Johdanto

Tarkastelen tässä artikkelissa Otto Weiningerin (1880–1903) vuonna 1903 ilmestyneen laajennetun väitöstutkimuksen Geschlecht und Character (Sukupuoli ja luonne: Periaatteellinen tutkimus) ihannemaskuliinisuuden ympärille muotoutuvaa käsitejärjestelmää. Tarkoitukseni on määritellä, mitä Weininger tarkoitti ihannemaskuliinisuudella ja tämän jälkeen vertailla ihannemaskuliinisuus-käsitteen kautta Weiningerin luomia odotuksia mieheydelle suhteessa modernisoituvan Wienin elämänmerkityksellistäviin arvoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tulen kuvaamaan myös eräänlaista maskuliinisen hengenlaadun kaipuuta, jonka katson liittyvän keskeisesti modernismin ja wieniläisen tiedeyhteisön kritiikkiin. Tiedeyhteisön on todettu olevan Wienin mitä voimakkaimmin modernismiin kytkevä tekijä.¹

Modernismia lienee mahdollista järkeistää monin erilaisin käsittein, jotka kuvaavat määrättynä ajanjaksona tapahtuneita sosiaalisia, taloudellisia tai vaikkapa tieteellisiä, keskenään käsi kädessä kulkevia muutoksia. Tarkastelussani keskityn eritoten ideologisiin piirteisiin modernismin taustalla. Käsittelen modernismia siten eräänlaisena ajatusten ja arvojen muutostilana. Tätä muutostilaa tarkastelen jo aiemmassa Wien-tutkimuksessa hyödynnetyn kriittinen modernismi -viitekehyksen kautta². Lisäksi tutkimuksessa Rethinking Vienna (1900) esitetään, että tarkasteltaessa juuri Wienin tuottamia yksilöitä ja individualisteja on mahdollista havaita, minkälaisessa muutoksen tilassa kaupungin on täytynyt olla.³ Kuten tästä artikkelista käy myöhemmin ilmi, Weininger ei ainakaan perinteisessä mielessä osoita olevansa wieniläisen modernistisen perinteen tuote. Weiningerin tutkimuksen tarkastelu modernisoituvasta yhteisöstä kumpuavien toiveiden, fantasioiden ja syvälle juurtuneiden aatteiden kontekstissa on tästä syystä erityisen mielekästä. Weiningerin tutkimus herätti aikanaan suurta kiinnostusta wieniläisessä kulttuurieliitissä ja intellektuelleissa, jotka mitä voimakkaimmin määrittävät yhteisönä modernistista Wieniä.

Yhtäältä Sukupuoli ja luonne -tutkimuksen määrittämä hengenlaadullinen viitekehys toimi jalustana myöhemmin Wienistä kummunneille ideologioille, kuten laajamittaiselle antisemitismille. En kuitenkaan tule tässä artikkelissa keskittymään tutkimuksen varsinaisiin vaikutuksiin. On näet havaittava, että Sukupuoli ja luonne -tutkimus ei suoraviivaisesti heijastanut ilmestyessään yhdenkään tarkasti rajautuvan ryhmän ideologista suhdetta modernismiin⁴. Tärkeämpää on havaita, millaista Sukupuoli ja luonne -tutkimuksessa esitetty kritiikki modernistiselle Wienille oli: keneen kritiikki kohdistui ja minkälaisen historiallisen kontekstin vallitessa kritiikki esitettiin. Siten käsitteenä maskuliininen hengenlaatu tai sen pohjalta jäljittämäni ihannemaskuliinisuus eivät välttämättä kuvaa sitä, minkälaisiksi maskuliiniset ihanteet olivat muuttumassa. Kyse on ennemmin kritiikistä Wienissä vallinnutta nykyisyyttä kohtaan. Ajallisesti artikkelini rajautuu ennen muuta Weiningerin elinaikana Wienissä vaikuttaneisiin ilmiöihin.

Otto Weininger

Pohjustaakseni varsinaista tutkimuskysymystä kerron artikkelin aluksi muutamia asioita Otto Weiningerista. Weininger oli itävaltalainen juutalaissyntyinen filosofi. Vuonna 1898 hän kirjautui Wienin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa ja psykologiaa, joskin hän samalla sivisti itseään laajasti myös lukuisilla muilla tieteenaloilla. Opintonsa Weininger suoritti nopeasti, ja vuonna 1902 hän valmistui tohtoriksi väitöskirjallaan Eros und Psyche: Eine biologisch-psychologische Studie.

Jo Weiningerin väitöstutkimus herätti mannereurooppalaisen tiedeyhteisön huomion. Kiinnostuksesta huolimatta Weiningerilla oli vaikeuksia löytää tutkimukselleen kustantajaa. Tämä ajoi Weiningerin syvään masennukseen, jonka aikana hän kääntyi protestantiksi. Vuosien 1902 ja 1903 aikana Weininger laajensi väitöstutkimuksensa tunnetummaksi Sukupuoli ja luonne -tutkimukseksi. Pyrkimyksenään Weiningerilla oli purkaa maskuliininen ja feminiininen psykologisiksi – ”hengenlaadullisiksi” – tekijöiksi ja löytää näistä tekijöistä seuraavia kausaalisia suhteita.

Weiningerin vakava masennus ajoi hänet lopulta itsemurhaan vuoden 1903 lokakuussa. Hän surmasi itsensä Wienissä samassa huoneessa, jossa Ludwig van Beethoven oli aikanaan kuollut. Tämä nostatti entisestään kiinnostusta Weiningerin tutkimusta kohtaan ympäri Eurooppaa.

Geschlecht und Character

Käytän lähteenä Weiningerin laajennettua väitöstutkimusta Geschlecht und Character. Tutkimus jäi ainoaksi Weiningerin elinaikana valmistuneeksi teokseksi. Tutkimus jakautuu kahteen toisistaan poikkeavaan kokonaisuuteen, joista molemmat jakautuvat lukuisiin alalukuihin. Ensimmäinen osa kuvaa maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä suhteessa aikansa biologiseen ymmärrykseen. Tässä osassa esille nousee Weiningerin kuuluisa teoria ihmisten biseksuaalisuudesta, jota perustellaan maskuliinisuuden ja feminiinisyyden määränä – eräänlaisena solujakaumana – ihmiskehossa. Jokaisella solulla on siis maskuliininen ja feminiininen luonne. Solut ovat jakautuneet sattumanvaraisesti ympäri kehoa. Samaa allegoriaa myötäilevät myös Weiningerin kuvailemat sukupuolisen vetovoiman lait, jotka kuvaavat fysiologisesti, millaiset yksilöt sopivat toisilleen.

Lakien esittelyn jälkeen teoksessa kuvataan tutkimuksen metodiikkaa. Weiningerin merkittävä lähtöoletus on, etteivät edellä kuvatut lait ole syntyneet induktiivisen eli arkisiin havaintoihin perustuvan pohdinnan seurauksena, sillä muutoin kyse olisi ainoastaan sukupuolisten tyyppien vastakkaisuuksien etsinnästä. Päätelmät sinällään ovat tietysti täysin induktiiviseen päättelyyn nojaavia.

Toinen osa on selvästi filosofisempaa pohdintaa luonneopista ja ihanteellisesta ihmisyydestä, kuten tarkastelemastani ihannemaskuliinisuudesta. Ensin määritelmänsä saavat mies ja nainen. Välimuotoja ei Weiningerin mukaan ole, mikä on seurausta solujakaumasta. Tämän jälkeen Weininger tarkastelee useiden lukujen ajan miesten ja naisten välisten kognitiivisten kykyjen ja taipumuksien eroja. Kyse on siis eräänlaisesta luonneopista, jossa maskuliiniset ja feminiiniset erot jakautuvat luonteenpiirteiden mukaan. Weininger hahmottaa naiset joko äidillisinä hahmoina tai prostituoituina luoden kuitenkin samalla käsitteellisen eron kansanomaiseen huora–madonna-dikotomiaan. Tämä asettelu ei sovi Weiningerin tarjoamaan malliin, sillä kyse on luonneopista eikä naisen varsinaisesta roolista.⁵ Weininger katsoo naisen olevan esineellistetty ja alistettu olento.

Erityisesti tässä osuudessa punnitaan kantilaisen etiikan kautta mieheyden moraalisia ihanteita. Ne kuvataan tiukkoina ja mustavalkoisina. Valta hallita naista siirretään miehelle, jolla on kyky moraalisesti punnita tekojaan älyllisen luonteensa vuoksi.

Seuraavaksi Weininger siirtyy käsittelemään estetiikkaa. Weininger kieltää naiskauneuden merkityksen ja paheksuu erotiikan voimaa yhteiskunnassa. Estetiikka lukuna ei kuitenkaan ole edellä kuvatun pinnallinen. Luvussa estetiikka kuvataan myös abstraktimpana rakkauden estetiikkana, joka on Weiningerin mukaan korkein ja voimakkain ilmaus tahdolle arvoon – rakastaessaan mies rakastaa vain itseään. Erityisesti tässä osuudessa ihannemaskuliinisuuden normit tiukkenevat. Kuvailisinkin tätä osuutta eräänlaiseksi moraalin estetiikaksi rakkauden estetiikan sijaan.

Estetiikasta Weininger siirtyy esittelemään juutalaisuuden suhdetta vallitsevaan yhteisöön. On tärkeää havaita, että juutalaisuuden hän näkee hengenlaatuna, eikä selvästi rajautuvaa ihmisryhmää määrittävänä tekijänä. Weiningerin mukaan juutalainen voi olla arjalainen siinä missä arjalainen voi olla juutalainen. Suurimpana syntinä Weininger pitää antisemitismiä, joka on hänen mukaansa juutalainen keksintö. ”Kukaan ei vihaa erilaisuutta, vaan samankaltaisuutta”, hän toteaa. Juutalaiset ovat hengenlaadultaan naisellisuuteen taipuvaisia; eivät missään nimessä hyviä, mutta eivät täysin pahojakaan. Suurin ongelma Weiningerin mukaan on juutalaisten kyvyttömyys muodostaa omaa valtiota ja normistoa.

Lopuksi Weininger kuvaa ihanneihmisyyttä ja -yhteiskuntaa. Weiningerin mukaan miesten kuuluisi lopettaa seksuaaliset suhteensa naisiin ja lopettaa siten naisten esineellistäminen. Vain tällöin naiset saisivat mahdollisuuden nousta yhteiskunnassa miesten tasolle. Ihmisten suhteiden kuuluisi olla platonisia ja kunnioitukseen perustuvia, jolloin vapautuisimme pohtimaan ihmisyyden suurimpia ongelmia. Weininger ymmärtää kuitenkin ideansa mahdottomuuden.

Tutkimuskirjallisuus

Kuvaan modernisoituvan Wienin arvoristiriitoja ja modernisaatioprosessia tutkimuskirjallisuuden kautta. Kirjallisuus on valittu siten, että Sukupuoli ja luonne -tutkimuksen määrittämää maskuliinisen hengenlaadun teemaa olisi mahdollista tarkastella osana modernisoituvan Wienin poliittisideologista kehitystä sekä intellektuellien piirissä etenevää muutosta. Tutkimuskirjallisuuden kautta on hahmotettavissa, minkälaisen jatkumon osana Weiningerin ajatukset näyttäytyvät. Vaikka lähdeaineistoa ajatellen kyse on eräänlaisesta tapaustutkimuksesta, tämän jatkumon havaitseminen mahdollistaa Weiningerin tutkimuksen tarkastelun yhteiskuntakriittisinä näkemyksinä.

Wien-tutkimuksen perinne on hyvin kerrostunutta. Ensimmäinen tutkimusaalto lähti liikkeelle toisen maailmansodan jälkeen, pitäen sisällään modernisoituvassa Wienissä asuneiden ihmisten subjektiivisia kuvauksia Wienistä ympäristönä. Varsinkin myöhempi tutkimus on osoittanut, että nämä käsitykset ovat olleet hyvin romanttisia suhteessa todellisuuteen. Tutkimuksellinen kiinnostus Wieniä kohtaan heräsi uudelleen 1960-luvulla. Tuolta ajalta ovat peräisin ensimmäiset kriittisesti moderniin Wieniin suhtautuvat tutkimukset.

Tätä tutkimusta varten olen pyrkinyt valitsemaan uusinta, kriittisesti vanhempiin teorioihin suhtautuvaa kirjallisuutta. Ajallisesti valitsemani tutkimukset sijoittuvat 2000-luvun molemmin puolin. Vanhin hyödyntämäni tutkimus on Peter Gayn Sigmund Freudin elämänkerrallinen tutkimus vuodelta 1988 Freud (Otava, 2004), jonka kautta tutustuin henkilöhahmona Otto Weiningeriin. Varsin käyttökelpoiseksi osoittautui Nancy Harrowitzin ja Barbara Hyamsin tutkimus Jews and Gender: Responses to Otto Weininger (1995), joka luo käsityksen nykypäivänä tuntemastamme Weiningerista. Varsinaisesta Wien-tutkimuksesta olen pyrkinyt poimimaan uusimpia teoreettisia lähtökohtia tarjoavia kuvauksia, kuten Steven Bellerin perustutkimuksen A Concise History of Austria (2006), Itävallan kulttuurin ja tieteen kehitystä modernina aikana kuvaavan artikkelikokoelman Rethinking Vienna 1900 (2001) sekä minut Wienin yliopiston monitieteellisyyteen ja metodologiaan perehdyttäneen Eric R. Kandelin tutkimuksen The Age of Insight – The Quest to Understand the Unconcious in Art, Mind and Brain, from Vienna 1900 to the Present (2012). Wienin poliittiseen historiaan tutustuin tarkemmin Juha Hannikaisen väitöskirjan Kohti modernia politiikkaa Itävallassa (2003) kautta. Ihannemaskuliinisuuden käsitteellistämisessä hyödynnän Elisabeth Banditerin Mikä on mies (1993) teosta. Tutkimus avaa näkökulmia ja metodisia lähestymistapoja maskuliinisuuden tarkasteluun erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä. Yksilön ja modernin yhteiskunnan suhteen tarkastelua varten kävin läpi vielä artikkelikokoelman Yksilö modernissa murroksessa (1996).

Metodi

Ihannemaskuliinisuutta tarkasteltaessa tulee ymmärtää käsitteen merkitys Sukupuoli ja luonne -tutkimuksen kontekstissa. Huolimatta siitä, että Weininger määrittelee käsitteen monitahoisesti aikansa psyykkisten, fyysisten, biologisten ja teologis-filosofisten mallien kautta, käsittelen tässä artikkelissa maskuliinisuutta hengenlaatuna, joka on ennen muuta joukko psyykkisiä ominaisuuksia. Valinta on looginen, sillä kaikista määritelmistään huolimatta Weininger tähtää tutkimuksessaan jonkinlaisen hengenlaadun taustalta löytyvän transsendentin eli käsityskyvyn ylittävän mysteerin kuvailemiseen.

Artikkelin kaksi alalukua pyrkivät siten kumpikin tahollaan tarkastelemaan olennaisimmiksi katsomiani ihanteellisen maskuliinisen hengenlaadun määritelmiä ja niiden suhdetta aikansa wieniläiseen yhteisöön. On tärkeää huomata, ettei maskuliinisuuden tai feminiinisyyden yksilöiminen tarkoita Weiningerille tiukkaa rajaa, joka on seurausta syntymässä yksilölle määrätystä sukupuolesta. Erottelun olisi pikemminkin syytä pureutua molempien käsitteiden alaisiin ominaisuuksiin.⁶ Siten ihannemaskuliinisuus tuleekin nähdä eräänlaisena käsitejärjestelmänä, joka sisältää maskuliinisuuteen liitettäviä tekijöitä.

On myös ilmeistä, että Weininger käyttää ristiin käsitteitä mies ja maskuliinisuus kuvaillessaan käsitejärjestelmän alle liittyviä ominaisuuksia. Sukupuoli ja luonne -tutkimusta luettaessa on siten kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, milloin puhutaan miehestä yksilönä ja milloin luonneopin alaisena käsitejärjestelmänä, joka kattaa tarkasteluni näkökulmasta ihannemaskuliinisuuden piirteet. Todettakoon vielä, että Sukupuoli ja luonne -tutkimusta olisi ollut mahdollista tarkastella myös ihannefeminiinisyys käsitteen kautta. Valitsin kuitenkin ihannemaskuliinisuuden kantavaksi käsitteeksi, sillä se mahdollistaa Weiningerin kuvaaman inhimillisen elämän ihanteen tarkastelun suoraviivaisemmin.

Maskuliinisuuden arvostus: seksuaalisuus sukupuoli-identiteetin määrittäjänä modernistisessa Wienissä

Sukupuoli ja luonne -tutkimuksessa seksuaalisuuden ja maskuliinisuuden välisellä suhteella on merkittävä painoarvo. Weininger katsoo seksuaalisuuden tuovan määrättyjä ehdonalaisuuksia miehen elämään.⁷ Ongelmallisinta ihannemaskuliinisuuden näkökulmasta on se, kuinka koituksesta on tullut mieheyden mittari. Suoritettu yhdyntä ei näet koskaan voi olla askel kohti lopullista päämäärää, vaan kyse on yhdynnän välineellisestä arvosta miehelle. Weininger kuvaileekin, kuinka miehen käyttäessä naista nautintovälineenä, hän tulee kieltäneeksi oman sekä naisen ihmisyyden alistuessaan moraalisesti arveluttavaan siveettömyyteen. Näin tehdessään miehet antautuvat mittaamaan maskuliinisuuttaan naisten määrittämin keinoin.

Weiningerin tapauksessa siveellisyys osana ihannemaskuliinisuutta vaikuttaisi toimivan eräänlaisena pyrkimyksenä kohti perimmäistä päämäärää – nautinnon ylittävää rakkautta ja arvonantoa. Platoninen rakkaus on osa ihannemaskuliinisuutta määrittävää arjalaista älyllisyyttä. Rakastaessaan naista mies nimittäin pyrkii rakastamaan kaikessa rakkaudessa itseään kuitenkaan saavuttamatta rakkautta.⁸ Samalla naiset tai muut rodut eivät voi koskaan saavuttaa riippumattomuutta arjalaisesta miehestä, koska eivät kykene ymmärtämään tavoiteltavaa päämäärää. Weiningeria tulkittaessa tässä kohtaa tulee ymmärtää, ettei riippumattomuus ole siten päämäärä itsessään vain eri sukupuolille tai roduille, vaan kaikille maskuliinista hengenlaatua tavoitteleville yksilöille.⁹

Kyse ei ole siten vain mieheydestä, vaan ylipäänsä kunkin sukupuolen edustamista asioista, joiden kautta sukupuoli saa roolin ja merkityksensä. Tätä kautta on ymmärrettävissä sekä Weiningerin vaatimus kunkin sukupuolen edustajan tiukasta roolista että platonisesta rakkausihanteesta seuraavat tekijät. Maskuliinista ihannetta määrittävän älyllisyyden näet tulee nojata johonkin pysyvämpään kuin ehdonalaisuuksien sanelemaan lajinjatkuvuuteen.¹⁰ Eettisenä pyrkimyksenä kyse Weiningerin mukaan onkin tietoisesta pyrkimyksestä kunnioittaa ihmisyyttä. Näkemyksenä tämä lähestyy kantilaista moraalifilosofiaa. Niin Weiningerin kuin Kantinkin moraalifilosofian kannalta olennaista on tarve johonkin abstraktiin, ajasta riippumattomaan, pysyvään. Weiningerin tapauksessa tämä tarkoitti uskoa jumalaan ja sitä kautta älyllisyyden saavuttamiseen. Weiningerin mukaan tuleekin luoda vaatimus konkreettisesta perustasta, jolle koko psyykkisen toiminnan tavoitteet, fantasiat ja älyllisyys ovat asetettavissa. Määritellessään säännöt rakkaudelle ja yhdynnälle, maskuliininen yksilö kykenee luomaan perustansa pysyvyydelle, joka asettuu sekulaarin yläpuolelle. Weininger antaa korostuneen roolin valitsemalleen kristinuskolle, mutta myöntää myös ateismin kyvyn toimia älyllisyyttä säätelevänä pohjana.

Weiningerin yliopistouran aikana, 1900-luvun kynnyksellä Wienissä tapahtui voimakasta sekularisoitumista, josta esimerkiksi tutkija Ilsa Barea kuvaa seuranneen sekasortoa ja myöhemmin kehitystä kohti antisemitismiä, jota myös Weininger omalla epäsuoralla tavallansa vastusti.¹¹ Näin ollen tarve löytää kadotettu moraali näyttäytyy seurauksena voimakkaan modernisoitumisen mukanaan tuomista uusista ajattelutavoista ja ihanteista.

Sukupuoli ja luonne -tutkimuksen kuvaamassa ihanteellisessa seksuaalisuudessa lienee kyse myös muustakin kuin sekulaarin ylittävistä maskuliinisuutta koskevista ihanteista. Weiningerin kuvailemat sukupuoliset ihanteet on mahdollista nähdä myös kriittisenä puheenvuorona akateemisissa piireissä käydyssä keskustelussa. Tämä keskustelu voidaan nähdä seurauksena aikansa akateemisissa piireissä kehittyvästä psykologian ja biologian ymmärryksestä ja sen vaikutuksesta modernismiin. Keskustelulla lieneekin ollut hyvin suoraviivaisia vaikutuksia arjessa maskuliinisuuden ja ylipäänsä sukupuoliroolien hahmottamiseen.¹² On katsottu, että 1800-luvun lopulla perheiden isät ovat olleet avoimesti huolissaan poikiensa mieheydestä. Naisten tapauksessa naisiksi tullaan ja kasvetaan välttämättä viimeistään kuukautisten alkamisen jälkeen. Sen sijaan maskuliinisten arvojen, keinojen ja tapojen löytäminen ei ole suinkaan itsestäänselvyys modernissa yhteisössä.

Ilmiö näyttäytyi Weiningerille eritoten maskuliinisuutta häiritsevänä turhamaisuutena¹³. 1800-luvun lopulla lähes kaikissa teollistuvissa länsimaisissa yhteiskunnissa oli tavallista, että perhearvoissa näkyi fyysisen- ja moraalisen minän korostuminen.¹⁴ Tämän havainnon myös Weininger oli epäilemättä tehnyt, sillä hän puhuu yhteiskuntaa riivaavasta yhdenmukaistavan kasvatuksen kirouksesta:

”On poikia, jotka mieluiten leikkivät nukeilla ja antavat siskojensa opettaa itselleen virkkaamista ja kutomista, poikia, jotka erityisen mielellään pukeutuvat tytöiksi ja haluavat itseään kutsuttavan naisten nimillä, ja on tyttöjä, jotka viihtyvät poikien parissa, osallistuvat näiden raisumpiin leikkeihin ja usein myös saavat näiden hyväksynnän.”¹⁵

Yksilöllisen kasvatuksen tulisi täten kunkin yksilön kohdalla seurata luonnonlakien määräämää luonneopille ominaista linjaa, jonka kautta yksilön on mahdollista löytää sukupuoli-identiteettinsä. Weininger käyttää tästä nimeä yksilöllisten erojen psykologia. Mikä on miehessä näennäisesti naismaista, ei automaattisesti tee hänestä epämaskuliinista. Psykofyysinen lähestymistapa auttaa Weiningerin mukaan ymmärtämään tämän rinnakkaisuuden.¹⁶

Edellä mainitsemani lähestymistapa maskuliinisuuteen yleistyy myös muissa Weiningerin teorioissa. Weiningerin teorioissa seksuaalisen minän perversioista homoseksuaalisuus ei näyttäydy ongelmallisena seikkana, pikemminkin normaalina. Samaan tapaan hän osoittaa myös ymmärrystä monille muille perversioille, kuten zoofilialle eli seksuaaliselle mielenkiinnolle eläimiä kohtaan. Hän toteaa näiden perversioiden olevan seurausta yksinomaan välttämättömistä sukupuolisen vetovoiman laeista, jotka Weininger on kuvannut matemaattisina kaavoina.¹⁷ Yhtäältä nämä lait osoittavat Weiningerin kunnioituksen epäeroottista rakkautta kohtaan sekä kantilaisen lähestymistavan yksilön paikasta¹⁸: ”Teoriassamme homoseksuaalisuus on siis vain yksi erikoistapaus eikä mikään poikkeus luonnonlaista”, hän toteaa.¹⁹

Weiningerin suhde homoseksuaalisuuteen ei ole ainoastaan kiinnostava anekdootti. Tässä suhteessa Weiningerin post-kantilainen moraalinen suvaitsevaisuus on selvä irtiotto vallitsevasta wieniläisestä modernin psykologian perinteestä ja kertoo näin ollen myös Wienissä vallitsevasta muutoksen tarpeesta.²⁰ 1700-luvulla Kantin elinaikana rikollisuus maallistui. Homoudesta kuten muistakin perversioista pedofiliaa lukuun ottamatta tuli 1700-luvun Euroopassa maallisia syntejä. Homoseksuaalisuutta pidettiin toki maskuliinista identiteettiä murentavana. Siirryttäessä 1800-luvulle, kehittyvän lääketieteen ja filosofian yhteisvaikutuksesta homoseksuaalisuus sai eräänlaisen sairausluokituksen, toisin kuin useimmat muut perversiot, joiden katsottiin olevan paheita. Psyykkinen ongelma voitiin 1800-luvulla ensimmäistä kertaa erottaa moraalisesta paheesta, joka oli tuhoisa muutos homoseksuaalien näkökulmasta. Heteroseksuaalisuudesta tuli normaalia maskuliinisuutta määrittävä tekijä, jopa sen ainoa määritelmä. Seksuaalisuuden harjoittaminen siirtyi täten merkitykseltään yhä lähemmäs sukupuoli-identiteettiä, joka oli epäilemättä muutos myös perhearvojen muodostamassa kokonaisuudessa modernistisessa Wienissä.²¹ Tätä näkemystä Weininger vastusti jyrkästi. Rakkaus on Weiningerin mukaan näet erotettava jyrkästi erotiikasta²². Lisäksi, vaikka tutkimuksessaan Weininger kuvailee joitakin fyysisiä homoseksuaalisuuteen liittyviä naisellisia piirteitä, tämä ei tarkoita, etteikö homoseksuaali hengenlaadultaan voisi edustaa maskuliinisia ihanteita.²³

Ihannemaskuliinisuus ja wieniläisen intellektualismin kritiikki

Sukupuoli ja luonne -tutkimuksessa Weininger tulee kuvanneeksi suurille ajattelijoille ja intellektuelleille keskeisiä piirteitä, jotka hän kytkee osaksi sukupuolityyppien tarkastelusta seuraavaa analogiaansa. Weininger luokittelee kaiken riippuvan tiedosta, joka on seurausta ideaalisen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden toteamisesta. Siten myös yksilön älyllistä toimintaa määrittävät tekijät löytyvät kahden pisteen väliltä. Tieteen tehtävä onkin todeta yksilön sijainti tällä janalla. Weininger kuvailee janan olevan eräänlainen konstruktio. Tieto yksilön sijainnista janalla auttaa löytämään mitä erilaisimpia ihmisyyttä koskevia luonnonlakeja.²⁴

Weiningerin mukaan luokittelu on välttämätöntä ja sen on oltava nopeaa. On myös pidettävä huoli siitä, ettei induktiivinen yksilöiden tarkkailu sukupuolisten tyyppien tunnistamisessa johtaisi loputtomaan yksityiskohtien viidakkoon, jossa toistellaan sukupuolityyppien vastakkaisuuksia. Siksi Weininger katsoo järkeväksi tarkastella eräitä sukupuolisia äärimuotoja ja niitä määrittäviä periaatteita.²⁵ Näistä äärimuodoista huomiota saa erityisesti juutalaisuus. Weininger tuo esille älyllisyyttä käsitellessään varsin selvästi, miksi juutalaisten joukosta ei löydy ainuttakaan yksilöä, joka täyttäisi maskuliiniselle hengenlaadulle ominaiset älyllisyyttä määrittävät ehdot. Koska Weininger pyrkii analogiassaan kuvaamaan myös maskuliinisissa arvoissa tapahtunutta muutosta, on nähdäkseni olennaista elämän merkityksellistävien arvojen näkökulmasta ymmärtää, mistä syistä Weininger kuvaa muutosta kriittisesti juuri uskontojen näkökulmasta.

Analogialle aivan olennaista on myös ymmärtää, kuinka Weininger hahmottaa uskonnon hengenlaatuna. Hän määrittelee uskonnon lähtökohtaisesti olevan kaikille mahdollinen psyykkinen rakenne. Tästä syystä Weininger katsoo uskonnon olevan luonteeltaan epähistoriallinen konstruktio. Hän toteaa juutalaisuuden olevan arvoituksellinen hengenlaatu – eräänlainen naisellisuuden ja epärationaalisen ajattelun oheistuote. Juutalainen on hänen mukaansa sieluton olento. Juutalaisuus itsessään on kuolemanuskonto ja hän toteaakin ”kuinka sieluton voisikaan tuntea tarvetta kuolemattomuuteen”. Samanaikaisesti hän yhdistää osaksi tätä analogiaa sen, kuinka järki ja älyllisyys ovat kuolemattomia. Sielun kuolemattomuus Weiningerin analyysissa kulkee siten käsi kädessä järjen kuolemattomuuden kanssa ja järjen kuolemattomuus sen sijaan maskuliiniselle nerolle ominaisen luovuuden kanssa.²⁶

Analogiassaan Weininger muotoilee juutalaisen hengenlaadun vastakohdaksi ihannemaskuliinisuutta kuvaavan arjalaisen arkkityypin, jonka kristilliset arvot säätelevät älyllisyyttä. Jälleen on tärkeää ymmärtää, ettei Weininger nähdäkseni tarkoita kristillisten arvojen omaksumisella eksplisiittisesti kristillisen uskon omaksumista. Weininger katsoo, että luontaisina osina kristillisyyteen kuuluvat kunnia, nöyryys, itsetietoisuus ja katumus, joiden rajoilla kristitty joutuu liikkumaan toisin kuin juutalainen. Siinä missä juutalaiselle tiede on väline, joka poissulkee kaiken käsityskyvyn ylittävän, arjalaiselle tiede on pyrkimys päämäärään. Tästä ovat seurauksena keskeiset erot kristittyjen ja juutalaisten ajattelijoiden välillä. Esimerkkinä tästä nostettakoon Weiningerin toteamus:

”Tämä syvyyden puute selittää myös, miksi juutalaiset eivät voi tuottaa yhtään todella suurta miestä, miksi juutalaiselle samoin kuin naiselle korkein nerous on mahdotonta. Huomattavin viimeisten yhdeksäntoista vuosisadan juutalainen, jonka puhtaasta juutalaisuudesta ei ole epäilystä, on filosofi Spinoza. Hän on varmasti merkittävämpi kuin kaikkea suuruutta vailla oleva runoilija Heine tai originelli, muttei mitenkään syvällinen maalari Israels. Spinozan yleinen arvostus ei niinkään perustu hänen tuotantoonsa, kuin siihen, että hän sattuu olemaan ainoa ajattelija, jota Goethe on enemmän lukenut”.²⁷

Weiningerin mukaan intellektuellia määrittävä hurskaus ei ilmene yksinomaan mystiikassa ja uskonnossa, vaan myös tieteessä. Weininger toteaa: ”Kaikki minkä ihminen ottaa vakavasti, on hurskautta”. Samanaikaisesti juutalaiselle päämäärä on käsittää maailman arvon kieltäminen, sillä juutalaiselle tuntematon merkityksellistää olemassaolon. Juutalaiset ovat valmiita hyväksymään mekanistis-materiaalisen maailmanjärjestyksen. Weininger sanookin, että nykyiset vapaa-ajattelijat ovat vapaita hengestä ja uskosta pysyvään päämäärään, eivätkä siten voi uskoa mihinkään immanenttiin, jolla hän viittaa jonkin korkeamman ilmestymiseen kaikkeudessa. Juuri tämän arvotyhjiön muodostamasta syvyyden puutteesta on seurausta, miksi juutalaisten joukosta ei löydy ainoatakaan suurta miestä.

Edellä kuvaamani Weiningerin näkemykset heijastavat monia muuttuvan wieniläisen tiedeyhteisön ristiriidoista, joista osa on nähdäkseni ilmeisiä modernismin tuotteita. Modernistisen Wienin tiedeyhteisön dynamiikkaa analysoitaessa joudutaan tekemään rajanvetoa, missä määrin modernisaatio on tieteellisestä kehityksestä seuraava ilmiö ja missä määrin tieteellinen kehitys on seurausta liki fundamentaalisia piirteitä saavasta uskosta modernisaatioon. Analysoidessani Weiningeriä aikansa yksilönä, on paljon perusteita juuri sille, miksi Weiningerin luoma käsitys ihannemaskuliinisuuden arkkityyppiä mukailevasta arjalaisesta nerosta näyttäytyy ennen muuta kritiikkinä modernia wieniläistä intellektuellia kohtaan, jota määrittää periaatteellinen usko modernisaatioon.

Wieniläinen tiedeyhteisö – jota myös Weininger edusti – oli poikkeuksellinen kupla. Se lienee mitä voimakkaimmin Wienin 1900-luvun modernismiin kytkevä tekijä. Vuoteen 1850 mennessä Wienin yliopisto oli Euroopan suurin yliopisto, jonne saapui ulkomaita myöten paljon tutkijoita.²⁸ Yliopiston ilmapiiriä on kuvattu optimistiseksi. Yliopisto tarjosi vaihtoehdon vanhojen tieteenalojen rajat ylittävään tutkimukseen. Samanaikaisesti Wienissä korostui myös empirian rooli osana tutkimusta, erityisesti lääketieteen ja psykologian saralla.²⁹ Juuri empirian kritiikki Weiningerin näkemyksissä on ilmeistä. Hän yhtäältä myöntää empirialla olevan välineellisen arvon, mutta materialistis-empiirinen maailmankuva ei Weiningerin mukaan tuo kaivattuja perimmäisiä totuuksia.³⁰ Siten kyse ei ole välttämättä empiiristen tieteiden kritiikistä, vaan kritiikki kohdistuu tiedeyhteisössä vaikuttaneisiin filosofisiin suuntauksiin, jotka ottivat perustakseen modernismille ominaisen uskon empirian kaikkivoipaisuuteen. On muistettava, että vielä opiskellessaan Weininger oli itsekin juutalainen, ja protestantiksi hän kääntyi vasta 1901. Juuri wieniläisen tiedeyhteisön sisäisen dynamiikan tarkastelu osoittaa, ettei Weiningerin kritiikissä tai yhtäkkisessä kääntymisessä protestantiksi ole kyse välttämättä mielivaltaisesta valinnasta.

Wienin yliopiston merkitys korostui erityisesti vauraamman, sekä taloudellisesti että poliittisesti Wieniä hallitsevan väestön keskuudessa. Kiinnostava havainto onkin, kuinka tutkijoiden päämääränä oli usein ajaa ateistisia agendojaan, jotka saivat Wienin tapauksessa ennen muuta poliittisia muotoja. Tästä seurasi väestön kiihtyvä sekularisoituminen, josta modernisoituvassa Wienissä hyötyivät väestöryhmistä eniten juutalaiset.³¹ Wien-tutkija Steven Bellerin mukaan juutalaiset hallitsivat tiedeyhteisöä kasvavissa määrin vuodesta 1867 aina vuoteen 1938 saakka. Beller toteaa, ettei Wien ollut kiinnostava paikka ennen juutalaisia. Siinä missä yliopiston ympärille muodostunut kupla on merkityksellinen osa intellektuellien historiaa, sen suhde Wienin poliittiseen elämään oli valtava.³² Tämä modernisaatioon liitettävä murros näyttäisi vaikuttaneen wieniläisessä tiedeyhteisössä voimakkaimmin juuri vuosien 1880–1910 välisenä aikana, joka kattoi koko Weiningerin elinajan.³³ Huomioiden tiedeyhteisön perustavanlaatuisissa arvoissa tapahtuneet muutokset Weiningerin elinaikana, hänen kääntymisensä protestantiksi näyttäytyy laskelmoituna kritiikkinä yhdistettynä Sukupuoli ja luonne -tutkimuksen juutalaiskriittisiin näkemyksiin.

Modernistisen Wienin kritiikin ymmärtäminen

Weininger toteaa oman aikakautensa olevan kaikista aikakausista naismaisin. Hän ihmettelee tutkimuksessaan, miksi turhamaisuutta ja rappiota edustavat arvot ovat tulleet muotiin. Koska Sukupuoli ja luonne -tutkimuksessa on kyse luonneopista, on siten kantilaista perinnettä mukaillen loogista ajatella, että Weininger tarkoittaa joukkoa yhteisön vaikutuksesta syntyneitä muodikkaita piirteitä, jotka edeltävät yksilön olemista. Weiningerin kritiikki ei nähdäkseni juuri tästä syystä kohdistu yksilöön, vaan yhteiskunnan luomaan muodikkaaseen yksilön arkkityyppiin. Hän jättää esittämänsä kysymyksen hieman avoimeksi, mutta antaa ymmärtää, että se mikä hänelle itselleen näyttäytyy luonnonlain alaisena, pinnalliselle kritiikittömälle tarkastelijalle näyttäytyy muodikkaana ja eräällä tapaa näkymättömänä, siis yhteisön luomana konstruktiona, kuten artikkelin alussa kuvailemani sukupuolen ilmentämistä kuvaava jana. Näin ollen ihannemaskuliinisuus määrättyine ominaisuuksineen poukkoilee jossain luonnonlakien muodostaman ja konstruktioiden välisessä todellisuudessa.

Sukupuoli- ja luonne -tutkimuksen luomaa käsitystä ihannemaskuliinisuudesta määrittää erityisesti pyrkimys moraalisuuteen. Käsitteenä juuri moraalin ympärille kietoutuu kyky ajatella rationaalisesti, kyky arvioida tekojen oikeudellisuutta sekä arvot kuten nöyryys, katumus, itsetietoisuus, jotka merkityksellistävät elämän. Juuri näiden arvojen kautta löytyy maskuliinisuudelle ominainen pyrkimys kunniallisuuteen.

Moraalisuus Wienin kontekstissa on rationalisoitavissa erityisesti yhteiskunnan nopean muutoksen kautta. Siinä missä yksilö biologisesti säilyi muuttumattomassa tilassa, yksilön hengenlaatu oli muutoksen keskellä. Moraalin kautta realisoitui siten erityisesti Weiningerin tapa ilmaista maskuliinisen järjen kritiikki. Weininger toteaa: “On meneillään jokin tiedostamaton irrationaalinen muutos, joka johtaa kulttuurilliseen tuhoon”. Vaikka näkemys osoittaa hieman naiivia uskoa kadotettuun loistokkaaseen menneisyyteen, tämä konservatiivinen lähtökohta on syytä ottaa vakavasti juuri wieniläisen modernismin tutkimuksessa.

Ei myöskään liene ihme, mistä syystä Weiningerin kritiikki konkretisoituu arjalaisen miehen arkkityypiksi, jonka hengenlaadulliset piirteet hän kuvaa vastakohtaisiksi juutalais- ja naisväestöä määrittäville piirteille. Wienin modernisaatiossa merkittävää osaa näytteli juuri ihmisystävällisempi politiikka, joka kasvatti esimerkiksi nais- ja juutalaisväestön mahdollisuuksia itseilmaisuun kaupungissa. On todettu, että viimeistään 1880-luvulta lähtien Wienissä oli nähtävissä selvä kaipuu kohti patriarkaalista yhteisöä.³⁴ Laajassa Wien-tutkimuksenperinteessä tätä muutosvastaisuutta on pyritty rationalisoimaan monin keinoin. Eräs kiinnostavimmista teoreettisista viitekehyksistä lienee ”kriittinen modernismi” (critical modernism), joka kuvaa myös tarvetta löytää maskuliininen moraali uudelleen. Teorian mukaisesti Itävallassa muutoksenhaluisuus kohti modernia ja liberaalia sosiaalisesti jaettua näyttäisi olleen loputon. Tällöin menneiden aikojen modernismi muuttuu ”alkuperäisväestön” jaetuksi omaisuudeksi aiemmilta ajoilta. Uudet radikaalit ideat eivät kosketa enää menneiden aikojen yksilöitä ja samalla käsitys jaetusta omaisuudesta tuoreempien sukupolvien edustajien keskuudessa muuttuu ihmiselämää suuremmaksi kollektiiviseksi pyrkimykseksi muutokseen; samalla siis myöskin Weiningerin kuvaamiksi näkymättömiksi konstruktioiksi. Näkemys Sukupuoli ja luonne -tutkimuksen mukaisesta ihannemaskuliinisuudesta näyttäytyy toki muutoksena kohti uutta siinä missä monet muutkin näkemykset modernistisen Wienin poliittisen kehityksen, tieteellisen edistymisen ja väestörakenteen muutosviidakossa. Vertailtaessa tutkimuksen näkemyksiä suhteessa elämän merkityksellistäviin arvoihin, näyttäisi aikansakin mittapuulla konservatiivisessa, sukupuolisia piirteitä määrittävässä dikotomiassa olevan kyse myös terveestä inhimillisestä skeptisyydestä.³⁵