Työväenluokkainen nainen modernin työelämän puristuksessa – Työläisnainen 1970-luvun arkirealistisen työläiskirjallisuuden kuvaamana

Jussi Lahtinen

Pitkän 1970-luvun eli vuosien 1966–1982 välisen ajanjakson1 voidaan katsoa olleen Suomessa perinteisen työväenkulttuurin viimeinen kukoistuskausi. Tällöin vanhoista työväenlauluista ja modernista popmusiikista vaikutteita ottanut poliittinen laululiike sekä yhteiskuntaan kriittisesti suhtautunut vasemmistolainen työläiskirjallisuus nauttivat huomattavaa suosiota. 1980-luvulle mentäessä tilanne muuttui nopeasti, kun puoluepolitiikkaa karsastavasta punkrockista tuli protestimusiikin hallitseva muoto ja perinteisinä työläisrealisteina aloittaneet kirjailijat uppoutuivat yhä voimakkaammin postmodernismin ja psykologisen tarinankerronnan syövereihin.2 Tässä artikkelissa sosiaalihistoriallisen analyysin kohteena on 1970-luvun realistinen työläiskirjallisuus, jota artikkelissa tulkitaan oman aikansa aikalaiskommentaarina. Tutkimustavoitteena on pohtia sitä, miten työläiskirjallisuudessa merkityksellistetään sukupuoli työelämän kontekstissa.

Yleistä työläiskirjallisuudesta

Ennen syventymistä sukupuolitematiikkaan, on syytä määritellä käsitteet ”työläiskirjallisuus” ja ”työläiskirjailija”. Vasemmistointellektuelli Raoul Palmgrenin 1960-luvulla luoman määritelmän mukaan kirjailijan tulee täyttää kolme ehdotonta kriteeriä, jotta hänet voi tunnustaa työläiskirjailijaksi: (1) työläiskirjailijalla tulee olla köyhälistöläinen (työväenluokkainen) luokkatausta, (2) hänen tulee olla kokenut omakohtaisesti ”köyhälistöelämää”, ja (3) samalla työläiskirjailijan elämänkatsomuksen tulee olla rakentunut työväenluokkaisen aatemaailman pohjalle. Määritelmänsä kautta Palmgren tekee eron ”todellisten työläiskirjailijoiden” ja vasemmistolaisuuden omaksuneiden keskiluokkaisten ”käännynnäiskirjailijoiden” välille.3

Kirjallisuudentutkija Yrjö Hosiaisluoman mukaan käsitteen ”työläiskirjallisuus” voi ymmärtää kolmella eri tavalla, joista kaksi ensimmäistä linkittyvät vahvasti edellä esitettyyn määritelmään työläiskirjailijasta. Ensimmäinen tapa on määritellä työläiskirjallisuus kaunokirjallisuudeksi, jota tuottaa työväenluokkaan kuuluva kirjailija. Toisen määritelmän mukaan työläiskirjallisuus kytkeytyy lähtökohtaisesti työväenluokkaiseen elämys- ja aatemaailmaan. Kolmannen määritelmän mukaan työläiskirjallisuus on yksinkertaisesti kertomataidetta, joka tavalla tai toisella kuvaa työväestön elämää.4 Näin ollen työläiskirjallisuus irtoaa työläiskirjailijan käsitteestä, eikä kirjailijan välttämättä tarvitse itse olla ”luokkakantaisesti ajatteleva työläinen” kuvatakseen yhteiskuntaa työväenluokkaisesta näkökulmasta käsin. Artikkelissa työläiskirjallisuus ymmärretään tästä näkökulmasta käsin.

1970-luvun työläiskirjallisuutta voidaan pitää vahvasti maskuliinisena kirjallisuusgenrenä. Ensinnäkin, suurin osa Palmgrenin kriteerit täyttävistä työläiskirjailijoista oli miehiä. Muun muassa Hannu Salama, Keijo Siekkinen, Lassi Sinkkonen, Kaiho Nieminen, Samuli Paronen, Alpo Ruuth, Kaarle Isotalo, Jorma Ojaharju, Erkki Lepokorpi, Juhani Pusa ja Seppo Urpela täyttivät perinteisen työläiskirjailijan määritelmän, vaikka monet heistä eivät itse halunneetkaan tulla leimatuiksi työläiskirjailijoiksi 5. Vain harva vasemmistolainen naiskirjailija oli luokkataustaltaan ”työläinen” tai kokenut itse ”köyhälistöelämää”6. Toiseksi, 1970-luvulla työläiskirjailijan käsitteestä irrotettua työläiskirjallisuutta tuottivat pääosin mieskirjailijat. Aikakauden naisrealisteille oli tyypillisempää keskiluokkaisen elämäntyylin kuvaaminen ja problematisointi.7

Tutkimusasetelma

Tässä artikkelissa pohditaan sitä, miten 1970-luvun työläiskirjallisuus merkityksellistää sukupuolen naistyöläishahmojen narratiivien kautta. Tutkimusaineistona artikkelissa käytetään 1970-luvulla julkaistua omaan aikaansa tai lähimenneisyyteen (1960–1970-luvuille) sijoittuvaa realistista proosaa, jossa tarina on kerrottu työväenluokkaisen palkansaajan näkökulmasta8. Tällöin teosten päähenkilöinä esiintyy pääsääntöisesti teollisuustyöläisiä, rakennustyöläisiä sekä heterogeeninen joukko palveluammateissa toimivia palkansaajia. Tarinat on sidottu reaalimaailmaan todellisten paikkojen, tapahtumien sekä henkilöiden kautta.

Testi - Hybriskuvitusehdotus I.jpg

Tutkimusaineistoksi on rajattu ”tavallista arkielämää” kuvaavat työläisteokset. Normaalista elämästä poikkeavia ilmiöitä, kuten murhia tai terrorismia, sisältävät teokset on jätetty analyysin ulkopuolelle. Toisin sanoen, tutkimusaineiston niin sanotuista arkirealistisista työläistarinoista ei useinkaan löydy selvää draaman kaarta, vaan juoni pysyy poikkeuksetta arkirutiinien kuvaamisen tasolla, jolloin keskiöön nousevat erilaisten ajankohtaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden kriittinen tarkastelu työväenluokkaisen työ- ja perhe-elämän viitekehyksestä käsin9. Yhteiskuntakriittisen työläiskirjallisuuden voikin rinnastaa tietyltä osin aikalaiskommentaarien tai julkisen keskustelun kanssa.10

Olen viimeisten vuosien aikana kartoittanut 1970-luvulla julkaistua omaan aikaansa sidottua arkirealistista työläiskirjallisuutta kirjallisuusantologioiden, Suomen kirjallisuushistorian ja kirjastojen tietokantojen avulla.11 Tällä hetkellä olen kerännyt noin neljänkymmenen arkirealistisen työläisteoksen joukon, joka toimii myös tämän artikkelin alustavana lähdemateriaalijoukkona. Kuten todettua, naiskirjailijat tuottivat huomattavan vähän omaan aikaansa sidottua työläiskirjallisuutta 12, joten suurin osa analyysin kohteena olevista naistyöläisten representaatioista on peräisin mieskirjailijoilta. Analyysiosiossa olen ottanut tämän korostuneen maskuliinisen näkökulman huomioon.

Lähdemateriaalin kartoittamisen jälkeen olen laadullisen sisällönanalyysin avulla pelkistänyt tarinoissa esiintyvien naistyöläishahmojen narratiivit ja niistä löytyvät työelämän ja sukupuolen suhdetta kuvaavat merkityssisällöt erilaisten tyyppien ja teemojen alle. Artikkelin analyysiosio rakentuu siten, että ensin esittelen tiiviisti kontekstin eli 1970-luvun yhteiskunnallisen tilanteen sukupuolinäkökulmasta käsin ja sen jälkeen tulkitsen realistikirjailijoiden tuottamia naistyöläisnarratiiveja tätä kontekstia vasten. Loppuluvussa teen lyhyen rinnastuksen artikkelin tutkimustulosten ja nyky-yhteiskunnan julkisen keskustelun välille. Yhteiskuntaluokan ja sukupuolen välisestä suhteesta on käyty viimeisten vuosikymmenten aikana runsaasti teoreettista keskustelua.13 Tässä artikkelissa luen työläisteoksia väljän intersektionaalisen teoriakehikon14 läpi, jolloin kirjailijoiden tuottamia naistyöläisten representaatioita tulkitaan sekä sukupuolen että yhteiskuntaluokan viitekehyksessä niitä toisistaan erottelematta. Toisin sanoen tavoitteena on analysoida sitä, miten yhteiskuntaluokka ja sukupuoli toisiinsa vahvasti kytkeytyneinä identiteetin osina vaikuttavat (fiktiivisten) naistyöläisten käsityksiin omasta asemastaan suomalaisessa työelämässä.

1970-luvun modernisaatio sukupuolinäkökulmasta katsottuna

Pitkän 1970-luvun yhteiskunnallinen ilmapiiri on ajoittain pelkistetty yksioikoisen ylipoliittiseksi. Tällöin presidentti Kekkosen dominoiva persoona, äärivasemmistolainen taistolaisuus ja inhorealistiseksi politiikaksi jälkeenpäin tulkittu suomettuminen on ilmiöinä nostettu suhteettoman suureen rooliin.15 Viimeisten vuosien aikana kuva 1970-luvusta on kuitenkin merkittävästi monipuolistunut, ja nykyään vuosikymmen merkityksellistetäänkin ennen kaikkea arkielämää ja yksilön suhdetta yhteiskuntaan mullistaneiden modernisaatioprosessien kautta. Näitä olivat ennen kaikkea hyvinvointivaltion ja kolmikantaiseen sopimuskäytäntöön perustuvan palkkatyöyhteiskunnan rakentuminen, modernin kansalaisyhteiskunnan kehittyminen sekä amerikkalaistyylisen kulutusyhteiskunnan läpilyönti. Ei ole liioiteltua väittää, että nykyisenkaltainen Suomi syntyi 1960–1970-lukujen vaihteessa.16

Aikakauden yksi keskeisimmistä modernisaatioprosesseista oli sukupuolten tasa-arvoon tähtäävä emansipaatioprosessi. 1960-luvun lopulla esimerkiksi Yhdistys 9:n17 kiivas taistelu naisten oikeuksien, kuten aborttioikeuden ja päivähoito-oikeuden, puolesta sekä ehkäisynormien muutos ja sitä seurannut seksuaalinen vallankumous loivat tilaa uudenlaiselle kamppailuille sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta. 1970-luvulla kansainvälinen feministinen liike rantautui Suomeen ja pyrki osaltaan vaikuttamaan radikaalilla tavalla naisten itseymmärrykseen.18 Konkreettista tasa-arvon edistymistä tapahtui muun muassa eduskunnassa, johon vuoden 1970 vaaleissa valittiin ennätysmäärä naisia; tosin naisten osuus valituista oli tällöinkin vain hieman yli viidennes.19 Akateemisen koulutuksen opiskelijamäärien osalta naisten ja miesten tasa-arvo oli käytännössä saavutettu 1970-luvulle mentäessä. Selkeät alakohtaiset erot sukupuolten välillä ovat kuitenkin yhä edelleen olemassa.20

Emansipaatioprosessin näkökulmasta hyvinvointivaltion rakenteilla voidaan tulkita olevan kaksoisrooli: moderni perhepolitiikka vapautti äidit töihin ja uudet julkiset koulutus-, hoiva- ja sosiaalipalvelut työllistivät pääosin naisia.21 Keskustelua siitä onko pohjoismainen hyvinvointivaltio kokonaisvaltaisesti onnistunut emansipatorisessa tehtävässään, on käyty jo pitkään. Feministisen kritiikin kärkenä toimii ajatus hyvinvointivaltiosta pelkkänä naisten ansiotyön mahdollistajana, jolloin naiset ovat ennen kaikkea sopeutuneet maskuliinisen normiston ohjaamaan palkkatyöyhteiskuntaan. Kriitikkojen mukaan todellista patriarkaalisten valtarakennelmien tai normien kyseenalaistamista ei hyvinvointivaltioprosessin aikana ole toteutettu. Toisesta näkökulmasta katsottuna pohjoismaista hyvinvointivaltiota voi kutsua naisystävälliseksi valtioksi, jossa naiset ovat voineet toteuttaa omia intressejään paitsi ainutlaatuisen vapaina poliittisina toimijoina ja työntekijöinä myös äitikansalaisina. 22

Yhtä kaikki, 1960-luvulla alkanut julkisen sektorin voimakas kasvu mahdollisti osaltaan naisten pääsyn ansiotyöhön.23 Samalla myös teollisuus- ja yksityinen palvelusektori työllistivät naisia yhä enenevässä määrin. Tilastojen valossa naisten osuus työväestöstä nousi selvästi, sillä esimerkiksi palkkatöissä käyvien perheenäitien määrä lähes kaksinkertaistui vuosien 1960 ja 1980 välillä (noin 40 prosentista lähes 80 prosenttiin).24 Työväenluokan näkökulmasta 1970-luvun modernisaatio synnytti nykyisenkaltaiset työmarkkinat, joita määrittelevät korkea työllisyysaste ja selkeästi sukupuolittuneet työtehtävät. Yhä edelleen miehet ovat yliedustettuina muun muassa rakennus- ja logistiikka-alalla sekä teollisuuden palveluksessa, kun taas naiset työskentelevät erityisesti muutamalla spesifillä teollisuuden sektorilla (tekstiili- ja elintarviketeollisuus), koulu-, hoiva- ja sosiaalialalla sekä yksityistellä palvelusektorilla.25

Sukupuolittuneiden työmarkkinoiden suhde sukupuolten väliseen tasa-arvoon on herättänyt keskustelua aina modernien työmarkkinasopimuskäytäntöjen syntyvaiheista lähtien. 1960-luvun lopulta asti muun muassa palkkaepätasa-arvo, naisten heikommat työehdot ja perhepoliittiset epäkohdat ovat tuottaneet jatkuvasti kriittistä julkista keskustelua. Merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan päässyt ammattiyhdistysliike on saanut osansa kritiikistä; naisten rooli keskusjärjestöjen ja ammattiliittojen johdossa on ollut minimaalinen ja yhteiskuntakehityksen on katsottu tapahtuneen miesvaltaisten alojen tiukassa ohjauksessa.26 1970-luvun kontekstissa on nostettu esiin myös naisten ja miesten erot ammattiosastojen kautta tapahtuneen ay-aktiivisuuden osalta. Vaikka naisten ja miesten väliset erot järjestäytymisasteen suhteen eivät olleet enää suuret, aktiivinen järjestötoiminta naisten keskuudessa oli 1970-luvulla vähäistä. Näin ollen naisvaltaisilla aloilla ei kompensoitu heikkoa valtakunnantason neuvotteluvoimaa aktiivisella ruohonjuuritason toiminnalla.27 Tämän voi tulkita olevan tilanne yhä edelleen.

Naistyöläistyypit arkirealistisessa työläiskirjallisuudessa

Artikkelin analyysiosiossa lähden tulkitsemaan arkirealistisen työläiskirjallisuuden tuottamaa kuvaa naistyöläisistä edellä esitetyn kontekstin viitekehyksessä. Laadullisen sisällönanalyysin avulla arkirealistisesta työläiskirjallisuudesta nousee esiin kolme naistyöläishahmon perustyyppiä. Ensimmäinen toistuvasti tarinoissa esiintyvä henkilöhahmotyyppi on maaseudulta kaupunkiin muuttava nuori nainen, joka työskentelee tarinan aikana joko tehtaassa tai konttorissa. Maaseudulta muuttaneiden naistyöläishahmojen narratiiveissa toistuvat usein juurettomuuden kokemukset, työyhteisöön integroitumisen haasteet ja epäpoliittisuus.28 Narratiiveista ei kuitenkaan löydy stereotyyppistä kaupunkikuvastoa, jossa kaupunki esitetään nuorten naisten tapauksessa lähtökohtaisesti syntisenä tai moraalia rappeuttavana elinympäristönä.29 Toisena usein toistuvana hahmotyyppinä voi pitää työväentaustaista yksinhuoltajaäitiä tai työläisäitiä, jonka (usein alkoholisoitunut) puoliso laiminlyö lastenhoitovelvollisuutensa.30 Tällöin narratiiveissa korostuvat työelämän ja äitiyden yhdistämisen tuomat haasteet. Kolmas perustyyppi on teollisuus- tai rakennusalalla toimiva poliittisesti valveutunut vasemmistolainen ay-aktiivi, joka rinnastuu käytökseltään työläismiesten representaatioihin.31

Kolmen perustyypin lisäksi tarinoissa esiintyy muun muassa keskiluokkaan identifioituvia konttorityöntekijähahmoja, köyhiä ikääntyneitä naistyöläishahmoja sekä miesvaltaisten teollisuusalojen ”ronskeja” epäpoliittisia naistyöläishahmoja, jotka ovat omaksuneet tehdasympäristön maskuliinisen työpaikkakulttuurin. On huomionarvoista, että työläiskirjallisuudessa ei kuvata julkisen sektorin naisvaltaisten alojen työyhteisöjä juuri ollenkaan.32 Naistyöläishahmojen narratiivien välityksellä realistikirjailijat ovat luoneet runsaasti kriittistä merkityssisältöä työelämän, yhteiskuntaluokan ja sukupuolen välille. On syytä painottaa, että arkirealistinen työläiskirjallisuus on ennen kaikkea yhteiskuntakriittinen kirjallisuusgenre, eikä realistikirjailijoiden tarkoitus ole ollut kuvata maailmaa objektiivisesti, vaan kaivaa yhteiskunnan epäkohdat esiin. Tällöin myös sukupuolten väliset erot ja konfliktit on narratiiveissa kuvattu ensisijaisesti kärjistäen.

Työelämä ja sukupuolten välinen epätasa-arvo

Lähtökohtaisesti naistyöläisyys merkityksellistetään työläistarinoissa epäoikeudenmukaisuuden kontekstissa. Arja Erikssonin uusmaalaisen emalitehtaan työyhteisöä kuvaavassa teoksessa Kivi leivässä (1979) nostetaan esiin sukupuolten väliset palkkaerot. Tehtaan naistyöntekijät luovat juopaa sukupuolten välille:

”Ja perkele, minä painan perse pitkänä koneitten sisällä ja nielen tuota paskaa kaiket päivät enkä saa lähellekään sitä palkkaa, kun miesasentajat. Samat työt saan tehdä ja enemmänkin. Muniaan ne kaivaa suurimman osan ajasta nuo äijät, perkele, eikä apua saa massapytyn nostoon edes.”33

Tarinan aikana emalitehtaan henkilöstöpäällikkö selittää palkkaeroja sillä, että miehet ovat tehtaassa ”yliasentajia” ja miehillä on ”hieman erilainen työnkuvaus kuin niillä tytöillä”.34 Myös Kaiho Niemisen teoksessa Tavallinen Impi (1973) lappeenrantalaisen vaneritehtaan naistyöläiset huomauttavat vastaavanlaisesti palkkaepätasa-arvosta: ”Kyl ne jätkille maksaa, ja pakkohan niitten on, et saavat ees noi vähät jätkät pysymään puljussaan, parikymmentä lorvijaa lintsaamassa jumakauta” 35. Alpo Ruuthin teoksessa Nousukausi (1977) helsinkiläinen kansandemokraattiaktiivi Vieno Saari vierittää vastuuta palkkaongelmasta SAK:n johtoportaalle. Tarinan aikana siivoojan työstä eläköityvää Vienoa haastatellaan ay-lehteen:

”— No, mitä evästyksiä sulla olis ay-liikkeelle? — No jaa, jos suoraan sanotaan niin tuo naisten tasa-arvoisuus on hoidettu luvattoman heikosti. Pitäs liiton herrat pistää vähäks aikaa hameisiin niin oppisivat nekin jotain […] Voit lähettää sinne terveisiä että samapalkkaisuus toimeen viipymättä.”36

Palkkauksen lisäksi työläistarinoissa kommentoidaan myös muita sukupuoleen liittyviä työelämän epäkohtia. Edellä mainitussa Erikssonin teoksessa emalitehtaan tuotantolinjojen ”supistaminen” tarkoittaa naistyöntekijöiden siirtämistä prosessityöstä alemman palkkatason siivoustöihin, kun taas miestyöläisille tarjotaan Helsingin telakan arvostettuja hitsauskursseja.37 Niemisen teoksessa Tavallinen Impi vaneritehtaassa tapahtunut irtisanominen taas selitetään raskaudella:

”No et sie muista miten viime talvena kävi sille tummallekin tytölle, sille mikä oli siinä liimaprässihommassa? Ensimmäiseen vähennykseen pumppasvat pois kun tiesivät, että tyttö oli pieniinpäin sillo. Nehän pääsee maksaast sitä äitiysajan hintaa.”38

Työläistarinoissa korostetaan naistyöläisten sopeutumista epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Ari Koskisen teoksessa Vähäveli (1976) helsinkiläisen tekstiilitehtaan työntekijä Eine siirretään ilman syytä tekstiilituotannosta alemman palkkaluokan siivoustyöhön. Eine ei kuitenkaan valita päätöksestä, vaan toteaa: ”mun ei parane panna vastaan. Mulla on mies sairas ja mun tarttee elättää sitä. Ennen mä siivoon kuin olen ilman työtä.”39 Työläistarinoissa naistyöläisten suuri enemmistö esitetään vastaavanlaisesti passiivisina ay-toimijoina, jotka suhtautuvat epäsolidaarisesti työpaikoilla käytäviin työtaisteluihin.40 Kontrasti miestyöläisnarratiivien joukkovoimaa korostavaan kuvastoon on merkittävä.

Jos naistyöläishahmo päättää alkaa taistella oikeuksistaan työpaikalla, hänet jätetään lähes poikkeuksetta yksin työnjohtoa vastaan. Usein taistelun tuloksena on työpaikkakonfliktin aloittaneen työläisen irtisanominen johonkin toisarvoiseen syyhyn vedoten. Esimerkiksi Koskisen teoksessa myyjänä työskennellyt Irma Lehtonen päättää vasemmistolaisen aviomiehensä painostuksesta perustaa työpaikalleen ammattiosaston. Osaston perustaminen ei saa tukea Irman työtovereilta eikä yhtiön johdolta, ja lopulta pitkän työuran yrityksessä tehnyt Irma irtisanotaan ”oikeanlaisen koulutuksen puutteeseen” vedoten.41 Vastaavanlaisen kohtalon kokee turkulaisen vakuutusyhtiön ylityökorvauksiin puuttunut naispuolinen luottamusmies Kaarlo Isotalon teoksessa Alueuutiset (1973).42

Kaiken kaikkiaan työläiskirjallisuudessa luodaan kuvastoa 1960–1970-lukujen työelämästä, jossa työväenluokkaisen naisen asema työmarkkinoilla on heikko niin oikeusturvan kuin palkkapolitiikankin osalta. Kriittinen katse kohdistetaan usein naisvaltaisten alojen edunvalvonnan laiminlyöneeseen ay-liikkeeseen. Arja Eriksson tiivistää kritiikin passiivista ay-liikettä kohtaan emalitehtaan työntekijöiden kontekstissa seuraavasti:

”Kuka täällä meikäläisen asioita ajaa. Ei kukaan, jumalauta eivät korvaansa lotkauta, vaikka kuinka puhus. [...] On liitot ja kokoukset, luottamusmiehet ja sen perkeleet, mutta muuta ei kun sitä politiikkaa jauhetaan.”43

Köyhyys ja seksualisointi

Naisten heikko työmarkkina-asema kuvataan työläisnarratiiveissa kokonaisvaltaisesti sukupuolten välisiä suhteita muokkaavaksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi. Usein naistyöläiset kuvataan matalan statuksen alipalkatuissa ammateissa siivoojina, rakennusapulaisina, myyjinä tai tarjoilijoina. Modernin kulutusyhteiskuntaideologian mukainen elintason kasvu konkretisoituu naistyöläisten kohdalla useimmiten avioliittoinstituution, ei oman ansiotyön kautta.44 Eläkeläisnaiset taas ovat tarinoissa selkeästi heikommassa taloudellisessa asemassa kuin iäkkäät työläismiehet. Kun miestyöläishahmot voivat päästä ”hyvin ansaitulle” ansiosidonnaiselle työeläkkeelle, yksinäiset kansaneläkkeen turvin elävät naislesket kuvataan usein yhteiskunnan köyhänä alaluokkana.45 Kaiken kaikkiaan köyhä työväenluokkainen nainen kuvataan yhteiskunnallisten alistussuhteiden kautta.

Naisköyhyys merkityksellistetään työläisnarratiiveissa myös seksualisoinnin kontekstissa. Muutamassa työläisteoksessa taloudelliset ongelmat pakottavat naistyöläisen harjoittamaan prostituutiota selvitäkseen elämästään. Niemisen teoksessa Tavallinen Impi tarinan päähenkilönä toimii lappeenrantalainen vaneritehtaantyöntekijä Impi. Impin narratiivissa epäluotettava poikaystävä ja työttömyys luovat tilanteen, jossa Impi joutuu harrastamaan seksiä rahasta esimiehensä kanssa selvitäkseen veloistaan.46 Pentti Holapan teoksessa Pitkän tien kulkija (1976) tarinan päähenkilö, tamperelainen tehdastyöntekijä Jaakko, keskustelee juhannusviikonloppuna prostituutiota harjoittaneen nuoren naisen, Pirkon, kanssa. Pirkko antaa kyynisen syyn sille, miksi vaatii seksistä rahaa:

”Mitä vikaa oli rahassa? Sillä sai ostaa ruokaa ja vaatteita ja molempia tarvitsi. Sen huomasi, kun yritti tulla toimeen baariapulaisen minimipalkalla. Miesten ei tarvinnut. Työmiehilläkin oli moninkertainen palkka, saatikka insinööreillä. Mutta baariapulaisen täytyi hankkia nättejä vaatteita, että miehet tykkäisivät. Ei niitä rahoja ansaittu pelkällä paastoamisella.”47

Työläisnarratiiveissa kuvataan usein myös työpaikoilla tapahtuvaa seksuaalista häirintää. ”Viaton” vikittely, henkinen painostus, intiimiasioilla retostelu tai fyysinen ahdistelu kuvataan työyhteisöjen normaaleiksi toimintatavoiksi, joihin ei ole tapana puuttua.48 Esimerkiksi Tuovi Saarenpään teoksessa Laulu kahden kitaran (1972) helsinkiläisen konttorin miestyöntekijän epäasiallinen käytös naistyöntekijää kohtaan ohitetaan toteamalla ”Santeri sitä vain vähän kiusas” 49, minkä jälkeen tilanne unohdetaan. Vastaavanlaisesti Seppo Urpelan rakennustyömaan arjesta kertovassa teoksessa Tuuli leppeä lounaasta (1973) todetaan ohimennen varastomiehen kommentoivan rakennustyömaan naistyöntekijöiden ulkonäköä: ”Hellanlettas sentään kun teillä on sitten komiat perseet. Täytynee vähän läpyttää”.50 Tarinassa tulee selväksi, että vastaavanlainen kommentointi on normaalia sosiaalista kanssakäymistä rakennustyömaan alueella. Lassi Sinkkosen teoksessa Sumuruisku (1968) helsinkiläisen autokorjaamon työyhteisössä ei reagoida korjaamon siivojana työskentelevän Annun väitteeseen, että saman työpaikan automaalari on yrittänyt raiskata hänet.51

Realistikirjailijat tuovat esiin voimakkaasti suomalaiseen työelämään pesiytyneen hiljaisuuden kulttuurin, jonka viitekehyksessä seksuaalinen ahdistelu normalisoidaan ”tavalliseksi sosiaaliseksi kanssakäymiseksi”. Varsinkin mieskirjailijat korostavat brutaalia seksuaalista alistamista teoksissaan niin työ- kuin perhe-elämänkin kontekstissa. Tämän työläiskirjallisuuteen pesiytyneen kuvaston voi tulkita joko mieskirjailijoiden maskuliinisiksi alistusfantasioiksi tai inhorealistiseksi kannanotoksi työläisnaisten tukalan yhteiskunnallisen aseman parantamisen puolesta.

Lapset jäävät naistyöläisten vastuulle

Työläistarinoissa kommentoidaan usein työväenluokkaisten lapsiperheiden asemaa: muun muassa epäsäännölliset työajat vaikuttavat yksinhuoltajanaisten elämään. Alpo Ruuthin teoksessa Nousukausi yksihuoltajaäiti Marja Ikonen selittää teini-ikäisen tyttärensä kouluongelmien johtuvan osaltaan siitä, että Marja on joutunut talousvaikeuksien takia ottamaan vastaan kaksi työtä. Kahta työtä tehdessään Marja ei pysty vahtimaan tyttärensä koulunkäyntiä: ”Minä menin kyllä sekä päivä- että iltatöihin. Ei siivoojan pienillä palkoilla niin vaan tulla toimeen, hinnatkin nousee joka päivä”52.

Kaarle Isotalon teoksen Äitiparka ja Anna (1970) tarinassa kuvataan alle kouluikäisen Annan ja hänen yksinhuoltajaäitinsä suhteeseen. Tarina keskittyy Annan yksinäiseen elämään kotona äidin ollessa töissä ja siihen, miten Annan äiti pyrkii tasapainottelemaan oman sosiaalisen elämänsä ja äitiyden välillä. Tarinassa työväenluokkaista yksinhuoltajaäitiä kontrolloi epäinhimilliseksi kuvattu sosiaalitoimi, josta ei heru ymmärrystä Annan äidin tukalalle tilanteelle työn ja äitiyden ristipaineessa.53 Ruuthin ja Isotalon teoksissa otetaan varsin suoraan kantaan 1970-luvun ”avainlapsi”-keskusteluun, jossa työläisäidin ansiotyö yhdistettiin negatiivisella tavalla koulupäivän jälkeen yksin aikaa viettävään lapseen.54

Myös päivähoito merkityksellistetään tarinoissa naisten ansiotyön kontekstissa. Ruuthin toisessa teoksessa Kotimaa (1974) kuvataan nuorta helsinkiläispariskuntaa, jolle syntyy tarinan alussa lapsi. Miehen varusmiespalveluksen aikana perheen äiti Leila Hakkarainen on lähellä menettää mielenterveytensä lapsen hoitopaikkajärjestelyjen kanssa. Jatkuvat hoitopaikan muutokset vaikuttavat lopulta Leilaan niin, että hän päättää irtisanoutua työpaikastaan hoitaakseen lastaan itse. Tarinassa Leila jätetään täysin yksin lastenhoito-ongelmien kanssa.55 Ruuthin helsinkiläiskuvauksen lisäksi moni muukin työläisteos ottaa suoraan kantaa lasten päivähoito-ongelmaan, joka esimerkiksi Helsingissä oli päivähoitopaikkojen riittämättömän tarjonnan takia 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa aktiivisen julkisen keskustelun aihe.56

Kaiken kaikkiaan realistikirjailijat luovat kuvastoa modernista yhteiskunnasta, jossa lapsi on yhä edelleen äidin vastuulla. Erotilanteissa perheellisten mieshahmojen suurin huolenaihe on tyypillisesti lapsenruokkojen maksaminen57, ei se miten ansiotyön ja isyyden voi yhdistää. Seppo Urpelan teoksessa Tuuli leppeä lounaasta asia tiivistettään rakennussiivooja Helmin narratiivin kautta:

”Mutta niin kuin tuo Helmikin. Käy päivät työssä ja yöt hoitaa kolmea muksua. Millon miehet joutuu semmoseen prässiin — Niin, vahvisti kolmen lapsen äiti. — Miksi aina kun erotaan niin nainen joutuu huonommalle puolelle.”58

Lopuksi

Loppujen lopuksi ei ole kovin yllättävää, että omaan aikaansa kriittisesti suhtautuvat realistikirjailijat ovat ottaneet fiktiivisten työläisnarratiivien välityksellä monimuotoisesti kantaa siihen, miten yhteiskuntaluokka ja sukupuoli yhdessä vaikuttavat työelämään; elettiinhän 1970-luvulla emansipaatioprosessin kiihkeä taisteluvaihetta ja perinteinen patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys oli vasta murenemassa. Mielenkiintoisen näkökannan teemaan saa, kun katse siirretään nykyaikaan, 2010-luvun Suomeen. Vaikka Suomen lainsäädäntö on suurelta osin muuttunut emansipaatioprosessin ansiosta tasa-arvoisempaan suuntaan, ei muutos aina näy käytännön työelämän tasolla.59

On huolestuttavaa, että 1970-luvun realistikirjailijoiden esiin nostamat epäkohdat ovat yhä edelleen esillä suomalaisessa työelämässä. Työpaikoilla tapahtuva seksuaalinen ahdistelu ja tähän liittyvät esimiesaseman väärinkäytökset, hiljaisuuden kulttuuri, sukupuolittuneet työtehtävät, sukupuolten väliset palkkaerot ja tätä kautta syntyneet erot työeläkkeissä, miesvaltaisten vientialojen hegemoninen asema työmarkkinaneuvotteluissa sekä äitien ylikorostunut vastuu lastenhoidosta nousevat jatkuvasti julkisen debatin keskiöön 2010-luvulla. Myös yhteiskuntaluokan käsite on noussut pitkän hiljaiselon jälkeen 2000-luvulla uudestaan tärkeäksi osaksi tasa-arvokeskustelua.60 Voi olettaa, että neljäkymmentä vuotta sitten näitä ilmiöitä esiin nostaneet realistikirjailijat olettivat, että tilanne tulee muuttumaan, kun asiat nostetaan julkisesti esille. Valitettavasti näin ei ole ainakaan vielä käynyt.

 

Analyysissä käytetty työläiskirjallisuus

Apajalahti, Tuula 1970. Synnytysosasto. Weilin + Göös, Helsinki.

Eriksson, Arja 1979. Kivi leivässä. Tammi, Helsinki.

Holappa 1976. Pitkän tien kulkija. WSOY, Helsinki.

Isotalo, Kaarlo 1970. Äitiparka ja Anna. Karisto, Hämeenlinna.

Isotalo, Kaarlo 1973. Alueuutiset. Karisto, Hämeenlinna.

Karasti, Paula 1972. Rautalehti. Weilin + Göös, Helsinki.

Koskinen, Ari 1976. Vähäveli. Kansankulttuuri, Helsinki.

Laine, Sirkka 1981. Viikonloppuna vapaata. Otava, Helsinki.

Lindgren, Erkki 1970. Massarata. Gummerus, Helsinki.

Nieminen, Kaiho 1972. Lovistoori. Weilin + Göös, Helsinki.

Nieminen, Kaiho 1973. Tavallinen Impi. Weilin + Göös, Helsinki.

Oksanen, Aulikki 1970. Näin syntyy kyyneleet. Kirjayhtymä, Helsinki.

Partanen, Matti 1973. Neiti Amalia. Tammi, Helsinki.

Ruuth, Alpo 1974. Kotimaa. Tammi, Helsinki.

Ruuth, Alpo 1977. Nousukausi. Tammi, Helsinki.

Ruuth, Alpo 1982. Tavallisen suomalainen mies. Tammi, Helsinki.

Saarenpää, Tuovi 1972. Laulu kahden kitaran. Weilin + Göös, Helsinki.

Siekkinen, Keijo 1976. Raskaat miehet. Gummerus, Helsinki.

Sinkkonen, Lassi 1968. Sumuruisku. WSOY, Helsinki.

Tiainen, Arja 1974. Suomi Go Go. WSOY, Helsinki.

Toijala, Anneli 1979. Lehti putoaa. Tammi, Helsinki.

Urpela, Seppo 1973. Tuuli leppeä lounaasta. Weilin + Göös, Helsinki.

Kirjallisuusluettelo

Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma 2012. Suomalaista sosiaalipolitiikkaa, 4. painos (1. painos 2000). Vastapaino, Tampere.

Anttonen, Anneli; Henriksson, Lea; Nätkin, Ritva (toim.), Naisten hyvinvointivaltio. Vastapaino, Tampere.

Bergholm, Tapio 2012. Tulopolitiikan aika. 1, kohti tasa-arvoa. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö 1969-1977. Otava, Helsinki.

Hentilä, Marjaliisa 2006. Ahkera suomalainen nainen. Pellolta tiskin taakse. Teoksessa Lipponen, Päivi (toim.), Akat aidan tekee, miehet käyvät mittaamassa. Nainen työelämässä. Kirjapaja, Helsinki.

Hosiaisluoma Yrjö, 2016. Kirjallisuusoppi. Aapisesta äänirunoon. Avain, Helsinki.

Hyttinen, Elsi & Launis, Kati 2017. Writing of a Different Class? The First 120 years of Working-Class Fiction in Finland. Teoksessa Lennon, John & Nilsson, Magnus (toim.), _Working-Class Literature(s). Historical and International Perspectives._Stockholm University Press, Tukholma.

Jallinoja, Riitta 1979, Naisten palkkatyön yleistyminen. Teoksessa Eskola, Katariina; Haavio-Mannila, Elina; Jallinoja, Riitta (toim.), Naisnäkökulmia. WSOY, Helsinki.

Jallinoja, Riitta 1983.Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Naisasialiike naisten elämäntilanteen muutoksen ja yhteiskunnallis-aatteellisen murroksen heijastajana. WSOY, Helsinki.

Julkunen, Raija 1994. Suomalainen sukupuolimalli. 1960-luku käänteenä. Teoksessa Anttonen, Anneli; Henriksson, Lea; Nätkin, Ritva (toim.), Naisten hyvinvointivaltio. Vastapaino, Tampere.

Kalela, Jorma 2008. Hyvinvointivaltion rakentaminen; Perinteisen politiikan loppu & Suomi ja globalisaatio. Teoksessa Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia, 2. painos (1. painos 2005). Edita, Helsinki.

Karkulehto, Sanna; Saresma Tuija; Harjunen, Hannele; Kantola, Johanna 2012. Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste.__Naistutkimus 25(4).

Kavonius, Marja 1979. Matalapalkkaisuus. Naisten väistämätön kohtalo? Teoksessa Eskola, Katariina; Haavio-Mannila, Elina; Jallinoja, Riitta (toim.), Naisnäkökulmia. WSOY, Helsinki.

Kettunen, Pauli 2015a. Historia petollisena liittolaisena. Näkökulmia työväen, työelämän ja hyvinvointivaltion historiaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki.

Kettunen, Pauli 2015b. Hyvinvointivaltion yhteiskunta. Teoksessa Autto, Janne & Nygård, Mikael (toim.), Hyvinvointivaltion kulttuurintutkimus. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi.

Kontula, Anna 2016. Luokkalaki. Into, Helsinki.

Käyhkö, Mari 2006. Siivoojaksi oppimassa. Etnografinen tutkimus työläistytöistä puhdistuspalvelualan koulutuksessa. Joensuu University Press, Joensuu.

Laitinen, Kai 1991. Suomen kirjallisuuden historia. Otava, Helsinki.

Mickwitz, Margaretha 2008a. Tasa-arvotilanne 1960-luvulla. Teoksessa Mickwitz, Margaretha; Essen, Agneta Von; Nordgren, Elisabeth (toim.) 2008. _Roolien murtajat. Tasa-arvokeskustelua 1960-luvulta 2000-luvulle._Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki.

Mickwitz, Margaretha 2008b. 1960-2000. Mikä muuttui? Teoksessa Mickwitz, Margaretha; Essen, Agneta Von; Nordgren, Elisabeth (toim.) 2008. Roolien murtajat. Tasa-arvokeskustelua 1960-luvulta 2000-luvulle. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki.

Mickwitz, Margaretha; Essen, Agneta Von; Nordgren, Elisabeth (toim.) 2008. Roolien murtajat. Tasa-arvokeskustelua 1960-luvulta 2000-luvulle. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki.

Mikkola, Marja-Leena 1971. Raskas puuvilla. Raportti puuvillatehtaan naistyöntekijöistä. Otava, Helsinki.

Mikkonen, Eini 1989. Työläisnainen tänään: järjestäytyy, osallistuu, mutta ei vaikuta. Teoksessa Laine, Leena; Markkola, Pirjo; (toim.), Tuntematon työläisnainen. Vastapaino, Tampere.

Niemi, Juhani 1999. Kirjallisuus ja sukupolvikapina. Teoksessa Varpio, Yrjö & Lassila, Pertti (toim.), Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Nori, Hanna. 2011. Keille yliopiston portit avautuvat? Tutkimus suomalaisiin yliopistoihin ja eri tieteenaloille valikoitumisesta 2000-luvun alussa. Turun yliopisto, Turku.

Ojajärvi, Jussi 2016. Luokkakamppailusta ja sen piiloutumisesta kaunokirjallisuuden valossa. Teoksessa Anttila, Anu-Hanna; Kauranen, Ralf; Launis, Kati; Ojajärvi, Jussi (toim.), Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa. Vastapaino, Tampere.

Palmgren, Raoul 1965. Työläiskirjallisuus (Proletaarikirjallisuus). Kirjallisuus- ja aatehistoriallinen käsiteselvittely. WSOY, Helsinki.

Palmgren, Raoul 1984. Kapinalliset kynät. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus III. Rauhan ja edistyksen optimismista kylmään sotaan (1944-51). WSOY, Helsinki.

Peltonen, Milla 2010. Mainettaan monipuolisempi. 1970-luvun kotimaisen kirjallisuuden linjoja. Teoksessa Hypen, Kaisa (toim.), 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa. Poliittisen vuosikymmenen ilmiöitä. Avain, Helsinki.

Sarantola-Weiss, Minna 2008. Reilusti ruskeaa. 1970-luvun arkea. Karisto, Hämeenlinna.

Sevänen, Erkki 2014. Sosiaalinen romaani, yhteiskuntaromaani ja niiden lajisukulaiset kirjallisuushistorian ja nykykirjallisuuden kerrostumana. Teoksessa Isomaa, Saija (toim.), Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja Joutsen/Svanen 2014. Kirjallisuuspankki-hanke, Helsinki.

Skeggs, Beverley 1997. Formations of Class & Gender. Sage, Lontoo.

Skeggs, Beverley 2004. Class, Self, Culture. Routledge, Lontoo.

Tolonen, Tuula 2008. Yhteiskuntaluokka: menneisyyden dinosautuksen luiden kolinaa? Teoksessa Tolonen, Tuula (toim.), Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Vastapaino, Tampere.

Tolonen, Tuula (toim.) 2008. Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Vastapaino, Tampere.

 
  1. Kansainvälisesti 1970-luvun voidaan katsoa alkaneen Tšekkoslovakian miehityksestä 1968 ja päättyi Ronald Reaganin vaalivoittoon Yhdysvalloissa 1980. Suomalaisessa kontekstissa aikakauden voidaan katsoa alkaneen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan valitsemisesta vuonna 1966 ja päättyneen vallanvaihtoon presidentti Kekkoselta Mauno Koivistolle vuonna 1982. 1970-luvun määrittelystä Kettunen 2015a, 169–171.
  2. 1970-luvun kaunokirjallisesta kentästä mm. Sevänen 2014; Peltonen 2010; Niemi 1999; Laitinen 1991, 539–599; Palmgren 1984, 302-310.
  3. Palmgren 1965, 222–223.
  4. Hosiaisluoma 2016, 966–967.
  5. Ibid.
  6. Merkittävän poikkeuksen tekee Helsingin Kalliosta kotoisin oleva työläistaustainen Pirkko Saisio, joka vuosikymmenen puolessavälissä nostettiin ”kansakunnan viralliseksi työläiskirjailijaksi” (Hyttinen & Launis 2017, 65–94).
  7. Peltonen 2010, 13–24; Laitinen 1991, 559–576.
  8. Todettakoon, että työläiskirjallisuuden kattotermin alle kuului myös runsaasti muunlaisista lähtökohdista tuotettua kaunokirjallisuutta, muun muassa Väinö Linnan jalanjäljissä kerrottuja historiallisia sukukronikoita, aitoihin haastatteluihin perustuvia kriittisiä raportteja ajankohtaisista ilmiöistä, taiteilijaelämästä kertovia omaelämänkerrallisia teoksia sekä kirjallisuustraditioita ja perinteistä kirjallista muotoa kyseenalaistavia jälkirealistisia teoksia. 1970-luvun työläiskirjallisuudesta yleisesti Peltonen 2010, 13–24; Laitinen 1991, 559–566.
  9. Peltonen 2010, 13–18; Laitinen 1991, 559–566.
  10. Ojajärvi 2016, 92–93; Sevänen 2014, 48.
  11. Kartoittaminen liittyy vuonna 2017 aloittamaani väitöskirjatyöhön, jossa tavoitteena on tutkia 1970-luvulla julkaistun arkirealistisen kaunokirjallisuuden tuottamaa kuvaa varhaisesta suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.
  12. Arja Erikssonin Kivi leivässä (1979), Sirkka Laineen Viikonloppuna on vapaata (1981) ja Annikki Toijalan Lehti putoaa (1979) ovat ainoat teokset, joissa naiskirjailijat kuvaavat tehdastyössä toimivien naistyöläisten arkea. Aulikki Oksasen teos Näin syntyy kyyneleet (1970) on taas ainoa, jossa sivutaan naisrakennustyöläisen elämää. Ei-akateemisen konttorityön kuvaus löytyy Tuovi Saarenpään teoksesta Laulu kahden kitaran (1972) ja torimyyjän arkea sivutaan Paula Karastin teoksessa Rautalehti (1972). Todettakoon, että aikakauden kuuluisin naistyöläisyyttä analysoinut teos, Marja-Leena Mikkolan Raskas puuvilla - Raportti puuvillatehtaan naistyöntekijöistä (1972) ei kuulu arkirealistisen työläiskirjallisuuden piiriin, koska teos on tutkivan journalismin metodeja käyttäen koottu kokonaisuudessaan todellisten tehdastyöläisten haastatteluista.
  13. Mm. Tolonen (toim.) 2008; Skeggs 2004; 1997; Anttonen et. al. 1994.
  14. Karkulehto et. al. määrittelevät intersektionaalisuuden perusperiaatteen seuraavasti: ”Intersektionaalisuus on yksi keskeisistä feminististä tutkimusta ohjaavista käsitteistä. Se on suunnannut huomion sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien luokittelujen sekä niiden välisten, toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittiseen tarkasteluun.” Karkulehto et. al. 2012, 16.
  15. Kalela 2008, 221.
  16. Kettunen 2015a; Anttonen & Sipilä 2012; Sarantola-Weiss 2008; Kalela 2008; Julkunen 1994.
  17. Yhdistys 9 oli vuosina 1966–1970 lähinnä vasemmistolaisissa akateemisissa piireissä toiminut sukupuolten tasa-arvoa ja varsinkin sukupuolien välisen työnjaon muutosta ajanut yhdistys, jota pidetään yleisesti yhtenä ensimmäisistä ”1960-luvun yhden asian liikkeistä” Suomessa. Yhdistys 9:n on katsottu vaikuttaneen merkittävästi suomalaiseen lainsäädäntöön varsinkin aborttioikeuden ja päivähoito-oikeuden osalta. Yhdistys 9:n toiminnasta mm. Mickwitz et. al. 2008; Julkunen 1994, 188-192; Jallinoja 1983, 123–190.
  18. 1970-luvun suomalaisesta feminismistä mm. Sarantola-Weiss 2008, 38–39; Jallinoja 1983, 198–260.
  19. Sarantola-Weiss 2008, 36; Julkunen 1994, 186–194.
  20. Nori 2011, 72–79.
  21. Kettunen 2015b, 77.
  22. Anttonen & Sipilä 2012, 83–89.
  23. Ajanjakson 1960-1990 aikana Suomen julkisen sektorin työntekijämäärä kasvoi noin 400 000 hengellä ja uusista työntekijöistä ylivoimaisesti suurin osa, noin 85 prosenttia, oli naisia. Julkunen 1994, 193.
  24. Sarantola-Weiss 2008, 39–42; Jallinoja 1979, 17–41.
  25. Hentilä 2006, 156–57; Jallinoja 1979, 17–41; Kavonius 1979, 42–58.
  26. Bergholm 2012, 36–39.
  27. Mikkonen 1989; Kavonius 1979, 56–57.
  28. Erit. Ruuth 1982; Laine 1981; Eriksson 1979; Nieminen 1973; Partanen 1973; Saarenpää 1972.
  29. Poikkeuksen tekee Matti Partasen teos Neiti Amalia (1973), jossa kaupunki on alleviivatusti nuoren maalaisnaisen näkökulmasta ahdistava ja rappiollinen asuinympäristö.
  30. Erit. Isotalo 1970; Ruuth 1977; Toijala 1979; Oksanen 1970; Karasti 1972.
  31. Erit. Ruuth 1982; Ruuth 1977; Eriksson 1979; Oksanen 1970; Siekkinen 1976; Partanen 1973; Isotalo 1973.
  32. Poikkeuksena Tuula Apajalahden teos Synnytysosasto (1970), jossa tarinan keskiössä on keskisuomalaisen kaupungin sairaalan synnytysosasto.
  33. Eriksson 1979, 31.
  34. Eriksson 1979, 72.
  35. Nieminen 1973, 32.
  36. Ruuth 1977, 93.
  37. Eriksson 1979, 213–214.
  38. Nieminen 1973, 126.
  39. Koskinen 1976, 339.
  40. Erit. Koskinen 1976; Eriksson 1979; Isotalo 1973.
  41. Koskinen 1976, 325–331.
  42. Isotalo 1973, 70–71.
  43. Eriksson 1979, 31.
  44. Erit. Ruuth 1982; Toijala 1979; Lindgren 1970; Partanen 1973.
  45. Erit. Holappa 1976, 76–77; Nieminen 1973, 65–72; Nieminen 1972, 116–122; Toijala, 1979; Koskinen 1976.
  46. Nieminen 1973, 173–174.
  47. Holappa 1976, 218–219.
  48. Oksanen 1970, 121; Nieminen 1973, 121; Saarenpää 1972, 84–92; Urpela 1973, 68–69; Sinkkonen 1968, 172–173.
  49. Saarenpää 1972, 92.
  50. Urpela 1973, 69.
  51. Sinkkonen 1968, 172–173.
  52. Ruuth 1977, 334.
  53. Isotalo 1973, 114–118, 132–135.
  54. 1970-luvun avainlapsi-keskustelusta mm. Sarantola-Weiss 2008, 43-44.
  55. Ruuth 1974, 493-510.
  56. Aikakauden päivähoitokeskustelusta mm. Anttonen & Sipilä 2012, 124–131; Mickwitz 2008a, 12–14; Sarantola-Weiss 2008, 42-49.
  57. Erit. Nieminen 1972; Nieminen 1973; Ruuth 1977.
  58. Urpela 1973, 70.
  59. 1960-luvulta alkaneen emansipaatioprosessin toteutumisesta Mickwitz 2008b, 214–268.
  60. Muun muassa kansanedustaja Anna Kontula on pamfletissaan Luokkalaki (2016) analysoinut työväenluokkaisuuden ja sukupuolen vaikutusta työelämään 2010-luvun Suomessa. Myös sosiologi Mari Käyhkö väitöskirjassaan Siivoojaksi oppimassa - Etnografinen tutkimus työläistytöistä puhdistuspalvelualan koulutuksessa (2006) korostaa luokan ja sukupuolen vaikutusta modernissa yhteiskunnassa. Yhteiskuntaluokan nousemisesta uudestaan sukupuolitutkimuksen ytimeen mm. Tolonen 2008; Skeggs 2004.