läpi budjettikysymyksen ensimmäisen kompromissin vuonna 1980.

Kovemmat keinot käyttöön

Ensimmäinen kompromissi ei kuitenkaan pehmittänyt konservatiivien näkemyksiä yhteisöstä. Aika ajoin konservatiivipoliitikot käyttivät varsin pitkälle vietyjä ja karskejakin vertauksia kuvatessaan Britannian ja EY:n välistä kiistaa budjetista. Esimerkkinä tästä toimii konservatiivien Sir Anthony Beaumont-Darkin toukokuussa 1982 esittämä kysymys pääministerille:

Bearing in mind what happened yesterday in the European Common Market, will my right hon. Friend adopt the same robust attitude over this issue as she has so properly adopted over Argentina? If we are to remain members of the Common Market, will my right hon. Friend be just as forthright on that issue?²⁶

Beaumont-Dark vertasi Britannian ongelmia Euroopan yhteisössä maan sotaan Argentiinan kanssa Falklandinsaarista vuonna 1982. Sota oli rakentanut Thatcherista kuvan vahvana ja luotettavana johtajana, joka pystyi pitämään puolensa kovankin paineen alla.²⁷ Myös Beaumont-Dark toi esiin Thatcherin vahvuuden ja sitä kautta pääministerin vahvistuneen aseman parlamentin johtajana. Vertaus Falklandin sodan ja Euroopan yhteisön välillä on kuitenkin melko yliampuva, ja se kertoo konservatiivipoliitikkojen entistä kriittisemmästä asenteesta yhteisöä kohtaan, vaikka yksi väliaikainen kompromissi olikin jo saatu aikaan. Käyttämällä sotaa vertauskuvana Britannian ja EY:n suhteesta, Beaumont-Dark maalasi yhteisöstä kuvan kotimaansa oikeuksia uhkaavana vastustajana.

Beaumont-Darkin puheenvuoro ajoittui Britannian käyttämän veto-oikeuden kumoamiseen yhteisössä. Tämä oli omiaan lisäämään kritiikkiä yhteisöä kohtaan Britanniassa, jossa veto-oikeuden kumoaminen nähtiin laittomana toimintana ja maan sananvapauden rajoittamisena. Maassa oltiin myös vihaisia Ranskan presidentin mielipiteestä, jonka mukaan maatalouden hintoja ei voitu pitää kansallisena intressinä. Tämä lausunto nosti brittipoliitikkojen ”karvat pystyyn”, sillä he eivät suvainneet sitä, että heille saneltaisiin yhteisön taholta Britannian kansalliset intressit.

Thatcher vastasi Beaumont-Darkille seuraavasti:

We are entitled to reasonable and fair treatment. I believe that what has happened over the Luxembourg compromise, and the idea that we can go ahead with changes in the CAP without changes in the structure of the budget, is a breach of faith. We must now get changes in the structure of the budget to Britain's advantage.²⁸

Vastauksessaan Thatcher korosti Britannian oikeutta oikeudenmukaiseen ja reiluun kohteluun, jota se ei ollut saanut. Myös Thatcher kritisoi yhteisön toimintaa maan veton kumoamisessa, jonka hän näki rikkovan Britannian ja yhteisön välisen luottamuksen.

Budjettikysymyksen pitkittyessä konservatiivipoliitikkojen puheenvuoroissa korostui yhä vahvemmin toive siitä, että pääministeri Thatcher käyttäisi mitä tahansa keinoja budjettikysymyksen ratkaisuksi. Tällaisesta esimerkkinä toimii konservatiivipoliitikko John Wardin kysymys pääministerille:

I thank my right hon. Friend for that reply. Is she aware of the anger in the country at the latest attempt by the Brussels Commission to distort the figures for the Community budget? Is she further aware that she will have the support of the whole House if she takes the most vigorous action to resist such an underhand means of going about things?²⁹

Wardin puheenvuorossa nousee entistä vahvemmin konservatiivipoliitikkojen suoranainen vihamielisyys Euroopan yhteisöä kohtaan. Wardin puheenvuoro ajoittuu vuoteen 1983, jolloin, kuten aiemmin kävi ilmi, Britannia ei saanut aikaisempien vuosien tavoin palautuksia yhteisöltä. Ward sanoi suoraan Britannian kansassa heränneen vihaa Euroopan komissiota kohtaan. Käyttämällä komissiosta juuri nimitystä Brysselin komissio, Ward pyrki rakentamaan siitä kuvan Brysselin asioita ajavana ja Britanniasta kaukaisena toimielimenä, joka ei puolusta Britannian etuja eikä ole heidän puolellaan. Näin Ward vahvisti parlamentissa entisestään ajatusmallia, jossa Britannia ja EY ovat toistensa vastustajia. Tällä tavoin hän myös antoi oikeutuksen pääministerille käyttää kaikkia mahdollisia keinoja vastustaakseen yhteisön epärehellisiä ja epäreiluja toimintatapoja.

Thatcherin vastauksessa kuuluu siinäkin tyytymättömyys yhteisön päätöksiin:

I agree with my hon. Friend that the latest report by the Commission as its contribution to the budget problem is unsound, unhelpful and unacceptable, and we shall say so and act accordingly.³⁰

Thatcher oli vastauksensa perusteella aikaisempaa valmiimpi ottamaan käyttöön tiukemman neuvottelulinjan. Pääministeri alkoi hänkin kääntyä koston kannalle sanoessaan, että aikoo tehdä Britannian epäreilun kohtelun tiettäväksi ja toimia sen mukaisesti. Thatcher, kuten kaikki muutkin budjettikysymyksen osapuolet, alkoi olla kypsä ratkaisun saavuttamisen pitkittymiseen. Budjettikysymystä oli vuonna 1983 ”veivattu” jo neljä vuotta, joten ymmärrettävästi kaikkien osapuolten kärsivällisyys alkoi loppua.

Kritiikin muodot ja pääministerin kahdet kasvot

Artikkelissa esiintyneiden konservatiivipoliitikkojen pääministerille esittämät yksinkertaiset ratkaisuehdotukset kuvastavat niiden esittäjien näkemyksiä Euroopan yhteisöstä ja sen muista jäsenmaista. Samanlaiset näkemykset toistuvat monissa muissa vastaavanlaisissa puheenvuoroissa.³¹ Tuomalla esiin helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja, jotka lähes poikkeuksetta pitivät sisällään jonkun jäsenmaan tai koko yhteisön kiristämiseen tähtääviä keinoja, konservatiivipoliitikot paljastivat vähäisen arvostuksensa EY:ä kohtaan. Kiristystoimien esittäjät pitivät Britannian kokemaa epäoikeudenmukaisuutta niin suurena, että muidenkin jäsenvaltioiden tulisi kärsiä, jotta Britannian kärsimykset saataisiin hyvitettyä.

Ehdotuksillaan konservatiivipoliitikot myös yksinkertaistavat budjettikysymyksen ongelmat, vaikka todellisuudessa kyse oli hyvin monimutkaisesta kokonaisuudesta. Yksinkertaistamalla budjettikysymyksen helpoilla ratkaisuilla korjattavaksi asiaksi, konservatiivipoliitikot halusivat aikaan nopeita ratkaisuja, jotka osaltaan myös vahvistaisivat puolueen asemaa Britanniassa. Mitä kauemmin budjettikysymyksen ratkaisu veisi aikaa, sitä pahemmalta se näyttäisi kotimaanpolitiikassa, sillä Työväenpuolueen edustajat pystyisivät käyttämään sitä konservatiiveja vastaan sekä vahvistamaan omaa kannatustaan konservatiivien kustannuksella.

Pääministeri Thatcher korosti suurimmassa osassa vastauksistaan konservatiivipoliitikoille neuvotteluiden tärkeyttä budjettikysymyksen ratkaisussa. Pääministeri ymmärsi, ettei budjettikysymykseen ole helppoa ratkaisua, vaan se vaatisi pitkällisiä neuvotteluita. Kuitenkin osa Thatcherin ja koko Britannian parlamentin turhautumisesta johtui juuri siitä, etteivät muut yhteisön jäsenmaat ”tanssineetkaan Britannian pillin mukaan”. Vastavuoroisesti muut jäsenmaat turhautuivat Britanniaan, joka ei suostunut antamaan periksi omasta kannastaan ja neuvottelemaan budjettikysymyksen ratkaisusta niin, että se sopisi kaikille yhteisön jäsenille.

Useassa eri tutkimuksessa Thatcherin neuvottelutyyliä on kuvattu jääräpäiseksi ja kompromissihaluttomaksi. Muiden jäsenmaiden päämiehet eivät olleet kovinkaan hyvissä väleissä Thatcherin kanssa juuri hänen neuvottelutyylinsä tähden, mikä osaltaan eristi Britannian taistelemaan yksin asiansa puolesta.³² Samankaltainen tilanne on havaittavissa tämän hetkisissä Brexit-neuvotteluissa. Britannian pääministeri Boris Johnsonia on syytetty siitä, ettei hän ole edes yrittänyt saada sopimusta aikaiseksi ennen kuin viime hetkillä. Tämä on nähty Johnsonin taktiikkana, jonka tarkoituksena on tehdä EU:sta syntipukki Brexit-sopimuksen epäonnistumiselle.³³ Voidaan tulkita, että tarjotessaan huonoa sopimusta EU:lle Johnson pyrkii vierittämään syyt unionin niskoille. Tällöin Johnsonin on ollut mahdollista osoittaa oma halukkuutensa saada aikaan sopimus ja samalla syyttää EU:ta ehdottomuudesta. Sekä Thatcherin että Johnsonin tilanne oli siis lähtökohtaisesti sama: pääministerit pyrkivät vakuuttamaan oman maan kansalaiset ja parlamentti siitä, että he tekevät kaiken voitavansa neuvotteluiden kautta myymättä periaatteitaan. Muille jäsenvaltioille tilanne näytti silloin ja näyttää edelleen huomattavasti erilaiselta.

LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO

Lähteet

Commons and Lords Hansard 1803-2005. Commons and Lords Libraries, House of Commons (HC), Lontoo. http://hansard.millbanksystems.com/ (viitattu 18.12.2019)

Kirjallisuus

Boffey, Daniel; Carrol, Rory; Mason, Rowena & Oltermann, Philip 2019. ‘No 10 source: Brexit talks on brink of collapse after Merkel-Johnson call’ The Guardian 8.10.2019. https://www.theguardian.com/politics/2019/oct/08/boris-johnson-ready-to-give-up-on-brexit-deal (viitattu 18.12.2019).

Gamble, Andrew 1994. The Free Economy and the State: Politics of Thatcherism (2. painos). The Macmillan press LTD: Houndmills, Basingstoke, Hampshire ja Lontoo.

Geddes, Andrew 2013. Britain and The European Union. Palgrave MacMillan: Lontoo & New York. Hughes, Laura & Parker, George 2019. ‘Boris Johnson unleashes a Brexit blame game’ Financial Times 8.10.2019. https://www.ft.com/content/2d7d6150-e9b5-11e9-a240-3b065ef5fc55 (viitattu 18.12.2019).

Hughes, Laura & Parker, George 2019. ‘Boris Johnson unleashes a Brexit blame game’ Financial Times 8.10.2019. https://www.ft.com/content/2d7d6150-e9b5-11e9-a240-3b065ef5fc55 (viitattu 18.12.2019)

Loth, Wilfried 2015. Building Europe: A History of European Unification. De Gruyter Oldenbourg: Berliini.

Young, John W. 1993. Britain and The European Unity, 1945-1992. Macmillian Press LTD: Lontoo.