Kirja-arvio: Tarkastelun kohteena nuoren tasavallan henkinen ilmapiiri

Tuomas Rantala

Monille Pekka Valtosen nimi on varmasti tuttu hänen kirjoittamastaan Latinalaisen Amerikan historiasta, joka ilmestyi 2002 ja oli ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys kyseisen maanosan historiasta. Sen jälkeen Valtonen on julkaissut muun muassa teokset Puolen maailman valtias. Kaarle V:n 1500-luku ja Euroopan mahdin synty ja Karibian historia, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet kolonialismin, löytöretkien, uuden ajan alun ja Latinalaisen Amerikan sekä Karibian historiaan. Siksi voi pitää pienoisena yllätyksenä, että Valtosen viimeisin julkaisu Kosmopoliitteja ja kansallismielisiä (2018) käsitteleekin maailmansotien välistä aikaa Suomessa ja erilaisten aatteiden välistä kamppailua kyseisenä ajanjaksona.

Kirjan ilmestymiselle on kuitenkin perusteensa, niin kuin Valtonenkin esipuheessaan toteaa. Valtonen haluaa osoittaa, että nykypäivän keskusteluilla suomalaisen yhteiskunnan avoimuudesta ja kansainvälisyydestä on pitkät juuret, jotka ulottuvat maailmansotien väliseen aikaan. Valtonen kertoo, että tuolloin molemmilla puolilla oli teräviä sanankäyttäjiä näitä aatesuuntia vahvistamassa. Totta onkin, että tuolloin sekä kosmopoliittien että kansallismielisten riveistä löytyi aikansa merkittävimpiä kirjailijoita.

Valtonen on jakanut kirjansa kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän käsittelee kosmopoliittisuutta ja lopuksi kansallisuusaatetta. Jako on perusteltu, sillä vaikka molemmat aatteet vaikuttivat rinnakkain, oli 1920-luku ainakin henkisesti kosmopoliittisempaa aikaa kuin 1930-luku, jolloin kansallismielisyys saavutti enemmän sijaa. Valtosen mukaan 1920-luvun ilmapiiri oli optimistinen vastareaktio ensimmäisen maailmansodan aiheuttamalle suurelle kriisille ja suoranaiselle ahdistukselle. Vähitellen ihmiset alkoivat uskoa pysyvään rauhaan, jonka takeena Kansainliitto sekä esimerkiksi Locarnon ja Kelloggin sopimukset olivat.

Optimistinen henki tarttui myös Suomeen. Monet nuoren valtion vaikuttajat halusivat maan olevan myös osa kansainvälistä yhteisöä. Suomalaisten itsetuntoa kohotti jäsenyys Kansainliiton neuvostossa vuosina 1927–1930. Kansainliitto olikin 1920-luvulla se taho, joka koettiin Suomessa ja myös muualla Euroopassa tärkeimmäksi ulkopolitiikan näyttämöksi. Liiton merkittäviin toimijoihin kuului RKP-taustainen Hjalmar Procopé, joka oli maalaisliittolaisen presidentti Relanderin ja niin ikään maalaisliittolaisen pääministeri J. E. Sunilan luottoulkoministeri. Kielitaitoinen, edustava ja ahkera Procopé oli mitä oivin edustaja nuorelle valtiolle. Tosin, niin kuin Valtonen huomauttaa, kovin moni suomalainen aikakauden kansanedustaja ei ollut kiinnostunut ulkopolitiikasta. Valtonen tuo myös muuten esiin poliittisen tason kansainväliset kontaktit, joista hän nostaa tärkeimmiksi Kansainliiton lisäksi Parlamenttien välisen liiton (IPU).

Yksi tärkeimmistä kosmopoliittien foorumeista oli 1920-luvulla Paneurooppa-liike, jonka perusti itävaltalainen kreivi Coudenhove-Kalergi. Tarkoitus oli muodostaa Euroopan valtioliitto, joka olisi ollut vastavoima brittiläiselle imperiumille ja Neuvostoliitolle. Suomessa paneurooppalaisuus sai kannatusta lähinnä vapaamielisten porvarien joukossa, mutta olipa mukana kansallismielisempiäkin voimia. Valtonen muistuttaa, että Maalaisliittokin, vaikka oli korostetun kansallinen puolue, osallistui 1920-luvun jälkipuoliskolla eurooppalaisten agraaripuolueiden Vihreään internationaaliin, joka piti päämajaansa Prahassa. Maalaisliiton kansainvälisesti suuntautunein poliitikko oli professori K. T. Jutila – joka osallistui myös Paneurooppa-toimintaan. Jonkin verran Maalaisliiton kansainväliseen toimintaan otti osaa myös pääministeri Sunila, mikä saattoi johtua siitä, että hän oli puolueen harvoja ulkomailla opiskelleita edustajia.

Kulttuurimaailmassa kosmopoliittisuus nousi näkyvämmin esiin kuin politiikassa. Kosmopoliittista henkeä levittivät eri aikakauslehdet, kuten Aitta, Aamu ja Suomen Kuvalehti. Valtosen mukaan suomalaiset eivät kuitenkaan olleet valmiita ottamaan vastaan mitä tahansa kansainvälisiä vaikutteita. Varsinkaan mihinkään kokeilevaan suomalaiset eivät juurikaan olleet valmiita eikä ”moderni” ollut mikään mainesana. Osittain tämä johtui varmaankin siitä, että suomalaisten kulttuurivaikuttajien – puhumattakaan tavallisista kansalaisista – kielitaito oli yleensä heikompi kuin esimerkiksi virolaisilla tai ruotsalaisilla. Huonon kielitaidon vuoksi suomalaiset eivät olleet kovin hyvin selvillä kaikista kulttuurivirtauksista, mikä rajoitti näin ollen myös kulttuurisia kokeiluita.

Valtonen muuten muistuttaa aivan aiheellisesti, että kulttuurikosmopoliitteja oli monenlaisia. Esimerkiksi kirjailijat Martti Haavio, V. A. Koskenniemi ja Maila Talvio olivat sekä kulttuurikosmopoliitteja että myöskin kansallismielisiä. Tulenkantajat olivat vapaamielisiä kulttuurikosmopoliitteja, mutta eivät hekään mitään avantgardisteja olleet. Ja niin kuin Valtonen toteaa, eivät tulenkantajatkaan halunneet hylätä kokonaan kansallista kulttuuria vaan vastustaa perinteen kuristavuutta. Käsitysten joustavuudesta kertoo sekin, että kansallismieliseksi mielletty Urho Kekkonen otti osaa Tulenkantajien toimintaan lainopillisena neuvojana sekä järjestelemällä ryhmän lehden rahoitusta. Tosin Kekkonen oli myös Tulenkantajiin kuuluneen Martti Haavion ystävä.

Kirjan toisessa osassa Valtonen käsittelee kansallisuusaatetta, ensin yleisellä tasolla ja taustoittaen. Lopuksi hän esittelee neljä hieman erilaista kansallismielistä liikettä: Suomalaisuuden liiton, Aitosuomalaisen liikkeen, Akateemisen Karjala-Seuran ja Itsenäisyyden liiton. Puolueet Valtonen on jättänyt syvemmän tarkastelun ulkopuolelle. Ratkaisu on varmasti perusteltu, sillä valtaosa suomalaisista puolueista oli melko kansallismielisiä ja niiden osalta asioita on jo käsitelty eri puoluehistorioissa.

Kansallismieliset liikkeet eivät olleet mitenkään homogeeninen ryhmä ja aikojen saatossa ne myös muuttuivat luonteiltaan ja toimintatavoiltaan. Esimerkiksi Akateeminen Karjala-Seura ajoi alkujaan kansallista eheyttämistä ja heimopakolaisten auttamista, kunnes muuttui 1930-luvun alussa äärikansallismieliseksi ja asettui lähelle Lapuan liikettä. Myös Itsenäisyyden Liitto oli alkujaan melko maltillinen ja toiminnassa oli mukana niin sosialidemokraatteja kuin ruotsinkielisiäkin. Sosialidemokraatit kuitenkin lähtivät Itsenäisyyden Liitosta maltillisen porvaripuolueen, Kansallisen Edistyspuolueen, edustajan Oskari Mantereen pidettyä itsenäisyyspäivänä 1928 sisällissodan tapahtumia käsitelleen puheen, jonka he katsoivat loukkaavaksi. Yleisisänmaallisuuden ja eheytyspolitiikan tilalle tuli Itsenäisyyden Liitossa enemmän kommunismin vastustaminen.

Suomalaisuuden Liitto, joka oli perustettu jo vuonna 1906, sai puolestaan 1920-luvulla osakseen arvostelua liian maltillisesta kielipolitiikasta ja liian lepsusta suhtautumisesta heimoasiaan. AKS:n jäsenet valtasivatkin liiton vuosikymmenen lopulla ja näin järjestöissä oli osin samoja johtajia. Mutta toisin kuin AKS:ssä, Suomalaisuuden Liitossa johtopaikat säilyivät laillisuusmiesten käsissä, eikä se näin leimautunut äärikansallismieliseksi tai puolifasistiseksi järjestöksi – niin kuin monet muut.

Aiheellisesti Valtonen nostaa esiin myös sen, että vaikka monissa puolueissa puhuttiin aitosuomalaisuudesta ja sitä kannatettiin, niin käytännön politiikassa mikään puolue ei lopulta heittäytynyt täysin aatteen vietäväksi. Näin ei käynyt edes Maalaisliitossa, joka oli puolueista aitosuomalaisin. Tämä johtui paljolti pääministeri J. E. Sunilasta, joka oli kieliasiassa maltillinen ja jonka asema Maalaisliitossa oli 1920-luvun lopulla vahva. Sunila nimittäin olisi halunnut myös ruotsinkieliset talonpojat Maalaisliittoon, eikä heitä tämän vuoksi pitänyt ärsyttää kielipolitikoinnilla.

Viimeisen luvun otsikkona Valtosella on ”Kosmopoliittisuuden tappio – 1930-luvun aatteellinen muutos”, jossa hän tekee aika hyvän yhteenvedon ja analyysin siitä, miten kosmopoliittisuus sai väistyä kansallismielisyyden tilalta 1930-luvulle tultaessa. Tähän vaikutti moni asia, muun muassa se että kansallismielisyys oli järjestäytyneempää kuin kosmopoliittisuus – varsinkin kulttuurikosmopoliittisuus jäi pienten piirien puuhasteluksi. Kyseisen vuosikymmenen kuluessa kansallinen ajattelu myös muuttui ja lopulta keskiössä olivat suomalainen kansanvalta ja kansallisvaltio sekä niiden edellytysten pohtiminen ja yleinen maanpuolustusaate. Enää eivät dominoineet hyökkäävä kommunismiviha, heimoaate ja Suur-Suomesta unelmointi. Vaikka suuri osa Suomen porvarillisista piireistä oli kansallismielisiä, kunnioittivat ne silti vahvasti laillisuutta. Eri poliittiset ryhmät konservatiiveista sosialidemokraatteihin torjuivat pääsääntöisesti kaikenlaisen haihattelun. Suomi ei ollut samanlainen kuin muut Pohjoismaat, mutta se ei myöskään halunnut samaistua Itä-Euroopan poliittisesti ”kehittymättömien” maiden kaltaiseksi.

Suomi oli siis 1930-luvun lopulle tultaessa kansallismielinen, mutta kansallismieliselle radikalismille ei täältä oikein löytynyt sijaa – siinä Suomi erosi monista muista aikakauden valtioista. Valtosen mukaan kansallismielisyys oli täällä lopulta äärimmäisyysaineksista riisuttua. Näin varmaan olikin, tosin ehkä parempi ilmaisu olisi ollut, että kansallismielisyys muuttui 1930-luvun loppua kohden patriotismiksi. Tällainen muutos saattoi koitua maan pelastukseksi.

Teoksen lähdeluetteloa dominoivat erilaiset aikalaisjulkaisut ja muistelmakirjallisuus. Niin ikään lehdistöä on käytetty melko hyvin, samoin kuin tutkimuskirjallisuutta. Varsinaisia puoluehistorioita Valtonen ei ole juuri hyödyntänyt. Ratkaisu on kuitenkin siinä mielessä ymmärrettävä, että puolueita käsitellään teoksessa vain ohimennen. Arkistolähteitä on käytetty melko vähän, mikä on hieman yllättävää, sillä varsinkin erilaisista henkilöarkistoista olisi kyllä löytynyt aineistoa. Järjestöjen kohdalla arkistolähteiden saatavuus vaihtelee, esimerkiksi valtaosa AKS:n arkistosta tuhottiin vuonna 1944, mutta Itsenäisyyden Liiton arkisto puolestaan on aika hyvin säilynyt. Silmiinpistäviä asiavirheitä kirjasta ei löydy.

Valtosen kirja on mielenkiintoinen katsaus Suomen aateilmastoon maailmansotien välisenä aikana, mutta mitään kovin uutta se ei tarjoa. Miksikään uraauurtavaksi tutkimukseksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Teos on kuitenkin hyvä yhteenveto ja muistuttaa siitä, miten kansallismielisyys ja kosmopoliittisuus edustavat monessa mielessä vastakkaisia asioita ja ajattelutapoja. Ne eivät kuitenkaan sulje toisiaan täysin pois, kuten Valtonen onnistuu osoittamaan – ihmisen on mahdollista olla samanaikaisesti sekä kansallinen että kansainvälinen.

Pekka Valtonen. Kosmopoliitteja ja kansallismielisiä. Aatteiden kamppailu sotienvälisessä Suomessa. Gaudeamus, 2018. 367 s.