Squid Game (2021) on eteläkorealaisen Hwang Dong-hyukin ideoima, kirjoittama ja ohjaama sekä suoratoistopalvelu Netflixin julkaisema draamasarja, jossa taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset värvätään pelastuksen toivossa osallistumaan salaperäiseen peliin. Pelin kierrokset osoittautuvat kieroutuneiksi versioiksi lapsuuden leikeistä, joissa häviävät surmataan. Pelaajat houkutellaan kuitenkin pysymään pelissä mukana lupaamalla, että pelin voittanut saa valtavan rahasumman, jolla hän voi ratkaista kaikki elämänsä ongelmat. Tarina on hyvin ilmeinen kapitalismikritiikki ja kommentaari tosielämän taloudellisesta ahdingosta, jossa työväenluokkaisten ja keskiluokkaisten jokapäiväinen selviämisponnistelu on viihdettä upporikkaalle yläluokalle.

Sarjan perusidea tuo nopeasti mieleen lukuisia muita teoksia, joista se on varmasti ottanut vaikutteita. Aivan ilmeinen rinnastus on japanilainen romaani (1999) ja siitä tehty elokuva (2000) Battle Royale. Battle Royale sijoittuu vaihtoehtohistorialliseen fasistiseen Japaniin, jossa diktatuuri hallitsee kansalaisia pakottamalla heidät Battle Royale -otteluihin, joissa heidän tulee tappaa toisiaan. Toisaalta Squid Game tuo myös mieleen yhdysvaltalaisen kirja- (2008–2010) ja elokuvasarjan (2012–2015) Nälkäpeli (The Hunger Games), joka itsessään muistuttaa hyvin pitkälti Battle Royalea. Nälkäpelissä autoritäärinen valtio pakottaa periferiansa asukkaat ottelemaan vuosittaisessa Nälkäpelissä, jossa he niin ikään joutuvat surmaamaan toisiaan. Näiden ilmeisten esimerkkien ohella sarjan eräät elementit tuovat myös mieleen kauhuelokuvasarjan Saw (2003–2021) sen suhteen, millaisten moraalisten pakkotilanteiden eteen kieroutuneet pelit pelaajansa asettavat. Tästä rinnastuksesta puhun myöhemmin arviossa.

Huomautettakoon, että en ole (Etelä-)Korean historian tai kulttuurin asiantuntija, ja siten tämä arvio perustuu yleisemmin tuntemukseeni populaarikulttuurista. Pyrin myös reflektoimaan tätä kulttuurin tuntemisen aspektia arvion aikana. Tekstissä väistämättä esiintyy jonkin verran juonipaljastuksia, mutta olen pyrkinyt välttämään niitä parhaani mukaan.

Peli...

Kapitalismikritiikkiä ei sarjasta tarvitse kauaa etsiä. Kaikkia peliin osallistuvia yhdistää heidän taloudellinen ahdinkonsa, olipa kyse työttömästä, uhkapelikoukussa olevasta päähenkilöstä Seong Gi-hunista, tai tämän lapsuudenystävästä Cho Sang-woosta, riskisijoituksilla ja kavalluksilla itsensä perikatoon ajaneesta investointipankkiirista. Sarjan päähenkilökaartiin kuuluu lisäksi moninainen leikkaus yhteiskunnan huono-osaisia: gangsteri, pohjoiskorealainen loikkari, pakistanilainen siirtotyöläinen ja kuolemansairas vanhus.

Syitä kapitalismikritiikin valitsemiselle sarjan teemaksi tuskin tarvitsee nykymaailmassa kummemmin perustella, joskin brittilehti The Guardianin arvostelussa 8.10.2021 tuotiin esille, miten eteläkorealaiselle katsojalle sarjan teema osuu turhankin lähelle heidän omaa elämäänsä. Tuloerojen repeäminen on monen eteläkorealaisen kohdalla johtanut velkakierteeseen, ja valtio onkin joutunut suitsimaan yksityistä lainanantoa. ¹

Kapitalismin kommentaari on sarjassa varsin suoraviivaista. Asetelma, jossa velkakierteessä oleville ihmisille annetaan mahdollisuus henkensä uhalla selvitä vaikeuksistaan, on hyvin ilmeinen, mutta sarjassa korostetaan lisäksi merkittävästi myös vapaaehtoisuuden (tai näennäisen sellaisen) merkitystä. Markkinatalouden eräänä tunnuspiirteenä oleva vapaaehtoisuus on kiedottu myös Squid Gamen viheliäisen pelin rakenteeseen. Pelaajien on liki koska tahansa mahdollista demokraattisella päätöksellä lopettaa pelin pelaaminen, mutta monet eivät tähän päädy, koska heidän henkilökohtainen ahdinkonsa on niin mittava. Vapaaehtoisuus liittyy keskeisesti myös tapaan, jolla hahmot rekrytoidaan mukaan peliin. Jokainen pelaaja on kohdannut hienosti pukeutuneen herrasmiehen, joka haastaa heidät eteläkorealaiseen ddakji-peliin. Peliä pelataan rahasta, mutta varattomat ihmiset eivät luonnollisesti kykene kattamaan häviöitään. Peliin ryhtyneille kuitenkin tarjotaan mahdollisuus kattaa häviönsä ottamalla läpsäisy kasvoihinsa. Tällä pienestä kiusasta alkavalla nöyryytyksellä heidät houkutellaan myöhemmin laittamaan henkensä pantiksi merkittävän rahasumman eteen.

Pelin alettua myös paljastuu, että jotkin peliä valvovat vartijat sekä eräs pelaaja ovat muodostaneet ringin, jossa eliminoiduilta pelaajilta ryöstetään heidän sisäelimensä pimeille markkinoille myytäväksi. Alastomampaa kommentaaria kapitalismin hyväksikäyttävästä luonteesta ei voisi tehdä. Yhtä suoraviivainen elementti on, kun sarjan ensimmäisen kauden lopussa kuvioon astuvat niin kutsutut VIP:it, viisi ökyrikasta ja sikamaista (länsimaalaista) miljonääriä, joiden viihdykkeeksi peliä järjestetään. Sarjan tekijät ovat selkeästi halunneet pelata kuvastonsa suhteen varman päälle.

Kapitalismikommentaarinsa vivahteilla Squid Game luo oman tilansa, joka erottaa sen alussa mainituista Battle Royalesta ja Nälkäpelistä. Vaikka premissi näissä kaikissa muistuttaa toisiaan, Squid Gamessa ainutlaatuista on juuri viheliäisen pelin näennäinen vapaaehtoisuus. Niin kuin kapitalismissakin, pelaajien on mahdollista näennäisesti kieltäytyä pelaamasta. Tämän valinnan todellinen vapaaehtoisuus on tietenkin kyseenalainen.

Pelin (ja kapitalismin) vapaaehtoisuuden suhteen on myös mielenkiintoista pohtia tapaa, jolla pelaajat värvättiin peliin. Jokainen osallistuja päätyi peliin pelattuaan ddakjia värvääjänsä kanssa. Sarja antaa vahvasti ymmärtää, että jokainen osallistuja hävisi kerta toisensa perään värvääjälle, aivan kuin peliä ei missään tilanteessa olisi ollut edes mahdollista voittaa. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen myös pelin luonteesta ja sen kapitalismiallegoriasta: onko peliä (tai kapitalismia) tarkoitettu edes voitettavaksi siinä tasa-arvoisessa mielessä kuin sen järjestäjät haluavat sen esittää?

...ja sen pelaajat

Pelin julma luonne ymmärrettävästi kääntää pelaajat nopeasti toisiaan vastaan. Läpi sarjan pelaajat joutuvat tilanteisiin, joissa heidän pitää joko välillisesti tai suoraan murhata toisiaan. Peliin jopa kuuluu pelaajilta salattu pelikierros, jossa pelaajat yllytetään ruokaa eväämällä murhaamaan toisiaan makuutilassa valojen sammuessa. Pelaajat pakotetaan keskinäiseen julmuuteen pikkuhiljaa: aluksi pelit ovat muista riippumattomia yksilösuorituksia, sitten vähitellen siirrytään ”joukkuelajeihin”, ja lopulta toisistaan pelissä tukea ottavat usutetaan kilpailemaan vastakkain.

Etenkin sarjan päähenkilöt kuitenkin osoittavat myös keskinäistä solidaarisuutta. Sarjan edetessä keskeiset hahmot päätyvät yhteen joukoksi, jonka piiriin otetaan niin naisia, vanhuksia kuin siirtotyöläisiäkin. Ero ”hyviksiksi” esitettyjen ja etenkin ”pahiksiksi” kuvattujen välillä on merkittävä. Pelaajat syrjivät avoimesti etenkin naisia, koska he uskovat näistä olevan peleissä vain haittaa, mutta päähenkilö Gi-hunin ympärille muodostuva joukko on tästä merkittävä poikkeus, ainakin tiettyyn rajaan asti.

Kapitalismiin liittyvää allegoriaa ei taaskaan tarvitse syvältä kaivaa: niin kapitalismi kuin Squid Game ovat julmaa peliä, jossa osanottajien on tarvittaessa käveltävä toistensa yli. Jos lähtee rakentamaan tulkintaa oikein pitkälle ja viimeisen päälle, on kiinnostavaa tarkastella suhdetta Gi-hunin joukoissa olevien investointipankkiiri Cho Sang-woon ja pakistanilaisen siirtotyöläisen Ali Abdulin välillä. Squid Gamen (ja kapitalismin) julmassa todellisuudessa nämä kaksi ihmistä ovat päätyneet hyvin epätodennäköisiksi tovereiksi. Sang-woo sitoutuu kaikista vähiten ryhmän sisäiseen solidaarisuuteen, ja sarjan edetessä hän osoittautuu julmaksi pelaajaksi, joka pettää myös oman ryhmänsä jäseniä. Kun eräällä kierroksella kohti pelin loppua pelaajat usutetaan pelaamaan vastakkain luotettujen ihmistensä kanssa, Sang-woo petkuttaa erityisen pahasti Alia, yhteispelin lupauksista huolimatta. Ryhmässä, joka koostuu vanhuksista, huono-onnisista, pikkurikollisista ja siirtolaisista, investointipankkiiri Sang-woolla on vähiten opittua kykyä osoittaa solidaarisuutta. Sen sijaan hän kykenee pelaamaan Squid Gamen (ja kapitalismin) edellyttämää häikäilemätöntä peliä.

Parhaiten julman pelin vaikutus sen pelaajiin tiivistyy Gi-hunin ja Sang-woon hahmojen kehityksessä ja vuorovaikutuksessa. Kontrasti tulee erityisen selväksi, koska he päätyvät olemaan myös kaksi viimeistä pelaajaa, joiden välinen ottelu on pelin viimeinen kierros. Sarjan alussa vähän pelkurimaisesta ja heittopussimaisesta Gi-hunista muotoutuu vahva ja empaattinen sankari, kun taas Sang-woo on jo alusta pitäen ollut petollinen ja hyvin häikäilemätön antisankari. Molempien tarinaan mahtuu niin kutsuttuja pelastuksen ja kadotuksen hetkiä, mutta tarinan huippukohdassa he eivät enää voisi olla polaarisempia vastakohtia. Päihitettyään Sang-woon Gi-hun tarjoaa tälle vielä mahdollisuuden pelastua: he voisivat vieläkin äänestää pelin loppumaan niin, että molemmat pääsevät poistumaan. Itsensä menettänyt Sang-woo ei kuitenkaan tähän tartu ja mieluummin surmaa itsensä. Epäselväksi jää, onko syynä pelin ulkopuolella edelleen odottava epätoivo vai hirviömäisyys, johon hän on pelin aikana sortunut.

Moraaliset ongelmat, joille peli altistaa pelaajansa, tuovat käänteisellä tavalla mieleen Saw-elokuvasarjan. Saw-elokuvissa sarjamurhaaja pakottaa uhrinsa sadistisiin peleihin, joiden teemana on usein jokin moraalinen vika, jota uhrit ovat elämässään ilmentäneet. Squid Gamen asetelma taas pakottaa pelaajat sadistiseen toisintoon siitä, millaisena pelin järjestäjät käsitteellistävät maailman sen ulkopuolella. Huolimatta siitä, että pelaajat pyrkivät tukemaan toisiaan pelin aikana, peli pakottaa heidät vääjäämättä kääntymään toisiaan vastaan. Sarjan ensimmäisen tuotantokauden lopussa Gi-hun tapaa pelin perustaneen Isännän, joka pyrkii todistamaan Gi-hunille pelin opetuksen olleen tosi; pakkasessa kadulla makaavaa koditonta ei tule kukaan auttamaan, sillä ihmiset ovat itsekkäitä. Tämä väite ihmisluonnon perimmäisestä itsekkyydestä on kaikille tuttu mutta asettuu Squid Gamen kontekstissa itsensä todistavaksi säännöksi, sillä eihän pelaajille tarjota muita vaihtoehtoja kuin totaalinen julmuus tai luovuttaminen.

Peliä valvovat, kolmeen kastiin jaetut vartijat ovat sarjassa merkittävässä roolissa, mutta ensimmäisellä kaudella heidän taustansa jää mielenkiintoisesti täysin hämärän peittoon. Vartijat ovat kasvottomia ja usein myös äänettömiä muurahaisia, jotka ovat lähes kaikkivoivassa asemassa suhteessa pelaajiin. Vartijoilla on kuitenkin itsellään merkittäviä rajoitteita: he eivät saa paljastaa henkilöllisyyttään missään tapauksessa tai heidätkin surmataan. Näiden salaperäisten ihmisten rooli jää kutkuttamaan.

Pelin järjestelyiden takana olevien ihmisten moninaiset motiivit luovat kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia. Aiemmin viitattiin pelin Isännän ajatuksiin pelin luonteesta, mutta pelistä käytännössä vastaava Keulahahmo tuntuu kuitenkin suhtautuvan peliin hieman toisella tavalla. Vihjeet Keulahahmon motiiveista ovat hienoiset eikä niitä käsitellä pitkällisesti, mutta pienistä vihjeistä syntyy hyvin toisenlainen kuva kuin Isännän kyyninen pessimismi.

Aiemmin tässä tekstissä kuvattiin pelin sisällä muodostettua sisäelinrinkiä. Kun rinki paljastuu, Keulahahmo toteaa sen osallistujille, miten ringin olemassaolo on ”loukannut paikan pyhyyttä”. Tällä hän viittaa siihen, miten vartija on syöttänyt vihjeitä pelaajalle, jotta tämä pärjäisi peleissä paremmin. Kaikkien rinkiin osallistuneiden ruumiit myös ripustetaan pelaajien näkyville varoitukseksi. Kun Keulahahmon myöhemmin paljastetaan itse osallistuneen aiemmin Squid Gameen ja selvinneen siitä, tuntuu tulkinta ilmiselvältä. Vaikka miljonäärit järjestävät peliä omaksi viihdykkeekseen, ainakin Keulahahmolle kyse on ehkä julmasta mutta sokeasta mekanismista, joka antaa jokaiselle maahan poljetulle mahdollisuuden pelastaa itsensä, jos vain pelaa peliä sen sääntöjen mukaan.

Tarina korealaisuudesta?

Länsikeskeisessä maailmassa, jossa etenkin viihde tapaa oleman angloamerikkalaisen vaikutuksen hallitsemaa, on kiusaus jaotella kulttuurituotteet yksinkertaisiin kategorioihin. On ”normaalia kulttuuria” ja ”maailmankulttuuria”. Katsoessamme suomalaista sarjaa tai elokuvaa Yhdysvalloista emme luultavasti käytä kauheasti aikaa pohtiaksemme, mikä näissä tuotteissa on suomalaista tai amerikkalaista. ² Eteläkorealaista Squid Gamea katsoessa ainakin itse pysähdyin toistuvasti miettimään, onko tämä tai tuo kuvattu asia jotenkin leimallisesti korealaista, mikä johti ylitulkitsemiseen. Squid Game on tietenkin suunnattu lähtökohtaisesti myös kansainväliselle yleisölle, onhan se Netflixin rahoittama. On siis kiinnostavaa pohtia, missä määrin sarjan eteläkorealainen lähtökohta kommunikoi kansainväliseksi tarkoitetun kohdeyleisön kanssa, ja onko tuo kommunikaatio tarkoituksellista.

Sarja on tietenkin täynnä eteläkorealaista kulttuuria jo sarjan nimestä lähtien: sarja ja samanniminen peli sen maailmassa on nimetty paikallisen lastenpelin mukaan. Monet sarjassa esiintyvät leikit ja pelit ovat selkeästi eteläkorealaisia. Erilaiset hakusanat Etelä-Korean rahayksikköön woniin liittyen lisääntyivät räjähdysmäisesti Googlessa vuoden 2021 syyskuussa, kun sarja julkaistiin ja monille katsojille oli epäselvää, millaisista summista sarjassa oikein puhutaan. Korean kieltä taitamattomalle ei tietenkään avaudu hahmojen käyttämä kieli. Korean kieleen kuuluva, sosiaalista asemaa viestivä puhuttelu ei pelkkää käännöstä seuraavalle näyttäydy lainkaan. Erityisen kiinnostavaa olisi ymmärtää, millä tavoin pakistanilaisen hahmon Ali Abdulin tausta kuuluu hänen puheessaan ja miten muut häneen suhtautuvat. Samaten pohjoiskorealaisen loikkarin Kang Sae-byeokin mahdollisesti erilainen puhe tai tavat jäävät kielitaidottomalle hämärän peittoon.

Sarjassa käsitellyt teemat riistokapitalismista, tasa-arvosta ja solidaarisuudesta ovat varsin globaalisti samaistuttavia elementtejä, eikä katsoja tarvitse mitään erityistä kulttuurista lukutaitoa ymmärtääkseen niitä. Sarjan kuvaus seksismistä sekä kapitalismin aikaansaaman kärsimyksen syypäistä saa kuitenkin pohtimaan, millä tavalla sarja viestii eteläkorealaisesta mielenmaisemasta.

Sarjan miespuoliset hahmot ovat usein hyvin seksistisiä naispuolisia pelaajia kohtaan ja pitävät heitä lähinnä riippakivinä ja uhkana selviämiselle. Upporikkaat VIP:it ovat myös kaikki miehiä. Seksismi pistää silmään ei niinkään siksi, että kuvittelisin sukupuolten tasa-arvon länsimaissa täydelliseksi vaan siksi, että nykyaikaisessa (länsimaisessa) viihteessä seksismiä nähdäkseni tavataan problematisoida vahvemmin. Tapa kuvata seksismiä Squid Gamessa herättää siis kysymyksen, kuvataanko siinä eteläkorealaisessa kulttuurissa yleisesti piilevää ilmiötä, vai onko sarjassa haluttu alleviivata julmuutta dramatiikan nimissä. Sarjassa kuvattu seksismi herätti ainakin Etelä-Koreassa tasa-arvon puolestapuhujien joukossa kritiikkiä. Sarjaa itsessään myös kritisoitiin seksistiseksi. ³ Eteläkorealaista yhteiskuntaa tuntematonta jääkin mietityttämään, onko sarjan naiskuvaus eteläkorealaisesta seksismin kulttuurista ponnistavaa, vai tekijöiden halua kommunikoida seksismin teemaa.

Samanlaisia kysymyksiä nousee myös Squid Gamen kapitalismikritiikistä. Sarjan tapa kuvata peliä, sen järjestäjiä ja myös pelaajia osoittaa syyttävän sormen kiinnostavalla tavalla usein aivan muualle kuin eteläkorealaiseen yhteiskuntaan. Vaikka kapitalismin vastainen sanoma on hyvin yleismaailmallisesti samaistuttava, eivätkä sen kirot liity yksinomaan eteläkorealaiseen yhteiskuntaan, monet detaljit sarjassa viestivät kapitalismin olevan ikään kuin ulkomaista tuontitavaraa, ei eteläkorealaisten keskinäistä sortoa. Erityisen silmiinpistävää on, että pelin takana olevasta viidestä VIP:istä kaikki esitetään länsimaalaisina, suurin osa vieläpä englanninkielisestä maailmasta tulevina. Vaikka pelin pääasiallinen Isäntä onkin itse Etelä-Koreasta, vaikutelma kansainvälisestä, Etelä-Korean ulkopuolisesta, mässäilevästä ja irstailevasta kapitalistisesta eliitistä on hyvin voimakas.

Pelin auktoriteetti Keulahahmo kommunikoi järjestäjille nimenomaan englanniksi. Vaikka pelin eri kierrokset koostuvatkin eteläkorealaisista lasten leikeistä, sen äänimaailma on hyvin länsimainen. Pelaajien siirtyessä aina uuden pelin pariin soitetaan heille länsimaista klassista musiikkia ja myös Keulahahmo kuuntelee työhuoneessaan yhdysvaltalaista jatsia, viskiä siemaillen.

Nämä pelin sisäiset länsimaiset elementit ovat selkeässä kontrastissa sen ulkopuolisen leimallisesti korealaisen maailman kanssa. Vaikka pelin ulkopuolella pelaajia odottaa taloudellisen ahdingon kurimus, ulkopuolta kuvataan myös perinteisen korealaisena. Kohtaukset sekä Gi-hunin että Sang-woon äitien kanssa tapahtuvat eteläkorealaisessa kodissa ja kalakojussa, arkisen korealaisen kulttuurin keskellä. Toisaalta myös pelin sisäinen maailma viljelee nostalgista lapsuuden Koreaa jo kuolettavista leikeistä lähtien. Kyseessä voi siis seksismikuvauksen tavoin olla oma ylitulkintani tai sarjan tekijöiden halu pelata dramaturgisesti varman päälle, jotta niin kotimainen kuin kansainvälinenkin yleisö löytää kuvastosta jotain tartuttavaa.

Lopuksi

Dystopiakuvaukset (länsimaisessa) viihteessä ovat hämmästyttäviä siinä, miten niiden vaikutus tosimaailman yhteiskunnalliseen todellisuuteen tuntuu olevan hyvin minimaalinen. Siihen nähden, kuinka suosittuja aiheita niin kapitalismikritiikki kuin autoritaarisuuden kritiikki ovat, sitä luulisi länsimaiden olevan vähitellen jo vallankumouksen tai vähintään anarkian kourissa. Jollain tavalla viihde kuitenkin onnistuu rajaamaan dystooppisen kuvastonsa puhtaaksi ajanvietteeksi, tai sitten viihde itsessään toimii vallankumouksellisten tunteiden sublimoinnin keinona.

Tämä vaikutus näkyy myös Squid Gamen oheisilmiöissä. Sarjan suosio poiki ainakin yhden mittavan tosielämän jäljitelmän sarjassa kuvatusta pelistä, tietysti ilman osallistujien murhaamista tai ylivelkaantuneiden hyväksikäyttöä. ⁴ Myös eräs kryptovaluuttahuijaus, jonka avulla huijattiin siihen langenneilta noin kaksi miljoonaa dollaria, ratsasti sarjan suosiolla. ⁵ On myös mahdollista, että sarjan suosio tulee näkymään erilaisten teemajuhlien naamiaisasujen muodossa – ovathan niin pelaajien vihreät verkapuvut kuin vartijoiden punaiset haalarit hyvin ikonisia. Niin viiltävää kapitalismin kritiikkiä ei ole, etteivätkö markkinavoimat saisi siitä otetta.

Televisiosarjana Squid Game on yhteiskunnallisuudessaan kiinnostava, vaikkakin ajoittain turhankin alleviivaava. Väkivalta sarjassa on kuvattu kiinnostavasti. Väkivallan uhka on tarinan asetelman vuoksi jatkuva, mutta väkivaltaa usein säästellään. Kun verenvuodatus astuu kuvioon, se on usein äkillistä, yllättävää ja hyvin graafista, viihteellisen hyperväkivallan hengessä.

Squid Game rakentuu vahvalle lainalle muista teoksista, mutta se myös raivaa nyansseillaan runsaasti omaa tilaa. Ensimmäinen kausi päätetään petaamalla seuraava tuotantokausi. Tarina jätti siinä määrin lankoja roikkumaan, että jatkolle voi olla hyvä pohja, jos katsojia varten keksitään uusia shokeerauksen keinoja ja yhteiskunnallista otetta kehitetään eteenpäin.