Vaahteroista kukat varisseet,
on kesä, kaupungissa
sataman sunnuntaihiljaisuus.

surun onni, vai onnen suruisuus,
kun kaikki on muinoisin,
joka hetki uutta muistuu.¹

Jarkko Laineen runo ”Nostalgia” vangitsee taidokkaasti menneisyyteen suuntautuvan kaihon ja ikävän kaksi puolta. Ohimenevissä nostalgian puuskissa on usein jotain kauniin surumielistä, kaipausta, joka pieninä annoksina ei riepottele vaan ravitsee sielua. Satunnaiset nostalgiset tunteet iskevät usein yllättäen, kun jokin näky, tuoksu tai kenties sävel herättää unohduksiin vaipuneen muiston. Tällöin runoilijan kuvaama ”surun onni” valtaa muistelijan ja kuljettaa tämän hetkeksi menneeseen. Menneisyyden tavoittamattomuudesta johtuva suruisuus ei ole vaaraksi silloin, kun se sekoittuu onneen yksittäisinä pisaroina. Parhaimmillaan omiin muistoihin uppoutuminen ja varhaisempien aikakausien ihailu voivat auttaa meitä ymmärtämään paremmin itseämme sekä sitä aikaa ja ympäristöä, jossa elämme. Jotta tietäisi kuka on, on tiedettävä mistä tulee.

Nostalgiasta voi kuitenkin olla enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli ikävöidyn menneen kuva asetetaan jalustalle palvottavaksi ja lähemmän kriittisen tarkastelun ulottumattomiin. Professori Seppo Knuuttila erottaa toisistaan menneisyyden ja historian: hänen mukaansa historian esityksissä pyritään tosipohjaisiin tulkintoihin menneistä tapahtumista, kun taas menneisyyden esityksiin liitetään myös toiveita ja ajatuksia siitä, miten asioiden olisi pitänyt mennä tai miten niiden olisi haluttu olevan. Koska ihmisten käsitykset siitä, mikä on hyvää ja toivottua vaihtelevat voimakkaasti, on kuva menneisyydestä pakostakin kirjava, summaa Knuuttila.²

Myös nostalgiaa määrittää tunnepitoinen suhtautuminen menneeseen. Ihanteelliseksi katsotun menneen ajan toisintaminen on kuitenkin tuhoon tuomittu tavoite, sillä tuo kaivattu, ongelmaton ilon tyyssija on itsessään pelkkä kaunis harha. Kieliikö krooninen nostalgisointi jonkinlaisesta nykyhetken pelosta, kykenemättömyydestä tai ehkä myös haluttomuudesta ymmärtää läsnä ja lähellä olevaa maailmaa? On kenties helpompaa katsoa taaksepäin kuin ympärilleen, sillä menneisyys lipuu jatkuvasti kauemmas – mitä etäämpänä ihailun kohde on, sitä helpompi siitä on muodostaa halutunlainen mielikuva. Nostalgian haaleassa sylissä viihtyvän onkin parasta sulkea silmänsä ja korvansa ja välttää sekä menneisyyttä että nykyisyyttä koskevien tietojensa kartuttamista: illuusio kerran kadotetusta mutta silti käden ulottuvilla olevasta onnen ajasta säilyy ehjänä vain, jos sen vaalija päättäväisesti torjuu moniääniset käsitykset ja tulkinnat maailmasta.