Antropomorfismi eli ihmispiirteiden ja -ominaisuuksien liittäminen ei-ihmisolentoihin, kuten muunlajisiin¹ eläimiin, kasveihin, kuviteltuihin tai elottomiin kohteisiin, lienee ihmislajin ikiaikainen, sisäsyntyinen tapa². Jo aivan pienten vauvojen tiedetään viehättyvän ihmiskasvoista, joihin he pyrkivät luomaan sosiaaliseen yhteyden, sillä vauvat ovat täysin riippuvaisia muiden ihmisten hoivasta. Niinpä ihminen on lajina taipuvainen etsimään ihmismäisiä kasvoja ympäristöstään ja suosimaan niiltä näyttäviä kohteita – mikä näkyy muun muassa koira- ja kissajalostuksen pitkäaikaisessa trendissä muokata roduille ihmiskasvojen ominaispiirteitä³. Antropomorfismi on sikälikin välttämätöntä, että olemme ihmisiä, emmekä tiedä, millaista olisi olla mikään muu olento. Kun siis mietimme, millaista olisi olla joku toinen, antropomorfismi muodostuu pohdinnan ohittamattomaksi, elimelliseksi osaksi.

Ehkäpä juuri tästä antropomorfismin lajityypillisestä ja primitiivisestä luonteesta johtuen ihmisenkaltaistamiseen on suhtauduttu länsimaissa pitkään ilmiönä, joka ei sovellu tieteeseen eikä sivistyneeseen ajatteluun, vaan lähinnä lasten leikkeihin, tunteiluun tai huvitteluun. Esimerkiksi filosofi Baruch Spinozan mielestä “eläinten teurastamisen kieltävä laki perustuu pikemminkin turhamaiseen taikauskoon ja naiselliseen sääliin kuin terveeseen järkeen”.⁴ Antropomorfismikeskustelun historiaa jäljittäessä voikin helposti päätellä, että antropomorfismiin koetaan olevan taipuvaisia lapset ja lapsenmieliset, kouluttamattomat ja sivistymättömät sekä tunteelliset ihmiset, naiset ja alkuperäiskansat – eli kaikki muut paitsi järkevät, koulutetut, valkoiset miehet. Kuitenkin juuri tällainen ihmisjoukko teki esimerkiksi antiikin Kreikassa jumalat ihmisen kuviksi, ja jumalan tai jumaluuksien ihmisenkaltaistamista voidaan pitää vanhimpana tunnettuna antropomorfismin muotona. Paula J. Asquith⁵ ja Amanda Rees⁶ ovat puolestaan vertailleet länsimaista suhtautumista antropomorfismiin Japanin panteistisen kulttuuriperinteen välillä ja osoittaneet, että antropomorfismia ei pidetä Japanissa lainkaan sellaisena uhkana kuin länsimaissa.

Pohjimmiltaan tarve kieltää antropomorfismi sekä muu antropomorfismin ympärillä vellova keskustelu kertoo syvälle juurtuneesta ihmisyyden ja eläimyyden eronteosta ja tuon eronteon puolustamisesta tai toisinaan sen haastamisesta. Antropomorfismin harkitsemattoman käytön tai sen koko olemassaolon oikeutuksen kieltämisen taustalla on ajatus, että vain ihminen kykenee johonkin toimintaan ja esimerkiksi eläinten kategoria – pitäen sisällään kaiken koiperhosesta gorillaan mutta ei ihmistä – ei ainakaan varmuudella kykene samaan, vaan ihminen vain kuvittelee tällaisen kyvyn toiselle eläimelle.

Antropomorfismissa on siis kyse myös antroposentrismistä eli ihmiskeskeisyydestä: jyrkkärajainen antropomorfismi puolustaa lähes poikkeuksetta ihmisen ylivertaisuutta ja erillisyyttä muista olevaisista. Toisaalta ihmisenkaltaistaminen myös homogenisoi maailmaa, jolloin menetetään muunlajinen rikkaus. Esimerkiksi lastenkirjallisuudelle ominaiset eläinhahmot ja näiden kodit on tavallista antropomorfisoida: pukea ihmiset eläinten turkkeihin, suomuihin ja höyheniin ja tuoda eläinten elinympäristöön sänkyjä ja konsolipelejä. Näin lapsilukijat eivät pääse tutustumaan toisenlajisiin olentoihin, vaan eläin-ihmishybrideihin, joiden eläimelliset piirteet on valikoitu tarpeen mukaan. Muunlajisen eläimen toimijuus omassa ympäristössään ja tuon ympäristön elintärkeys jäävät tällöin sivuutetuiksi, mikä on vaarallista ottaen huomioon käynnissä olevan luontokadon ja ilmastokriisin sekä tällaisen lastenkirjallisuuden yleisyyden⁷.

Artikkelissa käsittelen antropomorfismin olemusta kriittisesti ihmiskeskeisyyttä purkaen ja ihmis-eläinrajaa poikkitieteellisesti haastaen. Artikkelin aineistona ja raameina toimivat kriittinen eläintutkimus ja lastenkirjallisuudentutkimus, jossa antropomorfismi on taiteellisesti keskeinen ja neutraali käsite. Tavoitteena on kysyä, mitä antropomorfismi on ja mitä se ei ole sekä kontekstoida antropomorfismi, eli eritellä, millaisissa yhteyksissä on aiheellista puhua siitä. Monesti kyseessä saattavat pikemminkin olla ihmisten ja muiden eläinten välisten ulkokirjallisten yhteneväisyyksien toteaminen ja aukikirjoittaminen. Lisäksi pohdin antropomorfismin vaikutuksia ja mahdollisuuksia; missä määrin antropomorfismi ohjaa lukijan harhaan ja missä määrin muistuttaa lajienvälisistä yhtäläisyyksistä? Ruotsalaisen Eva Lindströmin kuvakirjan Bron (2020) avulla tarkastelen antropomorfismin mahdollisuuksia suodattaa eläimyyttä ihmisvaatteiden ja autolla ajamisen lävitse ja purkaa ihmiskeskeisyyttä – esimerkiksi muunlajisiin eläimiin kulttuurisesti liitettäviä stereotypioita – sekä osoittaa eroista huolimatta ihmisten ja muiden eläinten välisiä yhtäläisyyksiä.

Aluksi esittelen muutamia keskeisiä, tiukan antropomorfismikriittisiä näkemyksiä ja käyn läpi antropomorfismin puolustuspuheenvuoroja. Sen jälkeen tartun antropomorfismin ihmiskeskeisyyden ongelmaan ja määrittelyyn kirjallisuudentutkimuksen teorioiden avulla. Artikkeli päättyy ehdotukseen antropomorfismin tiedostavasta luennasta, joka auttaa tunnistamaan ja hyödyntämään antropomorfisia keinoja ja soveltaa ohjeita Lindströmin Broniin.

Inhimillistetty vai mekaaninen eläin?

Tajuissaan olevien eläinten leikkelemistä harjoittaneen valistusfilosofi René Descartesin näkemys eläinten kehoista kellojen kaltaisina mekanismeina on varsin tunnettu. Descartesin mukaan kaikki toiminta on luonteeltaan joko rationaalista tai mekaanista, ihmisten kohdalla nimenomaan ensimmäistä ja kaikkien muiden eläinten kohdalla jälkimmäistä. Näin hän tuli kyseenalaistaneeksi myös eläinten kyvyn tuntea kipua.⁸ Vaikka edes kaikki Descartesin seuraajat eivät jakaneet näin jyrkkää erottelua, tiukka jaottelu ihmisiin ja eläimiin on säilynyt vallalla länsimaisessa ajattelussa ja tieteessä varsin pitkään. Esimerkiksi monissa ihmistieteissä, kuten sosiologiassa, ihmisten ja muiden eläinten välinen raja on ollut pitkään ylitsepääsemätön, ja vain ihmiset on laskettu yhteiskunnan jäseniksi.⁹

Äärimmäistä antropomorfismin vastustamista edustaa hyönteistutkija John S. Kennedy¹⁰, joka nimittää etologiassa 1900-luvun jälkipuoliskolla hiljalleen yleistynyttä antropomorfistista kielenkäyttöä hiipiväksi, vaaralliseksi sairaudeksi. Hän rinnastaa nälkäisen eläimen saalistus- ja syömiskäytöksen lämpöohjautuvan ohjuksen toimintaan: molemmat noudattavat sisäänkirjoitettua kaavaa, joka näyttää pinnallisesti tavoitteelliselta ja tarkoituksenmukaiselta, mutta ei ole sitä. Tai oikeastaan toiminta voi olla tavoitteellista, mutta toimija ei ole.¹¹ Kennedy vertaa muita eläimiä monimutkaisiin koneisiin olemuksellisella tasolla ja jättää kysymyksen eläinten mielestä avoimeksi.

Kennedyn käsitystä eläimyydestä voidaan kutsua Descartesin tavoin mekanomorfiseksi. Käsite on peräisin sosiologi Eileen Cristilta¹² ja merkitsee muunlajisen eläimen kuvailemista teknisellä, mekaanisella kielellä, mikä saa todellisen yksittäisen eläimen katoamaan. Ilmiö on tuttu myös lastenkirjallisuudessa, jossa syötäväksi kasvatettavan eläimen kehon mekanisoiminen robottimaiseksi ja eritteitä suoltavaksi voidaan nähdä yhdeksi muunlajisten eläinten syömistä normalisoivaksi strategiaksi.¹³ Esimerkiksi Atu Ruotasen runossa ”Meijeri”, lehmän olemus typistyy meijeriksi, syömänsä ravinnon maidoksi jalostavaksi tuotantolaitokseksi:

Meijeri on työssään
kello kaulavyössään
märehtien heinää
ei se kuule
eikä nää.

Mussuttelee kukkaa,
maitoa vain pukkaa.
Kelloasi soita,
kun teet vihdoin voita!¹⁴

Cristin käsite on sukua Tiina Ollilan hahmottelemalle epäeläimellistämisen (de-animalization) prosessille, jossa eläimyys poistetaan ja jäljelle jääneet osat tuotteistetaan raaka-aineiksi. Tähän kytkeytyy ihmistunteiden etäännyttäminen ja ei-inhimillisten tunteiden sivuuttaminen.¹⁵ ”Meijeri”-runossa lehmä ei kuule ”eikä nää” mussuttaessaan ruokaa, eli lehmä rajautuu elävän olennon ja sosiaalisen saaliseläimen sijaan koneeksi, joka tuottaa ihmisille tärkeitä raaka-aineita, maitoa ja etenkin voita.

Toisenlaista antropomorfismin kritiikkiä edustaa taiteilija Riiko Sakkinen, jonka näyttelyssä Galerie Forsblomissa esittäytyi kuvitteellinen Anthropomorphic Animals’ Liberation Front -järjestö (AALF) antropomorfisten eläinten vapautusmanifestillaan. Antropomorfiset eläimet vaativat julistuksessaan tulla kohdatuiksi omina itsenään eivätkä söpöngroteskeina sekamuotoina ihmisyyden ja eläimyyden rajamaastosta.¹⁶ Sakkisen näyttelyssä ihmiskeskeisyyttä haastetaan siis samalla kuin antropomorfismiakin.¹⁷ Myös filosofi Kate Soper¹⁸ on esittänyt huolen liiallisen antropomorfismin vaikutuksesta eläinten hyvinvointiin. Onkin selvää, että inhimillisten tarpeiden, kuten lämmön tai ravitsemusvaatimusten, projisoiminen muihin eläimiin ilman lajienvälisten erojen sekä yksilöllisten ominaisuuksien tunnistamista saattaa pahimmillaan aiheuttaa vakavaa haittaa muille eläimille.

Ihmiskeskeistä vai ei?

Antropomorfismin maine muiden eläinten tietoisuuden yliyksinkertaistavana ja harhaoppisena selittäjänä on murtunut pienin askelin. 1980-luvulla etologi Gordon Burghardt ryhtyi kohentamaan metodin mainetta laatimalla kriittisen antropomorfismin käsitteen. Burghardt¹⁹ esitti, että antropomorfismin avulla muunlajisten eläinten käytökselle voi laatia testattavia hypoteeseja perustuen olettamukseen ihmisten ja muiden eläinten yhteisistä kognitiivisista prosesseista. Burghardtin mukaan inhimillisten piirteiden projisointia on vältettävä, mutta yhtä haitallisena hän pitää ihmisten ja muiden eläinten samankaltaisuuksien kategorista kieltämistä. Antropomorfismin eduksi hän katsoo antroposentrismin välttämisen, koska antropomorfismi jättää tilaa sekä samankaltaisuudelle että erilaisuudelle.²⁰

Usein jää kuitenkin epäselväksi, mitä antropomorfismilla tai antroposentrismillä ylipäätään tarkoitetaan esimerkiksi tutkittaessa antropomorfismin pedagogista tai psykologista vastaanottoa lastenkirjallisuudessa. Ahkerasti siteerattu Patricia Ganea²¹ tutkimusryhmineen on selvittänyt antropomorfismin vaikutusta lasten kykyyn oppia uutta tietoa eläimistä, mutta tutkimuksessa antropomorfismiksi lasketaan samanarvoisesti esimerkiksi vaatteisiin pukeutuminen, sängyssä nukkuminen, puhuminen ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen. Monet eläinlajit kuitenkin muodostavat ystävyyksiä, ja esimerkiksi simpanssit oppivat puhumaan viittomakieltä ja harmaapapukaijat puhumaan oppimallaan ihmiskielellä. Tämän lisäksi kaikki eläimet kommunikoivat omassa ympäristössään lajilleen ominaisella tavalla. Kaikkea tällaista viestintää ei tietenkään voi suoraan nimittää puheeksi, mutta toisaalta vaikkapa delfiinit, valaat ja monet linnut kommunikoivat toisilleen monipuolisesti, hyödyntäen sellaisia inhimillisinä pidettyinä piirteitä kuin yksilöityjä nimiä ja murteita.²² Tutkimuksessaan Ganea ym. tulkitsee koehenkilöinä toimineiden 5-vuotiaiden lasten kuvakirjoista omaksuman antropomorfismin ihmiskeskeisyydeksi,²³ mutta ei huomioi, että on niin ikään ihmiskeskeistä määritellä esimerkiksi puhekyky yksinoikeudella ihmisille kuuluvaksi. Tällöin taustalla vaikuttaa käsitys ihmisten ja muiden eläinten välisestä kuilusta, jonka ylittäminen näyttäytyy mahdottomana.

Joissakin tapauksissa antropomorfismin määrittely jää vieläkin löyhemmäksi ja ihmisen ja eläimen välinen eronteko eli ihmiseläineronteko sen myötä entistä jyrkkärajaisemmaksi ja siten virheelliseksi. Portugalilaista lastenkirjallisuutta tutkineen tutkimusryhmän aineistossa antropomorfismiksi määritellään muun muassa aiemmista kokemuksista oppiminen, mikä lasketaan ihmismäiseksi toiminnaksi.²⁴ Kokemuksista oppiminen on kuitenkin elintärkeää lähes kaikille eläinlajeille, joten kyvyn pelkistäminen antropomorfismiksi ilman tarkempaa erittelyä kielii tiedonpuutteesta ja vähäisestä ymmärryksestä muiden eläinten kognitiosta.

Joskus antropomorfismin käsitteen määrittely ja kriittinen käsittely jäävät uupumaan myös kirjallisuudentutkimuksessa. Katja Seutu²⁵ kirjoittaa suomalaista lasten ympäristökirjallisuutta käsittelevässä artikkelissaan eläinten reagoivan aineistossaan asioihin ”kognitiivisesti ja mentaalisesti ihmisten tavoin: ne esimerkiksi ’toteavat’, ’intoilevat’, ’nautiskelevat’, ’harmittelevat’, ’kauhistelevat’ ja ’hätääntyvät’”. Näistä verbeistä ”todeta” kuulostaa eläinten käyttäytymistutkimuksen tiedon valossa mahdollisesti antropomorfisoivalta, mutta monien lajien tiedetään harmistuvan, nauttimisesta ja hätääntymisestä puhumattakaan. Tietenkin tilanne, jossa eläinhahmot toimivat edellä mainituilla tavoilla, voi olla antropomorfinen, jolloin antropomorfismi olisi syytä ilmaista juuri kyseisessä kehyksessä esiintyväksi.

Koska biologinen läheisyys on ratkaisevaa lajienvälisten yhteneväisyyksien ja siis myös antropomorfismin oikeellisuuden kannalta, kädellisiä apinoita tutkiva primatologia on erityisen tärkeä tutkimusalue antropomorfismikäsitteen määrittelyssä. Kädellistutkija Frans de Waal²⁶ on laatinut antropodenialismin käsitteen, jolla hän viittaa periaatteelliseen inhimillisten piirteiden kieltämiseen muunlajisissa eläimissä sekä eläimyyteen liittyvien piirteiden kieltämiseen ihmisessä. Hän korostaa, että antropomorfismi on tieteellisesti ongelmallista vain, mikäli ihmisen ja muunlajisen eläimen biologinen suhde on kaukainen. Esimerkkinä antropodenialismista de Waal²⁷ mainitsee käsitteen ”mouth-to-mouth-contact” eli ”suustasuuhunkontakti”, jota käytetään simpanssien tavasta suudella toisiaan. de Waalin mukaan simpanssit suutelevat tismalleen samanlaisissa tilanteissa kuin ihmisetkin ja lajien sukulaissuhde on niin läheinen, ettei ole evolutiivisesti mahdollista, että kahden yksilön huulten yhteenpainaminen esimerkiksi hyvästeltäessä täyttäisi eri funktiota simpansseilla ja ihmisillä. Monet tutkijat haluavat kuitenkin välttää ”suudella”-sanan käyttöä ihmiseläinten ryhmän ulkopuolella.²⁸

Antropomorfismi tulisikin aina määritellä selvästi ja mahdollisesti esimerkeillä osoittaa, millaisesta antropomorfismista on lukijan mukaan kulloinkin kysymys. Mikäli kaikki ihmisten keskuudessa esiintyvä toiminta tai kyvykkyys niputetaan muilla lajeilla kategorisesti antropomorfismiksi, ihmisten ja muiden eläinten väliset yhtäläisyydet jäävät huomiotta ja antropomorfismiväittämät muodostuvat virheellisiksi. Selvitystyö vaatii usein tieteidenvälistä lähestymistapaa ja luonnontieteelliseen eläintutkimukseen perehtymistä, mutta myös varovaisuusperiaatteella pääsee pitkälle. Epävarmoissa tapauksissa kannattaa jättää mahdollisuus sille, että myös muu laji kuin ihminen kykenee määrättyyn tunteeseen tai toimintaan.

Antropomorfismin määrittelyä ja luokittelua

Miten antropomorfismia voisi sitten lähestyä määritelmällisesti tarkkarajaisesti ja tutkittuun tietoon perustuen? Usein käytetään filosofi John Andrew Fisherin määrittelyä, joka soveltuu taiteentutkimukseen mutta ei rajoitu siihen (Kuvio 1). Fisher nostaa pohdinnoissaan keskiöön kysymyksen siitä, mitkä inhimilliset määreet eivät sovellu muihin eläimiin²⁹ – toisin sanoen hän ruotii ihmiseläineronteon rajoja. Fisherin mukaan antropomorfismilla on kaksi pääkategoriaa: tulkinnallinen (interpretetive) ja mielikuvituksellinen (imaginative). Tulkinnallinen antropomorfismi merkitsee mentaalisten predikaattien, kuten kognitiivisten, emotionaalisten, toiminnallisten, moraalisten ja persoonallisuutta kuvaavien mielentilojen ja prosessien soveltamista muunlajiseen eläimeen. Tällöin kehollisesti havaittavasta toiminnasta tulkitaan kausaliteetti, syy-seuraussuhde.³⁰ Esimerkiksi koiran syötyä tohvelit tai pissattua sohvalle ihminen on taipuvainen tulkitsemaan koiran elekielen häpeän ja syyllisyyden ilmauksiksi.

Tulkinnallinen antropomorfismi jakautuu edelleen kategoriseen (categorical) ja tilanteiseen (situational) antropomorfismiin. Kategorinen antropomorfismi tarkoittaa mentaalisten predikaattien soveltamista kohteeseen, jotka eivät voi missään tilanteessa toteutua kohteen käytöksessä. Näin se lähenee kategorista virhettä.³¹ Kategorisesta antropomorfismista Fisher kuitenkin erottaa lajityyppiin (species type) ja predikaattityyppiin (predicate type) perustuvan antropomorfismin. Lajityyppi merkitsee antropomorfismin pohjautumista lajiin. Toisin sanoen se, mikä on antropomorfismia kastemadon kohdalla, ei välttämättä ole sitä simpanssin kohdalla. Hevosten tiedetään muodostavan vahvoja ystävyyssuhteita,³² kun taas siilit ovat yksineläjiä lisääntymiskauden ulkopuolella. Siilien ystävyyssuhteiden kuvaaminen on siis huomattavasti todennäköisemmin antropomorfismia kuin hevosten välisen ystävyyden kuvaus. Predikaattityyppi merkitsee puolestaan antropomorfismin pohjaamista mentaaliseen predikaattiin,³³ esimerkiksi moraalinen predikaatti (kuten nolostuminen) voi herkemmin olla antropomorfismia kuin toimintaa kuvaavan verbin (kuten ”pelästyä” tai ”suojella”) käyttö. Tilanteinen antropomorfismi taas tarkoittaa tulkintaa, jossa mentaalista predikaattia sovelletaan kohteeseen, joka ominaisuuksiensa puolesta kykenee siihen, mutta käytöksen tulkinta osuu sillä hetkellä harhaan, koska toiseen lajiin kuuluvan yksilön käytöstä tulkitaan esimerkiksi ihmismäisen käytöksen lävitse.³⁴ Esimerkiksi lastenkirjoissa saatetaan kuvata tilanteista antropomorfismia, kun eläinhahmon kuvataan innostuvan tiedosta, että hänellä on syntymäpäivä herkkujen tai valitsemansa miellyttävän seuran sijaan.

Toisen pääkategorian muodostava mielikuvituksellinen antropomorfismi merkitsee kuvitteellisten tai fiktionaalisten eläinten esittämistä ihmisenkaltaisina, juuri kuten lastenkirjallisuudelle on ominaista. Edellisten mentaalisten predikaattien lisäksi hahmoille kuvataan tavallisesti muitakin ”ihmiskykyjä”, kuten puhetta. Kermit-sammakon kaltaisten antropomorfisoitujen hahmojen hyväksyminen osaksi kulttuuria on Fisherin³⁵ mukaan niin syvälle juurtunutta, että se ei edes edusta antropomorfismia. Mielikuvituksellista antropomorfismia voi esiintyä realistisessa fiktiossa tai ei-epärealistiseksi määritellyssä fiktiossa. Fisherin³⁶ mukaan antropomorfismi on näissä tilanteissa virhe vain, jos lukija ei ymmärrä lukevansa ei-realistista fiktiota. Tällöin tulee erottaa kuvittelu ja/tai usko, että 1) tapahtumat ja hahmot ovat todellisia ja 2) tapahtumat ja hahmot ovat mahdollisia.³⁷ Esimerkiksi Felix Saltenin metsästyksenvastainen romaaniklassikko Bambi (1922) kertoo fiktiivisistä metsäkauriista, joiden elämää kuvataan vuolaan tunteellisesti. Vaikka kirja ja sen kuuluisa elokuva-adaptaatio antropomorfisoivat metsäkauriita, se ei tarkoita, että kauriit olisivat kykenemättömiä kaikkiin kirjassa mainittuihin tunteisiin, kuten kiintymyssuhteisiin tai kuolemanpelkoon.

Fisher³⁸ myös korostaa, että mielikuvituksellisilla representaatioilla on suuri vaikutus käsityksiimme todellisista eläimistä. Siinä missä Ganea ja Sousa tutkimusryhmineen ovat esittäneet aiheellista huolta antropomorfismin negatiivisista vaikutuksista, kuten taipumus sijoittaa eläinhahmot asumaan ihmismäisiin asumuksiin eläinlajien todellisten elinympäristöjen ja niiden merkityksen kustannuksella,³⁹ eläintutkija, etologi Konrad Lorenz puolustaa antropomorfismia samastumisen ja suojelunhalun herättämisen kannalta. Lorenzin⁴⁰ mukaan antropomorfisoidut eläinhahmot voivat ”välittää aitoa mielikuvaa siitä, millainen villieläin on, vaikka kyseessä on satu. Lukiessa tulee ajatelleeksi, että jos kokenut vanha hanhi tai viisas musta pantteri osaisivat puhua, ne puhuisivat juuri samoin kuin Selma Lagerlöfin Akka tai Rudyard Kiplingin Bagheera”.⁴¹

Antropomorfismi kirjallisuustieteessä

Puhuvat, vaatteisiin pukeutuvat ja usein kahdella jalalla kulkevat eläinhahmot omaksuttiin lastenkirjallisuuteen sen syntyvaiheessa monesta eri lähteestä: keskiajan lopulla ja renessanssissa suosituista kuvitetuista bestiaareista ja embleemikirjoista ja suullisesti välitetyistä saduista ja legendoista, joissa esiintyi muunlajisia eläimiä, usein antropormorfisoituina, sekä aikakauden kasvatusfilosofiasta. John Locke⁴² piti muita eläimiä lasta luontaisesti kiehtovina ja siten kasvatuksellisesti hyödyllisinä niin lemmikkeinä kuin kirjallisina hahmoinakin ja myös suositteli lapsille luettavan Aisopoksen faabeleita. Seuraavalla vuosisadalla Jean-Jacques Rousseau uskoi luonnon ja eläinten seuraamisen suojaavan lasta parhaiten moraalin korruptoitumiselta. Niinpä lastenkirjallisuuteen vakiintui luonnossa liikkuminen, usein viisaan aikuisen tai luonnon kanssa harmonisessa suhteessa elävän lapsen, luonnonlapsen, johdattamana, ja ympäristön tarkkailuun sekoittui kristillistä ja muuta moraalihyveellistä sisältöä. Kirjallisuudentutkija Tess Cosslett⁴³ onkin esittänyt, ettei lastenkirjallisuus olisi milloinkaan muodostunut omaksi lajikseen ilman antropomorfisoituja, puhuvia eläinhahmoja.

Antropomorfismi on myös osoitettu kirjallisuudentutkimuksessa hyvin monimutkaiseksi menetelmäksi. Lastenkirjallisuudentutkijoiden Maria Nikolajevan ja Carole Scottin näkemys antropomorfismista keinona välttää ihmishahmojen sukupuolen, etnisyyden ja sosioekonomisen taustan kuvaamista⁴⁴ on sittemmin osoitettu vain osin paikkansapitäväksi. Kelly Hübbenin⁴⁵ väitöstutkimus Little Golden Books -kirjasarjan kuvakirjoista osoittaa, että antropomorfisoitujen eläinten representaatiolla on oma logiikkansa, jonka perusteella esimerkiksi tietty lajikuuluvuus sekä vaatetuksen aste vastaavat tietynlaista asemaa sosiaalisessa hierarkiassa. Myös sukupuolen merkitseminen vaatteiden, silmäripsien ja hahmon toiminnan avulla on ollut varsinkin menneinä vuosikymmeninä sangen yleistä.⁴⁶

Kirjallisuudentutkija John Simons⁴⁷ jakaa antropomorfismin vahvaan ja triviaaliin sen perusteella, haastaako antropomorfismi ihmisen ja muiden eläinten välistä rajaa. Suurin osa eläimiä sisältävästä lastenkirjallisuudesta edustaa hänen mukaansa triviaalia antropomorfismia, mistä Simons⁴⁸ antaa esimerkiksi Beatrix Potterin tuotannon. Triviaali antropomorfismi tarkoittaa, että muunlajinen eläin toimii ihmisenkaltaisesti, koska häneen on siirretty ihmismäisiä ominaisuuksia ja tapoja, kuten vaatetusta, ihmismäisiä koteja ja yhteiskunnallisia normeja. Simons⁴⁹ kuitenkin näkee triviaalissa antropomorfismissa mahdollisuuden empatian herättämiseen, mikä voi johtaa edelleen eläinsuhteen pohdintaan.⁵⁰ Kaikki triviaalia antropomorfismia sisältävät teokset eivät kuitenkaan toimi tällä tavalla, vaan valtaosa sivuuttaa ei-inhimillisen kokemuksen täysin.⁵¹ Toisaalta Simons⁵² huomauttaa, että triviaali antropomorfismi ei kuitenkaan ole aina täysin johdonmukaista, vaan siihen voi sekoittua myös vahvaa antropomorfismia.⁵³

Vahvaa antropomorfismia edustaa Simonsin⁵⁴ mukaan Jonathan Swiftin satiiri A Modest Proposal (1729; Vaatimaton ehdotus, 1998, suom. Timo Siivonen), joka hyödyntää käänteistä antropomorfismia ja kuvaa ihmiset muunlajisina eläiminä.⁵⁵ Järki, joka Swiftin ajan kartesiolaisessa maailmankuvassa on liitetty ainoastaan ihmiseläimiin ja joka on noussut ihmisyyden mitaksi, käännetään teoksessa puoltamaan köyhien irlantilaisten lasten kasvattamista ruoaksi. Järki tekee ihmisestä epäinhimillisen, vaikka juuri järki määrittää ihmisen. Kattavilla argumenteilla Swift perustelee lasten käyttämistä ravintona ja osoittaa näin, kuinka ihmisten ja muiden eläinten väliset lukemattomat yhtäläisyydet voidaan trivialisoida yhden attribuutin tähden. Simonsin mukaan Swift siis osoittaa, että ihmiseläinjaottelu on liian ahdas ja pohjimmiltaan väärässä.⁵⁶

Kirjallisuudentutkija David Herman⁵⁷ teoretisoi puolestaan muiden eläinten kuvausta jakamalla sen neljään kategoriaan: eläinallegoriaan, jossa muunlajinen eläin on ihmisen korvike, antropomorfiseen ja zoomorfiseen projektioon sekä Umweltin eli eletyn maailman tutkimiseen. Allegorisesta kuvauksesta Herman antaa esimerkiksi Art Spiegelmanin Die Maus -sarjakuvan, jossa juutalaiset on kuvattu hiirinä ja natsisotilaat kissoina. Hieman enemmän eläimyyttä suodattuu antropomorfiseen projektioon, jossa kuvaus siirtyy eläimeen, mutta käsitteet ovat ihmislähtöisiä, kuten E. B. Whiten lastenromaaniklassikko Charlotte’s Webissä (1952; Lotta ystäväni, 1954, suom. Leena Härmä). Siinä hämähäkki saalistaa elävää ravintoa kutomansa verkon avulla ja osoittaa hämähäkille ominaista korkeaa älykkyyttä, mutta Charlotten keinot ovat inhimillisiä juonimisesta ja uhrautumisesta ihmiskielisten sanojen kirjoittamiseen. Zoomorfisessa projektiossa eläimyyden kuvataan puolestaan ihmisessä tai ihmisen kautta, rinnastamalla ja ihmislähtöisin käsittein, kuten Franz Kafkan teoksessa Die Verwandlung (1915, suom. ”Muodonmuutos”), jossa Gregor Samsan muodonmuutos hyönteiseksi tapahtuu fysiologisesti yhdessä yössä, mutta mentaalisesti hän ”kuihtuu” ja ”surkastuu” kovakuoriaisen tasolle ja kohti kuolemaansa hiljalleen.

Hermanin neljännessä ja viimeisessä kategoriassa eläimyyttä kuvataan eläimen omasta sisäisestä maailmasta käsin. Herman hyödyntää virolais-saksalaisen biologi-filosofi Jakob von Uexküllin käsitettä muunlajisen eläimen, Umweltin tai eletyn maailman tutkimiseen. Näin nimenomaan elinympäristön merkitys korostuu. Umweltin tutkimista vastaavia lastenkirjoja on julkaistu, mutta ne eivät ole yleisiä.⁵⁸ Ulf Nilssonin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa lasten kuvakirjassa Älskade lilla gris (1982; Rakas pikku possu, 1982, suom. Panu Pekkanen) kuvataan porsaan kokemuksia sekä tehosikalan karuissa häkeissä että rakastavassa mutta ajan myötä ahtaaksi ja riittämättömäksi käyvässä ihmiskodissa. Lopulta sika pakenee metsään ja nauttii vapaudestaan liikkua ja säädellä ruumiinlämpöään esimerkiksi valitsemalla aurinkoisen tai varjoisen paikan tai virkistäytymällä lammessa. Elinympäristö osoittautuu siis elimelliseksi sian hyvinvoinnille.⁵⁹

Antropomorfismin lukuohje

Edellä esitetyn valossa antropomorfismin lukemisessa voikin olla hyötyä myös seuraavasta listauksesta.

• Huomioi tekstilaji ja kohderyhmä. Mikäli kohderyhmä koostuu lapsista, huolehdi, että lapset ymmärtävät tekstin mielikuvituksellisen luonteen.
• Huomioi antropomorfismin kohde. Onko se todellinen kirjallisuuden ulkopuolinen eläin- tai kasvilaji, eloton esine tai asia tai luonnonilmiö?

Seuraavat lukuohjeet koskevat nimenomaan muunlajisten eläinten antropomorfismia, vaikka joissakin tapauksissa sitä voisi soveltaa myös kasvien antropomorfisointiin.

• Tunnista antropomorfismin muodot.
  • Esiintyykö teoksessa kategorista ja triviaalia antropomorfismia, kuten vaatteisiin pukeutumista, autoilla ajamista tai kirjojen lukemista?
  • Sekoittuuko kategoriseen ja triviaaliin antropomorfismiin muita, tilanteisia tai laji- tai ominaisuuskohtaisen antropomorfismin piirteitä, kuten lajikohtaisesti vaihtelevaa kiintymyssuhteiden muodostumista, epäonnistumisen tunteiden kokemuksia tai poliittista toimintaa?
  • Esiintyykö vahvaa antropomorfismia, joka haastaa ihmiseläinrajaa, esimerkiksi ihmisen ja toisen eläimen roolien ylösalaisinkääntämistä?
  • Tunnista mekanomorfinen kuvaus tai epäeläimellistäminen ja kontekstoi se.
• Mikäli kuvaukseen liittyy tällaista tilanteista antropomorfismia, selvitä, onko kuvattu toiminta tai ominaisuus mahdollista kyseessä olevalle lajille.
• Huomioi lajienväliset erot. Esimerkiksi aivotutkimus osoittaa, että älykkyys varastoituu hyvin erilaisiin aivoihin. Eri eläimet hahmottavat maailmaa myös ihmisestä voimallisesti poikkeavin aistien varassa, vaikkakin rikkaasti.
• Noudata varovaisuusperiaatetta. Kivuntunto sekä kyky kokea iloa, surua, pelkoa ja vihaa ovat laajalle eläinkuntaan levinneitä. Niilläkin lajeilla, joiden kohdalla näitä tunteita ei ole vielä tieteellisesti todistettu, on syytä olettaa kykyjen ja tunteiden olevan mahdollisia.
• Tarkkaile kriittisesti kuvattua ympäristöä. Onko se antropomorfisoitu vai edustaako se osin tai kokonaan lajille ominaista elinympäristöä? Osaako antropomorfisoitu eläin ottaa ympäristönsä haltuun ja tapahtuuko se lajityypillisin vai inhimillisin keinoin? Tee ero antropomorfismin ja lajityypillisen käytöksen välillä.
• Pohdi, muuttaako teos käsitystäsi antropomorfismin kohteena olevista lajeista esimerkiksi rikkomalla stereotypioita tai avaamalla uusia näkökulmia lajin eläimyyteen.

Vastustava antropomorfismi Eva Lindströmin Bronissa

Palkitun ruotsalaisen lastenkirjakuvittajan Eva Lindströmin niukkatekstinen kuvakirja Bron on helppo tunnistaa antropomorfisoivaksi. Kirjassa autoileva sika pyrkii joen yli, mutta ei löydä siltaa. Paikalle sattunut susi kertoo, että siltaa korjataan ja kunnostustöissä voi kulua tuntikausia. Niinpä susi kutsuu sian luokseen kahville. Susi asuu kumppaninsa kanssa omakotitalossa keskellä hakattua metsää. Jännitys tiivistyy, kun kaksi sutta hääräävät ruokavalmisteluissa. Ikkunasta avautuu näkymä hakkuupölliin nojaavaan kirveeseen, ja olohuoneen nurkassa oleva kassi tuo mieleen trumpetti- tai asekotelon. Lopulta mitään pelottavaa ei kuitenkaan tapahdu. Sika ja sudet nauttivat korvapuusteja ja kahvia, kunnes sian on aika jatkaa matkaa. Päästessään taas joelle sika tiedustelee varikselta sillan tilannetta, ja varis kertoo, ettei seudulla ole siltaa. Tähän kirja myös päättyy.

Kirjassa kuvatut sika ja sudet kulkevat kahdella jalalla, sika autoilee, ja sudet asuvat talossa, harrastavat musiikkia ja kutsuvat vieraita pullakahville. Näin ollen henkilöhahmot ovat antropomorfisen projektion kohteita ja pääsääntöisen triviaalisti antropomorfisoituja monella lastenkirjoille ominaisella tavalla: ihmismäisen puhekyvyn, pystyasennon, asumisympäristön ja inhimillisen toiminnan osalta. Juuri nisäkkäiden antropomorfisoiminen on muita eläinryhmiä yleisempää,⁶⁰ eikä Bronin lopussa esiintyvä varis osoita muita antropomorfismin merkkejä kuin puhekykynsä, joka edustaa eläinten keskeistä lingua francaa, kaikkien ymmärtämää yleiskieltä. Tämä on antropomorfisoitujen eläinten kohdalla melko yleistä ja asettaa heidät myös tältä osin ylivertaiseen asemaan suhteessa ihmisiin, joilla ei ole lajirajat ylittävää kieltä⁶¹. Samalla se idealisoi ja yksinkertaistaa muiden lajien välisiä suhteita ja alleviivaa yhden yhtenäisen eläinkategorian olemassaoloa.

Bronin varsinainen jännite syntyy kulttuurisista stereotypioista ja tarinan intertekstuaalisista aineksista. Käsityksemme sudesta pohjaa pitkälti sadustojen ikiaikaiseen ilkimykseen, ja olemme lukeneet loputtomasti tarinoita sianlihaa himoavista susista samoin kuin muista metsänpedoista, jotka houkuttelevat tietämättömän eläinyksilön, usein ihmistenkin ravintonaan käyttämän eläimen, kotiinsa ahmiakseen nämä suihinsa. Koska kyseessä on syötäväksi kasvatettava eläin, lapsilukija tunnistaa tämän aseman ravintona ja siten uhattuna tarinan kerronnassa. Sikoihin liitetty stereotypia taas väittää, että siat ovat ahneita, ja lastenkirjallisuudessa kuvataankin mielellään sikojen ahnaan häpeilemätöntä ruokailua.

Bron tarjoilee siis draaman ainekset kulttuuristen odotusten ja antropomorfismin varassa – kirjallisen ulkopuolisen suden ja sian kohtaaminen tapahtuisi joka tapauksessa aivan toisella tavalla. Tarinan kliimaksi kuitenkin raukeaa itsellään, sulaa pois, sillä henkilöhahmot vastustavat stereotypioitaan. Susi ei olekaan paha – toki susi paljastuu vilpilliseksi, mutta ei sentään verenhimoiseksi murhaajaksi. Sikakaan ei osoittaudu ahneeksi eikä joudu kliseisesti pulaan ahneutensa vuoksi. Silti lukijalle jää pohdittavaksi iso joukko avonaisia kysymyksiä: mitä kirjassa oikein tapahtui? Oliko mitään siltaa olemassakaan? Mitä sudet tiesivät sillasta? Miksi sika kutsuttiin kylään?

Yksi varteenotettava selitys tapahtumille on susien yksinäisyys ja hetkellinen seurankaipuu. Läpi kirjan taivalletaan kaadetussa metsässä, ja sika kommentoi perille päästyään susien kodin eristäytynyttä sijaintia. Kenties susien kotimetsä on liki pitäen tuhottu ja sudet ovat jääneet yksin hakkuiden keskelle? Sillasta valehteleminen tarjoaa heille mahdollisuuden saada hetkeksi seuraa. Myös silta voi olla hävinnyt hakkuiden seurauksena – ainakin susilla on maalaus jostakin sillasta kotiseinällään – oli kyse sitten muistosta tai universaalimmasta kaipauksen ilmauksesta.

Vaikka selitys kuulostaa edelleen hyvin antropomorfiselta, susi on lajiominaisuuksiltaan perhe-eläin, jonka lauman kuuluisi olla suurempi kuin kahden yksilön kokoinen. Samoin yksinäisyys on tunne, joka voi koskettaa niin ihmistä kuin muunlajista eläintäkin, miksei myös sutta. Bron vastustaa ihmiseläinrajaa pääsääntöisesti kuitenkin siksi, että se uhmaa lukijan odotuksia ja pakottaa siten pohtimaan susien tilannetta ja olemusta uudelleen. Mitä muuta susi voi olla kuin paha? Mitä muuta sika voi olla kuin ahne tai vaarassa liikkuessaan luonnossa petoeläinten armoilla?

Tällainen antropomorfismi vastustaa kulttuurisia käsityksiämme muunlajisista eläimistä ja ohjaa siten arvioimaan uudelleen lajinlukutaitoamme. Lajinlukutaito (species literacy) on biologi Michiel Hooykaasin⁶² tutkimusryhmän kehittämä käsite, joka merkitsee “tietoa lajin elinympäristöstä, ruokavaliosta ja elinyhteisöstä (kuten mitkä lajit viihtyvät luontaisesti yhdessä)”.⁶³ Vaikka nämä tiedot ovat tärkeitä, niitä tulisi edelleen täydentää ymmärryksellä lajin käyttäytymisestä, kognitiivisista, emotionaalisista ja aistimuksellisista kyvyistä ja tavasta vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.⁶⁴ Näin saavutettaisiin ehyempi, johdonmukaisempi ja kunnioittavampi eläinsuhde.⁶⁵ Tämä olisi mahdollista lukemalla sekä tietotekstiä että vastustavaa antropomorfismia sisältävää kirjallisuutta rinnakkain.

Lopuksi

Tämän artikkelin tarkoitus on ollut tarjota kriittinen lukuohje antropomorfismiin. Johtoajatuksena on, että antropomorfismiksi ei voi kutsua piirteitä tai kykyjä, jotka ihmislaji jakaa muiden lajien tai yksilöiden kanssa. Esimerkiksi kivuntunto, pelko ja ilo ovat eläinkunnassa sangen universaaleja tunteita, jolloin on todennäköistä, että ihminen tai kirja ei antropomorfisoi muunlajista eläintä vaan tunnistaa yksinkertaisesti saman tunteen toisenlajisessa yksilössä. Monet muut kyvyt ja ominaisuudet vaativat enemmän perehtymistä; ne voivat edustaa tilanteista tai lajikohtaista antropomorfismia, mikä edellyttää luonnontieteellisen eläintutkimuksen konsultoimista.

Toisaalta on tärkeää kohdata myös muunlajisen eläimyyden ainutlaatuisuus ja rikkaus ja välttää ihmiskeskeisyyttä ja muunlajisten homogenisointia tasaiseksi, inhimilliseksi massaksi. Antropomorfismi voi herättää myös empatiaa ja kiinnostusta, haastaa ihmiseläinrajaa tai yleisiä stereotypioita ja käsityksiä muunlajisista eläimistä.