Kirja-arvio: Tavallisen pahantapaiset – tarkastusnaisten tarinat auttavat poistamaan seksityön stigmaa
Annika Puukka
Kirsi Vainio-Korhosen tuore teos Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (2018) maalaa kattavan kuvan seksityötä tehneiden naisten maailmasta ja yhteiskunnassa toimimisen reunaehdoista. Teos keskittyy 164 turkulaiseen naiseen, jotka velvoitettiin säännöllisiin sukupuolitautitarkastuksiin vuosina 1838–1848 – tästä nimitys tarkastusnaiset. Vainio-Korhosen tavoitteena on ollut paitsi täyttää tutkimuksellinen aukko kartoittamalla ennen ohjesääntöistä prostituutiota toimineiden seksityöntekijöiden elämää, myös purkaa seksityöhön liittyviä kliseitä ja stereotyyppisiä käsityksiä. Hän pyrkii näkemään tutkimansa naiset heidän oman yhteisönsä ja yhteiskuntansa jäseninä, ei ainoastaan yhden, stigmatisoidun roolin kautta. Turkulaiset tarkastusnaiset olivat äitejä, tyttäriä, sisaria, palkollisia ja naapureita, joiden monivaiheisissa elämäntarinoissa seksityö oli usein vain ansaintakeino muiden joukossa. Monesti se oli myös yhteydessä muihin syrjäytymistekijöihin, kuten irtolaisuuteen, aviottomiin lapsiin, sairasteluun ja vähäosaisuuteen.
Teos rakentuu löyhästi tarkastusnaisten elämänkaarta ja sen eri osa-alueita käsitteleviin kuuteen lukuun. Ensin tarkastellaan yleisesti keitä naiset olivat ja miten he 1800-luvun alun Turussa elivät. Toisessa luvussa käsitellään naisten lapsuutta ja nuoruutta, kolmannessa taas heidän omia lapsiaan ja niiden saamiseen liittyviä asioita. Neljäs luku luotaa seksityötä, asiakkaina olleita miehiä ja ajan seksuaalikulttuuria laajemmin. Viidennessä keskitytään naisten elämän nurjimpiin puoliin, kehruuhuoneessa ja sukupuolitautisairaalassa vietettyihin kausiin. Viimeinen luku kokoaa heidän loppuvaiheitaan: avioliittoja, sairauksia, onnen kääntymistä ja kuoleman hetkiä.
Jaottelu on mielestäni onnistunut vaikkakin paikoitellen sekava, sillä kertausta tulee jonkin verran ja samojen naisten kohtaloita seurataan useassa kohdassa. Jäin kaipaamaan naisten elämänvaiheiden tai edes teoksessa mainittujen perustietojen kokoamista esimerkiksi jonkinlaiseen taulukkoon, jotta kokonaisuus olisi lukijalle selkeämpi. Tyylillisesti Vainio-Korhonen kirjoittaa erittäin sujuvasti ja hänen tekstiään lukee ilokseen. Välillä hieman luennointimaiset keinot, kuten suorat kysymykset ja niihin seuraavassa lauseessa vastaaminen tuntuvat kömpelöiltä, mutta niitä ei esiinny häiritsevyyteen asti. Kirjan ulkoasu on huoliteltu ja lukemaan houkutteleva; runsas kuvitus tukee loistavasti tekstiä antamalla lisäosviittaa naisten elämän visualisointiin.
Sukupuolitautitarkastuksiin velvoitettujen naisten tiedot kirjattiin Turun poliisikamarilla säntillisesti erilliseen päiväkirjaan kymmenen vuoden ajan. Tutkimuksen muu aineisto koostuu mittavasta määrästä (usein epätäydellisiä) viranomaislähteitä sekä aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta, sillä pääasiassa kirjoitustaidottomilta tarkastusnaisilta ei ole jäänyt henkilökohtaista materiaalia tutkittavaksi. Vainio-Korhonen on kuitenkin onnistunut kokoamaan tästä tiedonsirpaleiden joukosta vaikuttavan kokonaiskuvan naisten elämästä eri puolineen. Ilahduttava oivallus on esimerkiksi ollut kartoittaa sitä, miten tarkastusnaiset nimesivät aviottomat lapsensa ja keitä valitsivat näiden kummeiksi. Tämän kautta aukeaa uusi ikkuna naisten henkilökohtaisiin valintoihin ja asemaan yhteisössä. Metodiikkaa ei ole teoksessa sen laajemmin avattu, mikä on ymmärrettävää populaarista yleisöä ajatellen, mutta ainakin tätä akateemista lukijaa olisi kiinnostanut tietää enemmän itse tutkimusprosessista.
Seksityöhön liittyvää terminologiaa ja käsitteenmäärittelyjä Vainio-Korhonen käsittelee melko laajasti. Se on tärkeää, koska niiden kautta voidaan tarkastella seksityötutkimusten eettisiä asetelmia. Eri aikoja koskevien tutkimusten käyttämät määritelmät eivät myöskään välttämättä ole keskenään yhteensopivia, joten niiden avaaminen on olennaista. Vainio-Korhonen painottaa sitä, että tutkijan on oltava tarkkana myös omien ennakkoasenteidensa kanssa. Ne voivat näyttäytyä ”huorastigmana”, eli sisäänrakennettuna käsityksenä seksityöntekijöistä niin sanotusti huonoina naisina ja seksityöstä aina vastentahtoisena ja tekijäänsä vaurioittavana asiana. Tällainen oletus tekee tutkittavista henkilöistä yksiulotteisempia ja häivyttää heidän toimijuutensa.
Käsillä olevassa teoksessa ennakko-oletusten ansa on nähdäkseni vältetty erinomaisesti ja tarkastusnaisten elämää katsotaan monelta kantilta. Seksityö näyttää olleen 1800-luvun alkukymmeninä yksi lisäjuonne usein muistakin ongelmista kärsineiden naisten arjessa, eikä samalla tavoin leimaavaa kuin myöhemmin. Kaiken kaikkiaan Vainio-Korhonen perustelee tutkimukselliset valintansa (esimerkiksi naisten oikeiden nimien käyttämisen ja valitun terminologian) kestävästi ja kunnioittavasti. Ainoa ilmaisu, jonka tässä valossa kyseenalaistin, oli kahdesti käytetty ”itsensä myyminen”. Termin oikeellisuudesta ja latautuneisuudesta käydään keskustelua edelleen, ja katsoisin sen siten olevan hieman epäasiallinen tässä yhteydessä.
Kansainvälisessä tutkimuskentässä seksityötä on Vainio-Korhosen mukaan alettu siirtää pois rikoshistorian alaisuudesta ja ennemmin osaksi naisten työnteon ja toimijuuden historiaa. Turkulaisten tarkastusnaisten tarinat tukevat tätä painotuksen vaihtoa. Moni oli tarkastuksissa käydessään samanaikaisesti palveluksessa kotitalouksissa tai ravintoloissa, tai työskenteli esimerkiksi ompelijana. Seksityö ei siis ollut aina pakon edessä valittua tai viimesijaista. Jos naisella ei ollut varsinaista, lain edellyttämää palveluspaikkaa, häntä saatettiin syyttää ja rangaista irtolaisuudesta. Pelkästään seksityöläiseksi jättäytyminen oli siis monin tavoin riskialtista, mutta se tarjosi naiselle ainakin hetkellistä itsenäisyyttä.
Vainio-Korhosen tutkimat naiset olivat yllättävänkin omapäisiä ja uhmakkaita asioidessaan viranomaisten kanssa. Moni teki ajan tapoihin nähden poikkeuksellisia valintoja, muun muassa jäämällä pois ehtoolliselta ja kieltäytymällä synnytyksen jälkeisestä kirkotuksesta. Naiset saattoivat valehdella irtolaiskuulusteluissa ja valittaa kohtelustaan. Ne, joita uhkasi kehruuhuonetuomio, kävivät lähes poikkeuksetta läpi koko valitustien aina hallitsijaan vetoamiseen asti. Kehruuhuone eli naisten työvankila oli ankara ja kuluttava paikka, johon joutuminen leimasi naisen varmemmin kuin seksityöläisyys. Viranomaismerkintä kärsitystä tuomiosta nimittäin seurasi koko loppuelämän, kun taas sukupuolitautitarkastusten tiedot eivät.
Osa tarkastusnaisista eli eittämättä hyvinkin kurjaa ja osatonta elämää, mutta itse seksityö tai sen kautta syntyneet lehtolapset eivät olleet automaattisesti ahdingon syy eivätkä seuraus. Viranomaistenkin silmissä irtolaisuus, pelätyn kupan sairastaminen ja ylipäätään ”pahantapainen” elämä olivat keskeisempiä ongelmia kuin ammattihaureus sinänsä, eikä rahan ottaminen seksistä ollut rikollista ennen vuosisadan viimeisiä kymmeniä. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että lain kirjaimesta huolimatta ainakin maaseudulla ja työväestön keskuudessa esiaviollinen seksi oli yleisempää kuin ajatellaan. Vainio-Korhonen muistuttaakin, että viranomaissäädökset ja kirkon opit tulee jossain määrin pitää erillään kansanihmisten elämästä ja näkemyksistä: edellisten kieltämät ja paheksumat asiat eivät välttämättä olleet jälkimmäisen mielestä erityisen kummallisia tai vältettäviä.
Vainio-Korhonen kirjoittaa pyrkineensä teoksellaan vastaamaan myös historiantutkimuksen kentässä yleisemmin nousseeseen tarpeeseen kartoittaa kunkin ajan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen todellisuus mahdollisimman kattavasti. Hän korostaa lisäksi sitä, että alempia yhteiskuntaluokkia tulisi tutkia niiden omista lähtökohdista käsin, ei säätyläistöä mittatikkuna käyttäen. 1800-luvun alussa monisukupolviset uusperheet ja yksinhuoltajat olivat ennemmin normi kuin poikkeus turkulaisten työläisten keskuudessa. Yhteisöllisyys oli vahvaa ja se ulottui yleensä myös tarkastusnaisiin: he olivat pääosin paikallisia ja asuivat samoissa pihapiireissä muiden kaupunkilaisten kanssa. Teokseen olisi voinut ujuttaa enemmänkin yhteisöjen ja luokkien välisten suhteiden analyysia. Niin ikään erilaisia valtasuhteita seksityöntekijöiden elämässä käsitellään melko niukasti, lukuun ottamatta viranomaisia ja kirkkoa.
Tarkastusnaiset olivat siis osa Turun suurinta, vähävaraista väestönosaa, eikä heidän elämänsä – kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti – tapahtunut marginaalissa, johon pelkästä seksityöläisen identiteetistä puhuminen saattaisi sen ahdistaa. 1800-luvun alkupuoliskon seksityöntekijän elämä oli monilla tavoin vapaampaa häpeästä kuin vuosisadan lopun virkasiskojen. Huomattavan moni tutkimuksen naisista solmi avioliiton, usein omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan miehen tai venäläisen sotilaan kanssa. Tarkastuksissa käyminen, sukupuolitautien sairastaminen ja aviottomat lapset eivät siis tehneet naisesta epäkelpoa, ja seksityön lopetettuaan moni eli melko tavallista, kunniallisen aviovaimon elämää.
Teoksen keskeisintä antia ovatkin seksityöläisen identiteettiin liittyvät pohdinnat sekä vuosisadan jälkipuoliskon prostituutiotutkimuksen kautta stereotyyppisiksi muodostuneiden käsitysten purkaminen. Identiteettinä seksityöläisyys ei yksin määrittele ketään tutkituista naisista, eikä se ole itsessäänkään yksiselitteinen ja muuttumaton. Jokaisen naisen elämässä seksityö näytteli omaa rooliaan, jossa oli yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia verrattuna muihin kohtalotovereihin. Yleisesti ottaen mikään tietty tekijä ei ennustanut naisen päätymistä ammattihaureuden harjoittajaksi.
Kokonaisuudessaan teos on erittäin onnistunut ja erilaisia lukijaryhmiä puhutteleva. Vainio-Korhonen kuvaa tutkimiensa naisten elämää laajasti ja tuo heidät näkyviin sekä yksilöinä että yhteisönsä jäseninä. Teoksen kautta hän myös kommentoi ansiokkaasti seksityöhön liittyvää tutkimusta ja keskustelua, niin historian kuin nykyajankin kontekstissa.
Kirsi Vainio-Korhonen. Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. SKS, 2018. 283 s.