Kirja-arvio: Myyttiset naissoturit
Jenni Lares
Karolina Kouvola kirjoittaa uusimmassa tietokirjassaan Sodan kuningattaret amatsoneista valkyrioihin (SKS, 2019) enemmän tai vähemmän myyttisistä naissotureista. Amatsonien ja valkyrioiden legendat ovat kiehtoneet ihmismieliä jo vuosisatoja, mutta teoksen naiskaartissa on myös historiallisempia hahmoja Jeanne d’Arcista samurainaisiin.
Teos on jaettu tunnettujen soturinaisten mukaan erillisiin lukuihin. Naiset on valittu historiallisista kulttuureista niin Euroopasta, Lähi-Idästä, Japanista kuin Afrikastakin. Kouvola asettaa taidokkaasti erilaiset naissoturit aikansa kontekstiin ja esittelee joka pääluvun aluksi naisen asemaa kyseisessä kulttuurissa. Näin myös naisen sotilaallisuus normina tai poikkeuksena tulee näkyvämmäksi. Kouvola on uskontotieteilijä ja teologian maisteri, joten monen naisen kohdalla pääpaino on niissä merkityksissä, joita aikalaiset tai jälkipolvet ovat halunneet myytille antaa. Joistain soturinaisista, kuten amatsoneista, ei varsinaisia historiallisia tai arkeologisia lähteitä olekaan saatavilla, joten koko naisten soturiheimon olemassaolo on varsin hyvin perustein asetettu kyseenalaiseksi. Myös Jeanne d’Arcin kohdalla aito keskiaikainen oikeudenkäynti on paisunut todellisuutta suurempiin mittasuhteisiin jo omana aikanaan, jolloin itse myytin käsittelystä tulee jopa alkuperäistarinaa mielenkiintoisempi.
Sodan kuningattaria voi pitää jonkinlaisena jatkeena Kouvolan aiemmalle tietokirjalle Soturit assassiineista samuraihin (SKS, 2017). Myös Sotureissa pääpaino oli myyttiset mittasuhteet saaneissa sotajoukoissa, joiden legendat elävät populaarikulttuurissa edelleenkin. Osa näistä ryhmistä on päätynyt naisnäkökulmasta myös Sodan kuningattariin, jossa käsitellään sekä naissamuraita että viikinkimytologian valkyrioita ja kilpineitoja. En tiedä, onko Kouvolan tarkoitus alun perinkin ollut kirjoittaa miehistä ja naisista erikseen, sillä Soturit keskittyy maskuliiniseen väkivaltakulttuuriin, jossa naiset toimivat lähinnä houkutuslintuina, apulaisina tai pelastuskohteina. Sodan kuningattarissa naiset nousevat sodan jumalattariksi, taitaviksi strategeiksi ja myyttisiksi sotilaiksi.
Naiset osallistuvat sotaan ja väkivaltaan monissa eri rooleissa, ja kuten Kouvola kirjoittaa, sota ei ole koskaan ollut pelkästään miesten asia. Kautta historian ja vielä nykyäänkin naiset osallistuvat sotaan siviileinä ja huoltojoukkoina tai sotilaina, joko naisosastoissa, miesten kanssa tai mieheksi tekeytyen. Naiset myös johtavat armeijoita. Kouvolan teos keskittyy naisiin sotilaina ja sotajoukkojen johtajina, ja huoltojoukot sekä mieheksi naamioituneet jäävät kirjan rajauksen ulkopuolelle.
Kouvola kirjoittaa sodan naisista historian hiljaisena puolena, unohdettuna ja vaiettuna asiana. Kuitenkin sotivien naisten myytti on yleinen monessa kulttuurissa, eikä Britannian soturikuningatar Boudiccaa tai vanhan testamentin Juditia voi pitää kovin unohdettuina hahmoina. Sodassa nainen on yleensä kuriositeetti ja poikkeus, sillä nainen lähtökohtaisesti luo elämää eikä tuhoa sitä. Nainen toimiikin monessa kulttuurissa vastakohtana ja vertailun välineenä, jonka avulla rakennetaan naisen oikean paikan lisäksi myös hyvää miehisyyttä ja soturikunniaa. Soturinaisia voi käyttää ja on käytettykin myös opettavaisina esimerkkeinä. Vanhan testamentin Juditin tarina toimi kristillis-juutalaisessa perinteessä esimerkkinä uskollisesta ja kunniallisesta naisesta, joka suojeli omaa kansaansa älynsä ja kauneutensa avulla. Judit surmasi juutalaisia uhanneen kuningas Nebukadnessarin sotapäällikön Holoferneen, kun tämä oli pitojen jälkeen sammunut vuoteeseensa. Holoferneen päätä miekalla irti leikkaava Judit oli suosittu kuva-aihe länsimaisessa taiteessa vielä 1600-luvulla. Naispuolisia sotureita käytetään nykyään myös feministisen voimaantumisen välineenä. Kouvola nostaa tästä esimerkiksi 1990- ja 2000-lukujen populaariviihteen soturinaiset, kuten Xenan, Aliens-elokuvasarjan Ripleyn ja Ihmenaisen, amatsonien prinsessan.
Muuttuva sukupuolikäsitys
Kouvola tekee hyvän työn asettaessaan jokaisen soturinaisen oman aikansa kontekstiin, sillä monesti suhtautumista taistelevaan naiseen rajoittaa moderni eurooppalainen tapa ajatella. Etenkin viktoriaaninen perhekäsitys sekä ajatus naisen tunteellisuudesta ja heikkoudesta vaikuttavat kuvaan menneisyydestä, vaikka historiasta tunnetaan monia muitakin tapoja käsittää sukupuoli ja niiden erilaiset roolit.
Modernin eurooppalaisen sukupuolikäsityksen yleistäminen menneisyyden kulttuureihin on viime aikoina saanut paljon kritiikkiä, ja tätä kriittisyyttä myös Kouvolan teos edustaa. Pidin erityisesti siitä, että viikinkimytologian tarunomaisia valkyrioita ja kenties todellisia kilpineitoja käsittelevään lukuun oli nostettu esiin arkeologinen kriisi menneisyyden vainajien sukupuolimäärittelyn osalta. Monet haudat on hauta-antimiensa perusteella luokiteltu miesten tai naisten haudoiksi, mutta modernit analyysimenetelmät ovat paljastaneet, että jotkut geeneiltään tai luustoltaan naistyypilliset onkin haudattu runsaiden aseiden kanssa. Monet kuningashaudat ovat saaneet uuden tulkintansa, ja nämä löydöt ovat pakottaneet tutkijat ajattelemaan uudestaan historiallisia sukupuolirooleja.
Kouvola muistuttaa, että tällaiset asehautaukset, joiden vainaja onkin naistyypillinen, eivät kerro suoraan naisten sodankäynnistä. Miekalla tai muilla aseilla voi olla aikalaisille symbolimerkityksiä johtajuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta. Aseiden kanssa haudatut ruumiiltaan naistyypilliset vainajat voivat olla esimerkkejä transsukupuolisuudesta, ja kenties he ovat eläneet yhteiskunnassaan miehinä. Toisaalta, jos asehaudan vainaja onkin miestyypillinen, harva pohtii miekan symboliikkaa tai sitä, miltä vainajan sukupuoli ympäröivälle yhteisölle näytti, vaan nämä haudat tulkitaan lähes poikkeuksetta soturihaudoiksi. Tulisiko siis naistenkin asehautaukset tulkita soturihaudoiksi, vai tarkastella sukupuolikäsityksiä laajemmin myös miesten osalta?
Sukupuoliroolien lisäksi myös seksuaalisuus tulee teoksessa käsitellyksi. Kouvola esittää, että moni soturinaismyytti saa voimansa seksittömyydestä. Tämä sopii ajatukseen siitä, että nainen ei voi samanaikaisesti sekä luoda että tuhota elämää, vaan näistä valitaan aina toinen. Seksittömyyden ja haluttomuuden ideaali näkyy esimerkiksi Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnissä, jossa käytettiin huomattavasti aikaa sen selvittämiseen, oliko Jeanne todella neitsyt. Jeannen neitsyys kertoi hänen viattomuudestaan ja näkyjensä oikeellisuudesta, sillä muuten hänet olisi nähty seksin turmelemana ja näkyjen johtuneen himokkuudesta sekä saatanallisesta johdatuksesta. Myös myyttisten amatsonien kerrottiin olevan haluttomia, ja harrastavan seksiä vain lisääntymistarkoituksissa, jotta naisten heimo säilyisi elinvoimaisena. Juditin tarinalle siveys ja puhtaus ovat oleellisia, sillä jos hän olisi vietellyt vihollisjoukon sotapäällikön häpeälliset aikeet mielessään, ei hän olisi voinut toimia esimerkkinä nuorille naisille. Toisaalta kuvauksia soturinaisista on myös erotisoitu ja käytetty miehisen fantasioinnin välineenä. Amatsonit on seksualisoitu monessa yhteydessä, eikä termin eroottinen vivahde ole nykyäänkään vieras. Afrikkalaisen Dahomeyn kuningaskunnan naissotureita on 1800–1900-lukujen taitteessa tuotu Eurooppaan myös eroottiseksi viihteeksi.
Naisen toiseus
Karolina Kouvola esittelee monipuolisesti soturinaisista kertovia kirjallisia, kuvallisia ja arkeologisia lähteitä, mutta näiden vähäisyyden takia monen tarinan kohdalla oleellisempia ovat eri aikoina ja eri kulttuureissa tehdyt tulkinnat. Nainen on monesti myyttinen ”toinen”, josta kirjoitetaan miespuolisen tarkkailijan toimesta. Muutamassa teoksen käsittelemässä ryhmässä, japanilaisissa naissamuraissa sekä afrikkalaisen Dahomeyn kuningaskunnan naissotureissa, toiseuttava katse ei ole vain miehinen vaan myös länsimainen. Etenkin Dahomeyn naissoturit alettiin länsimaisessa kolonialismissa nähdä myyttisinä amatsoneina, joita laivattiin eurooppalaisiin sirkuksiin ja kuriositeettinäyttelyihin esittelemään asetaitojaan. Harvat näistä naisista olivat alkuperäisiä kuninkaallisen naiskaartin jäseniä, vaan tärkeintä esityksissä oli erotisoitu eksoottisuus ja viihdyttävyys nimenomaan miehille.
Mitä sodan kuningattaret sitten kertovat nykyisyydestä? Ainakin sen, kuinka historian- ja kulttuurintutkimuksen kenttä on viime vuosikymmeninä muuttunut. Naispuoliset tutkijat ovat ravistelleet koko menneisyyttä koskevaa tutkimuskenttää uusilla kysymyksenasetteluilla ja tulkinnoilla, mikä heijastuu myös soturinaisten tutkimukseen. Esiin on nostettu sekin, kuinka mieheys on sukupuoli eikä normi, jota vasten muuta yhteiskuntaa peilataan. Tämä mahdollistaa miehisen väkivaltakulttuurin tutkimisen tapana esittää sukupuolta ja suhteessa oman aikansa kontekstiin. Myös naissoturien yleisö on muuttunut: nykyisen populaarikulttuurin taistelevia naisia ei ole enää tarkoitettu vain miesten katseltaviksi vaan myös naisten samaistumiskohteiksi.
Teoksessa on riittävästi kontaktipintaa tavalliselle, historiasta kiinnostuneelle lukijalle, jotta henkilöiden esittelyn jälkeen voidaan pohdinnoissa mennä syvemmälle ja nostaa esiin vähemmän tunnettuja sodan kuningattaria. Kouvolan analyyttinen näkökulma, lähdekriittisyys ja tietokirjalle sopiva kontekstoinnin taso johdattavat pohtimaan naiseutta, sukupuolikäsityksiä ja väkivaltaa uusista näkökulmista. Kiehtovat tarinat ja yleistajuinen tapa kirjoittaa erilaisista kulttuureista tekevät teoksesta helpon ja nopean lukea. Oikeiden vastauksien sijaan teos tarjoaa erilaisia näkökulmia ja uusia ajattelutapoja.
Sodan kuningattaret amatsoneista valkyrioihin sopii helppolukuisuutensa ja selkeytensä ansiosta monenlaisille yleisöille. Näin ennen joulua sen voi kääräistä pukinkonttiin historiasta kiinnostuneille aikuisille sukupuolesta riippumatta. Teoksessa on jonkin verran kuvauksia väkivallasta ja julmuuksista, joten varhaisteinien sijasta teos soveltuu paremmin lähes aikuiselle lukijalle. Ja toki nuorille naisille: feministinen voimaantuminen ei ole missään nimessä halventava termi.
Kouvola, Karolina. Sodan kuningattaret amatsoneista valkyrioihin. SKS, 2019. 304 s.