Japanilaisiin naisiin ja tyttöihin suhtauduttiin monella tavalla viktoriaanisen ajan länsimaissa. Tässä artikkelissa keskityn kuvailemaan yhdysvaltalaisen opettajan Alice Mabel Baconin (1858–1918) teoksen Japanese Girls and Women (1891/1902) ¹ ja brittiläisen diplomaatin vaimon Mary Crawford Fraserin (1851–1922) teoksen Diplomatist’s Wife in Japan (1899) avulla, minkälaista kuvaa Japanista ja japanilaisista naisista välitettiin länsimaihin 1800–1900-lukujen taitteessa.

Baconin teos on kattava kuvaus japanilaisen naisen elämästä kehdosta hautaan asti. Hän toi teoksessaan myös esille sen, miten erilaista elämää eri yhteiskuntaluokkien naiset elivät sekä kuvasi niitä muutoksia, joita naisten yhteiskunnallinen asema koki Meiji-kauden (1868–1912) Japanissa. Fraserin teos puolestaan on kuvituksin varustettu kirjekokoelma, joka koostuu kirjeistä, joita Fraser kirjoitti ystävilleen ja sukulaisilleen Japanissa oleillessaan. Fraser kuvasi laajasti mietteitään Japanista, mutta itseäni kiinnostaa erityisesti hänen kuvauksensa japanilaisista naisista. Baconin ja Fraserin teokset erosivat monista muista matkakirjoista siinä, että he tekivät omia päätelmiään Japanista ja sen naisista. He eivät perustaneet käsityksiään vanhoihin näkemyksiin Japanista, eivätkä he tehneet pikaisia johtopäätöksiä siitä, millaisia japanilaiset naiset olivat. He osasivat myös tulkita japanilaisia tapoja japanilaisesta kulttuurista käsin, kun taas jotkut matkailijat tulkitsivat japanilaista kulttuuria tutun länsimaisen kulttuurin kautta. Tämän artikkelin tarkoituksena onkin kuvata, miten Bacon ja Fraser loivat uudenlaista kuvaa japanilaisista nuorista naisista omien matkakirjojensa avulla ja millä tavoin heidän kuvauksensa erosivat muista aikalaiskuvauksista.

Matkustaminen oli viktoriaanisella ajalla vain pienen eliitin harrastus. Tämän vuoksi useat matkailijat päätyivät kirjoittamaan matkateoksia, jotta köyhempi kansa pääsi kotisohvalta käsin tutustumaan vieraisiin maailmankolkkiin. Matkakirjat saattoivatkin saada suurta suosiota osakseen. Tämä oli myös yksi syy sille, miksi Bacon ja Fraser osallistuivat Japanista kirjoittamisen käytäntöön. Matkakirjojen kirjoittamista edisti se, että Bacon ja Fraser olivat molemmat hyvän koulutuksen saaneita keskiluokkaan kuuluvia naisia, jotka olivat tottuneita kirjoittajia. Heidän teoksilleen oli erityisesti eduksi se, että molemmat heistä saivat viettää Japanissa monta vuotta. Tämän vuoksi he pystyivät tutustumaan Japaniin paremmin kuin useat länsimaalaiset matkailijat. Heillä oli myös japanilaisia naisia ystäväpiireissään, mikä vaikutti siihen, että he eivät halunneet kritisoida japanilaista kulttuuria ilman järkevää syytä. Japanilaisten ystävättäriensä avulla he myös tutustuivat japanilaisen kulttuurin syövereihin. Näitä oppeja Bacon ja Fraser halusivat puolestaan jakaa länsimaalaiselle yleisölle.

Japanilaisten naisten hyvät käytöstavat herättävät länsimaalaisten huomion

Bacon ja Fraser korostivat erityisesti japanilaisia nuoria naisia kuvaillessaan näiden jo varhain oppimia käytöstapoja. Baconin mukaan japanilaisen tytön lapsuus oli huoleton, mutta tämän täytyi kuitenkin oppia jo nuorena kunnioittamaan itseään korkeammassa asemassa olevia perheenjäseniä. Nainen oli aina alisteinen miehelle, minkä vuoksi naisen tuli olla kuuliainen ensin isälleen, sitten miehelleen ja vielä myöhemmin vanhimmalle pojalleen. Japanilaisen naisen tuli myös omata itsehillintää. Oikeanlaiseen itsehillintään kuului kaikkien epämiellyttävien tunteiden, kuten surun, vihan ja kivun, tukahduttaminen. Näiden tuntemusten tilalla täytyi aina olla iloinen hyväksyntä olosuhteista riippumatta. Baconin mukaan itsehillintä oli avain onnelliseen elämään, sillä japanilaisessa yhteiskunnassa arvostettiin sellaista naista, joka osasi käyttäytyä yhteiskunnan asettamien arvojen ja normien mukaisesti.² Bacon jopa väitti, että japanilainen lapsi oli täydellisemmän sivilisaation tuotos kuin länsimaiset lapset. Hänen mielestään japanilainen lapsi ei omannut barbaarisia huonoja tapoja, kuten länsimaiset vastineensa.³

Vaikka Bacon yritti välttää stereotypioita ajattelussaan ja kirjoituksissaan, silti hänkään ei pystynyt kaihtamaan yleistyksiä. Baconin käsitykset perustuvat ryhmäkeskeiseen ajatteluun ja myös stereotypisointiin, jossa jonkin ryhmän kaikkiin tai melkein kaikkiin jäseniin liitetään tietyt ominaisuudet ja käytöstavat. Sosiologi Rogers Brubakerin mukaan ryhmäkeskeisyydessä etnisiin, kansallisiin ja rodullisiin ryhmiin suhtaudutaan itsestäänselvyyksinä. Niiden ajatellaan olevan sisäisesti homogeenisiä, ulkoapäin rajattuja tai peräti yhtenäisiä kollektiivisia toimijoita, joilla on yhteiset tavoitteet ja päämäärät.⁴ Mielenkiintoista kuitenkin on, että Baconin stereotypisointi eroaa yleisesti ymmärretystä stereotypisoinnista. Kielitieteilijä Jaakko Lehtosen mukaan stereotypisoinnin yksi keskeisin piirre on se, että sisäryhmien ja sen ulkopuolisten ryhmien välillä väitetään olevan erilaisia ominaisuuksia. Yleisesti ottaen oman ryhmän ulkopuoliset ryhmät mielletään homogeenisiksi ja niiden ajatellaan omaavan vähemmän suotavia ominaisuuksia kuin sisäryhmän.⁵ Bacon puolestaan kuvasi termeillä ”barbaarisuus” ja ”villeys” oman sisäryhmänsä tapoja, jotka negatiivisten konnotaatioidensa takia yhdistettiin viktoriaanisella ajalla yleensä länsimaiden ulkopuolisten kansojen tapoihin.

Baconin tapaan myös Fraser korosti vahvasti japanilaisten naisten jo varhain oppimia käytöstapoja. Hänen mukaansa velvollisuudentunne ja tottelevaisuus muovasivat japanilaisista naisista suloisia, arvonsa tuntevia ja nöyriä. Myös Fraser oli sitä mieltä, että tällaisia ominaisuuksia omaavat japanilaiset eivät voineet olla missään suhteessa huonompia kuin länsimaiset sielunsisarensa, vaan saattoivat jopa olla edistyneempiä kuin suurin osa länsimaisista naisista.⁶ Fraser siis ajatteli, että japanilainen nainen ja hänen käytöstapansa takaama arvokkuutensa voisi toimia esimerkkinä länsimaille. Fraserin käsitys ei ollut tyypillinen viktoriaaniselle ajalle. Historioitsija Henna-Riikka Pennasen mukaan 1800-luvun eurooppalaisille oli ilmiselvää, että heidän maanosansa oli koko sivistyneen maailman keskus. Mantereen asukkaiden näkökulmasta Eurooppa hallitsi niin politiikkaa kuin kaupankäyntiäkin, ja sen kulttuuri oli edistyksellisyydessään vailla vertaa.⁷ Tällaista ajattelua kutsutaan eurosentrismiksi eli Eurooppa-keskeisyydeksi. Kulttuurintutkija Olli Löytyn mukaan eurosentrismi tarkoittaa sitä, että eurooppalainen kulttuuri nähdään ikään kuin oletusarvoksi, jolloin muita kulttuureja arvotetaan yksinomaan eurooppalaisten mittapuiden mukaan.⁸

Viktoriaanisella ajalla eurooppalaisen kulttuurin⁹ kulmakiveksi muodostui kristinusko, joka piti kurissa länsimaisten kansojen luonnollisia impulsseja, hillitsi väkivaltaa ja oman edun tavoittelua sekä piti yllä oikeudenmukaisuutta. Yhdysvaltalainen kirjoittaja ja historioitsija Alfred Thayer Mahan korosti 1800-luvun lopulla näkemystä, jonka mukaan itäiset sivilisaatiot olivat kehityksessä länsimaita alemmalla tasolla, sillä niillä ei ollut kristinuskon kaltaista moraalista mekanismia. Hän kuitenkin sivuutti täysin kungfutselaisen ja buddhalaisen etiikan.¹⁰ Japanilaisen kulttuurin tutkija Yoko Kawaguchi esittää, että samanlaisia näkemyksiä oli myös muilla tuon ajan ajattelijoilla. Brittiläinen matkailija ja kirjailija C. Pemberton Hodgson oli sitä mieltä, että japanilaiset eivät olleet edistyneet samalla tavalla kuin Euroopan kansat, sillä he eivät olleet tehneet suuria edistysaskelia parantaakseen itseään. Hodgsonin silmissä japanilaiset olivat elävä esimerkki siitä, kuinka todellisen uskonnon, koulutuksen ja sananvapauden puuttuminen pitivät kansan takapajuisena.¹¹ Tämän näkemyksen mukaan japanilainen kulttuuri ei voinut mitenkään kilpailla länsimaisen kulttuurin kehityksen kanssa.

Nuoret hyväkäytöksiset japanilaisnaiset saivat huomiota myös länsimaisilta miespuolisilta Japanin-matkaajilta. Historioitsija Seija Jalaginin mukaan jo 1500- ja 1600-luvuilla kirjoitettiin matkakirjoja, jotka keskittyivät kuvaamaan japanilaisia naisia. Heidät esitettiin kyseisissä kirjoituksissa jaloina ja kiltteinä. Kuitenkin jo tuolloin ajateltiin, että japanilaisten naisten luonteen jalous ei välttämättä ollut synnynnäistä, vaan kuuliaisuus ja uskollisuus nähtiin olevan seurausta ankarasta lainsäädännöstä ja tapakulttuurista.¹² Japanista kirjoittaminen kuitenkin väheni Japanin vapaaehtoisen eristyskauden aikana, joka kesti 200 vuotta. Kun Japani uudelleen avautui 1850-luvun lopulla, suurin osa matkailijoista jatkoivat entisaikojen käsitysten levittämistä. Länsimaiset miesmatkaajat olivat valmiita kehumaan jokaista japanilaista naista, joita heillä oli mahdollisuus kohdata. Matkailijat tutustuivat saapuessaan ensimmäiseksi kauppapuotien tyttöihin, kauppiaiden vaimoihin sekä teehuoneiden hymyileviin tarjoilijoihin.¹³ Teehuoneiden kiltit ja kauniit tarjoilijattaret saivatkin erityistä huomioita monissa matkakertomuksissa. Esimerkiksi brittiläinen kirjailija Rudyard Kipling vieraili japanilaisessa teehuoneessa vuonna 1889. Hän kirjoitti nauttineensa siitä palvelualttiudesta ja ihailusta, jota hän oli tarjoilijattarilta saanut osakseen. Kyseisessä teehuoneessa riittikin ruokaa, mukavuuksia ja kauneutta.¹⁴ Vaikka Kipling kuvasi naisia positiiviseen sävyyn, silti pinnan alla voidaan nähdä kytevän ajatus länsimaiden johtavasta asemasta muuhun maailmaan nähden.

Ajatus länsimaiden johtavasta asemasta muuhun maailmaan nähden kumpusi kulttuuridarwinismista (vrt. Kaartinen)¹⁵, joka erotteli kulttuurit toisistaan eriarvoisiksi. Historioitsija Marjo Kaartisen mukaan huomattavaa on, että Orienttia¹⁶ pidettiin kuitenkin tärkeänä eikä sitä esitetty primitiiviseksi, toisin kuin Afrikkaa. Vaikka idän ei nähty olevan primitiivinen, silti 1700-luvun lopulta alkaen lännen suhdetta itään määräsi kolme tekijää: lännen kaikenpuolista ylemmyyttä korostava imperialistinen aatemaailma, romanttinen eksotiikan kaipuu sekä vieraiden kulttuurien ja kielten tieteellinen tutkimus. Nämä tekijät yhdessä tuottivat stereotypioita itäisistä kulttuureista ja ihmisistä. Stereotypioiden avulla pystyttiin selittämään, miksi Orientti oli erilainen.¹⁷ Tällaista arvottavaa suhdetta Idän ja Lännen välillä kutsutaan orientalismiksi. Käsitteen lanseerasi Jerusalemissa syntynyt yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Edward W. Said teoksessaan Orientalism. Western Conceptions of the Orient vuodelta 1978. Saidin näkemyksiä tarkastelen paremmin seuraavassa luvussa.

Otettaessa tämä orientalistinen näkökulma huomioon kirjoitusten sävy muuttui automaattisesti positiivisuudesta alistavaksi ja nöyryyttäväksi. Japanilaiset naiset kuvattiin palvelijattarina, joihin oli mahdollista kohdistaa pienoismittakaavassa samanlaista ylivaltaa kuin länsimaat harjoittivat sotilaallisesti ja kulttuurisesti laajassa mittakaavassa koko Orienttia kohtaan. Kirjallisuudentutkija Ian Littlewood esittää, että japanilaiset naiset miellettiin alistuviksi olennoiksi, jotka täyttivät vikisemättä kaikki länsimaisten toiveet. Tällainen palvelualttius ja miellyttämisen tarve tulkittiin siten, että japanilaiset naiset eivät omanneet impulsseja eikä älyä.¹⁸ Länsimaiset matkakirjailijat kiinnittivät paljon enemmän huomiota oman ja vieraan kulttuurin eroavaisuuksiin kuin samankaltaisuuksiin. Tämän vuoksi erityisesti kauniisti ehostautuneet kimonopukuiset geishat ja tottelevaiset teehuoneiden tarjoilijat erottautuivat positiivisesti massasta. Huomionarvoista on, että erojen korostaminen ja samankaltaisuuksien sivuuttaminen ovat toiseuttamisen keskeisiä piirteitä. Löytyn mukaan toiseuttaminen tai toiseksi tekeminen kuvaa sitä prosessia, jolla jostakin tai jostakusta tehdään ”meidän” silmissämme toinen. Rodullistaminen on yksi voimallisimpia toiseuttamisen muotoja. ”Rotuun” liittyviä ja siihen monesti yhteen kietoutuvia toiseuttamisen muotoja ovat muun muassa lapsellistaminen, luonnollistaminen, estetisoiminen, eksotisoiminen, primitivisoiminen, erotisoiminen ja stereotyypittely.¹⁹

Fraser toi omassa teoksessaan esille dilemman 1800-luvun matkakirjoissa kuvattujen japanilaisten naisten ja todellisuuden välillä. Fraser teki poikkeuksen siinä, että hän halusi geishojen ja tarjoilijattarien sijaan kuvata ”tavallisia” japanilaisia naisia:

”The books I have read on Japan have always had a great deal to say about the musumë, the pretty, plebeian tea-house girl, or the geisha, the artist, the dancer, the witty, brilliant hetaira of Japan. - - but what a gulf is set between them and the girls of whom I would speak – girls surrounded with punctilious care, and brought up with one inflexible standard always kept before their eyes, the whole law of Duty!”.²⁰

Geishat ja teehuoneiden tarjoilijat eivät kattaneet koko japanilaisten naisten kirjoa, minkä vuoksi Fraser halusi esitellä laajemmin japanilaisia naisia ja heidän paikkaansa japanilaisessa yhteiskunnassa. Fraser kuvasi ensisijaisesti naisia, joita hän oli tavannut Japanissa asuessaan. Tällaisia naisia olivat esimerkiksi Japanin keisarinna, hänen hovineitonsa, Fraserin japanilaiset palvelijat ja japanilasten poliitikkojen vaimot. Kaikkia näitä naisia yhdistivät Fraserin mielestä velvollisuudentuntoisuus, hyvät tavat, ystävällisyys, vaatimattomuus sekä empatiakyky.²¹ Fraserin kuvauksen mukaan stereotyyppisellä japanilaisella tytöllä oli ristiriitaisia ominaisuuksia: hän oli lämminsydäminen ja älykäs, mutta samalla hyvin kokematon. Vaikka japanilaiset naiset säilyttivät länsimaalaisten mielestä viattomuutensa ja kokemattomuutensa hyvin pitkään, silti Fraser korosti japanilaisen tytön nopeaa aikuistumista. Japanilaisesta tytöstä kasvoi nopeasti avulias nainen, joka oli valmis velvollisuuksiin ja sankarillisiin uhrauksiin.²² Fraser ja Bacon eivät kuitenkaan ottaneet huomioon niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia syitä sille, miksi japanilaiset naiset käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.

Bacon ja Fraser pitivät japanilaisten naisten hyviä käytöstapoja japanilaisen kulttuurin parhaana piirteenä, mutta he eivät tulleet huomioineeksi sitä, että japanilaisille naisille soveltuneet käytöstavat ja luonteenpiirteet olivat miesten kehittelemiä tapoja alistaa heitä. Yhdysvaltalaisen antropologin ja taidehistorioitsijan Jennifer Robertsonin mukaan Tokugawa-kauden (1600–1868) Japanissa kehittyi ajatus siitä, että naiset olivat synnynnäisesti moraalittomampia kuin miehet. Naisilla nähtiin esiintyvän luonnostaan negatiivisia luonteenpiirteitä, kuten tyytymättömyyttä, mustasukkaisuutta ja typeryyttä. Koska naisiin liitettiin tämänkaltaisia negatiivisia luonteenpiirteitä, Tokugawa-kauden ajattelijat tulivat siihen tulokseen, että miessukupuolen täytyi olla ylivoimainen suhteessa alempiarvoiseen naissukupuoleen.²³

Seija Jalagin ja Annamari Konttinen esittävät, että tällainen käsitys oli kehittynyt jo aikaisemmin manneraasialaisen tuontiaatteen, buddhalaisuuden, avulla. Buddhalaisen opin mukaan mies oli korkeampi elämänmuoto kuin nainen, ja päästäkseen nirvanaan naisen oli elettävä yksi elämä miehenä. Tämä oli myös syy siihen, että naisia alettiin opettaa käyttäytymään omista piirteistään poikkeavalla tavalla. Robertsonin mukaan tämä tarkoitti sitä, että naisten tuli kehittää heille ihanteellisia luonteenpiirteitä: kuuliaisuutta, säästäväisyyttä, vaatimattomuutta ja viattomuutta. Tokugawa-kauden ajattelijat jakoivat keskenään myös sen näkemyksen, että naisen suuri elinikäinen velvollisuus oli totella itseään ylempiarvoisia miehiä. Jalagin ja Konttinen esittävät, että kyseinen ajatusmaailma oli puolestaan kungfutselaisuuden aikaansaannosta. Kungfutselaisen ajattelun mukaan ihmiset järjestyivät sosiaalisesti viiden perussuhteen mukaan – hallitsija–alamainen, mies–vaimo, vanhempi–lapsi, vanhempi sisarus–nuorempi sisarus ja opettaja–oppilas (tai ystävä–ystävä) –, joissa ylemmän tuli kohdella alempaansa oikeudenmukaisesti tämän lojaalisuuden ja kuuliaisuuden ansaitsemiseksi. Nämä viisi suhdetta eivät sisältäneet tasa-arvon ajatuksia, vaan olivat valta- ja uskollisuussuhteita, jotka määrittivät yksilön elämää niin perheen ja suvun kuin yhteiskunnankin jäsenenä.²⁴

Japanilainen nainen seksuaalisesti vapaana hahmona

Hyvien käytöstapojen ja palvelualttiuden lisäksi japanilaisiin naisiin yhdistettiin vapaan seksuaalisuuden käsitys. Saidin mukaan itämaisten naisten seksuaalisuus nähtiin rajattomaksi.²⁵ Tällöin matkakirjoissa ja romaaneissa oli mahdollista kuvata idän naiset länsimaisten miesten seksuaalisten fantasioiden kohteiksi.²⁶ Seksuaaliset fantasiat sijoitettiin kaukaisiin idän maihin, sillä viktoriaanisen ajan Euroopassa vapaa seksuaalisuus nähtiin sivistymättömäksi. Yhdysvaltalaisen historioitsijan Susie L. Steinbachin mukaan viktoriaanisella ajalla ihailtiinkin seksuaalista pidättyväisyyttä, sillä avioliiton ytimenä ei pidetty seksiä vaan romanttista rakkautta. Miesten odotettiin tällöin hallitsevan halujaan, erityisesti aviovuoteessa. Avioseksi oli tarkoitettu ainoastaan lisääntymistä eikä halujen tyydyttämistä varten. Miesten kuitenkin oletettiin olevan seksuaalisesti aktiivisempia kuin naisten, minkä vuoksi miehet saattoivat tyydyttää seksuaalisia halujaan prostituoidun kanssa.²⁷

Taidehistorioitsija Anna Kortelaisen mukaan naisen harrastaman seksin määrän kohtuullisuus, riittävyys ja riittämättömyys ovat aina olleet lääketieteellinen ja moraalinen ongelma. Siinä, missä miesten ajatellaan olevan luonnollisesti seksuaalisia olentoa, naisten tarvitseman seksin määrä on ollut arvoitus.²⁸ Tämän vuoksi viktoriaanisen ajan naiset valjastettiin miesten hyödykkeiksi: joko he synnyttivät aviomiehilleen jälkeläisiä tai tyydyttivät miesten seksuaalisia tarpeita. Naisten omat tarpeet jäivät tällöin toissijaisiksi. Huomionarvoista on kuitenkin, että myös Tokugawa-kauden Japanissa vaimon seksuaalisuus nähtiin yhtä pidättyväiseksi kuin länsimaissakin. Jennifer Robertsonin mukaan japanilaiset oppineet pitivät hyveellisiä naisia tärkeinä kotitalouden tukipilareina, mutta heidän mukaansa naisten anatomia esti hyveellisen käytöksen. Ratkaisuksi ehdotettiin sitä, että avioliitossa olevien naisten sukupuoleen kytketyt tehtävät, kuten synnyttäminen, erotettiin mielivaltaisesti seksuaalisuudesta. Varsinainen seksuaalisuus kuului ainoastaan sivuvaimoille ja kurtisaaneille.²⁹

Moraalisesti hyväksyttävämpää olikin ulkoistaa seksuaaliset halut itämaihin. Vaikka Said keskittyy ainoastaan Lähi-idän naisiin, kuitenkin myös japanilaisia naisia ja jopa tyttöjä seksualisoitiin. Kawaguchin mukaan japanilaisten ei nähty olevan seksuaalisesti varautuneita. Tähän päätelmään vaikutti moni asia. Esimerkiksi japanilaisten ajateltiin pystyvän puhumaan varauksettomasta seksuaalisista asioista, vaikka naisia, naimattomia nuoria tyttöjä ja lapsia olisikin ollut läsnä. Länsimaalaiset ajattelivat viktoriaanisella ajalla, että japanilaisessa viihteessä käytettiin myös paljon erotiikkaa; teattereissa näytettiin hyvin räikeitä kohtauksia ja kirjallisuuden kuvituksena oli usein säädyttömiä puupiirroksia.³⁰ Tällaisilla puupiirroksilla saatettiin viitata eroottisiin shunga-piirroksiin. Nämä olivat kuitenkin kiellettyjä jo Meiji-kauden Japanissa, mutta länsimaihin shunga-kuvia alkoi saapua vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Kortelaisen mukaan shunga tarkoittaa ”kevätkuvia”. Kevätkuva on runollinen ilmaus puupiirroksille, jotka alkuperäisessä yhteydessään olivat ensin eroottisten tarinoiden kuvitusta, kunnes ne kaupallisista syistä itsenäistyivät korkeintaan kuvatekstein varustetuiksi kuviksi. Shunga ei myöskään ollut tarkoitettu naisille, vaan fantasiat dominoivista ja halukkaista naisista oli suunnattu miehille.³¹

Ian Littlewoodin mukaan matkakirjallisuudessa esiintyneiden seksuaalisesti vapaiden naisten täytyi myös olla hyvin nuoria. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirjailijan John Luther Longin novellissa Madame Butterfly (1898) päähenkilö Cio-Cio-San eli madame Butterfly on vain viisitoistavuotias.³² Naisen nuori ikä toi fantasiaan uudenlaisen kielletyn ulottuvuuden. Seksisuhde nuoren japanilaisnaisen kanssa tulkittiin myös valtasuhteeksi. Se oli omiaan vahvistamaan käsitystä, jonka mukaan länsimainen hallitsi itämaista, mies naista ja aikuinen lasta.³³ Bacon halusi kuitenkin tarkastelemallani teoksellaan kumota länsimaissa vallalla olevaa käsitystä japanilaisen naisen kyltymättömästä seksuaalisuudesta.

Bacon kuvaili naimatonta japanilaisnaista hyvin samankaltaiseksi kuin länsimaista vastinettaan. Japanilainen nuori nainen ei todellisuudessa ollut yhtään sen vapaampi seksuaalisesti kuin länsimaiset naisetkaan. Bacon kirjoittikin seuraavasti: ”[--]her intercourse with young men, though free and unconstrained, has about it no grain of flirtation or romantic interest.”³⁴ Bacon teki selväksi, että nuoren japanilaisnaisen elämään ei kuulunut romantiikka ja vapaa seurustelu, kuten monet viktoriaanisen ajan matkakirjailijat olivat antaneet ymmärtää. Japanilaistyttö ei myöskään saanut itse valita omaa puolisoaan, vaan isän tehtävänä oli löytää tyttärelleen kelvollinen nuorukainen aviomieheksi. Ennen naimisiinmenoa siveän japanilaistytön tehtävänä oli ainoastaan säilyttää lapsenomainen viattomuutensa ja seesteinen arvokkuutensa. Bacon oli kuitenkin sitä mieltä, että kyseiset luonteenpiirteet olivat ominaisia japanilaisille naisille lapsuudesta vanhuuteen asti. Fraserin tavoin myös Bacon korosti sitä, että japanilainen nainen aikuistui nopeasti; hän oli täysikasvuinen nainen jo 16–18 vuoden iässä. Tällöin hänelle oli myös kehittynyt arvostetut luonteenpiirteet: viattomuus, tyyneys ja suloisuus. Korkein periaate, joka ohjasi japanilaisen naisen elämää, oli tottelevaisuus. Hänen täytyi aina totella isäänsä ja naimisiin mentyään aviomiestään, eikä hän voinut koskaan kyseenalaistaa heidän käskyjään.³⁵

Seija Jalagin esittää, että japanilaisessa yhteiskunnassa oli yhtä paljon sääntöjä seksuaalisuuteen ja seksisuhteisiin kuin länsimaisissakin yhteiskunnissa 1800-luvulla. Matkakertomuksien tarkoituksena ei kuitenkaan yleisesti ottaen ollut tutustua vieraan kulttuurin säädöksiin, vaan luoda itselleen sopivaa kuvaa siitä. Japanilaista naista kuvatessaan länsimaalaiset ovat siis määritelleet ennen muuta itseään ja omia käsityksiään.³⁶ Matkakertomuksien seksuaalisesti vapaat japanilaiset sankarittaret olivat vain länsimaisten miesten tukahdutettujen seksuaalisten halujen kohteita.

Vapautunut alastomuus todisteena seksuaalisesta vapaamielisyydestä

Anna Kortelaisen mukaan japanilaisten seksuaalisesta vapaamielisyydestä todisteena pidettiin myös vapautunutta alastomuutta. Tällainen käyttäytyminen näytti vahvistavan länsimaalaisten ajatuksia siitä, että japanilaisilta puuttui perustavanlainen häpeän tunne. Suomalaissyntyinen geologi ja tutkimusmatkailija Alfred Erik Nordenskiöld kiinnitti huomiota vuonna 1879 paikallisten miesten ja naisten mutkattomaan suhtautumiseen alastomuutta kohtaan. Kylpylässä käydessään Nordenskiöld ihmetteli yhteiskylpyjä, joissa sekä naiset että miehet kylpivät ilman häpeää. Hän vielä jatkoi, että ”kaikki miehet ja vaimoihmiset kylpevät, mies- ja naisväen nähdessä, yhdessä avonaisten katosten alla” ja jopa ”riisutaan ja pukeudutaan kadulla”.³⁷ Myös muut länsimaalaiset kuvasivat kylpylöiden toimintaa. C. Pemberton Hodgson kuvaili parikymmentä vuotta ennen Nordenskiöldiä japanilaisten kummallisia tapoja. Hän oli ollut kauhuissaan, kun sekä alastomat naiset että miehet ryntäsivät ulos yhteiskylpylästä saadakseen nähdä vilaukselta länsimaalaisen ratsastavan ohi.³⁸ Tämän kokemuksen perusteella Hodgson totesi, että avoin ja peittelemätön irstaus vallitsi koko Japanissa.³⁹ Hodgson ei ollut erityisemmin perehtynyt japanialaiseen kulttuuriin, minkä vuoksi hänen oli helppo yleistää ajattelemiensa negatiivisten piirteiden kuuluvan kaikille japanilaisille. Yleistykset olivat puolestaan omiaan muodostamaan stereotypioita.

Kawaguchi Yokon mukaan rajallisempi määrä länsimaisia tarkkailijoita suhtautui japanilaisten alastomuuteen positiivisempaan sävyyn. Vaikka japanilaiset noudattivat käytäntöjä, joita olisi pidetty länsimaisissa yhteiskunnissa säädyttöminä, kaikkien matkakirjailijoiden mielestä se ei sinänsä osoittanut, että he olisivat olleet luonnostaan turmeltuneita. Tällaisen käsityksen jakoi esimerkiksi brittiläinen kapteeni Sherard Osborn, joka vieraili Japanissa 1800-luvun puolivälissä. Hänen mukaansa eurooppalaiset eivät saaneet omia japanilaisia käytäntöjä alastomuudesta, mutta hän suositteli suvaitsevaisuutta paikallisia tapoja kohtaan. Osborn myös huomautti, että japanilaiset miehet eivät pysähtyneet katsomaan kylpeviä naisia. Samoilla linjoilla oli myös brittiläinen suunnittelija Christopher Dresser, joka korosti vuonna 1882, että japanilaiset eivät katsoneet toistensa alastomuutta himoiten, mikä tuntui käsittämättömältä eurooppalaisesta.⁴⁰

Eurooppalaisissa kulttuureissa riisuutuminen ja alastomuus onkin pitkään mielletty eroottiseksi, minkä vuoksi sopimattomissa tilanteissa niihin on suhtauduttu häpeillen. Kawaguchi kuitenkin korostaa, että eurooppalaiset yhteiskunnatkaan eivät aina kainostelleet alastomuutta. Sekakylpy ei ollut epätavallinen käytäntö myöhäiskeskiajan Euroopassa, sillä sekä yksityisasunnoissa että julkisissa kylpylöissä miehet ja naiset kylpivät yhtä aikaa. Joillekin eurooppalaisille yhteiskylvyt herättivätkin nostalgista kaipuuta vähemmän turmeltuneeseen aikaan. Myöhemmin länsimaalaiset sovelsivat tällaista nostalgista kaipuuta ja primitiivisen yksinkertaisuuden käsitteitä japanilaiseen yhteiskuntaan. Monet matkailijat jakoivat mielipiteen, jonka mukaan häpeän puuttuminen oli luonnollinen tulos täydellisestä alkukantaisesta viattomuudesta. Kuitenkin Japanissakin oli yritetty moneen otteeseen kieltää yhteiskylpyjä, ensimmäistä kertaa vuonna 1791 ja toistamiseen vuonna 1858. Myös Meiji-kaudella rajoituksia ja kieltoja yritettiin laittaa voimaan, mutta yli 12-vuotiaiden yhteiskylvyt kiellettiin asetuksella vasta 1900-luvun alussa.⁴¹

Japanilaisten näkemykset alastomuudesta olivat hyvin erilaisia kuin länsimaalaisilla. Siinä missä länsimaalaiset pitivät alastonta kehoa eroottisena ja yksityisenä, Japanissa puolestaan alastoman ruumiin ei nähty kiihottavan toisen ihmisen eroottisia tuntemuksia. Japanilaisessa kulttuurissa alastomuuteen ei liitetty sellaisia tabuja ja rajoituksia, joita siihen liitettiin eurooppalaisessa kulttuurissa. Japanilaisen kulttuurin tutkija Alexander Prasol esittää, että eurooppalaisten pidättyväistä asennetta alastomuutta ja aistillisia nautintoja kohtaan voidaan selittää kristillisen perinteen avulla. Vuosisatojen ajan kristinusko mielsi ihmiskehon syntisten ajatusten ja halujen lähteeksi. Keskiajalla, kun japanilaiset miehet ja naiset kylpivät yhteisissä kylpyhuoneissa, kristillinen moraali kielsi eurooppalaisia miehiä näkemästä edes vaimojensa riisuutumista.⁴²

Länsimaalaiset kuitenkin tutustuttivat japanilaiset omaan etikettiinsä 1800-luvun aikana, minkä tuloksena myös japanilaiset alkoivat hävetä alastomuutta. Nykyään naisten ja miesten yhteiskylvyt ovatkin täysin kiellettyjä Japanissa, vaikka kuumien lähteiden yhteyteen rakennetuissa kylpylöissä on edelleen yhteiskylpymahdollisuus. Myös vaatetuksen tulee myös aina olla peittävä ja tilanteeseen sopivaa. Esimerkiksi japanilaismies ei saa näyttää paljasta rintaansa, ellei hän ole 100 metrin päässä rannasta.⁴³ Baconin ja Fraserin kuvauksissa japanilaiset eivät olleet kuitenkaan liiammin adaptoineet länsimaisia tapoja kehollisuudesta ja alastomuudesta. Bacon ja Fraser kuuluivat niihin länsimaisiin kirjoittajiin, jotka eivät paheksuneet japanilaisia tapoja.

Bacon ja Fraser suhtautuivat kulttuurirelativistisesti⁴⁴ japanilaisten tapaan kylpeä yhdessä; japanilainen etikettikoodisto oli aivan erilainen kuin länsimaissa. Yhtenä kesänä Bacon vieraili merenrantahotellissa, jossa hänellä oli ikkunastaan suora näköyhteys rannalle. Katsellessaan japanilaisia kylpijöitä hänen huomionsa keskittyi pienikokoiseen hedelmämyyjänaiseen, joka hitaan kaupankäynnin takia päätti käydä pulahtamassa meriveteen. Tullessaan nopean uintiretken jälkeen takaisin rantaan hän alkoi kuivata itseään kaikessa rauhassa. Hetken kuluttua eräs mies alkoi lähestyä kyseistä naista, mutta tilanne ei aiheuttanut kummassakaan osapuolessa minkäänlaista ahdistusta. Kohteliaisuudet vaihdettiin, vaikka nainen ei ollutkaan pukeissa.⁴⁵

Vaikka kyseinen tilanne hiukan ihmetytti Baconia, silti hän ei kokenut sitä moraalittomaksi tai primitiiviseksi. Hänen mielestään se oli vain kummallinen tapa muiden joukossa. Bacon ajattelikin, että Japani oli sivistynyt maa, vaikka se erosi monissa asioissa länsimaista. Japanilaisten normien mukaan itsensä sattumanvarainen paljastaminen, esimerkiksi peseydyttäessä, oli aivan sallittua ja säädyllistä. Kuitenkin tahallinen itsensä esille tuominen nähtiin tahdittomaksi. Japanilaiset naiset suhtautuivatkin varauksella länsimaisiin pukuihin, jotka toivat esille kauniin naisvartalon. Bacon epäili, että japanilainen nainen, joka kävi täysin rauhallisena kylvyssä muiden läsnä ollessa, olisi hävennyt ajatusta esiintyä julkisesti niin siveettömässä puvussa, joita monet kunnioitettavat amerikkalaiset ja eurooppalaiset naiset käyttivät.⁴⁶ Monet japanilaiset naiset pukeutuivat kuitenkin länsimaisiin vaatteisiin Meiji-kauden länsimaismyönteisyyden takia. Enemmänkin Meiji-kaudella länsimaalaiset naiset paheksuivat japanilaisia naisia, jotka käyttivät länsimaisia pukuja kuin japanilaiset naiset paheksuivat länsimaisten naisten vaatetusta.⁴⁷ Länsimaisten vaatteiden suosio Japanissa oli omiaan purkamaan länsimaalaisten vanhentuneita käsityksiä Japanista eristäytyneenä perinteitä kunnioittavana kaukomaana.

Fraser suhtautui Baconin kanssa hyvin samankaltaisesti japanilaisten alastomuuteen. Hänen mielestään japanilaiset tavat saattoivat järkyttää kokematonta länsimaalaista matkailijaa, mutta hän itse osasi suhtautua japanilaisten alastomuuteen kunnioittavasti. Kerran Fraserin kulkiessa metsässä hän tapasi ihmisryhmän lähestyvän itseään. Joukossa oli vanhempi mieshenkilö, kaksi poikaa ja pari tyttöä. Ensimmäisenä Fraser huomasi yhden tytöistä, joka teki kauniilla olemuksellaan vaikutuksen häneen. Tytön paljas valkea yläruumis loisti kauniin valkoisena auringonpaisteessa. Fraserin mukaan tyttö naurahti ujosti ja veti kimonon kauniiden hartioidensa yli nähdessään Fraserin katselevan häntä.⁴⁸ Arvatenkin tyttö oli tietoinen länsimaalaisesta etiketistä. Tästä voidaan toisaalta tulkita, että tytön reaktio saattoi johtua siitä, että hän pelkäsi olevansa länsimaisen katseen kohteena. Kuten monet länsimaalaiset olivat matkoillaan huomanneet, japanilaiset eivät kiinnittäneet alastomiin kehoihin huomiota. Tämän vuoksi länsimaalaisen liiallinen huomio alastonta kehoa kohtaan koettiin epäsoveliaaksi.

Atami-nimisessä kaupungissa oleskellessaan Fraser kiinnitti huomiota myös japanilaisten tapaan kylpeä. Yhtenä aamuna hän näki hotellihuoneensa ikkunasta nuoren hoikan tytön juoksevan läheisestä kylpylästä täysin alastomana vilvoittelemaan. Fraserin mukaan tyttö ei tuntenut minkäänlaista häpeää seisoessaan julkisella paikalla alastomana. Fraser oli myös sitä mieltä, että hän ei ollut koskaan nähnyt samanlaista viattomuutta ja onnellisuutta kuin hän näki kyseisessä tytössä sillä hetkellä.⁴⁹ Tällainen suhtautuminen alastomaan kehoon voidaan mieltää romantisoivaksi: alaston keho koettiin vapautuneena.

Lopuksi

Kuten olen artikkelissani esittänyt, länsimaalaiset matkakirjailijat liittivät japanilaisiin nuoriin naisiin ja tyttöihin monenlaisia käsityksiä viktoriaanisella ajalla. Seksuaalisesti vapautuneet ja tottelevaiset nuoret japanilaisnaiset nähtiin olevan länsimaisten miesten tukahdutettujen seksuaalisten fantasioiden kohteita. Japani oli kaukainen maa, jossa eivät päteneet samanlaiset lainalaisuudet kuin 1800-luvun länsimaissa. Erityisesti vapaan alastomuuden nähtiin viestittävän japanilaisten luontaisesta siveettömyydestä ja moraalittomuudesta. Sen vuoksi oli helpompaa seksualisoida tuntemattomia naisia kuin omaan elämänpiiriin kuuluvia siveitä ja passiivia länsimaisia naisia. Japanilaiset naiset toimivat myös pienoiskoossa koko Orienttina: feminiininen Orientti oli tarkoitettu länsimaisten miesten pelikentäksi, jota oli mahdollista alistaa omia tarkoituksia varten.

Kuitenkaan fantasiat eivät olleet ainoita kuvauksia japanilaisista naisista. Alastomuuteen osa 1800-luvun matkaajista suhtautuivat melko suvaitsevaisesti, ja ymmärsivät, että kulttuurit erosivat toisistaan, minkä vuoksi tavatkin olivat erilaisia. Samankaltaisesti myös Bacon ja Fraser suhtautuivat japanilaisten alastomuuteen. Japanilaisessa yhteiskunnassa alastomuuteen kytkettiin erilaisia käsityksiä, minkä vuoksi ne oli vain hyväksyttävä. Alaston keho saattoi myös ruokkia ajatuksia vapaudesta ja onnellisesta nuoruudesta. Baconia ja Fraseria kiinnosti kuitenkin eniten japanilaisten naisten käytöskulttuuri. Heidän mielestään hyväkäytöksiset ja tottelevaiset japanilaisnaiset olivat esimerkillisiä ja kunnioitusta ansaitsevia ihmisiä, joista myös länsimaiset naiset voisivat ottaa mallia. Täydelliset länsimaalaiset eivät ehkä sittenkään olleet niin täydellisiä kuin viktoriaanisella ajalla yleisesti ajateltiin.

Kohdeteokset

Bacon, Alice Mabel 1902 (1891). Japanese Girls and Women. Houghton, Mifflin Company, Boston.

Fraser, Mrs. Hugh (Mary Crawford Fraser) 1899. A Diplomatist’s Wife in Japan; Letters from Home to Home. 1. osa. Hutchinson & Company, Lontoo.

Kirjallisuusluettelo

Bernstein, Gail Lee 1991. ”Introduction.” Teoksessa Gail Lee Bernstein (toim.), Recreating Japanese Women, 1600–1945. University of California Press, Oakland, 1–14.

Brubaker, Rogers 2013 (2004). Etnisyys ilman ryhmiä. Suom. Erkki Vainikkala & David Kivinen. Vastapaino, Tampere.

Jalagin, Seija 2004. ”Geisha-kuvan synty ja kuolemattomuus.” Teoksessa Annamari Konttinen & Seija Jalagin (toim.), Japanilainen nainen: kuvissa ja kuvien takana. Vastapaino, Tampere, 58–88.

Jalagin, Seija & Konttinen, Annamari 2004. ”Alussa nainen oli aurinko: japanilaisen naisen asema ja yhteiskunnalliset muutokset.” Teoksessa Annamari Konttinen & Seija Jalagin (toim.), Japanilainen nainen: kuvissa ja kuvien takana. Vastapaino, Tampere, 27–57.

Kaartinen, Marjo 2002. ”Orientin lumo – Itä toisena.” Teoksessa Henri Terho (toim.), Hetkiä historiassa. Turun yliopisto, Turku, 291–308.

Kawaguchi, Yoko 2010. Butterfly’s Sisters: The Geisha in Western Culture. Yale University Press, New Haven.

Kortelainen, Anna 2003. Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa. Tammi, Helsinki.

Kortelainen, Anna 2004. ”Säädyttömyyden vaihtokauppaa: geisha, shunga ja sensuuri.” Teoksessa Annamari Konttinen & Seija Jalagin (toim.), Japanilainen nainen: kuvissa ja kuvien takana. Vastapaino, Tampere, 89–111.

Lehtonen, Jaakko 2005. ”Stereotypes and Collective Identification.” Teoksessa Diana Petkova & Jaakko Lehtonen (toim.), Cultural Identity in an Intercultural Context. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 61–85.

Littlewood, Ian 1996. The Idea of Japan: Western Images, Western Myths. Ivan R. Dee, Chicago.

Löytty, Olli 1997. Valkoinen pimeys. Afrikka kolonialistisessa kirjallisuudessa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Löytty, Olli 2005a. ”Toiseus. Kuinka tutkia kohtaamisia ja valtaa.” Teoksessa Anna Rastas, Laura Huttunen & Olli Löytty (toim.), Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Vastapaino, Tampere, 161–189.

Löytty, Olli 2005b. ”Kuka pelkää mustavalkoista miestä? Toiseuttavan katseen rajat.” Teoksessa Olli Löytty (toim.), Rajanylityksiä. Tutkimusreittejä toiseuden tuolle puolen. Gaudeamus, Helsinki, 87–102.

Mahan, Alfred Thayer 1917 (1897). The Interest of America in Sea Power, Present and Future. Little, Brown, and company, Boston.

Paul, Anju Mary 2008. ”Cultural Relativism.” Teoksessa Richard T. Schaefer (toim.), Encyclopedia of Race, Ethnicity, and Society. SAGE Publications, Los Angeles; London, 361–363.

Pennanen, Henna-Riikka 2016. ””Keltainen vaara” uhkana lännelle, 1894–1900.” Teoksessa Jukka Jouhki & Henna-Riikka Pennanen (toim.), Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva. SKS, Helsinki, 197–217.

Prasol, Alexander 2010. Modern Japan: Origins of the Mind: Japanese Traditions and Approaches to Contemporary Life. World Scientific Publishing Company, Singapore.

Robertson, Jennifer 1991. ”The Shingaku Woman: Straight from the Heart.” Teoksessa Gail Lee Bernstein (toim.), Recreating Japanese Women, 1600–1945. University of California Press, Oakland, 88–107.

Said, Edward W. 1995. Orientalism: Western Conceptions of the Orient. Penguin, Harmondsworth.

Steinbach, Susie L. 2011. Understanding the Victorians: Politics, Culture and Society in Nineteenth-Century Britain. Taylor and Francis Group, Lontoo.

The Harry Ransom Center. ”John Luther Long: An Inventory of His Papers at the Harry Ransom Humanities Research Center.” Texasin yliopisto, Austin. Saatavissa: https://norman.hrc.utexas.edu/fasearch/findingaid.cfm?eadid=00080.