Kirja-arvio: Rakastuin väitöskirjaani

REETTA EIRANEN

Haluan olla tuon kanssa joka hetki, kaikki aika toisaalla on hukkaan heitettyä. Minä ja rakastettuni? Ei, minä ja väitöskirjani. Tosin vain työpäivän aikana. Carol Kiriakosin ja Kimmo Svinhufvudin Tohtoritakuu onnistui syventämään minun ja väitöskirjani suhdetta ja viemään sen uudelle tasolle.

Teos on alaotsakkeensa mukaan Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle. Tekijät ymmärtävät kirjoittamisen käsitteen laajasti. Siihen kuuluvat liki kaikki tutkimuksen elementit tekstin tuottamisesta lukemiseen ja aineiston analysointiin. ”Tutkiminen on kirjoittamista”, he otsikoivat.

Väljä kirjoittamisen käsite hämmentää kuitenkin aika ajoin. Mitä kirjoittajat itse asiassa tarkoittavat silloin, kun he käyttävät sitä? Läpi teoksen kirjoittamisen käsitteen laajuus sai pohtimaan, mihin kohtaan Tohtoritakuun kehyksessä aineiston hallinta ja haltuunotto lopulta sijoittuvat – ehkä nekin ovat ”kirjoittamista”. Loppuviimeksi varsinainen kirjoittaminen tuntuu olevan etusijalla, sillä ilman liuskoja ei synny väitöskirjaa.

Onnistunut self help -opas väitöskirjatutkijalle

Teos on eräänlainen väitöskirjatutkijan self help -kirja ja itsensä johtamisen opas. Vieroksuin tätä piirrettä aluksi mutta sitten antauduin: ehkä tarvitsenkin neuvoja, otan ne vastaan. Kirjaa voi ehdottomasti suositella väitöskirjatutkijalle, ehkä valikoiduin osin urallaan pidemmällä olevillekin. Ajankäyttöön ja kirjoittamisen hallintaan liittyvät monet vinkit voivat olla hyödyllisiä kenelle tahansa, jonka täytyy aikatauluttaa ja organisoida itse itselleen pitkiä projekteja.

Selkeä rakenne, informatiivinen otsikointi ja hakemisto mahdollistavat myös käsikirjamaisen, valikoivan lukemisen. Tieteenalakohtaisuuteen vajoaminen on myös vältetty. Teos on aidosti yleisopas, eikä yleisen kaapuun verhottu mutta silti omassa boksissaan leikkivä neuvokimppu, joihin joskus törmää.

Tohtoritakuu on osuvaa luettavaa myös väitöskirjatutkimuksen tekemistä harkitsevalle opiskelijalle. Alkupuolella pohditaan siirtymistä opiskelijasta tutkijaksi ja käsitellään muun muassa gradun ja väitöskirjan eroja sekä tutkimuksen suunnittelemista ja apurahahakemuksen tekemistä. Konkreettiset neuvot etenkin rahoituksen hakemisen suhteen ovat hyviä, sillä se on tutkimuksen alkuvaiheessa mitä polttavin kysymys. Tosin vakuuttelut kielteisten päätösten opettavaisuudesta tuntuivat hiukan päälle liimatuilta, harvemmin sellainen osoittautuu ”onnekkaaksi käänteeksi”. Muutoin teos ei kuitenkaan sorru vaikeuksien autuutta ylistämään.

Aikaa sinulle ja väitöskirjallesi

Itselleni hyödyllisimpiä olivat ajanhallintaan ja tavoitteiden asetteluun liittyvät osiot. Juuri nämä kohdat saivat ymmärtämään, että väitöskirjan kirjoittamiseen ei ole aikaa, jos sitä ei itse vaadi eikä siitä itse pidä huolta. ”Kirjoita ensin” on ehkä kirjan säännöistä paras. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että päivä kannattaa aloittaa kirjoittamalla. Tällöin työ edistyy ja tärkein asia saa ainakin jonkin verran huomiota päivän aikana.

Nelikenttä erilaisten asioiden kiireellisyydestä ja tärkeydestä on myös yksinkertainen mutta silmiä avaava. Tehtävät voidaan jaotella kiireellisiin ja ei-kiireellisiin sekä tärkeisiin ja ei-tärkeisiin. Kiireelliset ja tärkeät tehtävät tulee hoidettua liki automaattisesti, ei-tärkeät mutta kiireelliset sen sijaan syövät aikaa. Väitöskirjan kirjoittaminen on tyypillisesti tärkeä mutta ei-kiireellinen tehtävä. Siksi muut ahtautuvat kalenterissa sen reviirille. Nelikenttä sai minut vaalimaan suhdettani väitöskirjaani uudella tavalla. Me tarvitsemme yhteistä aikaa ja sen viettäminen on tärkeää – itse asiassa kaikkein tärkeintä.

Kirja opettaa myös sanomaan ”ei”. Jotain hulvatonta on ein sanomisen analyysissä, jossa todetaan, että suostuminen esimerkiksi työkaverin pyyntöön tuntuu hetken hyvältä, koska voi olla toiselle mieliksi, mutta pitkään pahalta, jos tulee suostuneeksi johonkin, mitä ei oikeasti haluaisi tehdä. Ein sanomisessa on päinvastoin: se tuntuu hetken pahalta, mutta sen jälkeen pitkään hyvältä, kun ei tarvitse tehdä jotakin mitä ei tahdo tai ehdi.

Konkreettisia välineitä tutkimusprosessin tueksi

Tohtoritakuu sisältää runsaasti pohdintatehtäviä ja harjoituksia: väitöskirjan luurangon hahmottelu, BHAG (big hairy audacious goal), unelmapäivä, kovat ajat ja niin edelleen. Monet niistä vaikuttavat hyödyllisiltä, mutta en silti tullut toteuttaneeksi niitä kovin syvällisesti ja ajan kanssa, vaikka kirjoittajat tähän kehottavatkin. Toimivaa tietenkin on valikoida erilaisista harjoituksista omaan tilanteeseen sopivat.

Hauskimpia osuuksia teoksessa ovat ne, joissa kirjoittajat itse kertovat siitä, miten he ovat tehneet esittelemiään harjoitteita. Tohtoritakuussa on kautta linjan vertaistuen pohjavirta, mutta esimerkeissä se erityisesti konkretisoituu. Tärkeä oivallus onkin, että en ole ainoa, josta tuntuu joskus siltä, ettei saa aikaiseksi mitään tai ainakaan tarpeeksi.

Itse aloin pitää (tutkimus)päiväkirjaa. Kuten kirja antaa ymmärtää, se pitää yllä kirjoittamisen rutiinia ja toimii hyvänä pohdinnan paikkana. On myös mukavaa palata jälkikäteen aiempiin fiiliksiin – keskustella aiemman minänsä kanssa siitä, mitä onkaan tullut tehtyä ja ajateltua.

Kirjoittaminen on prosessi, eikä se ole helppoa

Teoksessa korostetaan kirjoittamisen prosessiluonnetta. Esimerkiksi: ”Ensin sotketaan, sitten siivotaan.” Omasta mielestäni tuntuu usein vaikealta alkaa kirjoittaa jotakin ”järkevää”. Tohtoritakuun mukaan ”sotkeminen” on kuitenkin edellytys sille, että voi jossakin kohtaa ruveta ”siivoamaan”.

Tärkeä aihepiiri on myös kirjoittamisen alkuun pääseminen. Teoksessa esitellään erilaisia konsteja, mutta erityisesti molemmat tekijät vannovat vapaan kirjoittamisen nimeen. Vapaa kirjoittaminen, jota voi esimerkiksi harjoittaa yllä mainitussa päiväkirjassa, nähdään keskeisenä keinona saada kirjoittaminen käyntiin. Rutiinin ja pientenkin kirjoittamishetkien merkitystä korostetaan.

Tohtoritakuu neuvoo, miten väitöskirjan saa ylipäätään aikaiseksi ja ehkä jopa auttaa siinä, miten se tapahtuu järkevän ajan puitteissa. Sinänsä mielenkiintoinen detalji on se, että teos itse kuitenkin myöhästyi käsittääkseni ainakin vuoden aiotusta julkaisuaikataulusta. Mutta ehkä tämä on vain inhimillinen ja konkreettinen esimerkki siitä, että kirjoittamisessa ja elämässä asiat eivät aina tapahdu niin rivakasti ja helposti kuin joskus toivoisi?

Kirja auttaa oivaltamaan ja hyväksymään sen, että kirjoittaminen ei ole helppoa. Tekijät vertaavat kirjoittamista fyysiseen harjoitukseen: kukaan ei ryhdy tanssimaankaan kylmiltään tai ilman harjoittelua. ”Kokenut taiteilija voi saada tanssinsa näyttämään kelvolliselta kylmiltäänkin, mutta se ei koskaan voi saavuttaa sitä esteettistä tasoa, mikä syntyy sellaisen luovan prosessin kautta, jossa annetaan tilaa raa'alle treenille ja kypsymiselle.”

Carol Kiriakos & Kimmo Svinhufvud. Tohtoritakuu. Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle. Art House 2015. 222 s.

Tohtoritakuu-blogi löytyy osoitteesta http://www.tohtoritakuu.fi/.

Tämä teksti syntyi aluksi ”kirjoita ensin” -tekniikalla vapaasti kirjoittaen, välissä hiukan pakottaen (deadline lähestyi) ja loppuviimeksi siivoamalla.