Arvid Järnefelt (1861–1932) oli Suomen kirjallisessa ja poliittisessa kentässä moninkertaisesti poikkeuksellinen mies. Hän oli syntyperältään aatelinen tasa-arvon ja demokratian kannattaja, useita käsityöammattejakin kokeillut maanviljelijä, yksi nuorsuomalaisen Päivälehden perustajista, kirjailija, sosiaalireformistinen matkasaarnaaja, vapaa-ajattelija ja osa-aika-anarkisti.

Arvid syntyi Pulkovossa Pietarin lähellä vuonna 1861. Isä Alexander (1833–1896) oli köyhtynyttä suomalaista sotilasaatelia ja palveli insinööriupseerina Venäjän armeijassa. Äiti Elisabet (1839–1929) puolestaan kuului ylhäisaateliseen Clodt von Jürgensburgin sukuun. Alun perin Baltian saksalainen, 1800-luvulla pietarilaistunut suku oli tunnettu taiteellisista harrastuksistaan, laajasta kielitaidostaan ja vallankumouksellisista aatteistaan. Elisabetin sukulaiset harrastivat kansansivistystyötä ja ylläpitivät tuttavuutta niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin. He myös käyttivät keskustelukielenä kansanomaista venäjää muodikkaan ranskan sijaan. Alexander jakoi vaimonsa kiinnostuksen rahvaan kulttuuriin ja elinoloihin ja osasi aatelismieheksi poikkeuksellisen hyvin suomea.¹

Lasten tultua kouluikään perhe muutti Suomeen, jossa isä jatkoi uraansa korkeissa sotilas- ja siviiliviroissa. Lapset pantiin suomenkielisiin kouluihin, joiden oppilaina muuten oli lähinnä porvarien ja talonpoikien lapsia. Myös Elisabet opetteli suomea. Alexander oli varhaisen fennomaaniliikkeen johtohahmoja, kun taas Elisabet ja nuori Arvid kannattivat radikaalimpaa nuorsuomalaista suuntausta.²

Opiskeluvuosinaan Arvid Järnefelt liittyi suomen kielen aseman parantamista ja yhteiskunnallisia uudistuksia ajaneeseen K.P.T.-yhdistykseen.³ Tärkeimmäksi käännekohdaksi hänen ideologiselle kehitykselleen muodostui kuitenkin tutustuminen Leo Tolstoin aatteisiin. Suoritettuaan oikeustieteellisen tutkinnon vuonna 1890 Arvid luopui säädynmukaisesta virkamiesurasta. Hän yritti toteuttaa tolstoilaista vaatimattomuuden ihannetta perehtymällä käsityöammatteihin, aikomuksenaan elättää itsensä ruumiillisella työllä. Epäkäytännöllisen käsityöläisvaiheen jälkeen hän loi itselleen elämänmuodon, jossa omavarainen maatalous yhdistyi perhe-elämään ja kirjalliseen uraan. Lohjalta vuonna 1896 hankitulle Rantalan tilalle muutti myös leskeksi jäänyt Elisabet. Rantalassa toteutettiin Tolstoin oppeja järjestämällä työntekijöille lainakirjasto, yleissivistäviä oppitunteja, luentotilaisuuksia ja keskustelupiirejä, joissa käsiteltiin maaseudun olojen kehittämistä, kansallista kulttuuria ja poliittista tilannetta.⁴ Tilasta muodostui näin sekä elinkeino, tukikohta että sosiaalinen koelaboratorio.

Venäjän kumousliikehdintä ja siihen liittyneet kotimaiset tapahtumat, suurlakko (1905), Laukon torpparilakko (1906–1907) ja sisällissota (1918) innostivat Järnefeltiä tolstoilaisiin irtiottoihin. Hän ryhtyi maallikkosaarnaajaksi ja vaelsi ympäriinsä puhumassa sosiaalisten uudistusten puolesta niin kirkoissa kuin maallisissakin kokouksissa. Vaatiessaan jopa väkivalloin itselleen puheoikeutta hän tuli uhmanneeksi sekä kirkollisia että maallisia auktoriteetteja ja sai niskaansa useita oikeusjuttuja, joista valtionhoitajana toiminut C. G. E. Mannerheim vuonna 1919 armahti hänet. Sen jälkeenkin hän toisinaan esiintyi puhujana, tosin aiempaa rauhallisempaan tyyliin.⁵

Maanviljelijän ja satunnaisen palopuhujan aktiviteeteistaan huolimatta Järnefelt oli ensisijaisesti ammattikirjoittaja. Nuorena journalistina hän oli mukana perustamassa vuodesta 1889 ilmestynyttä edistyksellistä Päivälehteä, joka nykyisin tunnetaan Helsingin Sanomina. Kirjailijan oman toivorikkaan idealistisukupolven poliittista aikuistumista kuvaava esikoisteos Isänmaa⁶ ilmestyi vuonna 1893. Vaikka Järnefeltin varsinainen kirjailijanura alkoikin suhteellisen myöhään, hänen kaunokirjallinen tuotantonsa muodostui silti mittavaksi, kattaen kolmetoista romaania, yhdeksän näytelmää ja neljä novellikokoelmaa. Niiden lisäksi hän julkaisi myös pamfletteja ja omaelämäkerrallisia tekstejä.⁷

Aateluuden ja suurmaanomistuksen vastainen tendenssi

1800-luvun ja 1900-luvun alun Suomessa aatelista elämäntapaa kuvattiin tyypillisesti ulkopuolelta. Eniten äänessä olivat kansallismielisiä ja liberaaleja aatteita omaksuneet aatelittomat kirjailijat. Kansa merkitsi heille sekä kehittyvän demokratian perustana olevaa äänestäjäkuntaa että (suomenkielistä) rahvasta, joka toisaalta kaipasi porvarilliselta sivistyneistöltä huolenpitoa ja valistusta, toisaalta odotti vapautusta oletettujen sortajiensa ikeestä. Kosmopoliittinen, ruotsinkielinen, eksklusiivinen ja etuoikeutettu aateli sopi hyvin niin kansallisen kielen ja kulttuurin, demokratian kuin tasa-arvonkin viholliseksi. Aikakauden ainoat aateliskirjailijat Arvid Järnefelt ja K. A. Tavaststjerna omaksuivat sukupolvensa aatteet, edellinen täyteen määrään, jälkimmäinen huvittuneen alistuneena.⁸

Järnefelt esitteli romaaneissaan kriittisessä sävyssä 1800-luvun aatelin ylellistä elämää, joka väitetysti perustui rahvaan riistämiseen. Kreivi Tolstoin tapaan hän suositteli aatelille vapaaehtoista asemasta, omaisuudesta ja palveluskunnasta luopumista, kartanojen maiden pilkkomista ja luovuttamista talonpojille ja vetäytymistä yksityiselämään, mieluiten vieläpä fyysisen työn pariin. Isänmaassa (1893) ajatus omasta pientilasta vilahtaa tulevaisuuden haaveena ja Helenassa (1902) pienviljelijöiksi ryhtyvä aatelinen nuoripari vuokraa pääosan suvun maista torppareille huokein ehdoin. Maaemon lapsissa (1905) kritisoidaankin jo talonpoikaisten kartanonisäntien kovuutta, kun taas aatelisperheen tilalla toteutetaan järkiperäistä suurmaataloutta ja perustetaan palkollisten lapsille koulu. Veljekset (1900) kuvaa köyhtynyttä aatelista veljessarjaa, joista yksi jättää maanviljelyskoulun kesken ja menee konepajalle töihin. Seppien parista hän löytää rehtejä tovereita, kun taas pikkukaupungin laiska hienosto näytetään turhamaisena ja hedonistisena.⁹

Torpparit ja maaseudun maattomat olivat Järnefeltille unohdettuja työn sankareita. Maan piti hänen mielestään kuulua niille, jotka sitä viljelivät, joten suurmaanomistajilla oli oikeus maihinsa vain, jos he omin käsin hoitivat tilojaan. Laukon torpparihäätöjen tiimoilta kirjoitettu maareformia propagoiva pamfletti Maa kuuluu kaikille (1907) loi pohjaa vuonna 1918 säädetylle torpparilaille, joka antoi torppareille oikeuden ostaa viljelemänsä maat omakseen valtion subventoimaan hintaan.¹⁰

Moralistin esimerkkivaranto ja salaisen nostalgian aarrearkku

Myöskään Vanhempieni romaanin (1928–30) julkilausuttuna tavoitteena ei ollut aatelisperheen elämän nostalgisointi vaan sen vastakohta: oman ja vanhempien sukutaustan muistojen mitätöinti, menneen loiston ja kunnian riisuminen tolstoilaisena tasa-arvoharjoituksena. Romaani kertookin varsin paavillisesti, kuinka eräs aatelissuku ”kiipesi kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan”¹¹ ja alkoi elättää itsensä omien kättensä ja aivojensa työllä. Laajempana tavoitteena oli ohjata nuorta tasavaltaa kohti kansanomaista, maahenkeen, tasa-arvoon ja velvollisuusetiikkaan perustuvaa kulttuurista ja talouspoliittista ohjelmaa.

Kirjailijan äiti sai tolstoilaisuuden virallisena matriarkkana useampaan kertaan todistaa, kuinka tyhjää aatelisten upseeri- ja virkamiesperheiden ulkoisesti komea elämä 1800-luvulla oli ollut. Kirjan alussa ikääntynyt Elisabet kertoo esi-isistään, jotka ”taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja”. Heitä ei kuitenkaan ollut syytä muistella. Päinvastoin oli “ansioiksi luettava, kun suvun loisto unohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin, että edelliset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä vertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti halveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä.” Myöhemmin hän toteaa, ettei korkea sukuperä oikeuta vaatimaan etuoikeuksia, ja kuvailee isoisäänsä, korkeaa virkamiestä, joka työläisen vaateparteen sonnustautuneena jalkautui tekemään tuttavuutta rahvaan kanssa. Käänteisenä esimerkkinä siteerataan vanhakantaista isoäiti Järnefeltiä, jonka mukaan ihmisten eriarvoisuus on Jumalan säätämää.¹²

Myös äidin vapaamielinen suku osallistuu aatelisten esi-isien arvon kiistämiseen. Juhlissa, joissa osanottajat ohjelmanumeron omaisesti kuvaavat sukunsa alkuperää, ikää ja vaiheita, muuan “paroni C” herättää ihmetystä, koska ei (muka) lainkaan tunne sukunsa historiaa, eikä ole myöskään kiinnostunut ottamaan siitä selvää. Elisabet opettaa, että henkilökohtaiset ominaisuudet määrittävät ihmisen arvon, eivät sukuperä tai ulkoiset arvon merkit. Myönnytyksenä vanhan maailman koreudelle todetaan kuitenkin, että usein turhamaisuuden osoituksina paheksutut kunniamerkit voivat viestiä myös henkilökohtaisesta ansiosta. Perinteiseen aatelisidentiteettiin kuuluva sotilaallinen kunniakoodi mainitaan sekin positiivisessa sävyssä.¹³

Selvimmin rakkaus menneeseen näkyy kotimiljöiden kuvauksissa. Tendenssikirjallisuudessa yleensä riiston ikonina esitetty kartano¹⁴ näyttäytyy Vanhempieni romaanissa aurinkoisen ja viattoman kesäidyllin maisemana: siellä uidaan, seurustellaan perheen ja ystävien kanssa ja kohdataan ohimennen kiinnostavia ”kansantyyppejä”. Toisaalta joidenkin vähemmän hyveellisten Clodtien kuvataan havittelevan uutta kartanoa menetetyn Jürgensburgin tilalle – perustelunaan, että täytyy olla kartano, että voisi tuntea olevansa kunnolla aatelinen.¹⁵

Moralisoivimpaan sävyyn romaanissa kuvataan komeita kaupunkiasuntoja, joissa vastaanottojen, tanssiaisten ja illallisten julkinen funktio syrjäyttää intiimin perheyhteyden. Samalla korostuu ylimmän luokan keskinäisen seurustelun eksklusiivisuus. Juhlatilaisuuksien kulisseina nähtävät vahatut parkettilattiat, pehmeät sohvat, kristallikruunut, raskaat koristeelliset metallilamput, flyygelit, maalaukset ja veistokset eivät kuitenkaan ole kirjoittajalle vastenmielisiä. Isän merkittävästä yhteiskunnallisesta asemasta johtunut paikka seuraelämän parrasvaloissa hehkuu salaisen kaipuun vahvoissa sävyissä – vaikka kirjailija oitis taittaakin kuvaukseltaan terän marssittamalla äitinsä näyttämön etualalle huokaamaan seuraelämän sisäistä tyhjyyttä ja juhlien emännän velvollisuuksien raskautta.¹⁶

Samalla tavalla ambivalentteja ovat kuvaukset aatelisten lasten ja nuorten kasvatukseen kuuluneista leikkijuhlista, joissa harjoitellaan aikuisuudessa tarpeellisia seuraelämän taitoja: kohteliasta seurustelua, tanssia ja musiikin esittämistä. Kirjailija pitää velvollisuutenaan paheksua juhlia, mutta ei pysty täysin salaamaan sitä, että niissä saattoi olla myös mukavaa. Kritiikin sävy muuttuu kireämmäksi, kun aatelisten piirien kasvatusasenteet törmäävät kansanvaltaisuuden ihanteeseen. Konventionaalisemmat sukulaiset moittivat Järnefeltin lasten kouluvalintaa, koska lapsuuden ja nuoruuden ystävyyssuhteiden tarkoitus on pohjustaa myöhempää uraa. Aatelislasten tulisi siksi opiskella keskenään, ei rahvaan joukossa.¹⁷

Teoriatasolta ponnistava moralisointi ja käytännöstä nousevat myönteisemmät näkökohdat sekaantuvat Järnefeltin pohtiessa sujuvien käytöstapojen merkitystä isänsä virkauralle. Hän myöntää, että tyylikkäästi hoidetut tapaamiset ylemmässä asemassa olevien tai vaikutusvaltaisempien kanssa voivat edistää uransa alkuvaiheessa olevan tai muuten statukseltaan alemman aatelismiehen etenemistä. Moiset manööverit voivat tuntua nolostuttavilta, mutta ne ovat silti tarpeellisia. Jos kontakteja ei hyödynnetä pelkästään oman edun tavoitteluun, verkostoituminen ja palvelusten vaihtaminen ei ole myöskään moraalitonta.¹⁸

Mikä sopi isälle ei kuitenkaan sopinut pojalle. Kuvatessaan omaa lyhyttä uraansa isän värväämänä tanssiaisdiplomaattina kirjailija yhdisti moraalisen närkästyksen henkilökohtaiseen. Pojistaan liittolaisia toivonut fennomaani-isä ohjeisti näitä kiertelemään vieraitten joukossa ja lobbaamaan aatteen puolesta huomaamattoman tyylikkäästi. Parhaita tilaisuuksia tähän tarjosivat poliittisia piirejä yhteen koonneet suuret juhlat, erityisesti kenraalikuvernöörin tanssiaiset. Nuori Arvid ei lopulta löytänyt itsestään enempää parkettien partaveistä kuin sulavaa juonittelijaakaan, ja päätti varmuuden vuoksi paheksua koko touhua.¹⁹

Realistisia havaintoja aatelin elämästä

Moralisoinnin ja salaisen nostalgian välissä pilkahtaa aitoon sisäpiiritietoon perustuvaa realismia, joka kiinnostavalla tavalla uusintaa eräitä aateluuteen liitettyjä myyttejä. Ulkopuolelta heijastetussa aateluuskritiikissä terveen tunne-elämän vastakohtina tuomitut uraa edistävät avioliittostrategiat²⁰ esitellään Vanhempieni romaanissa normaalin elämän kontekstissa. Kirjailija kuvaa Elisabetin kosimista harkitsevan Alexanderin puolesta ja vastaan -tyyppisiä pohdintoja eettisesti arveluttavana, mutta lopulta kuitenkin tavanomaisena prosessina. Suomalaiset upseeritoverit neuvovat, että venäläisestä vaimosta on etua, jos on tarkoitus tehdä uraa Venäjällä; kotimaahan paluuta suunnittelevalle tästä voi koitua myös haittaa. Tärkeintä on kuitenkin avioitua säädynmukaisesti aatelisnaisen, ei aatelittoman kanssa.²¹

Sisäpiirin tietoa sisältyy – tietysti säätyvaltaa arvostelevan demokraattisen kritiikin ohella – myös kuvaukseen ensimmäisten valtiopäivien hierarkkisista seremonioista, vaikkapa Elisabetin tunnelmista, kun hän istuu valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa kirkon parhaassa penkissä.²²

Tyypillisesti rikkaana pidetyn aatelin taloudellisen aseman muutos paljastuu Alexanderin uran alkuvaihetta kuvaavasta jaksosta. Upseerin palkka on perheen toimeentulon kannalta aivan liian pieni, koska aatelismiehellä oletetaan olevan muita, tyypillisesti maaomaisuuden tuottamia tuloja. Toisaalla kritisoidaan säädynmukaisen elämäntavan velvoitetta, jonka noudattaminen käy varattomille aatelisille kohtuuttoman raskaaksi.²³

Kriittisessä diskurssissa aatelismiehille tyypillisenä pidettyä ylettömän tiukkaa ja sotilaallista kasvatusihannetta tarkastellaan oman perheen arjessa. Isän suvulle ominaiset kovat rangaistukset ja lujan itsekurin vaatimus kohtaavat äidin suvun rennomman perinteen. Romanttisessa kirjallisuudessa aatelismiesten arkkityyppisen kiivauden alkusyynä esitetty myytti “kuumasta” aatelisverestä samoin kuin sitä vastaava pakotetun itsehillinnän ihanne²⁴ henkilöityvät perheen kannalta hieman rasittavalla tavalla isä Alexanderin hahmossa. Romaani välittää kokemusperäistä tietoa myös aatelisten upseerien sotilaskoulutuksesta.²⁵

Hupaisampaa realismia sisältyy seurapiireihin astuvan herrasväki Järnefeltin kotitalouden kuvaukseen. Aristokraattiperheissä kauan työskennelleet palvelijat ovat isäntäväkeään paremmin perillä suurten juhlien järjestämisestä ja valistavat aloittelijoita kokemuksen tuomalla arvovallalla. Aatelisissa piireissä saattoi kohdata myös hassuja kummajaisia. Joutilaan aatelismiehen perikuva, Mustion paroni Linder esitetään eksentrikkona, joka kuljeskelee kartanonsa puistossa kaiket päivät aamutakkiin pukeutuneena.²⁶

Muita menneen maailman ja katoavan identiteetin kuvaajia

Aatelisen syntyperän arvon hupeneminen muutti 1900-luvulle tultaessa merkittävästi eurooppalaisen yhteiskunnan kokonaishahmoa. Aateluuden katoaminen oli aikansa suurimpia henkilökohtaisella tasolla koettuja sosiaalisen aseman muutoksia, vaikka se koskettikin vain suhteellisen harvoja yhteiskunnan ohueen ylimpään kerrostumaan kuuluvia yksilöitä.

Monet ylimpien luokkien edustajat tunsivat tarvetta tarkastella jälkikäteen prosessin kulkua. Aristokratian katoaminen oli yleinen teema erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kirjallisuudessa. Erityisen vahvasti tämä näkyy Saksan ja Itävalta-Unkarin romahtaneiden monarkioiden viime vaiheita koskevissa kuvauksissa. Jotkut kirjailijat, esimerkiksi itävaltalainen Joseph Roth, kuvasivat keisarikunnan ylimmän kerrostuman katoavaa elämänmuotoa suorastaan avoimesti taantumuksellisen aristokratian näkökulmasta.²⁷ Toinen vaihtoehto oli kuvata prosessia aatelia kohtaan vihamielisten alempien luokkien silmin.²⁸

Evelyn Waugh’n teoksessa Brideshead revisited (1945, suom. Mennyt maailma)²⁹ havainnoitsijana on kirjailijan alter egoksi hahmottuva Charles Ryder, aatelittoman virkamiesisän poika. Marchmainin aatelissuvun nuorten kanssa seurusteleva minäkertoja tarkastelee rappeutuvan aatelisperheen elämää kartanon sisäpuolelta, mutta silti ulkopuolisena. Kertoja edustaa itse juuri sitä porvarillisesta taustasta ponnistavaa, korkeasti koulutettua ylempää keskiluokkaa, joka parhaillaan syrjäyttää aatelia yhteiskunnan huipulta.

Waugh’n romaanissa uhattuna ei ole aatelinen maaomaisuus tai edes elämänmuoto, vaan ylimyksellisen suvun traditiot ja verenperintö. Molemmat katkeavat romaanin nuoren polven elämäntaidottomuuden seurauksena. Nuoruusiän homoseksuaalisen suhteen yhdistämät opiskelutoverit, Charles ja Sebastian, tekevät tutkimusretkiä Bridesheadin kartanossa ja kasvihuoneissa, valloittavat viinikellarin ja pohtivat Marchmainin suvun vaiheita. Seuraavassa aikakerrostumassa 1920-luvun hilpeästä dekadenssista on siirrytty 1930-luvun taloudellisesti ja poliittisesti synkkeneviin tunnelmiin. Kuvataiteilijaksi kouluttautunut Charles ajautuu Sebastianin sisaren Julian rakastajaksi ja joutuu todistamaan perheen rappion etenemistä. Romaanin 1940-luvulle sijoitetussa kehyskertomuksessa Britannia käy sotaa ja Bridesheadin kartano on otettu armeijan käyttöön. Charles Ryder vierailee muistojensa maisemassa museaalisten arvojen säilyttämisestä huolehtivan upseerin ominaisuudessa. Sodan myötä vahvistuva kansanvaltainen asenne viimeistelee aateliskulttuurin tappion.

Giuseppe Tomasi di Lampedusan (1896–1957) postuumisti vuonna 1958 ilmestynyt, Sisilian aatelia avoimen nostalgisella kierteellä kuvaava Il Gattopardo (suom. Tiikerikissa) perustuu Järnefeltin teoksen tavoin aitoon sisäpiiritietoon. Vapaaehtoisen luopumisen sijaan sen pohjana on kuitenkin muiden aiheuttama, väkivaltainen menetyksen kokemus. Isältään komeiden tittelien – Palman herttua, Lampedusan ruhtinas – ohella Palermossa sijaitsevan ikivanhan sukupalatsin perinyt Tomasi joutui toisen maailmansodan loppuvaiheessa todistamaan rakennuksen tuhoutumista liittoutuneiden pommittaessa kaupunkia. Myös hänen latvialaissyntyinen vaimonsa joutui karkotetuksi sukulinnastaan sodan seurauksena.³⁰

Samoin kuin Arvid Järnefelt, myös Tomasi di Lampedusa ryhtyi kuvaamaan lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa vasta vanhemmalla iällä. Onkin luontevaa ajatella, että tällaiset tilinpäätökset tulevat mahdollisiksi vasta iän karttumisen mahdollistaman muistojen kerrostumisen myötä. Kirjoittaja on läsnä nykyhetkessä, mutta samalla siitä erillään. Menneet aikakaudet elävät muistoissa, mutta ovat silti lopulta tavoittamattomissa.³¹

Tomasi di Lampedusan romaani on sijoitettu kirjoittajan isoisän aikoihin 1860-luvulle, mutta aatelisen kodin ja asuinympäristön kuvaus peilaa hänen omaa kokemustaan. Kirjan neljänteen lukuun sisältyvä kuvaus aatelisen nuorenparin tutustumisretkistä Donnafugatan kartanon harvoin käytettyihin juhlahuoneisiin ja takaosan salaisiin kammioihin on kirjoitettu aarrekartaksi, joka johdattaa kadonneen maailman loiston mutta myös dekadenssin äärelle. Tapahtumien taustalla kuohuvat Italian yhdistymisen vuodet.³² Samaan aikaan on käynnissä hitaampi historiallinen prosessi, jota myös Järnefelt tuotannossaan kuvaa: aatelin väistyminen yhteiskunnan huipulta, porvarillisen kerrostuman nousu valtiolliseen eliittiin, kirkon merkityksen heikkeneminen ja pienviljelijöiden aseman kohentuminen. Porvarillisen ja aatelisen kulttuurin yhteentörmäyksiä tarkastellaan Järnefeltin tapaan kahta seurapiiriä sekoittavien tanssiaisten, juhlien ja lopulta säätyrajat ylittävän avioliiton puitteissa.

Henkilökohtainen kulta-aika yhteiskuntapoliittisen kritiikin kohteena

Järnefeltin Vanhempieni romaanissa menneisyys toimii ensisijaisesti huonojen esimerkkien varantona. Kirjailija esittää perinnöllisen aateluuden ja suurmaanomistuksen haitallisina järjestelyinä, joista on hankkiuduttava eroon. Hän tuomitsee vanhan yhteiskunnan rakenteet modernisaation nimissä hetkittäin jopa turhankin ohjelmallisesti. Poliittisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä menneisyys nähdään siis kulta-ajan vastakohtana.

Suhde kadonneeseen aikaan on kuitenkin ambivalentti. Julkilausutun demokraattisen agendan raoista avautuu valoisia näkymiä menetettyyn elämänmuotoon, ja vanhan eliittikulttuurin esteettisiä ja sosiaalisia piirteitä muistellaan salavihkaisella kaipuulla. Vaikka Järnefelt ei olekaan halukas sitä myöntämään, lapsuudenkodissa vietetty aika ja sen jatkoksi asettuva lyhyt säädynmukainen nuoruus näyttäytyvät henkilökohtaisena kulta-aikana. Kritiikin varjolla kirjoittaja saattaa vielä viivähtää päättyneessä ajassa, vaikka onkin jo vapautunut sen otteesta. Samalla hän onnistuu säilömään jälkipolville runsaasti omakohtaista sisäpiirin tietoa.

Omaan moraaliseen puhtauteen kohdentuva näennäisen viaton itseihailu, samoin kuin äidin edistykselliseen sukuun kohdistuva ohjelmallinen palvonta, toimivat kirjallisena savuverhona. Sen suojassa kirjailija saattaa tasavaltalaisessa kontekstissakin rauhassa kuvailla menneen aristokraattisen maailman jännittävimpiä piirteitä – komeita koteja, eksentrisiä yksilöitä, pietarilaista sotilaselämää, kenraalikuvernöörin tanssiaisia, säätyvaltiopäivien avajaisia ja poliittista juonittelua – vailla pelkoa elitistiseksi romantikoksi leimautumisesta.

Järnefeltin katse kohdentuu lopulta kritiikin ja nostalgian puoliväliin. Ideologisen ja ajallisen etäisyyden ansiosta hän kuljeskelee ulkopuolisena lapsuuden ja nuoruuden perheensä elämässä, ulkopuolelta katsoen kuitenkin sisällä sen maailmassa.

Kirjallisuus

Juva, Einar W. (1935/1951). Suomen kansan aikakirjat: Suomalaisen historiallisen kirjallisuuden pohjalla esittänyt Einar W. Juva. VIII osa: 1856–1899. Helsinki: Otava.

Järnefelt, Arvid.
– (1902). Helena. Helsinki: Otava.
– (1893/1965). Isänmaa. Porvoo: WSOY.
– (1905/1926). Maaemon lapsia. Teoksia 3. Porvoo: WSOY.
– (1928–1930/1986). Vanhempieni romaani. Kodin suuret klassikot 1. Espoo: Weilin+Göös.
– (1900). Veljekset. Helsinki: Otava.

Kuiper, Yme (2015). “Death, memory and liminality. Rethinking Lampedusa’s later life as author and aristocrat.” Teoksessa Ultimate Ambiquities: Investigating Death and Liminality. Toim. Peter Berger & Justin Kroeger. New York & Oxford: Berghahn Books. Tulossa.

Niemi, Juhani (2005). Arvid Järnefelt: kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Taylor, Anthony (2004). Lords of Misrule: Hostility to Aristocracy in Late Nineteenth and Early Twentieth Century Britain. Basingstoke & New York: Palgrave Macmillan.

Tomasi di Lampedusa, Giuseppe (1958/2007). The Leopard. Translation Archibald Colquhoun. London: Vintage Books.

Vuorinen, Marja (2001). Aateluuden semiotiikka, teoria ja käsite, aatelismiehen ideaalityypit ja populaarit demokratiateemat 1800-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Lisensiaattityö. Helsingin yliopisto, Talous- ja sosiaalihistorian laitos. Pysyvä internet-osoite http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/lt/vuorinen/aateluud.pdf.

Vuorinen, Marja (2010). Kuviteltu aatelismies: aateluus viholliskuvana ja itseymmärryksenä 1800-luvun Suomessa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Bibliotheca Historica 128. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Waugh, Evelyn (1945/1959). Brideshead Revisited. London: Penguin Books.

Wikipedia-artikkeli ”Joseph Roth” (engl.), haettu osoitteesta http://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Roth 2.4.2015.