Kirja-arvio: Näkökulmia sukupuolivastuulliseen poikatutkimukseen

VILLE VAHOSALMI

Antti Kivijärven, Tuija Huukin ja Harry Lunabban toimittama Poikatutkimus (2018) on ensimmäinen teos laatuaan. Akateemista ja kriittistä miestutkimusta edustava kokoomateos täyttää liiankin vähäistä miestutkimuksen kenttää keskittymällä poikien ja nuorten miesten kokemuksiin maskuliinisuudesta ja sukupuolesta. Teos on laadittu osana tasa-arvoasiain neuvottelukunnan koolle kutsumaa työryhmää ja se on omistettu kaksi vuotta sitten menehtyneen suomalaisen miestutkimuksen pioneerin Arto Jokisen muistolle. Kriittinen miestutkimus on edistynyt sitten 1990-luvun, jolloin Jokinen ja muut edelläkävijät alkoivat pohtia feministisistä lähtökohdista miehuutta ja maskuliinisuutta. Hyvänä esimerkkinä vastaperustettu feministinen miesjärjestö Miehet ry, joka pyrkii antamaan ”kaikenlaisille miehille vapauden olla oma itsensä”. Vastaavanlaisia järjestöjä ja Poikatutkimuksen kaltaisia teoksia tarvitaankin viemään pohjaa “miesasialiikkeen” ja antifeministien väitteiltä, joiden mukaan feministejä eivät miesten ongelmat kiinnosta.

Teoksen teoreettiset taustat ovat tuoreessa sukupuolentutkimuksessa. Poststrukturalistinen ja performatiivinen ote yhdistää suurinta osaa teoksen artikkeleista, jotka ovat pääasiassa nuorisotutkijoiden tekemiä laadullisia tutkimuksia. Poikuus ja maskuliinisuus eivät ole teoksessa pelkästään biologiseen sukupuoleen rajautuneita käsitteitä, ja teoksessa huomioidaan myös transmaskuliinisten sekä transfeminiinisten nuorten näkökulmat. Intersektionaalisuutta ei myöskään ole unohdettu, sillä myös rodullistetut nuoret ja luokkakysymykset saavat ansaitsemansa huomion. Lähtökohtaisesti maskuliinisuutta lähestytään ongelmallisena ja vaikeasti määriteltävänä ilmiönä. Taustoituksessa huomioidaan erilaiset teoriasuuntaukset heikkouksineen ja vahvuuksineen. Kirjan lähestymistapa on perusteltu ja tasapainoinen yhdistelmä erilaisia lähestymistapoja. Maskuliinisuuden purkaminen erilaisten sukupuolittuneiden käytäntöjen ”virtaukseksi” sisältää kirjan tekijöiden mielestä ongelmansa, sillä hegemonisia ja valtaan kiinnittyviä maskuliinisuuksia ei tällä lähestymistavalla huomioida riittävästi. Kuitenkin molempia ajattelutapoja tarvitaan näin monitahoisen ilmiön ymmärtämiseksi.

Teos on jaettu neljään päälukuun, joista ensimmäisessä poikuutta lähestytään historiallisesta näkökulmasta. Ilana Aallon artikkelissa tutkitaan miehen mallin käsitteen genealogiaa 19060-luvulta nykypäivään ja Lauri Julkunen käsittelee poikia koskevaa huolestuneisuutta 1920-luvulla. Timo Harrikari tutkii vastaavanlaisia kysymyksiä lastensuojelun ja hallinnan analytiikan näkökulmasta. Miehen malli ja pojista huolestuneisuus ovat vanhempaa perua, ja toisaalta ei ole kovin yllättävää että nuorisosta ollaan aina oltu huolissaan. Poikuus on määrittynyt myös aikaansa sidonnaisilla hallinnan keinoilla. Huolettavasta ”itsesaastutuksesta” ja rotuhygienistisestä ”degenaariosta” ollaan siirrytty puhumaan lasten oikeuksista.

Toisessa luvussa poikuutta tutkitaan kouluympäristössä. Harry Lunabban artikkelissa keskitytään poikien koulu- ja hyvinvointikeskusteluun ja Jukka Lehtosen artikkelissa ääneen pääsevät ei-heteroseksuaalisten poikien ja transnuorten kokemukset, erityisesti koulutusvalintojen suhteen. Sarri Sulkunen ja Merja Kauppinen käsittelevät julkisuudessakin puhuttanutta poikien lukutottumuksia. Poikien heikko koulumenestys ja pärjääminen eivät välttämättä ole niin suuri ongelma, kuin mediassa annetaan välillä ymmärtää. Paineet ja ongelmat kasautuvat erilaisille vähemmistöille ja työläistaustaisille nuorille, ja lukutottumusten kohdalla ongelmana on myös yleinen ymmärrys siitä, mitä lukeminen on.

Kolmannessa luvussa poikien haavoittuvuus ja väkivaltaisuus toimivat teemana. Tuija Huukin artikkelissa tutkimuskohteena on pienen kylän päiväkoti, jonka leikkikenttää Huuki lähestyy etnografisesti kolmesta näkökulmasta. Kolmen pojan ja yhden tytön väkivaltainen painileikki tarjoaa tulkinnallisen viitekehyksen erilaisten väkivaltaisten ja sukupuolittuneiden käytäntöjen tarkasteluun. Jenni Wessmanin, Päivi Känkäsen ja Jonne Nilosaaren artikkeli nuorten Icehearts-urheilutoiminnasta valottaa maskuliinisen urheilukulttuurin erilaisia sovellutuksia käytännössä. Icehearts-toiminnan tavoite on tarjota lapsille ja nuorille yhteisöllistä liikuntaa karsien kilpailullisia ja paineita kasaavia elementtejä lasten urheilusta. Kaikki saavat taitotasostaan riippumatta liittyä toimintaan ja olla pelikentällä omana itsenään. Artikkelista välittyykin mielenkiintoisesti maskuliinisten käytäntöjen soveltaminen tasa-arvoisempaan kontekstiin, joka olisi tärkeää myös yleisemmällä tasolla. Jenni Raitasen artikkeli käsittelee koulusurmien ja väkivaltaisen maskuliinisuuden välistä suhdetta. Artikkelin johdannossa Raitanen tiedostaa tutkimusasetelmaan liittyvien ylitulkintojen riskit ja välttää ne pääosin ansiokkaasti.

Viimeisessä ja neljännessä luvussa käsitellään poikien yhteisöjä. Ira Virtasen artikkeli käsittelee nuorten miesten ystävyyssuhteita ja haavoittuvuutta. Päivi Armila, Mari Käyhkö ja Ville Pöysä haastattelivat artikkeliaan varten pienen “Käpykylän” kahdeksasluokkalaisia poikia ja tällä tavoin tutkivat heidän kaveruussuhteitaan ja sosiaalista piiriään. Tarja Tolosen artikkeli käsittelee nuorten miesten tilankäytön taktiikoita ja sosiaalista kuulumista. Ääneen pääsevät maahanmuuttajataustaiset pojat, jotka kertojasta riippuen ovat ratkoneet ongelmiaan niin ylirajaisella sosiaalisuudella kuin maskuliinisella väkivaltaisuudella. Antti Kivijärvi ja Kai Mathias kokoavat maahanmuuttajataustaisia nuoria miehiä ja poikia koskevaa tutkimusta, ja pohtivat erilaisten maskuliinisuuksien merkityksiä tässä kontekstissa.     

Akateeminen naistutkimus on hiljalleen muuttunut sukupuolentutkimukseksi ja feministisen tutkimuksen tavoite on yleisesti ollut uudelleenarvioida sukupuolta ja sukupuolittuneita käytäntöjä kokonaisuudessaan. Naisemansipaatiosta ollaan tultu kohti yleistä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvää tutkimusta, ja viimeistään nyt on aika tutkia enenevissä määrin sitä, mitä on olla mies ja mitä on maskuliinisuus. Tämän tehtävän toteuttamiseksi mieheyttä, poikuutta ja maskuliinisuutta tulisi pohtia kriittisesti ja monitieteellisesti, ja tähän haasteeseen Poikatutkimus omien tavoitteidensa puolesta osallistuu onnistuneesti.

Kuten kirjan päätelmissä todetaan, maskuliinisuus ja sen tasa-arvoiseen suuntaan kehittyvät muodot on syytä tiedostaa ja ylenpalttiseen synkistelyyn ei ole syytä. Tästä huolimatta kirjaa voisi kritisoida kuitenkin keskittymisestä ”hegemonisen maskuliinisuuden haitalliseen perintöön”. Kirjan kolmestatoista artikkelista oikeastaan kaksi tarkastelevat maskuliinisuutta epähaitallisuuden näkökulmasta. Tulevalta tutkimukselta voisi toivoa entistä laaja-alaisempaa lähestymistapaa, jolloin ymmärrys maskuliinisuudesta syventyisi. Tällä tavoin myös haitallisemmat puolet ja rakenteet muuttuvat entistä ymmärrettävimmiksi.

Antti Kivijärvi, Tuija Huuki & Lunabba, Harry. Poikatutkimus. Vastapaino, 2018. 338 s.