Tässä ihmistoiminnan kiihdyttämien ekokriisien ajassa meitä puhuttavat monet eläimiin liittyvät kysymykset, kuten eläinteollisuus ja lajikato. Onkin tarpeen tarkastella kriittisesti ihmistä ja eläintä koskevia käsityksiä ja näiden kahden välisiä erontekoja. Miten runous ja runokieli voivat osallistua tähän pohdintaan, tavoittaa toisenlaisia näkökulmia ja lajienvälisiä yhteyksiä? Pauliina Haasjoen runoteoksen Nausikaan (2022, tästä eteenpäin N) keskeisiä aiheita ovat eläimyys, ihmisyys ja kehollisen kokemuksen kautta rakentuvat lajienväliset kytkökset ja yhteys ympäristöön. Seuraavassa teoksen runokatkelmassa runon minä hakee yhteyttä toiseen eläimeen:

Minä olen eläin, minä sanoin
ja tahdon tietää saanko koskea sinua.
Eläiminä
me kuljemme kohti ja pois
ja väistämme, etsimme katsetta ja lupaa
Eläimenä tulin paikkaan johon kaksi tuolia
ja pöytä oli laskettu puiden keskelle
[− −] (N, 102.)

Runokatkelman puhetilanteessa huomio kiinnittyy minän ohella siinä puhuteltavaan sinään. Aluksi runon minä toteaa suoraviivaisesti olevansa eläin, minkä jälkeen hän puhuttelee sinää kysyen, saako koskea häneen. Yhteyttä toiseen etsitään kosketuksen kautta, ensin kuitenkin suostumusta keholliseen kontaktiin kysyen. Luvan kysyminen viestittää, että runon puhuja näkee toisessa eläimessä tuntevan ja samanvertaisen subjektin. Neljännessä säkeessä runon puhetilanne muuttuu, kun puhuja siirtyy monikon ensimmäisen persoonan verbimuotoon. Me-muotoiset predikaatit “kuljemme”, “väistämme” ja “etsimme” tuovat runokatkelmaan äänteellistä sointuisuutta. Rytmin rinnalla me-muotoinen toisteisuus vaikuttaa runon merkitystasolla suostutellen näkemään sinän ja minän välisen yhdenvertaisuuden. Runon meitä yhdistääkin eläiminä oleminen sekä kulkeminen “kohti ja pois”.

Tässä artikkelissa tarkastelen Haasjoen runoteoksen tapoja kuvata ihmisten ja muiden eläinlajien välisiä suhteita. Luennassani on avainasemassa runoudentutkimuksen käsite itserefleksiivisyys, joka kuvaa runojen tarkentumista niiden omaan olemukseen ja ilmaisuun. Kysyn, millaista lajienvälistä vuorovaikutusta Nausikaan runoissa esitetään ja miten runojen itserefleksiivisyys vaikuttaa näiden suhteiden kuvaamiseen. Lisäksi pohdin, miten itserefleksiiviset runot kutsuvat lukijaansa osallistumaan tähän lajienvälisten suhteiden uudelleenjäsentelyyn. Lähtökohtanani on, että itserefleksiivisyys voi toimia runokielen keinona tutkia, purkaa ja uudelleenrakentaa käsityksiä lajienvälisistä kytköksistä.

Pauliina Haasjoki on paitsi runoilija, myös esseisti ja kirjallisuustieteen tohtori. Haasjoen teoksia on julkaistu 1990-luvun lopusta alkaen, ja Nausikaa on hänen kymmenes teoksensa. Haasjokea pidetään yhtenä aikansa merkittävistä suomalaisista nykyrunoilijoista. Nausikaa jatkaa monin paikoin runoilijan aikaisemmissa teoksissa, kuten Planeetassa (2016) ja Promessassa (2019), esiin nousevia teemoja: runoissa on usein keskeistä suhde ympäristöön ja muihin elollisiin olentoihin sekä toisenlaisten näkökulmien kuvitteleminen. Ekologisia kysymyksiä ja vuorovaikutusta käsitellään runoissa niin huolen kuin toivonkin kautta.

Nausikaan runot ovat vapaarytmisiä, ja Haasjoen runoudelle tyypillisesti ne varioivat säe- ja proosarunon välillä. Teokselle erityisiä ovat sen päiväkirjamuotoiset katkelmat, jotka on päivätty kiinnittäen runot näin tiettyyn aikaan ja paikkaan.¹ Runoteosta voi luonnehtia runokudelmaksi, josta ei ole helposti rajattavissa yksittäisiä runoja tai osioita. Haasjoen myöhäisemmälle runoudelle ominaisesti runoja ei ole nimetty, ja useimmiten runosta toiseen siirtyminen tapahtuu asteittain muodon ja aiheen muuttuessa. Samoihin aihelmiin myös palataan teoksessa usein uudestaan. Tästä syystä puhunkin Nausikaan kohdalla runojen rinnalla runokatkelmista, jotka ovat osa suurempaa tekstikokonaisuutta. Samalla pidän tärkeänä koko teoskokonaisuuden huomioimista osana yksittäisten runojen analyysia.

Nausikaa jatkaa aikaisempien Haasjoen runoteosten pohdintaa aineellisuudesta ja tarkentaa siitä edelleen kehollisuutta koskeviin kysymyksiin. Runoteoksen kantavia teemoja ovat hoiva ja kehollisuuden kautta rakentuva samankaltaisuus, mistä syystä siinä onkin paikannettavissa feministinen ote lajienvälisten suhteiden tarkasteluun. Teoksen avaa yhden säkeistön mittainen runo, joka alkaa: ”Käsin- / kosketeltavuudessa / ja aineellisuudessa keho elää ja tuntee,” (_N_, 7). Avausrunon voi nähdä ohjenuorana teoksen lukemiseen: kaikkien elollisten olentojen olemisen ytimessä on kehollisuus. Säkeistö jatkuu näin: ”ei ole muuta työtä kuin keholla tehtävä / ei muita tunteita kuin keholla tunnettavat”. Suppeat säkeet ja lopussa kertautuva kieltomuoto painottavat runon eettistä suuntautumista ja tiivistävät sen keskeisen ajatuksen kehollisuuden merkityksestä. Myös artikkelin aluksi esitellyssä runokatkelmassa runon puhuja huomioi toisen eläimen kokemusmaailman ja puhuu samalla kaikkien eläinten yhtäläisen kehollisen olemisen puolesta. Tämän voi nähdä eläineettisenä kannanottona hyväksikäyttöä ja riistoa vastaan.

Ekokriisin aikakaudella inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita kartoitetaan monitieteisellä tutkimuskentällä. ² Kirjallisuudentutkimuksessa on kysytty muun muassa, miten luonnosta ja muunlajisista eläimistä kirjoitetaan ja millaisia mielikuvia tällaiset kuvaukset edustavat ja ylläpitävät. ³ Tarkastelen Nausikaan eläin- ja ympäristökysymyksiä ennen kaikkea posthumanistisen kirjallisuudentutkimuksen taustaa vasten. Karoliina Lummaa ja Lea Rojola (2014) ovat toimittaneet artikkelikokoelman Posthumanismi, joka kartoittaa suuntauksen mahdollisuuksia suomalaisella tutkimuskentällä. Posthumanistinen teoria on perustaltaan monihaarainen ja osin ristiriitainenkin, ja tässä artikkelissa sovellan sitä rajatusti runoaineistoni kannalta olennaisten nostojen kautta. Lummaa ja Rojola ⁴ nimeävät teoksensa johdannossa posthumanistisen tutkimuksen keskeisiksi lähtökohdiksi muun muassa ihmiskeskeisen maailmankuvan haastamisen, inhimillisen ja ei-inhimillisen välisten suhteiden uudelleenjäsentämisen ja niiden välisten hierarkioiden kriittisen tarkastelun.

Posthumanistisessa kirjallisuudentutkimuksessa tekstiaineiston avulla voidaan esimerkiksi hahmotella uudenlaisia käsitteitä ja pohtia mahdollisia tulevaisuuksia. ⁵ Tässä artikkelissa hyödynnän kuitenkin posthumanistista tutkimusta yhtä lailla Nausikaan eläinkuvausten ja -käsitysten analyysin tukena. Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus auttaakin kontekstualisoimaan runoja parhaillaan eletyllä ekokriisien aikakaudella: kysymys tulevaisuuden epävarmuudesta koskettaa niin inhimillistä kuin ei-inhimillistäkin. Lisäksi artikkelin teoriapohjaa täydentävät eläintutkimukselliset poiminnat eläinfilosofian ja kulttuurisen eläintutkimuksen puolelta. Posthumanistista ja eläintutkimuksellista suuntausta yhdistävät eettiset kysymyksenasettelut. ⁶ Molemmat problematisoivat ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa muut eläimet ja luonto nähdään toisarvoisina ja siten vapaasti ihmisten hyödynnettävinä.

Aino-Kaisa Koistinen ja Sanna Karkulehto ⁷ esittelevät artikkelissaan “Kohti planetaarista tuntua – Feministis-posthumanistinen uudelleenkuvittelu ja etiikka ihmisen jälkeen” suomenkieliseen nykyrunouteen tarkentaen feministisesti orientoitunutta posthumanismia, joka huomioi paitsi ihmisten ja ei-inhimillisen väliset erot ja hierarkiat, myös ihmisten väliset keskinäiset erot, kuten sukupuoleen liittyvät valta-asetelmat. Heidän mukaansa elimellinen osa posthumanistisen kirjallisuudentutkimuksen eettistä orientoitumista on kyseenalaistaa inhimillisen ja ei-inhimillisen tai ihmisen ja eläimen väliset rajanvedot ja uudelleenmääritellä itse ihmisyys ⁸ . Monissa Nausikaan runoissa voi nähdä vaikuttavan vastaavanlaisen posthumanistisen ajattelun. Esimerkiksi artikkelin aluksi esitellyssä runokatkelmassa runon puhuja määrittelee ensiksi itsensä eläinlajiksi muiden joukossa purkaen siten hierarkkista käsitystä ihmislajin erityisasemasta muihin lajeihin verrattuna.

Vuorovaikutuksen ohella Haasjoen runojen keskiössä on itse runoilmaisun tutkiskelu. Olen pro gradu -tutkielmassani (2023) tutkinut Nausikaata edeltäneiden runoteosten Promessan ja Planeetan metalyyrisyyttä ja itserefleksiivisyyttä osana niiden runojen ympäristöllistä otetta. Tällä tarkoitan sitä, että runot kiinnittyvät ilmaisussaan niin ympäristöllisiin kuin poeettisiinkin kysymyksiin. Analyysini pohjalta voi todeta, että metalyyrisyys ja itserefleksiivisyys ovat runojen keinoja problematisoida olemassa olevia ympäristönkuvauksia ja uudelleenkirjoittaa luontoaiheista runoutta. Samalla runojen itserefleksiivisyys ja monin paikoin epävarmatkin sävyt hahmottuvat vasten parhaillaan elettyä ekokriisien aikakautta, joka vaatii ihmisyyden itsensä uudelleenjäsentämistä niin yhteiskunnassa kuin taiteessakin. Nausikaa jatkaa runoilijan aikaisemmissa teoksissa kehkeytyvää itserefleksiivistä ilmaisua ja tematiikkaa, joten jatkan tässä artikkelissa näistä lähtökohdista syventymistä runoteoksessa ilmeneviin ihmis- ja eläinkuviin.

Kirjallisuudentutkimuksessa Haasjoen runoutta ja sen ympäristöpoeettisia suuntaviivoja on tarkasteltu vasta melko vähän. Ylipäätään suomenkielisen nykyrunouden tutkimuksessa ei ole kiinnitetty huomiota ympäristötietoisen runouden yhteydessä sen mahdolliseen metalyyrisyyteen tai itserefleksiivisyyteen. Suomenkielisestä nykyrunoudesta voi tällä hetkellä paikantaa uuden vihreän aallon, jolle on ominaista tarkastella ihmisiä osana ympäristöään ekokriisin aikakaudella ja pohtia kriittisesti ihmisten ja muunlajisten eläimien välisiä suhteita – ja ylipäätään tekstin mahdollisuuksia tavoittaa ei-inhimillinen ⁹ . Tästä huolimatta ympäristörunouden ja metalyyrisyyden leikkauspintoja ei ole kirjallisuudentutkimuksessa vielä juurikaan käsitelty, vaikka luonnon esittämiseen liittyvien ongelmien esiin nostamisen voi nähdä keskeisenä ominaisuutena ympäristötietoiselle runoudelle. Ehdotan siis, että ottamalla tarkasteluun Nausikaan runojen itserefleksiivisyyden, eli sen omaan itseensä ja ilmaisuunsa tarkentamisen, voi saavuttaa enemmän vastauksia niin runon ihmiskuvaa kuin eläinkuvaakin koskeviin kysymyksiin.

Runojen itserefleksiivisyys kietoutuu aikaansa

Alkuun on tarpeen määritellä käyttämäni termit metalyyrisyys ja itserefleksiivisyys. Metalyriikan tutkimuskenttä on melko niukka ja vakiintumaton. Outi Oja on kahdessa artikkeleissaan “5210 sanaa metalyriikan tutkimisesta” (2004) ja “Vielä 1716 sanaa kirjallisuuden metatasoista” (2005) määritellyt ja esitellyt metalyriikkaa ilmenemismuotoineen suomalaisen runoudentutkimuksen näkökulmista. Oja ¹⁰ erottaa itserefleksiivisyyden ja metalyyrisyyden toisistaan sillä perusteella, viitataanko runossa itsessään sen tekstuaalisuuteen. Runon puhujan itsereflektio ei ole suoraan rinnastettavissa runon metalyyriseen itseviittaavuuteen, vaikka metalyriikan tutkimuksessa adjektiiveja itsetietoinen, itserefleksiivinen ja metalyyrinen käytetäänkin usein toistensa rinnakkaiskäsitteinä. ¹¹

Pyrin erottamaan käsitteet toisistaan niin, että metalyyrisyys viittaa johonkin tekstuaaliseen runossa itsessään, kun taas itserefleksiivisyys voi tapahtua laajemmin runon tietoisuutta esiin tuovalla tasolla. En siis käytä käsitteitä synonyymisesti. Toisaalta rajanveto ei ole yksiselitteinen, ja Ojan artikkelia on kritisoinut esimerkiksi Kristina Malmio ¹² katsausartikkelissaan “Katse peiliin ja peilin taakse – muutamia kysymyksiä ja näkökulmia kirjallisuuden metatasojen tutkimukseen”. Keskityn tässä artikkelissa nimenomaan Nausikaan runojen itserefleksiivisiin piirteisiin, sillä tämä rajaus huomioi metalyyrisyyden termiä laajemmin kohdeaineistoni itseään tutkiskelevia ilmenemismahdollisuuksia. Tarkastelemani runot eivät siis kiinnity vain niiden olemukseen runotekstinä, vaan niissä voi olla myös kyse enemmänkin runon puhujan tiedollisesta ja kielellisestä itsereflektiosta.

Ympäröivän todellisuuden havainnoiminen ja havaintojen sanoiksi pukeminen ovat keskeinen osa Nausikaan runomaailmaa. Samalla teoksessa huomio kiinnittyy itse runoilmaisuun ja kielen rajallisuuksiin kuvata ympäristöä. Seuraava runokatkelma on osuva esimerkki runojen itserefleksiivisestä otteesta, joka rakentuu niin sen sanastollisesta kuin rytmillisestäkin aineksesta. Runon puhuja havainnoi huonetta liikkuen asiasta toiseen: “Pinot ovat tasapainossa, päällimmäinen ei paina / enempää kuin alla olevat / etsin niille sivuttaista sanaa [− −]” (_N_, 81). Puhuja etsii kaikkein täsmällisintä ilmausta kuvaamaan pinojen tietynlaista olemusta, mutta ajatusta on vaikea sanallistaa. Seuraavassa säkeistössä runon puhuja viipyilee edelleen pinojen kuvauksessa: “[− −] niiden kulmat pistävät esiin, / eivät pistä, etsin terättömän, / pehmeän näyttäytymisen sanaa”. Säejako katkaisee lauserakenteen, mistä seuraavat runon rytmiselle tasolle lyhyt pysähdys ja haeskelevuus. Rytmi onkin keskeinen osa runon itserefleksiivistä otetta: etsinnässä on sana, joka voisi luoda yhteyden ajatuksen ja ulkoisen todellisuuden välille. Yhteys todellisuuteen kielen keinoin näyttäytyy kuitenkin vaillinaisena. Samalla esiin nousee runon rakentumisen prosessi, eli runossa voi nähdä myös metalyyrisen aihelman.

Niin Oja ¹³ kuin Malmiokin ¹⁴ painottavat kaunokirjallisuuden metatasojen tutkimisessa ajallisen kontekstin huomioimista. Kontekstualisoiva näkökulma pyrkii selvittämään, miksi metakielellisyys on ominaisempaa jonkin tietyn ajan kirjallisuudelle kuin toiselle. ¹⁵ Malmio ¹⁶ viittaa metafiktion ja itsereflektiivisyyden syitä tutkineisiin Linda Hutcheoniin (1980) ja Patricia Waughiin (1984), jotka ovat yhdistäneet postmodernin kirjallisuuden itserefleksiiviset piirteet postmoderniin, kaoottiseen maailmaan, jossa esitetään kysymyksiä tekstin ja todellisuuden välisistä suhteista. Toisaalta itserefleksiivisyyttä on todettu esiintyvän kirjallisuudessa erityisesti silloin, kuin kyseisen kirjallisuudenlajin on katsottu olevan taitekohdassa. ¹⁷ Samaan tapaan 2000-luvulla kiihtyvän ilmastonmuutoksen ja ekokriisien ajassa kirjallisuus heijastaa huolta epävarmasta tulevaisuudesta. ¹⁸

Siru Kainulainen tarkastelee teoksessaan Runon tuntu (2016) rytmin vaikutuksia suomenkielisessä nykyrunoudessa osana runojen vuorovaikutuksellisuutta. Hänen mukaansa nykyrunoudelle ominaisia aiheita ovat muun muassa itse runous, kysymys asioiden sanallistamisesta, todellisuudesta ja ihmisten osallisuudesta todellisuuden käsitteellistämisessä. ¹⁹ Kainulainen ²⁰ nimeää Haasjoen runoudelle ominaiseksi piirteeksi etsimisen poetiikan ja viittaa sillä runoissa ilmeneviin kuvailemisen haasteisiin, joista seuraa etsiskelyä ja toisteisuutta jo rytmin tasolla. Edellä käsitellyssä runokatkelmassa voi nähdä vaikuttavan kuvatunlaisen etsimisen poetiikan: sen keskeiseksi aiheeksi nousee runon puhujan vaikeus sanallistaa havaintojaan runoksi. Inhimillisen katsantokulman erehtymättömyyden kyseenalaistaminen ja oman vaillinaisuuden esiintuominen ovat Haasjoen itserefleksiivisten runojen ytimessä ja samalla myös keskeinen osa hänen poetiikkaansa. ²¹

Havainnoinnin herkkyys, sanojen etsiskely ja oman ilmaisun tarkka arvioiminen ovat laajemmin kytkettävissä aikakaudessaan vaikuttavaan inhimilliseen epävarmuuteen. Lummaa ja Rojola ²² toteavat, että ”[p]osthumanistiseen ajatteluun kirjoittautuu aina sisään itsereflektiivinen kysymys (ellei epäily) inhimillisen subjektiuden eheydestä, ajattelun kompetenssista ja toisenlaisen olemisen mahdollisuuksista”. Posthumanistiseen ajatteluun ja itserefleksiiviseen runoon kietoutuu siis molempiin kysymys inhimillisen näkökulman ensisijaisuudesta ja toisten luontokappaleiden tavoittamattomuudesta. Edellä tarkastellussa runokatkelmassa puhuja sanoo suoraan: “[--] etsin terättömän, / pehmeän näyttäytymisen sanaa” (_N_, 81). Runoa voikin tulkita posthumanistisen perinteen kautta niin, että runon puhuja tuo itserefleksiivisyydellä näkyväksi inhimillisen kielen ja jäsentämisen vaillinaisuutta.

Koistinen ja Karkulehto ²³ ovat paikantaneet Haasjoen Planeetta-runoteoksesta epävarmuuden tuntemuksia, jotka nivoutuvat inhimillisen olemassaolon jatkumiseen ja ympäristön tulevaisuuden kuvittelemiseen. Runoilmaisuun liittyvä etsiminen ja jonkin vajaaksi jääminen ovat suomenkieliselle nykyrunoudelle ylipäätään ominaisia teemoja. Kirjallisuudentutkija ja runoilija Katja Seutu ²⁴ pohtii omaa runokokoelmaansa Jäätyväinen (2019) ja sen suhdetta muuhun ympäristöhuolesta vaikuttuneeseen nykyrunouteen. Hänen mukaansa ympäristöaiheita käsittelevässä nykyrunoudessa on havaittavissa kasvanut tarve etsiä runokielen kautta uudenlaisia keinoja ilmaista tekstin ja luontosuhteen välisiä yhteyksiä ja näissä tapahtuvia muutoksia. ²⁵ Myös Koistinen ja Karkulehto ²⁶ esittävät, että runouden tarjoamat kuvitelmat voivat mahdollistaa erilaisia ajatuksenjuoksun polkuja, mitä tarvitaan kriisien ja epävarman tulevaisuuden keskellä.

Nausikaan intertekstuaaliset ja kokevat hahmot

Päiväkirjamuodon ohessa Nausikaata rakentaa intertekstuaalisuus, eli runoissa viitataan usein toisiin teoksiin. Runoteoksen nimikkohenkilö Nausikaa on vaikuttunut japanilaisen Hayao Miyazakin sarjakuvasta (julkaistu 1982–1994) ja elokuvasta (1984) nimeltä Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Naushika) ja etenkin sen päähenkilöstä prinsessa Nausicaästa. Haasjoen runoteos ei siis ensisijaisesti ammenna antiikin tarustosta, jossa Nausikaan hahmo on peräisin Homeroksen Odysseiasta. Sen sijaan Miyazakin Nausikaan maailma sijoittuu 3000-luvulle maailmanlopun jälkeisiin maisemiin, joissa ihmispopulaatiot sinnittelevät saastuneessa elinympäristössä yhdessä jättiläishyönteisten kanssa. Nausikaa-hahmoa kuvaillaan Haasjoen runoteoksessa itsenäisenä toimijana, jolle on langennut suuri vastuu. Vain hän voi “luoda yhteyden / raunioissa taistelevien ihmisten ja suurten / tutkimattomien hyönteisten välille’” (_N_, 50). Nausikaata tarvitaan siis tulkiksi ihmisten ja muiden elollisten välille, sillä hän kykenee näkemään lajienväliset vastaavuudet.

Nausikaan hahmo on runoteokselle keskeinen, sillä hän johdattaa runojen kantaviin teemoihin: yhteyteen ja hoivaan. Toinen runoteoksen keskeinen interteksti on dokumenttielokuva Mustekala opettajana (My Octopus Teacher, 2020). Se kertoo tarinan sukeltajan ja luonnonvaraisen mustekalan hiljalleen kehittyvästä suhteesta Etelä-Afrikan rannikolla merenalaisessa levämetsässä. Mustekalaa kuvataan runoissa Nausikaan tavoin tärkeänä viestinvälittäjänä, “’joka johdattaa eksyneen sukeltajan toisen- / laisen tietoisuuden ja loputtoman oppivai- / suuden ihmeen luokse [− −]” (_N_, 50). Nämä kaksi toimijaa, Nausikaa-sankari ja mustekalayksilö, toimivat runoteoksessa eräänlaisina toivon tuojina, lupauksena kestävämmästä suhteesta muuhun luontoon.

Tarkastelen seuraavaksi Nausikaan yhtä mustekalaa käsittelevää runoa ja sen eläinkuvaa. Runo on usean säkeistön mittainen, mutta seuraavassa katkelmassa havainnollistuu mustekalan rooli runon toimijana:

Hän omistautuu metsäaukeansa tutkimiselle
ja kaikki, mitä hän löytää, tulee osaksi häntä;
hetken ajan hän kehollaan on sen värit
sen sarveikas pinta, kivi, koralli
tai nisäkäs, hän nostattaa sen muodot itsestään
ja sen minkä muodossa hän on ollut,
säilyy sen jälkeen hänessä.

Hän uskaltaa tuskin hengittää,
ilmassa ei tunnu pelkoa tai vihaa
kaikki on vedessä aivan uteliasta.
Jättiläissiiran, tuntemattoman
hahmo on sininen ja paikoillaan,
vain tunnusteleva raaja ojentuu, kärhet ja haarakkeet,
sormet ja lonkerot koskettavat.
Hän nousee siivilleen ja seisoo hiljaa
ja sallii ymmärtää itseään.
Hänen sisäisyytensä näkyy ulos, kemikaalit tuoksuvat,
hän suostuu siihen ylpeänä. (N, 54.)

Runokatkelmassa on kertova ote sen kuvatessa mustekalan vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa metsäaukeallaan, eli vedenalaisessa levämaailmassaan. Mustekala opettajana -dokumentti on kuvattu mustekalan kanssa ystävystyvän sukeltajan näkökulmasta. Runossa taas ihminen ei ole kuvauksen keskiössä vaan ohimennen mainittava nisäkäs tai lonkeroita koskettavat sormet. Runo kuvaa mustekalan ominaisuutta sulautua väritykseltään lähiympäristöönsä: “ja kaikki, mitä hän löytää, tulee osaksi häntä”. Toisaalta väritystään muuttavan mustekalan kuvailu havainnollistaa runon laajempaa eettistä asennoitumista, jonka mukaan kaikkien elollisten olentojen oleminen tapahtuu heidän kehollisuutensa kautta ja ympäristöstään vaikuttuen.

Mustekala opettajana -dokumentissa ja Miyazakin sarjakuvassa käsitellään ihmisten ja muunlajisten eläinten välisiä suhteita. Toisiin teoksiin viittaaminen voi olla runon metalyyrinen aihelma, sillä se nostaa esiin kysymyksiä tekstin suhteesta toisiin taideteoksiin. ²⁷ Intertekstien kautta kirjallinen teos voi myös leikkiä oman identiteettinsä kanssa. ²⁸ Muiden ympäristöaiheisten aikalaisteosten nostaminen osaksi Nausikaan runomaailmaa on siis itseviittaavuutta ja osa runoteoksen oman olemuksen pohtimista: toisista teoksista ammennetaan ja itseä suhteutetaan niihin.

Runon eläineettisessä luennassa huomio kiinnittyy sen kielellisiin valintoihin, joilla eläinkäsitystä ja eläinten asemaa uudelleenjäsennetään. Runossa toistuu ”hän”-persoonapronomini, joka vahvistaa käsitystä mustekalasta tuntevana ja kokevana yksilönä. Kieli pitää sisällään spesismiä eli lajin perusteella tapahtuvaa alistamista. ²⁹ Eläinfilosofi Elisa Aaltola nostaa esiin kielen ja kulttuuristen käytänteiden yhteyden muunlajisten eläinten kohteluun teoksessa Johdatus eläinfilosofiaan (2013). Hänen mukaansa kaikkein merkittävin ihmisten muodostama eronteko on puhua erikseen ihmisistä ja eläimistä, vaikka “[i]hminen on eläin muiden joukossa, eikä kaikkia muita eläimiä voida niputtaa yhden termin alle kadottamatta niiden erityisyyttä.”. ³⁰ ”Hän”-pronominin käyttö mustekalasta, eli muunlajisesta eläimestä, on keino purkaa tällaista jo kielen tasolla tapahtuvaa lajisortoa. Aaltola ³¹ summaa: ”’Se’ viittaa esineeseen, kokemuksia ja tietoisuutta vailla olevaan asiaan tai ilmiöön, kun taas ‘hän’ kertoo yksilöllisyydestä ja subjektiudesta.” Muunlajiseen eläimeen viittaaminen demonstratiivipronomineilla ”se” tai ”ne” rakentaa ja vahvistaa käsitystä eläimistä mielettöminä asioina. ³² Mustekala sen sijaan on runossa toimiva yksilö, ”hän”.

Kielenkäyttöön sisältyvät sortavat rakenteet kertovat ihmisten tarpeesta määritellä itsensä toisten lajien yläpuolelle. ”Hän”-pronominin käyttö on runossa hienovarainen kielellinen valinta haastaa käsityksiä ihmisten ja eläinten välisistä rajoista. Terike Haapoja ³³ osoittaa, miten “eläin”-kategoriaa hyödynnetään toislajisten eläinten hyväksikäytön ja väkivallan oikeuttavan tilan luomiseksi. Samalla eläimellistäminen kytkeytyy myös ihmisten väliseen sortoon, kuten rasismiin ja seksismiin: ihminen, joka ei ole normin mukainen, voi tulla määritetyksi vähempiarvoisena ja näin eläimellistetyksi. ³⁴ Haapojan ³⁵ mukaan ihmiset kohtaavatkin toiset eläinlajit lähtökohtaisesti eläimellistämisen kautta. Aluksi käsitellyssä Haasjoen runossa todetaan “Minä olen eläin [--]” (_N_, 102), mikä on puhujan oman eläimyyden tunnistamista ja tunnustamista. Ihmiskeskeisen kieliopin haastamisella on siis yhteiskunnallinen merkitys: toisen tietoisuuden ja vertaisuuden tunnistaminen kielellisistä lähtökohdista haastaa hierarkian kautta rakentuvan eläinsuhteen. Jos muista eläimistä puhuttaisiin ihmisten tapaan huomion arvoisina yksilöinä eikä asioina, olisi vaikeampi perustella heidän hyväksikäyttöään.

Säe, jossa mustekala on hiljaa “ja sallii ymmärtää itseään.” (_N_, 54), kuvaa toiseen eläimeen tutustumista tämän omilla ehdoilla. Mustekalan esittäminen ei myöskään viimekädessä palaudu inhimilliseen kokemukseen, kuten luontoaiheisen runouden eläinkuvaukset usein vertauskuvallistuvat. Sen sijaan mustekala on runossa kiinnostava ja kuvaamisen arvoinen itsessään. Runo loppuu näin: “Hän on verraton sankari, hän kasvaa, moninkertaistuu, / hän opettelee ympäristöään ja elää siinä / Hän antaa tuntea itsensä”, (_N_, 55). Runon ”hänessä” alkaa loppua kohti sekoittua piirteitä sekä mustekalasta että Nausikaa-sankarista. Hänestä muodostuu kuva kokevana ja oppivana yksilönä, joka on omien havaintojensa ja toiveidensa ajama, aivan niin kuin ihmisetkin. Toisessa runossa kuvataan myös, miten Nausikaa ”lukee toisia olentoja” (_N_, 52) ja asettuu samalla itse näiden toisten olentojen luettavaksi: “ja lukevat hänen solujaan, hänen tunteittensa kemiallista / koostumusta, hänen hermoratojaan.” (_N_, 52.) Lukeminen on kiinnostava sanavalinta lajienvälisen kohtaamisen ja viestinnän kuvaamiseksi. Se on runossa ei-kielellisen tiedon aistimista toisista ja samalla sen välittämistä itsestään. Toisen olennon lukeminen kuvataan vastavuoroisena toimintana, jota tarvitaan yhteyden saamiseksi.

Hoiva runojen teemana ja lajityypillisenä piirteenä

Edellä tarkastelluissa runokatkelmissa mustekalasta ja Nausikaa-hahmosta kuvataan eri lajien välisiä kohtaamisia ja niistä oppimista. Posthumanistisessa tutkimuksessa on kehitetty käsitteistöä, joka kielen kautta havainnollistaa ja tuo yhteen ihmisyyttä ja eläimyyttä. Sanastohahmotelmassa “Ehdotus ihmistä suhteellistavaksi sanastoksi” Kaisa Kortekallio ym. (2021) pohtivat posthumanistisen tutkimusperinteen mukaisesti uudelleenkirjoittavaa käsitteistöä ihmisen kokemuksellisuutta laajemmista lähtökohdista. Kirjoittajat ³⁶ viittaavat Donna Harawayn (2003 & 2008) käsitteeseen eläinten kanssa kehkeytyminen (becoming with animals), joka tarkoittaa lajienvälisen vuorovaikutuksen seurauksena tietynlaiseksi muovautumista. Ihmisten vuorovaikutus muiden lajien kanssa on molemminpuolista. Se on tehnyt ihmisistä sellaisia kuin he ovat, eikä näin ihmisten kanssa yhteismuotoutuvia kumppanuuslajeja voi sulkea historiankirjoituksen ja evoluution ulkopuolelle. ³⁷

Yhdessä Nausikaan runossa havainnollistuvat tällainen lajienvälinen kohtaaminen ja yhdessä kehkeytyminen. Runon “hän” lähestyy pelottomasti puhujaa: “Se oli punakylkirastas, joka osasi oman äänensä ja / toisti sitä joka päivä, ja toistin sen, / ja hän toisti sen, ja vastaavuutemme rakentui.” (_N_, 33). ”Toistaa”-verbin kertautuminen useaan otteeseen luo runoon leikillisen keskustelutilanteen, jossa punakylkirastas ja runon puhuja vastailevat toisilleen. Runon temaattinen tulkinta vahvistuu seuraavan sivun tiiviissä säkeistössä: “Kaltaisuutemme, eleittemme vastaavuus, / peilaavuutemme” (_N_, 34.) Peilaavuus toteutuu jo runon rytmin tasolla sen vahvana toisteisuutena, kun monikon ensimmäisen persoonan possessiivisuffiksi, eli me-muotoinen omistuspääte, toistuu kolmesti ja tekee säkeistöstä painokkaan.

Runokatkelman puhetilanne haastaa lukijansa kysymään, keitä ovat runon me: keitä yhdistää eleiden vastaavuus? Me-muotoisella puheella voidaan sulkea toisenlaiset puheen ulkopuolelle. Koistinen ja Karkulehto ³⁸ toteavat: ”’Me’ myös nostaa ihmisen retorisesti erilleen muista eläimistä, ja tämän jaon voidaan ajatella vain vahvistavan ihmisen tuhoavaa käyttäytymistä ympäristöä ja muita eläimiä kohtaan, kun ne nähdään ainoastaan hyödynnettävinä ‘toisina’.” Runossa ajatusta “meistä” rakennetaan uudelleen sen kattaessa runon minän ja hänenkaltaisensa, kuten punakylkirastaan. Puhe ei paikannu vain ihmisiin, vaan samankaltaisuus on lähietäisyydeltä nähtävissä oleva lajienvälinen ominaisuus. Possessiivisuffiksin “-mme” toisteisuus vaikuttaa sanojen painona ja näin runon rytmin tasolla rakentaen lajirajat ylittäviä kytköksiä.

Artikkelin alussa tarkasteltu runo alkaa säkeillä “Minä olen eläin, minä sanoin / ja tahdon tietää saanko koskea sinua.” (_N_, 102.) Suhteiden uudelleenjäsentäminen jatkuu seuraavalla sivulla kysymysmuodossa:

Pääsevätkö havupuut hoitamaan ihmiseläimiä
ja pääsevätkö ihmiseläimet
hoitamaan nautaeläimiä
pääsevätkö kunttamadot huolehtimaan
ja pääsevätkö kanalinnut, metsäkanalinnut
kesyt kanalinnut hoitamaan ja noukkimaan,
pääsevätkö kolopesijät kelon pinnalle
nokkineen ja kelon pinta,
pääseekö luppo, kovakuoriaiset

Koko pinnalle, saako
se kaartua ja elää;
saako pintaa kulkea hoitava sankari;
saanko koskea sitä, saanko koskea sinua
suuri kasvi, kysyn koska olen eläin, saanko
koskea sinua eläin. (N, 103.)

Runokatkelmassa nostetaan ihmiseläinten rinnalle toimijoiksi nautaeläimet, kunttamadot, erilaiset kanalinnut, kolopesijät ja kovakuoriaiset sekä kasvi- ja sienikuntien puolelta havupuut ja luppo. Säkeet rakentuvat kysymyksistä, joissa toistuvat verbit “päästä”, “hoitaa” ja “saada” erilaisine muotoineen. Kysymysmuodon vahva toisteisuus aikaansaa runon itserefleksiivisen äänenpainon. Itserefleksiivisyys paikantuu vahvasti runon rytmiselle tasolle äänne- ja lausetason toisteisuutena: “-ko”/”-kö” -kysymyspäätenä ja “pääsevätkö [− −] hoitamaan” -rakenteena. Jälkimmäisessä säkeistössä kysymys varioituu edelleen “saako” ja “saanko koskea”. Runon puhuja tuntuu kääntyvän puhuttelemaan samalla lukijaa. Kysymällä puhutellen “saanko koskea sinua” puhuja tuntuu havainnollistavan, ettei hän ole ainoa mielellinen olento, vaan muilla on yhtäläinen kokemus olemisestaan ja oikeus koskemattomuuteen. Säkeenylitykset vahvistavat runon itserefleksiivistä äänenpainoa rakenteellisesti: “[− −] saanko / koskea sinua eläin”. Kysymysten ja huolen voi nähdä kumpuavan yhteiskunnallisesta järjestelmästä, jossa inhimilliset intressit asetetaan muiden olentojen tarpeiden edelle.

Runokatkelman eliöitä yhdistää hoitava toiminta, joka ulottuu yli lajirajojen. Kortekallio ym. ³⁹ nostavat esiin hoivan, vastuun ja vastuunottamisen kyvyn yksinä lajienvälisiä suhteita uudelleenkirjoittavina käsitteinä. Hoiva rinnastuu myös huolenpitoon, joka merkitykseltään pitää sisällään vastuunkantoon viittaavia tekijöitä. Ihmislajin tämänhetkisestä roolista muiden hyödyntäjänä tämä olisi askel kohti tasavertaisempaa yhdessäeloa. ⁴⁰

Runo havainnollistaa jännitteitä, jotka vaikuttavat ihmisten ja muiden luontokappaleiden välillä ja kutsuu uudelleenkuvittelemaan näiden välisiä suhteita. Runon vahvasti toisteinen rytmi nostaa erilaisia toimijoita rinnakkain ja kysyy niiden välisestä suhteesta: toteutuuko hoitaminen? On merkillepantavaa, ettei runossa ole käytetty lainkaan kysymysmerkkejä. Tämä ratkaisu jättää säkeiden loput avoimiksi ja luo runopuheeseen pohtivan mutta samalla painokkaan sävyn. Hoitaminen näyttäytyy runossa lajienvälisen yhteyden rakentajana ja toisenlaisen kokemusmaailman huomioimisena. Samalla hoitamisen tähdentämisen voi nähdä runossa vastalauseena vallitsevalle normille: patriarkaaliselle ja kapitalistiselle yhteiskuntamallille, jossa tuottavuus asetetaan huolenpidon edelle.

Hoitaminen esitetään runokatkelmassa lajityypillisenä toimintana ja tarpeena, joka samalla yhdistää yli lajirajojen eikä rajaudu vain inhimillisen piiriin. Runo purkaakin kristillistä käsitystä ihmisestä luomakunnan kruununa, jonka velvollisuutena on huolehtia muista lajeista – tosin hallitseminen voisi kuvata tällaista toimintaa täsmällisemmin. Sen sijaan runossa hoitaminen on vastavuoroista toimintaa. “Pääsevätkö havupuut hoitamaan ihmiseläimiä / ja pääsevätkö ihmiseläimet / hoitamaan nautaeläimiä”, runon puhuja pohtii.

Runo tuntuu kysyvän epäsuorasti, aikovatko ihmiset asettua hoitavan toiminnan tielle. Esimerkiksi runon kunttamadoilla on tärkeä tehtävä ekosysteemissä, sillä he huolehtivat maaperästä. Eliöiden omat tavat ovat korvaamattomia ja hoitavia “[k]oko pinnalle”, jonka voi nähdä myös laajempana viittauksena maapallon pintaan. Metsistä käydyssä yhteiskunnallisessa keskustelussa on tyypillistä puhua esimerkiksi “metsänhoidollisista toimenpiteistä”, jotka tarkoittavat puuston raivaamista jo elinkaarensa alkutekijöissä. Tällöin kunttamadot, muut pienet maaperäeliöt ja luppo eivät pääse hajottamaan ja hoitamaan metsää omalla tavallaan. Toisaalta runon ihmiskeskeisyyttä purkava näkökulma hoitaa myös ihmisiä palauttaen heidät yhdeksi elonkirjon osaseksi: heidän ei kuulu eikä tarvitse olla vastuussa kaiken luonnon hallitsemisesta.

Runossa voi nähdä epäsuoria viittauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja diskursseihin, kuten metsien hakkuisiin ja puupeltoihin, jotka heikentävät luonnon monimuotoisuutta. Runoa voi lukea myös kannanottona eläintuotannolle, joka on konkreettinen esimerkki vääntyneiden ihmis- ja eläinsuhteiden vaikutuksista. Runon lukeminen rinnakkain Nausikaan aloitusrunon kanssa valottaa sen feministis-posthumanistista suuntautumista. Aloitusrunossa todetaan: ”ei ole muuta työtä kuin keholla tehtävä / ei muita tunteita kuin keholla tunnettavat” (_N_, 7). Kehollinen oleminen ei ole vain ihmislajin erityispiirre, ja siksi se liittyykin perustavasti kysymyksiin muiden eläinten oikeuksista. Esimerkiksi häkki- ja lattiakanalat estävät runon kanalintuja käyttäytymästä omalla lajityypillisellä tavallaan, jolloin kanat eivät pääse “hoitamaan ja noukkimaan”. Katkelmassa mainitut nautaeläimet taas vievät ajatukset tuotantoeläimiin, jotka edustuvat yhteiskunnassa ja kirjallisuudessa useimmiten pelkkänä lihanaan.

Runon itserefleksiivisyys kutsuu lukijan kyseenalaistamaan käsityksiään ihmisyydestä ja eläimyydestä. Samassa runoaihelmassa on aiemmin teoksessa nostettu esiin ihmisten rooli: “[− −] Eikö tämä värähdys tunnu. Ihmisiä jotka eivät eri / tavoin: tee mitään. Ja yhä vähemmän samankokoisia / nisäkkäitä olentoja joiden olemisen tasapaino asettuisi siten // ei tee mitään, ylimääräistä, ei kärsi, ei raahaa kehoaan –” (_N_, 68.) Virkkeiden aukkoisuus tekee runosta tiiviin, ja sen tunnelma onkin erityisen painokas. Runon ilmaisun rikkonaisuus on osa sen itserefleksiivistä otetta. Yhteys nisäkkään kärsimyksen ja ihmisten, jotka eivät “tee mitään”, välillä on ilmeinen. Kohostunut kieltomuoto ⁴¹ tuo runoon kriittisen äänen, joka kääntää puheen kohti lukijaa ja yhteiskuntaa ankkuroituen tämän päivän kontekstiin. Voikin kysyä, toteutuuko runon esittämä toive hoitamaan pääsemisestä ilman toisten lajien hyväksikäytöstä luopumista.

Itserefleksiivisyys osana runon eettistä ja esteettistä suuntautumista

Nausikaa on esimerkki suomenkielisestä nykyrunoudesta, johon kirjoittautuu toive inhimillisen ja ei-inhimillisen välisten rajojen uudelleenmäärittelylle. Koistinen ja Karkulehto ⁴² pohtivat taiteen uudelleenkuvittelemisen keinoja näin: “[− −] runous soveltuu antroposeenin ajan suurten ja usein hahmottomina näyttäytyvien kysymysten tarkasteluun erityisen hyvin.” Vastaavasti Nausikaan intertekstuaaliset kytkökset tekevät siitä tutkielman muista aikalaisteoksista, Tuulen laakson Nausicaä ja Mustekala opettajana -teoksista, joissa pureudutaan ihmisten ja muiden eläinten välisiin suhteisiin. Intertekstit lajirajat ylittävistä kohtaamisista myös tukevat runoteoksen keskeisiä teemoja.

Tarkastelemissani Haasjoen runoissa voi havaita kaksi temaattista suuntaa, joista toinen on eläineettinen ja toinen omaan poetiikkaansa suuntautunut. Nämä kaksi vaikuttavat toisiinsa: itserefleksiivinen runoaines kietoutuu analysoimissani runoissa eläinkysymykseen. Runojen itserefleksiivisyys ilmenee niin esteettisenä kuin eettisenä suuntautumisena, jotka molemmat ovat olennaisia niiden eläinkuvauksia tarkasteltaessa. Yhtäältä itserefleksiivisyys ilmenee runon rakenteellisella ja rytmillisellä tasolla esimerkiksi ilmaisun rikkonaisuutena ja toisaalta itsereflektiivisinä teemoina, joihin kuuluvat toisen havaitseminen, tietäminen ja sanoiksi pukeminen. Eläineettisiä teemoja ovat taas muun muassa hoitaminen, lajienvälinen samankaltaisuus ja vuorovaikutus.

Runoissa kohostuva kysyvä muoto kytkeytyy Nausikaan kehollisuuden tematiikkaan, joka havainnollistaa erilajisten samanarvoisuutta. Kyseleminen ja luvan kysyminen viestivät lajirajat ylittävää empatiaa, toisen kokemuksen kuvittelemista ja asettamista samalle viivalle puhujan oman kokemuksen kanssa. Vastavuoroisesti se merkitsee myös asettumista toisen havaittavaksi, kuten mustekalaa esittävässä runossa tapahtuu: “Hän [− −] seisoo hiljaa / ja sallii ymmärtää itseään.” (_N_, 54). Myös pronominivalinnoilla on merkitystä: me-muotoinen puhe toisteisena keinona rakentaa vastaavuutta, ja hän-muotoinen puhe muunlajisista eläimistä viestittää yksilöydestä. Toisen näkeminen ja kuvaileminen yksilönä on poliittista, koska näin puretaan ajatusta muista eläinlajeista vapaasti hyödynnettävänä massana vailla omia intressejä. Nausikaan voi tulkita jo rakenteensa myötä tukevan ajatusta kehollisesta yhteenkietoutumisesta: runot nivoutuvat toisiinsa niin, että niiden välisiä rajoja on vaikea hahmottaa.

Edellä esiin nostetut Nausikaan runojen erilaiset itserefleksiiviset ilmaisutavat voi nähdä runokielen keinoina ilmentää vaikeasti sanallistettavia, lajienvälisiä yhteyksiä. Itserefleksiivinen runo tarjoutuu alustaksi keskustelulle inhimillisestä merkityksenannosta ja ihmisten ja muiden eläinten välisistä suhteista. Eläinkysymys on siis mitä suurimmissa määrin myös ihmiskysymys. Runojen itserefleksiivisyyttä ja posthumanistista otetta yhdistää tietynlaisen erehtymättömän inhimillisen puhujaposition kyseenalaistaminen, oli se sitten runon puhujan kielellinen tai tiedollinen varmuus tai käsitys inhimillisen olemisen ensisijaisuudesta. Voisikin olla täsmällisempää ja kuvaavampaa puhua runoissa vaikuttavasta posthumanistisesta itserefleksiivisyydestä, joka purkaa ja uudelleenrakentaa käsitystä ihmisyydestä suhteessa muuhun olevaan runokielen keinoin. Niin kuin artikkelin aluksi käsitellyn runon puhuja toteaa: “Minä olen eläin, minä sanoin” (_N_, 102).