klassikkoarvio
KUVITELTU JA HALLITTU ITÄ – Tarkastelussa Edward W. Saidin Orientalismi
Juuso Järvenpää
Edward W. Said (1935–2003) oli palestiinalaissyntyinen kirjallisuustieteen professori ja poliittisesti aktiivinen intellektuelli. Vuonna 1978 englanniksi ilmestynyt Orientalismi on hänen tunnetuin teoksensa, joka on käännetty kymmenille kielille, Kati Pitkäsen toimesta myös suomeksi. Orientalismissa Said kuvaa, analysoi ja kritisoi länsimaissa muodostettuja essentialistisia ja toiseuttavia representaatioita ”orientista/idästä”. Hänen mukaansa lännen kokemusta idästä ovat ohjanneet länsimaisten toimijoiden käsitykset omasta ylemmyydestään ja heidän pyrkimyksensä hallita ja hyödyntää Pohjois-Afrikasta Japaniin ulottuvaa ”orientaalistettua” maantieteellistä aluetta ja sen asukkaita. Teoreettis-metodologisesti Michel Foucault’lta ammentava ja läheisesti postmodernin teorian nousuun kiinnittyvä Orientalismi onkin ennen kaikkea kriittinen ja kantaa ottava tutkimus lännen ja idän välisten tiedollis-hallinnallisten valtasuhteiden kehityksestä. Teosta pidetään postkolonialistisen tutkimuksen kivijalkana ja se on yksi vuosituhannen taitteen puhutuimmista ja kiistellyimmistä kirjoista.
Said käyttää termiä ”orientalismi” kolmessa merkityksessä. Ensinnäkin hän viittaa sillä 1700-luvun lopun ja toisen maailmansodan välisenä aikana kehittyneeseen akateemiseen oppialaan, joka pyrki tuottamaan tieteellistä tietoa orientista. Toiseksi hän viittaa yleisemmin ajattelutapaan, joka perustuu lännen ja idän väliselle erottelulle. Näin hän pyrkii tavoittamaan myös varsinaista tieteellistä orientalismia laajemman kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tavan käsitellä orienttia. Teoksessaan hän kuvaakin, kuinka tämä ”kuvitteellisen maantieteen” luoma dikotomia on ohjannut länsimaista ajattelua sen alkuajoista lähtien. Jo antiikin aikoina alkanut ”idän” representointi sai kuitenkin uutta nostetta uudella ajalla ja erityisesti 1700-luvun lopulta alkaen, kun eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset oppineet ja maallikot pyrkivät kiihkeästi tutustumaan Lähi- ja Kaukoidän kulttuureihin ja kansoihin joko tekstuaalisten lähteiden tai omakohtaisten matkojen kautta ja esittämään nämä vieraina koetut kulttuurit ja kansat ymmärrettävässä muodossa länsimaisille yleisöilleen. Tämä ”moderni orientalismi”, kuten Said sitä nimittää, piti sisällään edellä mainitun akateemisen oppialan, mutta vaikutti myös kaikilla muilla kulttuurin ja yhteiskunnan alueilla, kirjallisuudesta politiikkaan.
Saidin mukaan orientalistinen tiedonmuodostus – oli kyse sitten maallikoista tai tieteilijöistä – on ollut kaikkea muuta kuin puolueetonta ja objektiivista. Hänen mukaansa moderni orientalismi kehittyi läheisessä yhteydessä eurooppalaisten suurvaltojen – ja sittemmin Yhdysvaltojen – imperialistisiin intresseihin ja projekteihin: orientalismi tuki diskursiivisesti imperialismia ja paisuva siirtomaakoneisto vuorostaan kasvatti entisestään kysyntää orientalistiselle tiedolle ja asiantuntijuudelle. Saidin keskeinen argumentti onkin, että orientalistinen tutkimus ja tulkinta on aina perustunut tietyille kyseenalaistamattomille taustaoletuksille, jotka ovat kummunneet lännen itselleen luomasta ja kuvittelemasta valta-asemasta ja jotka ovat määrittäneet sitä, millaisena itä on voitu lännessä kokea ja esittää. Hänen kolmas merkityksensä ”orientalismille” onkin tämä idän esittämistä ohjaavien ja rajoittavien taustaoletusten tai reunaehtojen järjestelmä, jota hän Foucault’a seuraten nimittää diskurssiksi.
Orientalistisen diskurssin ytimessä on Saidin mukaan taipumus jakaa maailma kahteen epäsymmetriseen osaan: ylempään, kehittyneeseen ja hallitsevaan länteen sekä alempaan, kehittymättömään ja hallittuun itään. Tämän jaottelun juuria hän etsii kaukaa historiasta, lähtien antiikin aikaisista Persiaa ja Intiaa koskeneista käsityksistä. Löytöretkien ja niiden myötä syntyneiden kolonialististen rakenteiden ja kaupallisten verkostojen myötä myös Kiinan ja Japanin kaltaiset alueet tulivat osaksi eurooppalaista kokemusmaailmaan, jolloin myös ne orientaalistettiin osaksi samaa kuvitteellista aluetta – ”itä” kurottautui yhä kauemmas itään. Orientalistinen diskurssi puristi näin valtavan ja monimuotoisen maantieteellisen alueen yhtenäiseksi ilmiöksi, jota se sitten saattoi käsitellä enemmän tai vähemmän essentialisoivalla tavalla.
Modernit orientalistit asettuivat seisomaan ikään kuin lännen ja idän rajalle tulkitsemaan jälkimmäistä edellisille. Saidin kritiikin mukaan heidän kuvauksensa itämaisista kansoista ja kulttuureista kuitenkin yleensä vain häivyttivät niiden historiallisen ja empiirisen todellisuuden ja peittivät ne heidän omiin ennakkokäsityksiinsä perustuneilla pysäytyskuvilla ja orientalistisen diskurssin valmiiksi käsikirjoittamilla kertomuksilla. Kietoutuessaan yhteen siirtomaavaltojen kolonialististen ja imperialististen pyrkimysten kanssa näistä orientin representaatioista muodostui osa sitä tapaa, jolla läntiset suurvallat ottivat idän haltuunsa sekä materiaalisesti että diskursiivisesti. Said toteaakin, että ”orientalismia voidaan tutkia länsimaisena tyylinä, jolla itämaita on hallittu ja muovattu ja jolla länsi on ottanut arvovaltaisen aseman niihin nähden” (s. 15).
Orientalismia ja sen tekijää on kritisoitu teoksen ilmestymisestä lähtien ankarasti ja monin tavoin. Osa kritiikistä on kohdistunut jo pelkästään teoksen kirjalliseen tyyliin ja muotoon: Said kirjoittaa rönsyilevää, sinne tänne poukkoilevaa ja rikasta proosaa, ja hänen käsittelynsä etenee toisinaan hankalasti seurattavien polkujen kautta. Kenties painavimmin arvostelu on huomauttanut, että syyttäessään orientalisteja idän essentialisoimisesta Said päätyy itse esittämään essentialisoidun kuvan orientalisteista. Tämä pitää ainakin jossain määrin paikkansa, joskin Said nostaa myös esiin yksittäisten orientalistien erityispiirteitä. Myös Orientalismin rajaukset ovat herättäneet arvostelua: Said tarkastelee orientalismia vain Iso-Britannian ja Ranskan, sekä – huomattavasti vähemmässä määrin ja vain 1900-luvun jälkipuoliskon osalta – Yhdysvaltojen näkökulmasta, jättäen näin sivuun esimerkiksi rikkaan saksalaisen orientalismin perinteen. Said tosin itsekin tunnustaa tämän puutteellisuuden, eikä väitäkään teoksensa olevan orientalismin yleisesitys.
Teoksen toinen huomattava rajaus on se, että Said keskittyy lähinnä orientalistien käsityksiin Lähi-idästä, painopisteen ollessa islamilais-arabialaisessa kulttuurissa. Tämä ei ole yllättävää: onhan Orientalismi myös voimakkaan poleeminen puheenvuoro juuri Lähi-idän 1970-luvun lopulla monin tavoin tulehtuneesta tilanteesta kansainvälisessä julkisuudessa käytyihin keskusteluihin. Näissä keskusteluissa toistettiin Saidin mukaan usein edelleen vanhoja imperialistisen orientalismin perinteestä kummunneita stereotyyppisiä käsityksiä arabeista ja islamista. Teokseensa myöhemmin liittämissään jälkisanoissa (ensin 1995 ja toisen kerran hieman ennen kuolemaansa 2003) hän kehitteli tätä kontekstia edelleen kommentoiden Lähi-idän muuttuvaa tilannetta sekä tarkastellen teoksensa vaikutushistoriaa ja vastatessaan siihen kohdistettuun kritiikkiin.
Said ei siis peittele Orientalismin poliittisuutta. Itse asiassa hän nostaa aiheen eksplisiittisesti esiin pohtiessaan teoksensa johdannossa tieteen ja politiikan suhdetta. Usein toistettu vaatimus tieteen epäpoliittisuudesta on hänen mukaansa teoriassa vaikeasti vastustettava periaate, ”mutta käytäntö on monimutkaisempi. Kukaan ei ole keksinyt keinoa irrottaa tutkija elävästä elämästä, vaan hänellä on aina jokin tietoinen tai tiedostamaton suhde johonkin luokkaan, ajatusmalleihin ja sosiaaliseen asemaan. Ylipäänsä hän on aina yhteiskunnan jäsen. Tämä kaikki vaikuttaa tutkijan työhön.” (s. 21) Hän moittiikin paitsi menneitä myös oman aikansa myöhäisiä orientalisteja objektiivisuuden ja epäpoliittisuuden retoriikasta, jolla he häivyttävät tutkimukseensa vaikuttavat esioletukset ja sidonnaisuudet sen sijaan että nostaisivat ne avoimen (itse)kritiikin kohteeksi.
Saidin Orientalismi on monin tavoin haastava ja vaikeasti lähestyttävä, mutta myös palkitseva ja ajattelua avartava teos. Yli neljä vuosikymmentä sitten julkaistuna se on edelleen puhutteleva ja ajankohtainen. Paljon on toki muuttunut: ”itä” sellaisena kuin se modernin orientalismin kultakautena länsimaissa koettiin on epäilemättä korvautunut paljon monimuotoisemmalla kuvalla eri alueiden, kulttuurien ja ihmisryhmien historiasta ja nykyisyydestä, eivätkä ”orientin asiantuntijat” enää voi haastamatta omaksua itseoikeutettua asemaa näiden tahojen representoijina. Orientalistinen diskurssi ja sen muuntumat eivät kuitenkaan ole kadonneet, vaan nousevat hanakasti esiin geopoliittisissa keskusteluissa ja esimerkiksi siirtolaisuuden kaltaisten ilmiöiden äärellä: ajatus siitä, että jokin ”toinen” uhkaa ja haastaa ”länsimaita” on osa myös oman aikamme poliittista kokemusmaailmaa. Saidin teos toimii edelleen herättelevänä varoituksena siitä, kuinka helposti ideologisesti ohjautuneet essentialisoivat representaatiot tuosta ”toisesta” voivat alkaa ohjaamaan näitä keskusteluja ja niiden synnyttämiä, todellisten ihmisten elämään konkreettisesti vaikuttavia toimenpiteitä.
Edward W. Said, Orientalismi. Gaudeamus, Helsinki 2011. 398 s.