Euroopan yhdentymisen historia aloitetaan yleensä toisen maailmansodan jälkeen alkaneesta Länsi-Euroopan yhteistyöstä. Kieltämättä sotien jälkeisten vuosikymmenien taloudellinen integraatio muutti perustavanlaatuisesti maanosan kansainvälisiä suhteita, mutta 2000-luvulle tultaessa – finanssikriisin myötä – on alettu myös haastaa liberaalia narratiivia eurooppalaisuudesta ja Euroopan unionista, ja puhe Euroopasta kansallisvaltioiden yhteisönä on yleistynyt. Samalla historioitsijat ovat kääntäneet katseen eurooppalaisuuden nurjiin puoliin, kuten rasismiin ja totalitarismiin. Myös nykyisiä instituutioita edeltänyt natsi-Saksan ajatus Uudesta Euroopasta ja siitä säilyneet piirteet myöhemmässä kehityksessä ovat nousseet historioitsijoiden kiinnostuksen kohteiksi.¹

Kansallissosialistit olivat esittäneet heti valtaannousunsa jälkeen suurtilatalouden (Grossraumwirtschaft) suunnitelmia, joissa valtio ottaisi hallitsevan roolin talouselämässä ja ulkomaankauppaa rajoitettaisiin kotimaisen tuotannon kustannuksella. Ranskan valtauksen jälkeen kesällä 1940 näitä suunnitelmia laajennettiin käsittämään koko Eurooppa, mukaan lukien Suomi.² Suomi kävi tuolloin normaaleja kauppaneuvotteluja Saksan kanssa, jotka olivat tärkeitä purkautumisessa talvisodan jälkeisestä eristyksestä. Samaan aikaan Saksa oli jo valmistautumassa Barbarossa-suunnitelmaan, jossa Suomi olisi keskeinen pohjoinen lenkki. Molempien tarvitessa toisiaan neuvottelut kävivät jouheasti ja sopimus allekirjoitettiin 29.6.1940. Suomen kuulumisesta mainitun suunnitelman piiriin ei julkisesti huudeltu kummassakaan maassa mutta Saksan suunnitelman kyllä ymmärrettiin täälläkin muodostuvan kokonaisuudeksi, johon myös Suomen talous tavalla tai toisella joutuisi sopeutumaan.³

Talouden osalta natsi-Saksan suunnitelmat säilyivät pitkään kauniina lupauksina, kunnes muiden maiden raaka-aineiden hyväksikäyttöä alettiin tehostaa vuodesta 1942 lähtien. Tämä tiivistyneempi talouspolitiikka näkyi suomalaisissa sanomalehdissä lukuisina pikku-uutisina ”Euroopan” taloudellisista tuloksista ja suunnitelmista. Varsinkin tupakan ja muiden ylellisyystuotteiden saatavuuden parantumisesta kerrottiin useasti. ⁴ Tällaiset artikkelit olivat sopivaa palstantäytettä ja niiden kautta Euroopan käsite säilyi lehtien sivulla kauan sen jälkeen, kun se oli poistunut pääkirjoituksista; Eurooppa oli noussut otsikoihin erityisesti jatkosodan alussa muutaman kuukauden ajan, jolloin oikeistolehdet olivat kirjoittaneet Euroopan yhteisestä ristiretkestä kommunismia vastaan. ⁵

Tämän artikkelin tarkoituksena on tarkastella suomalaisten taloustoimijoiden suhtautumista natsi-Saksan pyrkimyksiin muokata maanosan talouselämä kansallissosialistisen aatteen mukaiseksi. Artikkelin lähteenä on ensisijaisesti Suomen Ulkomaankauppaliiton Talouselämä-lehti, jossa tarkasteltiin säännöllisesti kansainvälisen talouden tapahtumia. Toki artikkelissa otetaan huomioon myös Suomen ulkomaankaupan kaventuneet reunaehdot, mitä on ansiokkaasti käsitelty aiemmassa tutkimuksessa. Suomalaisten nuivan suhtautumisen syyt erotellaan artikkelissa yhteiskunnan sisäisiksi (valtiojohtoisuus), maailmantaloudellisiksi (omavaraiset suurelintilat) ja Euroopan sisäisiksi (pienten valtioiden alistettu asema).

Valtiojohtoisuus ja korporatismi

Mitä enemmän Suomessa tutustuttiin Uuden Euroopan suurtilatalouteen sekä kirjoitusten että käytännön sovellusten kautta, sitä vastenmielisemmäksi talousjohdon asenne tuli. Valtiojohtoisuus, eli ajan termein virastotalous oli tuttu mutta vieroksuttu aihe Suomessa jo rauhan vuosilta. Sotatilan poikkeusoloissa valtion puuttuminen talouselämään periaatteessa sallittiin ja asiasta esitetyt puheenvuorot jatkoivat ennen jatkosotaa käytyä kotimaista keskustelua. ⁶

Talouselämä suhtautui Saksan säännöstelytalouteen epäilevästi jo ennen sotaa, mutta hyväksyi sen välttämättömänä pahana maan tilanteen tasapainottamiseksi. Lehdessä luotettiin entistä vahvemman Saksan avaavan talouttaan ulkomaiselle kilpailulle, mikä tervehdyttäisi myös muiden maiden taloutta. Nämä toiveet hälvenivät tammikuussa 1939, kun Saksan valtionpankin pääjohtaja Hjalmar Schacht erotettiin. Tämän jälkeen Talouselämä kritisoi entistä suorasukaisemmin Saksan talouden kohentuneen kotimaisen kulutuksen kustannuksella ja varustelun hyväksi. ⁷

Poikkeuksena sääntöön Kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori O.W. Louhivuori pyrki yhdistämään fasistisen korporatismin ja liberaalin yksityisyritteliäisyyden. Hänen mukaansa Euroopan talousjärjestelmien uudistussuunnitelmia ”kannattaa suuri ja iäisyysarvoinen aate, yksilön, persoonallisuuden ja yksityisen yrittäjähengen arvon tunnustaminen, mutta samalla sen suojaaminen taloudellisella kilpatantereella.” Hän kutsui aatetta ”sosiaali-individualismiksi”. Manner-Euroopan talousjärjestelmien kehitystä oli tarpeen pitää silmällä, sillä ”Suomen kohtalot ovat sidotut Euroopan kohtaloihin.” Louhivuori esitteli aihetta monessa esitelmässä ja kirjoituksessa, jotka koottiin loppuvuodesta 1940 teokseen Uutta talousjärjestelmää kohti. ⁸

Toinen esimerkki oli turkulainen C. Axel J. Gadolin, joka valittiin Keskuskauppakamarin virkaa tekeväksi yliasiamieheksi talvisodan kiireisinä kuukausina. Ilmeisen impulsiivinen Gadolin oli kallellaan paitsi Saksaan myös poliittisesti äärioikeistoon. Hän johti kauppakamarin vierailua Saksaan elokuussa 1940, ja hän sai joulukuussa Berliner Börsen-Zeitungiin artikkelinsa ’Der Norden und die neue Ordnung’ (Pohjolan uusi järjestys), jossa perusteltiin Euroopan taloudellisten suhteiden muokkausta. Artikkeli kiinnitti niin Suomen Berliinin-lähetystön kuin poliittisen ja taloudellisen johdon huomion. Kotimaassakin Gadolin kannatti hintasäännöstelyä saksalaiseen malliin ja valtiojohtoisuuden lisäämistä talouselämässä: ”Näyttää siltä kuin ”kamariedustus” soveltuisi hyvin nyt lähestyvään aikaan.” Pian tämän jälkeen kesäkuussa 1941 yliasiamieheksi vaihdettiin Arvi Oksala, joka suhtautui varauksellisemmin sekä Saksaan että sen järjestelmään. ⁹

Suurelintilat vs. maailmantalous

Suurelintilataloudella tarkoitettiin ajatusta maailman jakautumisesta erillisiin lohkoihin, joilla olisi omat taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset piirteensä. Ajatusmallin mukaan jokainen suurelintila olisi omavarainen ja kävisi lähinnä sisäistä kauppaa. Hitler selitti kesäkuussa 1940 amerikkalaiselle journalistille antamassa haastattelussa johtoajatuksensa olevan: ”Amerikka amerikkalaisille, Eurooppa eurooppalaisille.” ¹⁰

Suomen näkökulmasta tuollainen lohkoutuminen oli kiistaton uhkakuva. Suomen puunjalostusteollisuus oli monen vuoden työllä murtautunut kansainvälisille markkinoille Pohjois-Amerikkaan ja Britanniaan. Näiden katoaminen joko kokonaan tai korkean tullimuurin taa aiheuttaisi maan taloudelle suoranaisen romahduksen. Esimerkiksi paperiviennistä vain vajaa kolmannes oli suuntautunut Saksan hallitsemalle alueelle. Puolittain lupailtu puunjalostuksen keskittäminen Suomeen oli heikko oljenkorsi, sillä Saksalla itselläänkin oli alan teollisuutta eikä se voinut liioin määräillä kilpailijamaa Ruotsia. Lisäksi Saksa lupasi lisätä investointeja Suomeen, mutta sekään ei vakuuttanut suomalaisia, sillä rahoitus kotimaisilta pankeilta riitti ainakin toistaiseksi. ¹¹

Kesällä 1941, vain viikkoa ennen Barbarossa-hyökkäystä Talouselämä pohti suurelintilan mahdottomuutta ja käänsi katseensa itään elintarvikkeiden tuontia varten: ”Ilman Neuvostoliiton alueelta tulevaa tehokasta tuotannollista tukea ei Eurooppa sodan pakosta syntyneenä taloudellisena kokonaisuutena tule elintarpeiden eikä raaka- ja polttoaineiden puolesta ajan pitkään toimeen”. Se myös pahoitteli, että ”Euroopan mantereen yhtenäistäminen on tosiasiallisesti viety melko pitkälle Saksan hegemonian merkeissä”, mikä ei yksipuolisena ollut kestävä keino tavoitteen saavuttamiseksi. ¹²

Jatkosodan alkukuukausina elintilan käsitteen arvostelussa on selvä tauko. Omavaraisuuden vaatimusta ymmärrettiin sodan vaatimana pakkona. Mutta ulkomaankauppaliiton vuosikokouksessa keväällä 1942 toimitusjohtaja Jaakko Kahma edellytti sodan jälkeiseltä taloudelliselta järjestelyltä, että ”pientenkin kansojen oikeus tuotantonsa jatkuvaan kehittämiseen luontaisten edellytystensä ja voimavarojensa, aineellisten ja henkisten, sallimissa rajoissa” turvataan. Hänen mukaansa ”oman taloudellisen kulttuurimme mahdollisimman rikkaaksi ja monipuoliseksi rakentaen parhaiten edistämme Euroopan ja koko ihmiskunnankin yhteistä parasta.” ¹³

Syyskuussa 1942 Talouselämä otti kritiikissään seuraavan askeleen eikä arvostellut suurtilatalouden eri piirteitä vaan korosti sen olevan kokonaisuudessaan Suomen etuja vastaan. Teollistuminen, vapaa kauppa ja pohjoismainen yhteistyö olivat suomalaisen talouden peruskivet, ja ne olivat myös Euroopan talouselämän rakentamisen avaimet. Vaikka vallitseva tilanne olikin näille periaatteille vastakkainen, voitiin sen oppeja kenties soveltaa sodan poikkeusolojen poistuttua. ¹⁴

Arvostelu kiihtyi hitain askelin ja sitä harrastettiin vähemmän tärkeillä palstoilla, kuten kirja-arvosteluissa. Lehdessä esiteltiin esimerkiksi Saksan maatalousministeri Herbert Backen kirjaa, jonka nojalla ”haukuttiin pystyyn” koko kansallissosialistinen talousjärjestelmä. Arvostelussa kiinnitettiin huomiota siihen ristiriitaan, ettei Saksa ollut saavuttanut omavaraisuutta omissa rajoissaan, vaan oli pakotettu tämän vuoksi laajentumaan ja keksimään tälle perusteluksi elintilan käsitteen. Työllisyyspolitiikkakaan ei näyttänyt järin tehokkaalta vaan työttömyyttä oli hoidettu byrokratiaa lisäämällä. ¹⁵ Vuoden 1942 viimeisessä numerossa luovuttiin myös poikkeusolojen tekosyystä, kun lehdessä todettiin Euroopan olevan kysynnän lisääntyessäkin liian pieni Suomen puutavaran viennille. ¹⁶

Yleisen sotatilanteen muututtua Stalingradin taistelun jälkeen Talouselämä ei voinut käsittää, ”että meidän pitäisi rauhan kerran palattua jatkuvasti sulkeutua kuoreemme pyrkimättä kehittämään taloudellisia ja muita rauhanaikaisia suhteitamme Euroopan ulkopuolella olevien maiden ja kansojen kanssa.” Muualla kirjoituksessa tulee selväksi, että tällä tarkoitettiin Neuvostoliittoa, joskin samalla edellytettiin erityistä varovaisuutta. ¹⁷ Vuoden loppuun mennessä lehti jatkoi lähentymistään Neuvostoliittoon. Se oli yhä sitä mieltä, että kommunistisena Neuvostoliitto on etääntynyt Euroopasta, mutta totesi tämän etääntymisen olevan selvin esimerkki esteistä tiellä kohti ”tietoisuutta Euroopasta yhtenä kokonaisuutena, maanosana.” ¹⁸ Neuvostoliitto oli siis lehden mukaan osa Eurooppaa, ja sen oli ensin itse ratkaistava suhteensa muuhun maanosaan.

Samassa artikkelissa Talouselämä tiivisti lehden palstoilla aiemmin esitetyt mielipiteet, että ”tähänastista paremman työnjaon ja voimavarojen entistä järkiperäisemmän käytön aikaansaaminen Euroopan taloudessa” oli Suomen etujen mukaista. Mikäli lehden neuvoja seurattaisiin, ”tullimuurit Euroopassa madalletaan niin, että ne eivät muodosta estettä todella kilpailukykyisten tuotteitten tiellä, ja että kartellisopimuksia monille maille yhteisillä tärkeillä tuotantoaloilla yleisen valvonnan alla kehitetään edelleen siltä pohjalta, joka jo ennen sotaa luotiin.” Tämä takaisi tuotannon siirtymisen sille parhaiten soveltuvalle alueelle ja seurauksena ”tavaranvaihto ja taloudellinen vuorovaikutus Euroopan maiden kesken voisi kehittyä entistä paljon laajempaan mittaan.” Kauppa Euroopan ulkopuolelle oli Suomelle välttämätöntä, mikä ”ei ole ristiriidassa solidaarisuutemme kanssa Eurooppaa kohtaan.” Euroopan järjestely tarjosi lujemman perustan lähteä merta edemmäs kauppaan. ¹⁹

Pienten yhteistyöllä ohi Euroopan keskuksen

Keväällä 1939 C.G.E. Mannerheim oli kirjoittanut sisarelleen Evalle: ”Myös meillä täällä Pohjolassa on täysi syy alkaa tuntea itsemme levottomiksi. Euroopan kansat pyritään yksinkertaisesti muuttamaan valkoisiksi neekereiksi, joiden on palveltava Kolmatta valtakuntaa.” ²⁰ Mannerheimin huoli ja sanavalinta oli sikäli perusteltua, että natsi-Saksa toi monia piirteitä siirtomaahallinnosta Eurooppaan. Kun sillä ei ollut alusmaita muualla, se riisti oman maanosan kansoja. ²¹ Uudessa Euroopassa oli vain valloittajia ja valloitettuja.

Jatkosodan alettua tosin Suomessakin huumaannuttiin valloitettujen alueiden mahdollisuuksista. Myös Talouselämä visioi voiton hedelmiä: ”Ukrainan viljantuotanto, Kaukaasian öljyrikkaudet ja monet muut tuotantolähteet […] on saatava eurooppalaisin organisoimis- ja tehostamismenetelmin järkiperäisesti käytetyiksi koko maanosan ja sitä kautta maailmantalouden hyväksi.” Aiemman kantansa mukaisesti lehti iloitsi, että luonnoton ”Venäjän taloudellinen ja tuotannollinen eristäytyminen” oli päättymässä. Se myös odotti Euroopan saavan uusia liittolaisia Neuvostovallan ikeestä vapautuvista kansallisuuksista. ²² Vastaavia esimerkkejä Suomen valloituksista Itä-Karjalassa ja niiden yhteydestä muuhun Eurooppaan on vähän, mikä selittyy suurelta osin sensuurilla. Saksassa oli kielletty aprikoimasta tulevan Euroopan olemusta jo kesäkuun alussa 1941. Samaa suositeltiin myös Suomelle, jossa viranomaiset valmiiksi halusivat rajoittaa keskustelua sodan päämääristä. Heinäkuussa täälläkin määrättiin välttämään kirjoittelua Neuvostoliiton ja Karjalan tulevaisuudesta. ²³

Uuden Euroopan taloussuunnitelmat näyttivät lujittavan Euroopan jakoa teollistuneeseen keskukseen ja maatalousvaltaisiin reuna-alueisiin. Kansallissosialismin mukaan teollisuutta oli yliarvostettu ja kaupungit olivat ”varsinaisia synnin pesiä”. Maatalouden omavaraisuus saavutettaisiin paitsi tehostamalla tuotantoa myös valloittamalla lisämaata idästä. Jotkut suomalaiset löysivätkin tuttua ajattelua alkutuotannon ja maaseudun korostamisessa. ²⁴ Yksi heistä oli edellä mainittu C. Axel J. Gadolin, joka raportissaan syksyllä 1940 mietti Euroopan tulevaisuutta. Suomen kaltaisten pikkuvaltioiden säilyminen itsenäisenä oli epätodennäköistä vaan niiden osana oli tyytyä ”raaka-aine- ja puolivalmistemaa -tyyppiin”. Tätä Gadolin ei näytä panneen pahakseen, vaan hän tahtoi tehostaa Suomen markkinointia Saksan puumarkkinoille. ²⁵

Metsät luonnonvarana ja siitä kehittynyt teollisuus oli Suomen vahvin linkki uuden Euroopan talouteen. Kesäkuun 1940 kauppaneuvottelujen aikana saksalaiset olivat ilmaisseet halunsa kehittää puunjalostusalan kauppaa yhdessä muiden tuottajamaiden kanssa. Tarjous kuulosti suomalaisten korvissa kaikin tavoin epäilyttävältä mutta siitä ei voitu kieltäytyäkään. Sen sijaan suomalaiset ryhtyivät norjalaisten ja ruotsalaisten kollegojen kanssa viivytystaisteluun laajentamalla sotien välillä perustettuja yhteispohjoismaisia kartelleja eli Scan-järjestöjä. He ehdottivat väljää kattojärjestöä, joka lähinnä keräisi tilastoaineistoa ja muutenkin vain avustaisi jäsentensä toimintaa. Tahmeiden neuvottelujen jälkeen Vereinigung Internationaler Papier- und Pappen-Kartelle:n perustava sopimus allekirjoitettiin Tukholmassa keväällä 1941. Näennäisesti siinä oli pohjoismainen enemmistö mutta Saksa määräsi miehittämänsä Norjan käyttäytymistä. Suomi ja Ruotsi eivät kiirehtineet sopimuksen ratifiointia ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon se osti kaiken liikenevän paperin sopimuksesta välittämättä. Kartellin voimaansaattaminen päätettiin siirtää sodanjälkeiseen aikaan. ²⁶ Paperikartelli oli sananmukaisesti paperikartelli.

Toinenkin Euroopan suurtilatalouden sovellus meni Suomessa metsään – ilmauksen molemmissa merkityksissä. Elokuussa 1940 Eisenachiin Keski-Saksaan kokoontui yhteensä seitsemän maan edustajia kehittämään saha- ja puutavarateollisuuden kauppaa hintasääntelyllä ja vientikiintiöillä. Asiaa pohtimaan asetettiin toimikunta, joka Suomessa tunnettiin vetäjänsä mukaisesti (Wilhelm) Parchmannin komiteana. Valmistelujen jälkeen Suomi, Ruotsi, Tanska ja Saksa perustivat 23.1.1942 komission yhtenäistämään Itämeren ja Pohjanmeren alueiden puutavaran kauppaa, mitä Saksassa pidettiin suorastaan suurtilatalouden läpimurtona. Kun mukaan liittyi vielä kuusi akselivaltaa, sen nimeksi vakiintui Euroopan puukomissio. Toiminta ei kuitenkaan edennyt alustavia suuntaviivoja pidemmälle. ²⁷

Vaikka metsäteollisuuden yhtenäistämissuunnitelmat jäivät toteutumatta, Suomen tapaisille pikkuvaltioille suunniteltu alistettu asema tuli selväksi jatkosodan alkukuukausina monissa yhteyksissä. Joulukuussa 1941 Helsingissä luennoinut, Deutsche Allegemeine Zeitungin taloudellisen osaston päätoimittaja, Josef Winschuh kävi lähettiläs Wipert von Blücherin luona lounaalla, jonne oli kutsuttu myös kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tanner. Tanner toisti Suomen viennin tarvitsevan laajempia markkinoita ja lisäksi häntä huolestutti Suomen tulevaisuus raaka-ainetuottajana. Winschuh puolusti Euroopan kokonaisuutta, jonka menestyksestä pienetkin jäsenmaat hyötyisivät. Blücher yritti toimia välittäjänä ja vakuutti Suomen metsäteollisuudella olevan markkinoita sodanjälkeisessä Saksassa ja Euroopassa. ²⁸ Blücher kysyi vastaisuuden varalle neuvoja Berliinistä, miten vastata suomalaisten huoliin. Ne tulivat tarpeeseen muutamaa kuukautta myöhemmin, kun presidentti Risto Ryti otti esille vaaran Suomen jäämisestä raaka-ainetuottajaksi. Blücher kertoi saatujen ohjeiden mukaisesti Saksan ottavan aseveljien toivomukset huomioon. ²⁹

Kahdenvälinen tavaranvaihtokauppa eli clearing oli natsi-Saksan ulkomaankaupan ytimessä alusta alkaen. Valuuttapulan takia kauppavaihtoa hoidettiin luotolla. Viennin ja tuonnin ollessa epätasapainossa alijäämä hoidettiin luotottamalla toista osapuolta. Saksalaisten nimenomaisena pyrkimyksenä oli sitoa kauppapolitiikallaan itäisen Keski-Euroopan maita ostamalla niiltä suurin määrin raaka-aineita. Selvitystilin kautta Saksa pääsi määräävään asemaan maiden viennissä ja käytännössä ne rahoittivat Saksan sotataloutta. Ranskan valtauksen jälkeen näitä kahdenvälisiä sopimuksia aloitettiin yhdistää eli luotiin clearing-keskus, joka hoitaisi Euroopassa käytävän kansainvälisen kaupan. ³⁰

Saksalaisten järjestelyllä oli välillisiä vaikutuksia Suomeenkin asti jo sotaa edeltävänä aikana. Talouselämä toi syksyllä 1938 esille pelkonsa siitä, ”että Saksa pyrkii aikaa myöten tyydyttämään näitten maitten teollisuustavarain tuonnin mahdollisimman tarkkaan, jolloin meidänkin vientimme sinne vaikeutuisi.” Tämä ei kuitenkaan näyttänyt hälyttävältä, sillä viennin päämarkkinat olivat lännessä. ³¹ Suomi oli saanut Saksan kanssa sovittua kesällä 1940 clearingin suhteen verrattain suotuisaksi ja välirauhan aikana tehdyt sopimukset suojasivat Suomea. Lisäksi suomalaiset olivat tietoisia sopimukseen liittyvistä riskeistä ja varoivat viemästä Saksaan ylenpalttisesti tuotteitaan eikä alijäämää maiden välille juuri syntynyt. Koska Suomen ulkomaankauppa suuntautui jatkosodan aikana lähes kokonaan Saksaan, Euroopan clearing-keskus ei Suomen ulkomaankaupassa juuri näkynyt. Suhteet muihin Euroopan maihin olivat paitsi heikkoja, ne myös säilyivät kahdenvälisinä. Toisaalta Saksa pakotti huhtikuussa 1941 Suomen ja Norjan käymään kauppaansa Berliinin kautta. ³²

Tästä huolimatta yrityksenä vähentää clearing-keskuksen vaikutusta ministeri Väinö Tanner johti liike-elämän matkaseuruetta Wieniin syys-lokakuussa 1941. Jopa Ulkomaankauppaliiton matkaa varten laatimassa saksankielisessä lehdessä Tanner asettui Saksan pyrkimyksiä vastaan. Hän toivoi, ”että Euroopan taloudellisia oloja sodan jälkeen uudelleen järjestettäessä edellytykset tavaranvaihtoon eri maiden kesken mahdollisimman laajassa mitassa turvataan.” Tämä oli taannut Suomen voimakkaan nousun itsenäisyyden aikana ja se olisi avain myös Euroopan tulevaan kehitykseen. ”Taloudelliseen vuorovaikutukseen ja tavaranvaihdon vapauteen perustuva uudelleenjärjestely Euroopassa ja koko maailmassa on siten Suomen elinehtojen ja käsityksemme mukaan myöskin kaikkien muiden maiden etujen mukaista.” ³³

Matkan pääkohde oli Wienissä järjestetyt messut, josta ei ollut pitkä matka Bratislavaan eikä Zagrebiin edistämään vientiä. Slovakian kanssa Suomi solmikin kauppasopimuksen alkuvuodesta 1942, mikä ei kuitenkaan noussut merkittäväksi. Kun Suomen ja Kroatian kauppa siirtyi clearing-keskukseen keväällä 1942, Talouselämä ei paljoa odottanut: ”Maamme kauppavaihto Kroatian kanssa ei tuotanto-alojen melkoisen yhtäläisyyden vuoksi varmaan muodostu hyvin suureksi.” Vaihdannan tarkemmista ehdoista yhä neuvoteltiin. ³⁴

Tannerilta kysyttiin matkansa aikana mielipidettä ”uudesta taloudellisesta Euroopasta” mutta hän väisti kysymyksen toteamalla, ettei tunne asiaa tarpeeksi. Sen sijaan hänelle kelpaisi ”Euroopan Yhdysvallat, joissa tullirajat olisivat poistetut.” Haastattelussa Tanner viittasi lisäksi ”pohjoismaisten kansojen yhdenmukaiseen demokraattiseen ajatteluun” ja ”ilmaisi toivomuksensa, että pohjoismainen yhteenkuuluvaisuus säilytetään.” ³⁵ Ulkomaankauppaliitto oli kannattanut pohjoismaiden yhteistyöstä jo rauhan aikana mutta aihe jäi taka-alalle Tanskan ja Norjan valtausten jälkeen. Ne palasivat Talouselämään lokakuussa 1942, mutta suuremmalla voimalla vuoden vaihduttua. Pohjolasta kirjoitettiin jo niin paljon, että eräs kirjoittaja pelkäsi syytöksiä opportunismista. Liittovaltio oli pohjoismaiden välillä kansallisten erikoispiirteiden takia haihattelua mutta vaatimattomampaan yhteistyöhön oli syytä ryhtyä erityisesti puolustuksessa. ³⁶

Pohjoismainen tie tuli selväksi Ulkomaankauppaliiton vuosikokouksessa huhtikuussa 1943, jonne oli kutsuttu useita ruotsalaisia talousvaikuttajia. Presidentti Risto Ryti kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Ulkomaankauppaliiton puheenjohtaja Jaakko Kahma totesi selväsanaisesti, että ”Euroopan mantere, johon perustuvasta talous- ja tavaranvaihtojärjestelmästä viime aikoina on ollut paljon puhetta, on liikkuma-alaksemme liian ahdas.” Pohjoismaita yhdisti tarve pitää maailma vapaana kaupankäynnille, ja sen edistämiseksi voitiin helposti tehdä yhteistyötä. ³⁷ Pienten valtioiden Pohjola oli vaihtoehto Saksan keskusvallalle.

Taloudellisesta Uudesta Euroopasta kirjoiteltiin sanomalehdistössä hiljentyneenä jatkosodan loppuun asti. Talouselämä esitteli vielä elokuussa 1944 saksalaisten viimeisintä ehdotusta lainan saamiseksi Euroopan mailta, mikä näytti ”myöhäissyntyisenä lisänä siihen Saksan johdon alaisen Euroopan kaavailuun, jota Saksassa varsinkin sodan alkuvuosina harrastettiin”. Tuomio oli tyly: ”se multilateralisen clearingin järjestelmä, jota Saksan propaganda sodan alkuaikoina ylisti, epäonnistui melko täydellisesti.” ³⁸

Johtopäätökset: kolmen tason kieltäytyminen

Suomalaisen liike-elämän suhtautuminen natsi-Saksan taloussuunnitelmiin ja Uuden Euroopan ajatukseen oli periaatteellisen torjuvaa. Liikemiehet kaihtoivat poliitikkojen sekaantumista asioihinsa ja entistä huolestuttavampaa oli, mikäli tuo sekaantuminen tuli ulkopuolelta ja halusi rajoittaa maan teollistumista, joka oli vaivoin löytänyt markkinoita Euroopan ulkopuolelta. Yhteiskunnallisiin perusteisiin vedottiin sodan aikana vähemmän kuin ulkopoliittisiin, mutta kielteinen asenne Saksan malliin oli ehtinyt tulla selväksi jo ennen sotaa. Arvostelua vältettiin mitä ilmeisemmin ulkopoliittisista syistä, mutta siihen palattiin vähitellen jatkosodan alkukuukausien jälkeen ja sensuurioloista huolimatta arvostelu jatkui sodan loppuun saakka. Sanojen lisäksi talouselämässä suojauduttiin Saksan pyrkimyksiltä tiivistämällä keskinäistä ja pohjoismaista yhteistyötä. Samoin valtiollisessa johdossa – etunenässä Tanner ja Ryti – oltiin samaa mieltä.

Toki Suomessa esiintyi myös kansallissosialistista talousajattelua ymmärtäviä äänenpainoja. Tämän artikkelin ulkopuolella olevissa fasistilehdissä kannatettiin Saksan ylivaltaa Euroopassa ja talouselämän uudistamista kapitalismin raunioille. Axel Gadolin ja O.W. Louhivuori olivat poikkeuksia, jotka korostavat talouselämän enemmistön vieroksuvaa suhtautumista. He olivat niin pieni vähemmistö, ettei keskustelua päässyt syntymään.

LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO

Sanomalehtiaineisto

Talouselämä 1938-1944

Kirjallisuus

Aunesluoma, Juhana 2007. Metsäteollisuuden maa 3. Paperipatruunat. Metsäteollisuus sodassa ja jälleenrakentamisessa 1939–1950. SKS, Helsinki.

Blücher, Wipert 1950. Suomen kohtalonaikoja. Muistelmia vuosilta 1935–1944. WSOY, Helsinki.

Gosewinkel, Dieter (toim.) 2015. Anti-Liberal Europe. A Neglected Story of Europeanization. Berghahn, Oxford.

Brunet, Luc-André, 2017. Forging Europe. Industrial Organisation in France, 1940–1952. Palgrave Macmillan, London.

Heikkilä, Pauli 2017. Tasavalta vai tasapaino? Suomalaiset keskustelut Paneuroopan ja Uuden Euroopan yhdentymissuunnitelmista 1923–1945. SKS, Helsinki.

Heikkinen, Sakari 2000. Paperia maailmalle. Suomen paperitehtaitten yhdistys - Finnpap 1918–1996. Otava, Helsinki.

Hietala, Marjatta 2006. ’Tutkijat ja Suomen suunta’ teoksessa Marjatta Hietala (toim.) Tutkijat ja sota. Suomalaisten tutkijoiden kontakteja ja kohtaloita toisen maailmansodan aikana. SKS, Helsinki.

Jägerskiöld, Stig 1973. Mannerheim rauhan vuosina 1920–1939. Otava, Helsinki.

Kluke, Paul 1955. ’Nationalsozialistische Europaideologie’ julkaisussa Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte 3, 240–275.

Louhivuori, O.W. 1940. Uutta talousjärjestelmää kohti. Otava, Helsinki.

Manninen, Ohto 1980. Suur-Suomen ääriviivat. Kirjayhtymä, Helsinki.

Mazower, Mark 1999. Dark Continent. Europe’s Twentieth Century. Penguin Books, St. Ives.

Mazower, Mark 2008. Hitler's Empire. How the Nazis ruled Europe. Penquin Press, New York.

Neulen, Hans Werner 1987. Europa und das 3. Reich. Universitas, München.

Paavolainen, Jaakko 1989. Väinö Tanner, patriootti. Elämäkerta vuosilta 1937–1966. Tammi, Helsinki.

Rusi, Alpo 1982. Lehdistösensuuri jatkosodassa. Sanan valvonta sodankäynnin välineenä 1941–1944. SHS, Helsinki.

Salewski, Michael 1985. ’Ideas of the National Socialist Government and Party’ teoksessa Walter Lipgens (toim.),Documents on the History of European Integration, volume 1. Continental Plans for European Union 1939–1945. Walter de Gruyter, Berliini.

Seppinen, Ilkka 1983. Suomen ulkomaankaupan ehdot 1939–1944. SHS, Helsinki.

Vesikansa, Jyrki 1993.Talouden vapauden puolesta. 75 vuotta Keskuskauppakamarin toimintaa. Otava, Helsinki.