Nämä sanat ja laulun
Alkman keksi peltopyiltä
kuunteli kielevää puhetta.

Näin totesi Spartassa vaikuttanut lyyrikko Alkman jossakin runossaan 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua.¹ Alkmanista ei tiedetä juuri mitään. Antiikin aikana häntä arvostettiin kuorolyyrikkona ja niin sanottujen neitolaulujen mestarina. Hellenistisessä kirjallisuuskaanonissa hän oli ensimmäinen yhdeksästä suuresta runoilijasta, joiden nimiin aleksandrialaiset oppineet lukivat lyyrisen runouden synnyn. Yhtään Alkmanin runoa ei ole säilynyt kokonaisena meidän päiviimme. Fragmenteissa linnut opettavat runoilijaa ja ihmistytöt laukkaavat kilpaa hevosina, soivat kuin joutsen ja pakoilevat saalistavaa haukkaa.² Arkaaiselle runoudelle hyvin tyypilliseen tapaan Alkmanin sanat hehkuvat elonkirjon uhkeissa väreissä ja soivat elämän ääntä lajirajojen yli.

Yhdeksisensataa vuotta Alkmania myöhemmin peltopyy sattui puhuttelemaan myös uusplatonisti Porfyriosta (n. 230–305 jKr.), joka sielullisen elämän arvoa puolustaessaan kertoo omakohtaisen anekdootin suhteestaan lintuun: ”Karthagossa ollessani kasvatin luokseni lentäneen peltopyyn, joka aikaa myöten ja minuun totuttuaan muuttui vallan kesyksi. Tajusin linnun paitsi iloisesti tervehtivän minua, myös liehittelevän ja leikkivän kanssani, jopa vastaavan kaikuna puheisiini ja, siinä määrin kuin kykeni, vastaavan minulle toisella tavalla kuin peltopyyt ovat tottuneet kutsumaan toisiaan. Ja hän siis vastaili vain silloin kun puhuin, ei silloin kun olin vaiti.”³

Alkmanin ja Porfyrioksen välisiin vuosisatoihin mahtuu antiikin koko rikas, tosin vain pirstaleisena säilynyt keskustelu muiden eläinten olemuksesta ja moraalisesta asemasta. Keskustelun ytimessä on kysymys kielestä.

Pohdin tässä esseessä sitä, miten käsitys puheesta, kielestä ja kommunikaatiosta antiikin vuosisatojen aikana kaventui ylilajisesta ilmiöstä ihmisen yksinoikeudeksi ja miksi ajatus ihmisen erityisestä kieli- ja järkikyvystä sai niin keskeisen roolin moraalisen arvon kriteerinä. Samalla piirtyy esiin eläimen käsitteen synty siinä merkityksessä kuin me sen tunnemme: elävien olentojen joukkona, josta ihminen on rajattu erilleen.

Puhuvia pyitä

Ihminen on luultavasti koko historiansa ajan peilannut itseään muihin eläimiin. Muunlajisia kehoja on hyödynnetty niin konkreettisesti kuin symbolisesti ja metaforisesti; muut eläimet ovat ihmisen hengellisen ja taiteellisen ilmaisun ensimmäinen teema ja tarpeisto. Tämä näkyy kaikessa varhaisessa taiteessa ympäri maailman kalliomaalauksista kansanrunouteen.

Kreikkalaisessa kulttuuripiirissä ja sen perintönä laajemmin Euroopassa juuri antiikin aika merkitsee siirtymää äänenvaraisesti välittyvästä, yhteisöjä kannatelleesta runoperinteestä – tuttavallisemmin ”kansanrunoudesta” – kirjoitustaidon hallitsemaan maailmaan, jossa politiikka ja tieteet vähitellen ponnistavat omille teilleen, irti ne synnyttäneestä suullisesta kulttuurista. Alkmanin ajan Sparta oli jo siirtynyt tai siirtymässä kirjoitustaidon piiriin, mutta niin 600-luvun Spartaa kuin kreikkalaista arkaaista kautta kokonaisuudessaan määrittää vielä kirjoitusta edeltävän maailman vire: runoilijat olivat yhteisöissään merkkimiehiä ja -naisia, ja heidän ilmaisunsa ja maailmankuvansa oli monin tavoin sidottu yhteiseen suulliseen perinteeseen.

Tässä maailmassa ei ollut olemassa ihmistä ja eläintä toisilleen vastakkaisina kielellisinä tai käsitteellisinä kategorioina, vaan erilaiset elävien ja kuolevaisten olentojen heimot asuttivat kuunalista todellisuutta yhdessä, lähimmäisinä, vihollisina, liittolaisina ja lomittain. Arkaaiselle runoilijalle muunlajiset kehot olivat ensimmäinen mieleen tuleva apu silloin, kun ihmisen omat rajat tulivat vastaan. ”Ollapa jäälintu / liidellä kukkivan aallokon yli naaraiden kanssa / sydän vailla pelkoa!” parahtaa vanheneva mies, jonka polvet eivät enää kanna kisailemaan tanssivan neitokuoron kanssa.⁴

Arkaaisen ajan runoilijoille oli itsestään selvää, että monet keskeiset kulttuuriset taidot – kuten musiikki, pesänrakennus ja kankaankudonta – saattoivat alkujaan olla muilta eläimiltä opittuja. Laulurunouden oppimestareina linnut lienevät se kaikkein ilmeisin valinta. Alkmanin peltopyy-fragmentti onkin pikemmin aikaansa hyvin edustava kuin poikkeuksellinen ja uutta luova. Poikkeuksellisen kiinnostava se kuitenkin on, koska peltopyiden puheeseen kiinnitettiin huomiota antiikin myöhempinäkin vuosisatoina.

Eläinopissaan Aristoteles (384–322 eKr.) kuvaa peltopyiden murteita muiden joukossa: ”Kielet ja murteet (fōnai kai dialektoi) vaihtelevat seudun mukaan. Äänteet erottuvat toisistaan ennen kaikkea säveltason nousuina ja laskuina, eikä kielen tyyppi vaihtele saman eläinlajin sisällä – mutta äänteiden ilmaisullinen yhdistely, se mitä voitaisiin kutsua puhumisen tavaksi tai murteeksi, vaihtelee samankin eläinlajin sisällä seutukohtaisesti, kuten on laita peltopyillä, joista toiset kaklattavat ja toiset tsirittävät.”⁵ Myös Aristoteleen oppilaalta ja nuoremmalta kollegalta, Theofrastokselta (371–287 eKr.), joka oli kirjoittanut kokonaisen tutkielman ääntelyn eroavuuksista yksittäisten eläinlajien sisällä, on säilynyt samansuuntainen huomio: hänen mukaansa peltopyyt Korydalloksesta Ateenan suuntaan kaklattavat, kun taas Korydalloksen tuolla puolen ne tityttävät.⁶ Lintubongarin tai muun nykyisissä lajitaksonomioissa marinoidun lukijan mieleen saattaa nousta kysymys, olisikohan kyseessä kuitenkin kaksi eri pyylajia, kaklattajana vaikkapa kivikkopyy ja tsirittäjänä itse peltopyy. Antiikin ihmiselle kysymys ei ollut relevantti lainkaan.

Kansoilla ja heimoilla on kielensä

Vaikka Aristoteles otti tehtäväkseen eläinkunnan analyyttisen (ja anatomisen) tutkimuksen ja tuli siten luoneeksi perustan kaikelle myöhemmälle eläintieteelle taksonomioineen, ei lajikohtainen erottelu antiikin aikana missään vaiheessa noussut sellaiseen rooliin, joka sillä myöhemmin on luonnontieteessä ollut. Ihmisen elämänpiiriin kuuluvat muut eläimet tietysti nimettiin lajilleen, läheisimpien lajien edustajat myös sukupuolen ja iän mukaan, mutta tavallista oli viitata niin ihmisiin kuin muunlajisiinkin myös epämääräisemmin sukuina (genos), heimoina (fylon) ja kansoina (ethnos). Alkman kuvaa yhdessä kuuluisimmista fragmenteistaan kehtolaulumaisesti yötä, jossa erilaiset maa- ja merieläinten ryhmät, mehiläisten suku ja siivekkäiden heimot nukkuvat yhdessä vuorten, metsien ja syvänteiden kanssa.⁷ Homeroksen epiikassa rinnastetaan esimerkiksi kärpästen tai hanhien, kurkien ja joutsenten kansat niihin monenkirjaviin ihmisryhmiin, jotka Troijan sota veti mukaan joko puolustajan tai hyökkääjän avuksi.⁸

Porfyrios puolusti myöhemmin muiden eläinten kielellisyyttä rinnastamalla toisiinsa syyrialaisten, persialaisten ja korppien kielet⁹, joista kahta ensimmäistä oli hänen mukaansa kreikanpuhujalle selvästi vaikeampi ymmärtää. Argumentti oli antiikin kontekstissa edellä mainitusta perinteestä johtuen vahva: paljastihan puhuja lähinnä oman uskomattoman typeryytensä mikäli kävi väittämään, että niiden kansojen kielet, joita juuri hän ei sattunut ymmärtämään, eivät olleet kieliä lainkaan.

Porfyrioksella oli varaa sanoa. Hän oli itse kotoisin Syyriasta ja puhui äidinkielenään mitä todennäköisimmin arameaa. Kreikka oli 200-luvulla tieteen kieli kaikkialla itäisellä Välimerellä, ja aloitteleva filosofi varmasti osasi kieltä erinomaisesti jo hakeutuessaan Ateenaan opintojaan jatkamaan. Silti voi ainakin kuvitella tilanteita, joissa syntyperäiset kreikanpuhujat ovat silmäilleet tulokasta komeita nenänvarsiaan pitkin tai osoittaneet ymmärtämättömyyttä hänen oman äidinkielensä merkityksille. Mitään illuusioita aikalaistensa kielellisistä kyvyistä noin ylipäänsä Porfyrios ei hellinyt. Laiskoilta ja nautinnonhaluisilta ihmisiltä oli turha odottaa viitseliäisyyttä muiden eläinten kielten opettelemiseen, ”hyvä jos oppivat viittäkään ihmisten parissa puhuttua kieltä!”¹⁰

Porfyrioksen kanssa ystävystynyt peltopyy sitä vastoin näki vaivaa ja mukautti omaa ääntelemisen tapaansa tehdäkseen itsensä ymmärrettäväksi lajirajan yli. Ehkä lintu kuunteli filosofin puhetta ja poimi siitä jotakin omaan ilmaisuunsa samaan tapaan, kuin Alkman oli poiminut runonsa toiselta peltopyyltä satoja pyypolvia aiemmin? Kielellisen vuorovaikutuksen kuvauksessaan Porfyrios lähenee sitä nykylingvistiikan ja kielifilosofian eturintamaa, jonka mukaan kieli vaikuttaisi pikemminkin kytkevän meitä yhteyteen toisten kanssa kuin eristävän ihmistä lajiyksinäisyyteen.¹¹

Ääni on kieltä, kieli on puhetta

Siinä missä Alkman ja vielä Porfyrioskin ymmärsivät kielellisen kommunikaation vuorovaikutukseksi, jossa äänillä, ääntelyllä ja kuuntelulla on päärooli, moni hahmottaa nykyisin, ehkä tiedostamattaankin, kielen ilmiönä tyystin toisista lähtökohdista – esimerkiksi kirjoitettuina teksteinä, oikeakielisyyden vaateina tai kielioppisääntöinä, jotka voidaan kuvata kirjallisesti. Olemme niin läpikirjallistuneen kulttuurin kasvatteja, että meiltä helposti kokonaan unohtuu kielen alkuperäinen kehollisuus, se, että kieli on olennaisesti jotakin muuta kuin paperille luonnosteltuja piirrosmerkkejä tai tietokoneen ruudulle koodautuvia symboleja ja niiden tulkintaa.

Kieltä on pitkään myös pyritty määrittelemään ja rajaamaan niin, että rajojen sisään mahtuvat vain ne kielen ilmiöt, jotka on helpointa kääntää kirjoitettuun muotoon.¹² Rajaamisella onkin saatu aikaan juuri sellaisia kielen määritelmiä, joilla muut eläimet pidetään kätevästi kielellisyyden (ja samalla usein myös merkityksellisyyden) ulkopuolella. Tämä määrittelyn ja ulossulkemisen prosessi alkoi antiikissa.

Valmiiksi se ei kuitenkaan ehtinyt. Esimerkiksi Aristoteleen teksteistä löytyy mainioita esimerkkejä siitä, minkälaista kamppailua vanha äänenvarainen maailma ja uusi kirjoitukseen perustuva ajattelu käyvät keskenään yhden ja saman ihmisen ilmaisussa. Yhtäältä Aristoteles toteaa, että ”kieli (fōnē) on jonkinlaista sielullisen olennon päästämää ääntä (psofos).”¹³ Minkäpä hän sille voi, että fōnē tarkoittaa yhtä aikaa niin paljon: merkitsevää ja ilmaisevaa ääntä, äännettä, puheääntä – siis kieltä niin kuin se antiikissa ymmärrettiin. Aristoteles on perinyt äidinkielensä maailmasta, jossa kieltä ei käy erottaminen äänestä, vaan kieli on äänellistä ilmaisua ja ilmaisevat äänet kieltä.

Toisaalta Aristoteles tulee paljastaneeksi myös sen, miten syvällisesti kirjoitustaito oli jo muokannut hänen kielenkäyttöään. Eläinopillisessa kuvauksessaan ihmisen suun anatomisesta tarkoituksenmukaisuudesta hän toteaa, että ihmisen puhe (logos), tai toisin käännettynä kieli- ja järkikyky, koostuu kirjaimista, joita toisenkaltaisella suulla ei olisi mahdollista ääntää.¹⁴ Aristoteles tietysti tarkoitti kirjainten sijaan äänteitä mutta käytti kirjoittavan ihmisen näkökulmasta luontevaa kirjainmetaforaa, vaikka kreikassa olisi ollut tarjolla useampikin äännettä tarkoittava sana.

Kieli muuttuu kuvaksi

Kirjoitustaitoa alettiin elvyttää Euroopan kaakkoisnurkassa runsaat 700 vuotta ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Monien tutkijoiden mukaan kreikkalaisten tuolloinen innovaatio, vokaalien lisääminen konsonanteista koostuvaan foinikialaiseen aakkostoon – ja sen myötä mahdollisuus kuvantaa ihmiskieltä sekä tarkemmalla että helpommin omaksuttavalla tavalla – oli edellytys luku- ja kirjoitustaidon laajamittaiselle leviämiselle. Ateenan on arvioitu olleen kirjoitustaidosta riippuvainen yhteiskunta viimeistään 300-luvun alussa eKr.,¹⁵ pikku Aristoteleen tuskin vielä edes pilkehtiessä isänsä silmissä.

Vasta kun puhetta on mahdollista visualisoida, voi kieltä ja ajattelua ryhtyä pilkkomaan analyyttisesti osiin ja yhdistelemään uusilla, perinteen ajatusmalleista ja auktoriteeteista riippumattomilla tavoilla. Kirjoitustaito siis loi edellytykset filosofialle ja tieteelliselle ajattelulle siinä merkityksessä kuin ne nykyään ymmärretään. Se muun muassa mahdollisti tehokkaamman kategorisoinnin samalla kun se kiihdytti myös tarvetta kategorioiden luomiselle, vakiinnutti ne nopeammin ja teki niistä pysyvämpiä ja selvärajaisempia kuin ennen. Esimerkiksi Aristoteleen Eläinopin kaltainen teos – tai Aristoteleen tuotanto ylipäätään – kävi mahdolliseksi vasta kirjallisen kulttuurin myötä.

Myös kieli itsessään alettiin enenevässä määrin mieltää kirjoitetun tekstin tuottamasta näkökulmasta käsin. Kreikankielinen antiikki on Euroopan ja maailman historiassa poikkeuksellisen painava aikakausi – ”Kreikan ihme”¹⁶ – juuri siksi, että tämä ainutkertainen kielellinen, kulttuurinen, teknologinen ja mielellinen vallankumous tapahtui kreikaksi, kreikan kielelle ja kielessä.

Nimenomaan kirjoitus näytti erottavan ihmiskielen täysin omanlaisekseen ilmiöksi. Erityisesti stoalaisen koulukunnan filosofit 200-luvulta eKr. eteenpäin innostuivat analysoimaan ihmiskieltä ja loivat muun muassa kieliopillista käsitteistöä sitä varten. Ei ole sattumaa, että jälkimaineeltaan antiikin suorasanaisimmat muunlajisten puolustajat, Plutarkhos (n. 45–125 jKr.) ja Porfyrios, argumentoivat voimallisesti juuri stoalaisia vastaan. Tekstilähtöisestä näkökulmasta katsottuna muiden eläinten kommunikaatiojärjestelmät helposti vaikuttavat köyhemmiltä, karkeammilta ja jopa kokonaan ei-kielellisiltä. Ehkä huumaantuminen kirjoitusteknologian avaamista näkymistä ihmiskieleen selittää stoalaisten nuivaa ja oudon kapeakatseista ihmiskeskeisyyttä.

Myös ihmisen kieli on kuitenkin pohjimmiltaan jotakin muuta kuin kirjoitettuja merkkejä. Kieli mahdollistaa kirjoituksen, mutta kieli itsessään ei ole kirjoitusta vaan merkitykselliseksi tarkoitettua ja koettua ilmaisua, joka suuntautuu jotakuta toista kohti. Tässä mielessä me ihmiset kielinemme emme suinkaan ole lajien joukossa yksin, niin kuin sekä Alkman että Porfyrios näkyvät hyvin ymmärtäneen. Vasta kirjoitus irrottaa kielellisen kommunikaation sen luontaisesta vastavuoroisuudesta ja suorasta yhteydestä kielenkäyttäjän omaan toimivaan, aistivaan kehoon. Ja vasta kirjoitus mahdollistaa abstraktin eläin-kategorian, jonka turvin todellinen elävä eläin voidaan kuvitella kielettömäksi.

Puhumaton eläin

Alkmanin ajan kreikassa ei vielä ollut mitään tapaa kategorisoida muita eläimiä yhdeksi ihmisestä erilliseksi ryhmäksi. Eläviä olentoja toki jaoteltiin erilaisiin ryhmiin, läheisiä tarkemmin ja kaukaisia hyvinkin epämääräisesti, mutta itse eläin (to zōon) kattoi kaikki elävät hyttysistä jumaliin.

Porfyrios antiikin lopulla sitä vastoin kirjoitti vetoomustaan kielellä, johon oli jo vakiinnutettu eronteko niihin, joilla on merkitystä, ja niihin, joilta kielellinen kyky väitetysti puuttuu. Jälkimmäisiin viitattiin ilmauksella ta aloga zōa, logosta vailla olevat eli puhumattomat tai järjettömät eläimet. Tämä on se antiikista periytynyt eläimen käsite, joka evoluutio-opin näennäisestä omaksumisesta huolimatta yhä hallitsee meidänkin kulttuuriamme.

Ilmauksen luoja on todennäköisesti Platon (427–347 eKr.), tai ainakin sen varhaisin säilynyt esiintymä löytyy hänen tekstistään.¹⁷ Aristoteles puolestaan pani alulle hokeman, jota sittemmin jokainen tieteilijäpolvi on loputtomina variaatioina toistanut kuin mantraa: ”Ihminen ainoana eläimenä kykenee toimintaan x” tai ”yksin ihmisellä on ominaisuus y”. Juuri Aristoteleen kynästä on peräisin väite, jonka mukaan ihminen eroaa muista eläinlajeista logoksensa vuoksi: vain logoksen omaava kykenee erottelemaan hyvän ja pahan, ja siksi oikeudenmukaisuus (tai sen puute) voi määritellä vain ihmistenvälisiä suhteita.¹⁸ Siinä missä Aristoteles kuitenkin vielä puhui ihmisestä eläimenä, häntä seuraavina vuosisatoina muiden eläinten väitetty logoksettomuus alkoi kivettyä kategoriseksi määritelmäksi, joka kokosi ihmisiä ja jumalia lukuun ottamatta kaikki sielulliset olennot yhdeksi ryhmäksi. Meidän nykyistä arkikielistä, ihmiselle vastakkaista ”eläintämme” pohjustava käsite oli syntynyt.

Nykyään logos tahtoo kääntyä järjeksi tai rationaalisuudeksi, vaikka Aristoteles lienee tarkoittanut sillä ensisijaisesti sanallista puhetta, siis inhimillistä kieltä. Stoalaisten käsittelyssä logos sai moraalisen sävyn: ihmisen kieli muuttui moraalisen pohdinnan mahdollistajasta moraalisen arvon ehdoksi. Logos myös jaettiin kahtia ulkoiseen ja sisäiseen tavalla, joka ennakoi puheen ja ajattelun käsitteellistä irtautumista toisistaan. Syntyi yhä suurempi kiusaus väittää, että vaikka muut eläimet kyllä ääntelevät, niiden puheessa ei ole mitään järkeä.

Tällä muunlajisten kielen ja mielen kiistämisellä on ollut ratkaiseva vaikutus eurooppalaiseen eläinkuvaan. Kreikkalaisesta filosofiasta se periytyi kristilliseen teologiaan, ja uuden ajan rationalistit ja valistusfilosofit onnistuivat sen jatkumona kieltämään muilta eläimiltä lopulta jopa sielun.

Porfyrios oli antiikin filosofeista viimeinen, joka vielä yritti puhua tätä nykyperspektiivistä katsoen vääjäämättömältä näyttävää kehitystä vastaan. Antiikin eläindebatista säilyneiden rippeiden perusteella keskustelijat itse eivät kokeneet vastustavansa tai puolustavansa vääjäämätöntä vaan uskoivat argumentoinnin voimaan. Mutta logos on kuin talouskasvu tai valtionvelka: niin kauan kuin se hallitsi väittelyä elävän olennon asemasta, muiden eläinten arvoa puolustavilla filosofeilla ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa. Totta kai he parhaansa mukaan pyrkivät todistamaan spesistiset väitteet muiden eläinten puhumattomuudesta ja järjettömyydestä vääriksi, mutta kun mittana tosiasiallisesti oli kirjoitettu ihmiskieli, mikään määrä hyviä pyrkimyksiä ei lopputulosta muuta. Sillä eiväthän ne muut ”järjestä kansankokousta eivätkä käy oikeutta”, ”eivät harkitse tai neuvottele” ja mikä kohtalokkainta, ”eläimillä ei ole kirjoitettuja lakeja”.¹⁹

Laulu on laki

Palaan vielä Alkmaniin, joka peltopyiden ohella kuunteli tarkkaavaisesti muitakin lintuja. Itse asiassa niin tarkkaavaisesti, että hän yhdessä fragmentissaan totesi osaavansa kaikkien lintujen laulut.²⁰ Aikanaan useita teoksia arkaaisen ajan lyyrikoista kirjoittanut Khamaileon Pontoslainen (n. 350–275 eKr.) kommentoi runoilijoiden suhdetta lintuihin mainitsemalla, että entisaikojen ihmiset olivat toden totta keksineet musiikin – siis kreikkalaisittain muusain taidot, myös runouden – lintujen laulua yksin luonnonrauhassa kuuntelemalla ja sitä matkimalla.²¹ Khamaileon oli Aristoteleen oppilas ja edusti aikansa korkeinta tiedettä. Hänen lausumaansa ei ole syytä epäillä, mutta on hyvä esittää tarkentava kysymys: mitä tai mikä linnuilta oikeastaan opittiin?

Alkman vastaa: nomos. Sana on yhtä piinallisen monitulkintainen kuin logos. Sävelkulkua, melodiaa ja yksittäistä laulua (merkityksessä musiikkikappale) se toki tarkoittaa, mutta sanan ensisijainen merkitys on ’tapa’, se vakiintunut toiminta, jota yhteisössä on totuttu pitämään oikeana. Kirjoituksettomassa yhteiskunnassa perinnäistavoilla on lakien asema – ja niinpä nomos klassisen kauden kreikassa alkoi tarkoittaa myös sellaista lakia, jota vallanpitäjät jakelevat säädösten muodossa. Alkmanin lyhyen fragmentin sanavalinnoista on pääteltävissä, että runoilijalle nomos viittaa sekä lintujen lauluun ja muuhun ääntelyyn että perinnäistapoihin ja siten (kirjoittamattomiin) lakeihin. Myös musiikkiterminä nomos tarkoittaa tapaa, jolla tietty musiikillinen kokonaisuus erottuu muista; sen melodian tai rytmin rakentumisen tapaa, ikään kuin kappaleen omaa sisäistä lakia. Alkmanille kyse ei siis ole sanan metaforisesta tai monimerkityksellisyydellä leikkivästä käytöstä vaan siitä, että äänenvaraiseen kulttuuriin vielä nojaavassa arkaaisessa kreikassa nomoksen meille erillisiltä vaikuttavat merkitykset ovat tosiasiassa erottamattomat.

Kirjoituksettomassa kulttuurissa perinteet, tavat ja normit eli ”lait” siirtyvät, siirtyessään muuntuvat ja muuntuessaankin säilyvät laulun, puheen ja eleiden välityksellä. Juuri runous toimii yhteisöä koossa pitävien arvojen, muistojen, kasaantuvan tiedon ja pyrkimysten kielenä; lakien laulaminen on arkaaisessa maailmassa normaalia, odotuksenmukaista toimintaa. Linnuilta opittiin siis jotakin sellaista kuin äänellisesti ja kehollisesti välittyvä tapojen, normien ja kommunikaatiokeinojen kokonaisuus. Ehkä sitä voisi kainostelematta kutsua kulttuuriksi.

Parisataa vuotta Alkmanin jälkeen nomoksesta alkoi kehkeytyä fysiksen eli luonnon tai fysikaalisen todellisuuden vastapooli, joka joidenkin antiikin ajattelijoiden mukaan nimenomaan erotti ihmisen muista eläimistä. 400–300-lukujen Ateenassa virinnyt vilkas keskustelu fysiksen ja nomoksen suhteesta toisiinsa ei sellaisenaan vastaa myöhempää luonnon ja kulttuurin dikotomiaa mutta toimii etiäisenä. Ihmiskulttuuri(e)n suhde siihen, mikä on luonnollista, ihmisluonnon sanelemaa tai ”luonnonlaki”, alkoi pohdituttaa kreikkalaisia käytännössä heti, kun heillä oli käytettävissään kirjoitustaidon suoma välineistö itsensä ja elämismaailmansa analysointiin. Lähes kaksi ja puoli vuosituhatta myöhemmin aihe on yhtä akuutti, panokset vain koventuneet.

Eläin vaietkoon kansankokouksessa

Antiikkia ihannoivassa historiankirjoituksessa klassinen 400-luvun Ateena piirtyy esiin demokratian kehtona. Ei se väärin ole, mutta kuva saa sävynsä vasta kun muistetaan, että samaan aikaan samassa paikassa demokratia kävi myös jatkuvaa kuolinkamppailua. Sitä haastettiin, uhattiin ja purettiin niin sisä- kuin ulkopuolelta, välillä se luhistui ja rakennettiin uudelleen. Aristoteles ehti nähdä sen lopullisen tukahtumisen imperialismin jalkoihin 300-luvun jälkipuoliskolla.

Demokratian varhaisvuosia luonnehtii myös toinen, paradoksaalisempi demokratianvastainen juonne. Kirjoitustaidon vaikuttaessa yhä syvällisemmin koko yhteiskuntaan näyttää todellinen äänivalta itse asiassa jakaantuneen entistä harvemmille, koska vallankäyttö edellytti sellaista kielikykyä, joka esimerkiksi lukutaidottomilta ihmisiltä ja kaikilta muilta eläimiltä puuttuu. Ateenan demokratian perustana kaiken sanomisen vapaus (parrhēsia) ja yhtäläinen puheoikeus (isēgoria) koskivat, kuten tunnettua, vain aikuisia miespuolisia ihmisiä, joilla oli syntyperäinen Ateenan kansalaisuus.

Näistä rajoitteista huolimatta – tai ehkä niiden ansiosta – ateenalainen sananvapauden ihanne paljastaa jotakin oleellista siitä, miksi puheen ja kielen rajaaminen vain ihmisen (tai aikuisen miehen) kyvyksi on vuosisadasta toiseen koettu niin tärkeäksi. Jos toisen ääni ei merkitse mitään, jos se on vain sattumanvaraista mölinää eikä järjellistä puhetta, miksipä sitä kuuntelemaan. Voi jatkaa niin kuin ennenkin, ei tarvitse nähdä vaivaa. Saa itse puhua enemmän ja entistä kovemmalla äänellä.

Niin antiikin demokratiassa kuin omassamme ääni on valtaa, vaientaminen vallankäyttöä. Niputtamalla muun eläinkunnan yhteen kielettömäksi, järjettömäksi ja todellista merkitystä vailla olevaksi ”eläimeksi” olemme käytännössä rajanneet politiikan ihmislajille, josta eläimyys on kuviteltu pois. Ongelma on siinä, että fyysinen todellisuus ei vastaa meidän fiktioitamme: yksilajista yhteisöä, jossa yhden lajin valta olisi perusteltua, ei oikeasti ole olemassa, ’eläin’ on abstrakti konstruktio, piirroskuva, joka ei tarkalleen ottaen esitä ketään, ja ihmisen oma eläimyys ei katoa mihinkään, vaikka me kuinka pakonomaisesti yritämme sen kieltää.

Alkmanille peltopyyn tai jonkin muun elollisen väittäminen kielettömäksi olisi kuulostanut umpihullun puheelta. Mies olisi kauhonut papurokkansa loppuun, kostuttanut unikonsiemenleivoksensa viiniin, ehkä naurahtanut vähän, ja etsiytynyt sen jälkeen kitharoineen parempaan seuraan.²² Porfyrios oli näihin hulluuksiin jo osin turtunut. Eläimen hiljeneminen ihmisessä sopi melankolisen platonistin omiin toiveisiin, ja rahvas sai kuvitella muunlajisten kielestä tai kielettömyydestä mitä lystäsi. Vaikeampi oli sietää omien vertaisten valikoivaa kuuroutta. Lohtunsa filosofi haki jumalista, jotka ”viestivät vaikka ovatkin hiljaa” ja joita ”linnut ymmärtävät paremmin kuin ihmiset”.²³