Tässä artikkelissa tarkastelen, kuinka sukupuolihistoriantutkimuksen näkökulmaa voidaan hyödyntää uuden ajan alun oikeus- ja rikoshistorian tutkimuksessa. Käyn läpi lyhyesti, mitä sukupuolihistorialla tarkoitetaan, ja punnitsen eri tutkijoiden näkemyksiä uuden ajan alun ihmisten sukupuolikäsityksistä. Lopuksi pohdiskelen teorian ja käytännön rajankäyntiä sekä siveysrikosten tutkimista sukupuolihistorian näkökulmasta.

Sukupuolihistoria

Sukupuolihistoria on naishistorian pohjalta kasvanut tutkimuksen näkökulma, jolle antoi alkusysäyksen Joan Scottin vuonna 1986 julkaistu artikkeli Gender: A Useful Category of Historical Analysis. Scott kritisoi artikkelissaan naishistoriaa tavasta, jolla tässä suuntauksessa oli yksinkertaisesti korvattu miesten tutkiminen toimijoina naisten tutkimisella. Tällainen tapa vaihtaa tutkittavaa subjektia johti hänen mukaansa siihen, että naishistoria ja perinteinen historiantutkimus pysyivät edelleen erillään. Nainen ei siis edelleenkään kelvannut ”oikean” historiantutkimuksen kohteeksi. Tilanteen korjaamiseksi hän ehdotti sukupuolihistorian näkökulmaa, jossa tutkitaan suhteita yhteiskunnallisessa kontekstissa kiinnittäen erityistä huomiota sukupuolten väliseen kanssakäymiseen. Scottin artikkeli sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisaalta osa tutkijoista piti hänen uusia ideoitaan hyvinä ja käyttökelpoisina, toisaalta osa pelkäsi, että keskittyminen sukupuolentutkimukseen tavalla, joka ottaa huomioon myös miehet, johtaisi naisten häivyttämiseen uudelleen historiantutkimuksesta. Pelättiin myös, että keskittyminen sukupuolierojen representaatiohin häivyttäisi todelliset olemassa olleet naiset tutkimuksen taka-alalle.¹

Susan Kingsley Kent esittää kirjassaan Gender and History (2012), että käytännössä kaikissa tunnetuissa kulttuureissa etuudet ja velvollisuudet on jollain tasolla jaettu sukupuolen perusteella. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että käsitys sukupuolesta ei ole aivan yksiselitteinen. Binäärinen sukupuolikäsitys, jako yksinkertaisesti miehiin ja naisiin, halutaan usein mieltää ”perinteiseksi” ajattelutavaksi. Kingsley Kent kuitenkin muistuttaa, että antiikista pitkälle uuden ajan alkuun käsitys sukupuolieroista oli ennemminkin laadullinen kuin kahtia jaotteleva. Mies ja nainen eivät edustaneet eri sukupuolta, vaan heidän sukupuolessaan oli aste-ero. Mies edusti ihmistä, ja nainen taas oli vaillinainen ihminen, jolta puuttui osasia. Vasta 1700-luvulla alettiin tehdä ero miehen ja naisen anatomian välillä, ja samalla luotiin pohja käsitykselle kahdesta sukupuolesta.² Tutkijoiden näkemykset menneisyyden ihmisten sukupuolen käsittämisestä perustuvat oppineiden kirjoituksiin, ja onkin mielenkiintoista pohtia, miten tavalliset ihmiset uuden ajan alussa käsittivät mieheyden ja naiseuden.

Kingsley Kent perkaa kirjassaan Scottin teoriaa, joka olettaa ”miesten” ja ”naisten” olleen historiassa aina hierarkkisessa valtasuhteessa toisiinsa niin, että nainen on ollut alistettu osapuoli. Scottin rakenneteoria on kauan otettu sukupuolihistoriantutkimuksessa itsestäänselvyytenä. Alistamisen tavat ja muodot ovat vaihdelleet, mutta ihmisenä olemisen normina on pysynyt mies, johon naista verrataan. Vaikka monet tutkijat ovat tarttuneet tähän teoriaan, sitä on myös kritisoitu liian helpoksi ratkaisuksi. Jos naisten alistettu asema otetaan historiantutkimuksen oletusarvoksi, kaikki menneet aikakaudet alkavat lopulta näyttää perin samanlaisilta.³

Rakenneteorialle vaihtoehtoisen näkökulman tarjoaa Judith Butler sukupuolentutkimuksessa ilmiöksi nousseessa teoksessaan Hankala sukupuoli (suom. 2006, englanninkielinen alkuteos Gender Trouble 1990). Butler lähtee omassa teoriassaan liikkeelle siitä, että sukupuoli ei ole itsestään selvää ja annettua, vaan sitä tehdään ja tuotetaan toiston ja rituaalien kautta. Sukupuolta performoidaan eli esitetään. Butlerin teoriassa sukupuolet tulevat olevaksi nimenomaan performanssin kautta.⁴ Seuraavaksi tarkastelen tutkijoiden näkemystä uuden ajan alun ihmisten sukupuolikäsityksestä ja pohdin, miten Butlerin performanssiteoriaa voisi soveltaa tämän aikakauden tutkimuksessa.

Kunnia ja häpeä – Uuden ajan alun sukupuolikäsitys

Artikkelissaan Kunnia ja siveys (2009) Satu Lidman pohtii seksuaalisen käyttäytymisen normeja sääteleviä kunnian ja häpeän käsitteitä. Hän esittää, että uuden ajan alussa kunnian käsitys liittyi vahvasti naisen siveellisyyteen, kun taas miehen kunnia oli ennen kaikkea naisväkensä suojeleminen. Lidmanin mukaan kunnian merkitys korostuu erityisesti julkisia häpeärangaistuksia suosivissa yhteisöissä, joissa häpeään liittyy vahvasti sosiaalinen hylkääminen. Kustaa H. J. Vilkuna puolestaan katsoo, että uuden ajan alun kunniakäsitys oli vahvasti miehinen, jokaisen kunnollisen miehen ominaisuus ja sosiaalisia suhteita määrittävä tekijä. Hänen mukaansa varhaismodernissa yhteiskunnassa kaikki lokeroitiin ja lajiteltiin kaavamaisen sukupuolijärjestelmän perusteella, jonka keskiössä oli mies. Mies oli se mittari, jonka perusteella maailma mitattiin ja järjestettiin. Nainen pysyi tämän järjestelmän taka-alalla. Mats Hallenberg muotoilee tätä mieskäsitystä eteenpäin luomalla kuvan aggressiivisen maskuliinisuuden ihanteesta, jonka perusteella Lidmanin ajatusta mukaillen miehen todellinen mitta ja kunnia oli naisen suojeleminen omalla aggressiivisuudellaan.⁵

Tällainen käsitys on nykyajasta binäärisen sukupuolikäsityksen ja ”perinteisten” naisten ja miesten roolien linssien läpi katsottuna helppo hyväksyä. Naisen kunnia oli varjella siveyttään ja miehen kunnia oli puolustaa sitä. Ajatus noudattelee Scottin rakenneteoriaa. Tiina Miettinen tuo kuitenkin harmaan sävyjä tähän mustavalkoiseen jaotteluun. Ihmiset ovat ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta, eikä oppikirjan teoria aina käänny käytäntöön aivan mutkattomasti. Kirjassaan Piikojen valtakunta (2015) Miettinen osoittaa, että naisen kunnia riippui ennemmin kyläyhteisön mielipiteestä kuin siveellisyyden vaatimuksesta. Yhteisössään pidetty nainen saattoi selvitä siveysrikossyytteistä kunnia tallella, koska ihmiset hänen ympärillään, yhteisö johon hän kuului, oli valmis pitämään hänet jäsenenään ja puolustamaan häntä.⁶

Uuden ajan alun lainsäädäntö oli ankara siveysrikoksiin syyllistyneille. Kuningas Kristoferin maanlaki 1442 (KKM) kertoo, kuinka aviorikoksesta tulee tuomita:

Jos mies poistuu laillisesti naimansa vaimon luota ja laillisesti kihlaa itselleen toisen naisen ja makaa tämän, ja hänen aikaisemmin lain mukaan saamansa vaimo on elossa, ja tämä näytetään toteen selvien todistusten ja kirkon lain perusteella, menettäköön henkensä. Samoin nainen, jos hän näin tekee. Mies on mestattava, nainen pantava elävänä maahan.⁷

Lainkohdassa on havaittavissa kaksi vivahdetta. Toisaalta avioliiton ulkopuolisesta suhteesta määrätään kuolemanrangaistus sekä miehelle että naiselle, toisaalta tuomiot käsketään panna täytäntöön eri tavoin. Sama ajatus toistuu myös noitakeinoista tuomittaessa. Sekä mies että nainen, joka on surmannut toisen noituudella, pitää tappaa, mies teilaamalla ja nainen polttamalla.⁸

Periaatteessa mies ja nainen olivat siis samalla viivalla lain edessä, mutta kuitenkin hieman eri tavoin. Uuden ajan alun väkivaltarikollisuutta väitöskirjassaan tutkinut Olli Matikainen kirjoittaa, että keskiaikaisissa maanlaeissa nainen ei voinut syyllistyä konnantyöhön⁹ eikä rikkoa rauhavalaa, koska sekä konnantyöt että rauhavala liittyivät julkisiin suhteisiin, jotka määriteltiin miehisiksi. Myös Vilkuna korostaa, että julkiset tilat, väenkokoukset ja käräjät nähtiin nimenomaan osana miesten maailmaa. Miesten rooliin oikeuden edessä kuului myös valanvannojana toimiminen, joskin Matikainen huomauttaa, että naisten maailmaa koskevissa rikosjutuissa, kuten lastenmurhissa, myös naiset saattoivat kelvata vannojiksi.¹⁰

Seppo Aalto on tutkinut väitöskirjassaan Kirkko ja kruunusiveellisyyden vartijoina (1996) siveysrikoksia Porvoon kihlakunnassa uuden ajan alussa. Hän osoittaa siveysrikosjuttujen määrän käräjillä nousevan voimakkaasti 1600-luvun aikana ja esittää syyksi muuttuneen lainsäädännön, joka kiinnitti entistä enemmän huomiota siveysrikoksiin ja niistä rankaisemiseen. Lidman jatkaa omaa kovaa tulkintalinjaansa esittämällä, että ehdottomat moraalivaatimukset sekä kunnian korostaminen johtivat siveysrikossyytteiden määrän kasvuun samalla kun oikeusjärjestelmän murroksen mukana rankaisuvalta siirtyi suvuilta kirkolle ja maalliselle vallalle.¹¹

Tavallisen kansan käsitys siveysrikoksesta ei aina kuitenkaan käynyt yksiin lainsäädännön kanssa. Maanlaki piti esiaviollista suhdetta melko lievänä rikoksena, jos siitä kuitenkin seurasi avioliitto. Miettinen huomauttaa väitöskirjassaan Ihanteista irrallaan (2012), että kirkkolaki erotteli kihlauksen ja vihkimisen toisistaan vasta 1686. Keskiaikaisen lainsäädännön mukaan kihlaparin sukupuolisuhde ja siitä mahdollisesti seuraava jälkikasvu ei ollut mikään ongelma. Avioliiton myötä myös kihla-aikana alkunsa saaneet lapset muuttuivat aviolapsiksi. Suhteesta syntynyt lapsi katsottiin maanlaissa muutenkin ainoaksi riittäväksi todisteeksi siveysrikoksesta. Ellei syytettyä oltu tavattu itse teossa eikä lastakaan ilmaantunut, ei myöskään siveysrikossyytettä tullut esittää. Jos siveysrikossyytteeseen asti kuitenkin päädyttiin, syytetyn asema ja tuomarin ankaruus ratkaisivat oikeudenkäynnin tuloksen varmemmin kuin lain kirjain. Miettinen huomauttaa, että koska naimisissa olevien naisten lasten isyys oli olennainen kysymys perintökysymysten näkökulmasta, naisten avioliiton ulkopuolisia suhteita pidettiin ongelmallisempina kuin miesten.¹²

Lidmanin ja Miettisen tulkintaeroissa näkyy selvästi teorian ja käytännön välinen rajankäynti, josta on muodostunut sukupuolihistoriantutkimuksen tyypillinen ongelma. Liiallinen Scottin rakenneteoriaan pohjaava analyysi on yksioikoista ja antaa ymmärtää, että lakia noudatettiin aina samalla tavalla joka paikassa. Kuitenkin Miettisen käytännön esimerkit osoittavat, että tavallisten ihmisten tavallisessa elämässä lakia ja ihanteita tulkittiin ja toteutettiin ajasta ja paikasta riippuen eri tavalla. Jokainen siveysrikoksesta käräjille joutunut ihminen oli erilainen, yhteisö heidän ympärillään ainutlaatuinen. Toisaalta pelkkä yksittäistapausten tarkastelu estää yleistykset. Sukupuolihistoriantutkija joutuukin tasapainoilemaan yksilön toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksien sekä yksilöä ympäröivien valtahierarkioiden välillä. Jos toista korostaa liikaa, toinen häviää taka-alalle.¹³

Suomalainen uuden ajan alun oikeushistoria käyttää lähteinään tuomiokirjoja eli alioikeuksien oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Nämä pöytäkirjat perustuvat syytetyn, syyttäjän ja käräjäväen vuoropuheluun tuomarin edessä, ja niiden kautta tutkija pääsee näkemään, kuinka käräjillä oltiin, kuinka siellä käyttäydyttiin, ja miten ja mistä tavalliset ihmiset katsoivat tarpeelliseksi puhua tuomarin ja yhteisönsä edessä. Koska käräjätilanteet olivat julkisia, ja niissä oli yleensä läsnä ”koko kylän väki”, täytyy tutkijan lähtökohtaisesti olettaa, että käräjillä esitetyt mielipiteet ja käsitykset olivat kuulijakunnan mielestä ymmärrettäviä ja uskottavia. Jos tarkastellaan, kuinka menneisyyden ihmiset omassa ympäristössään, yhteisössään ja elämässään tulkitsivat, esittivät ja tuottivat omaa sukupuoltaan, päästään ehkä käsiksi aikaisemmin esittämäni ongelman ratkaisuun. Yleistävä teoria tarkastelee sukupuolikäsityksiä lain, oppineiden kirjoitusten ja ihanteiden valossa, mutta tarkastelemalla sukupuolen performanssia päästään ehkä lähemmäs uuden ajan alun tavallisen ihmisen sukupuolikäsitystä. Siveysrikosoikeudenkäynnit tarjoavatkin tutkijalle mielenkiintoisen tilaisuuden soveltaa Butlerin performanssianalyysiä. Sen avulla voidaan tarkastella, kuinka oman aikansa seksuaalimoraalia vastaan rikkoneet ihmiset ilmaisivat, esittivät ja tuottivat omaa käsitystään omasta ja toistensa sukupuolesta oman yhteisönsä keskellä.¹⁴