Ihmiskunta on tänä päivänä yhä laajentuvan ympäristökriisin ja erityisesti kiihtyvän ilmastonmuutoksen edessä. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on korostanut, että päästövähennyksillä on jo kiire, jos haluamme, että ilmasto ei lämpene yli kriittisenä pidetyn 1,5 celsius-asteen. ¹ Ratkaisuja nykyiseen ympäristökriisiin on yritetty löytää etenkin tieteestä ja teknologiasta, sillä varsinkin toisen maailmansodan jälkeinen aika on tullut tunnetuksi kulutuksen kasvusta, luonnonvarojen ylikäytöstä ja teknologiariippuvaisuudesta, jotka osaltaan muodostavat pohjan niin sanotulle globaalille kapitalismille. Tällaisen elämäntyylin voi nähdä edistävän henkistä eriytymistä muusta luonnosta. Samalla elämäntyyli vie meidät vaikeiden sosiaalisten, psykologisten ja taloudellisten ongelmien eteen. ²

Tarkastelen tässä esseessä ympäristökriisin ja muiden yhteiskunnallisten ongelmien välisiä yhteyksiä sekä kulttuuristen ajattelumallien vaikutuksia ihmisen luontosuhteeseen. Merkittävistä yhteiskunnallisista ongelmista tekstissä keskiöön nousee erityisesti sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuva eriarvoisuus. Tutkimustehtävänäni on tarkastella, miten muun luonnon arvottaminen suhteessa ihmiseen vaikuttaa elinympäristöjen tuhoamisen ja ihmisten epätasa-arvoisen kohtelun oikeuttamiseen. Tässä käytän esimerkkeinä etenkin sukupuoleen liitettyjen valtahierarkioiden vaikutuksia. Tuon esille, millaiset ajattelumallit vaikuttavat samaan aikaan niin ihmisten välisiin kuin myös ihmisen sekä muun luonnon välisiin suhteisiin. Essee perustuu ympäristötieteiden kandidaatintutkielmaani, jossa tein ekofeministisiin teorioihin perustuvaa katsausta aiheeseen.

Luontosuhteella tarkoitan ihmisen suhdetta luonnon kokonaisuuteen (ympäristön ekologiseen ulottuvuuteen), jonka osa ihminen on. ³ Käytän termiä ”muu luonto” kuvaamaan sitä luontoa, joka rajautuu ihmisyksilöiden ulkopuolelle, käsittäen esimerkiksi muut eläimet ja kasvit. Ihmisen luomia osia luonnossa voidaan analysoida Pihla Salmisen pro gradu -tutkielmassaan käyttämän käsitteen ”ihmisen luonto” avulla, jolloin ihmisen luontoon voidaan nähdä kuuluvan esimerkiksi moottoritiet. ⁴ Muun luonnon ja ihmisen luonnon välinen raja on häilyvä, sillä esimerkiksi viljelysmaan voi katsoa näkökulmasta riippuen kuuluvan molempiin kategorioihin. ”Sisäinen luonto” -termillä kuvaan luontoa, joka ihmisellä itsellään väistämättä on osana luonnon kokonaisuutta.

Ihmisen luontosuhdetta käsitellessäni tarkastelen siis suhdetta, joka ihmisellä on kaikkeen luontoon, myös omaan sisäiseen luontoonsa. Elämäntyylin muutoksella, etenkin toisen maailmansodan jälkeen, saattaa olla yhteys siihen, että ihminen ei enää havaitse suhdettaan muuhun luontoon. Tällöin seurauksena on kokemuksen katoaminen, jolloin henkinen yhteys muuhun luontoon ja sisäiseen luontoon heikentyy. Länsimaissa erotetaan usein puheessa luonto ja ihminen tai luonto ja ei-luonto toisistaan, ja tarkastelenkin, millaisia rajoitteita tällainen puhe tuottaa ajattelun kontekstissa. Ihmisen luontoon kuuluvuuden kiistattomuudesta huolimatta länsimaisen ihmisen luontosuhteen on kuvailtu muuttuneen aikojen kuluessa hyväksikäyttösuhteeksi ja kulttuurikehityksen ajautuneen luonnosta irtautumisen tielle. Tällainen, niin sanottu henkinen luonnosta irtautuminen saattaa mahdollistaa muun luonnon riiston ja tuhoamisen, jos muu luonto koetaan itsestä irrallaan olevaksi, jolloin ihminen ei koe olevansa samalla tavalla luonnon osa kuten muut lajit. ⁵

Ihmisen luontoyhteys voidaan määritellä yksilön tietoisuuteen kuuluvaksi ymmärrykseksi luontosuhteesta. ⁶ Itse luontosuhde ei voi katketa, mutta suhteen hahmottaminen saattaa hämärtyä, jolloin voidaan puhua ”luontoyhteyden tunteen heikentymisestä”. Heikentynyt luontoyhteyden tunne voi aiheuttaa ihmisille kärsimystä, addiktioita, depressiota ja väkivaltaa sekä sosiaalisia ongelmia kuten seksismiä, rasismia ja yhteisöstä vieraantumista sekä tuhoavaa käytöstä ympäristöä kohtaan. ⁷ Voidaan myös väittää, että heikentynyt luontoyhteys synnyttää ihmisessä katkoksen itsensä kokemisessa tuntevana ja eettisenä toimijana, jolloin ihminen alkaa toimia itseään vastaan. ⁸ Samalla heikentynyt luontoyhteyden tunne mahdollistaa itsensä näkemisen luonnon ulkopuolisena, erillisenä toimijana, jolloin luonnon tuhoamisen aiheuttamat vaikutukset ihmiselle eivät tule esille. ⁹ Tämän perusteella voidaan ajatella, että sosiaalinen kriisi on antanut ainekset ympäristökriisin syntyyn, ja huomaamme näiden kriisien vahvan kytkeytyneisyyden toisiinsa.

Kulttuurisilla ajattelumalleilla tarkoitan etenkin dualistisia ajattelumalleja, joihin sisältyy arvottavia tai valtasuhteisiin liittyviä hierarkkisia asetelmia. Käytän esseessä tutkijoiden tulkintoja dualismin isänä pidetyn René Descartesin ajatuksista. Descartesille maailma oli kahtiajakoinen: hän näki maailman koostuvan toistensa suhteen erilaisista, kahdenlaisista asioista. Ensimmäinen puoli muodostuu niistä, joilla on mieli ja siten kyky ajatteluun, eli henkisistä asioista. Henkisen lisäksi maailma koostuu fyysisestä eli kehollisista, aineellisista asioista. Ihmisen mieli on Descartesin näkemyksen mukaan erillään kehosta, jolloin mieltä ja kehoa voidaan tutkia erillisinä asioina. ¹⁰ Dualismit tuottavat dikotomisia kahtiajakoja, joissa käsiteparien osapuolet on arvotettu keskenään eri tavalla. Dualistinen ajattelu liitetään erityisesti länsimaisen kulttuurin tapaan luokitella asioita kahtiajakoisesti olettaen, että on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista tekijää. ¹¹

Vastakkaisina pidettyjä asioita jaetaan dualismissa tavallisesti ajatuksella ”minä vastaan ei-minä”, jolloin parissa ovat minä (tai jokin asia) ja sen ulkopuolelle rajautuvat muut, siihen kuulumattomat asiat, eli ei-minät, muut tai toiset. ¹² Esseessä tarkastelen ja vertailen toisiinsa ihminen/luonto-dikotomiaa sekä esimerkiksi mies/nainen- ja mieli/keho-dikotomioita. Lisäksi pohdin, mitä yhteistä näillä dikotomioilla on, ja miten pääsisimme siirtymään ajattelutapaan, jossa käsiteparien osapuolia ei enää arvotettaisi suhteessa toisiinsa. Dualistisia ajattelumalleja ja luontosuhteen ja sukupuolen välisiä suhteita on analysoitu paljon ekofeministisessä kirjallisuudessa ja teoriakehyksenä työssäni ovat etenkin Val Plumwoodin teoriat. ¹³ Ekofeminismin lähtökohtana voidaan pitää ajatusta siitä, että ihminen kohtelee dominoivasti muuta luontoa ja myös kaikkia niitä, jotka se katsoo enemmän luontoon kuuluviksi.

Kulttuuriset ajattelumallit ja dualismi

Käsitteelle kulttuuri on satoja määritelmiä. Tässä esseessä tarkoitan kulttuurilla ihmisen vakiintuneita toimintatapoja ja henkisten sekä aineellisten saavutusten kokonaisuutta, joten kulttuurista voi puhua ihmiseen liittyvänä inhimillisenä ulottuvuutena, eli esimerkiksi erilaisten kansojen erilaisina toimintatapoina. ¹⁴ Inhimillinen ulottuvuus on nähdäkseni myös sidoksissa ihmisen luontosuhteeseen, sillä kulttuuri on osa ihmistä. Globaalista kulttuurista puhuessani tarkoitan laajalle levinneitä ajattelumalleja, joiden pohjalta on syntynyt yhteiskuntien vakiintuneita toimintatapoja. Esimerkiksi länsimaista, fossiilisista polttoaineista riippuvaista ja materialistisessa mielessä elintasoltaan korkeaa elämäntapaa voidaan kutsua tällaisten toimintatapojen muodostamaksi kokonaisuudeksi. Näiden toimintatapojen on havaittu aiheuttavan myös ongelmia maailmanlaajuisesti, esimerkiksi ilmaston lämpenemistä ilmakehän kasvihuonekaasujen kohonneiden pitoisuuksien vuoksi ja toisaalta muiden lajien elinalueiden tuhoutumista, joka on nähtävissä kiihtyvänä biodiversiteetin köyhtymisenä. ¹⁵ Jos haluamme pysäyttää tällaisen kehityksen, on globaalien toimintatapojen eli kulttuurien muuttaminen välttämätöntä.

Asenteellisissa muutoksissa on keskeistä oman sisäisen luontomme ymmärtäminen: olemme erottamaton osa luontoa. Plumwoodin mukaan ympäristökriisiin johtaneista tekijöistä voidaan löytää kulttuurinen ajattelumalli, jossa tavallaan tunnustetaan luonnon merkitys ihmiselle, mutta jossa ristiriitaisesti samaan aikaan kielletään ihmisen riippuvuus luonnosta. ¹⁶ Näin luonnosta tehdään ulkoinen asia ihmisiin nähden, eli sisäistä luontoa ei enää tunnisteta. Mikäli erottelevan ajattelun sijaan ymmärtäisimme luonnon läpäisevyyden kaikkialla, emme pystyisi rajaamaan luontoa rakenteellisesti erilleen esimerkiksi kulttuurista. ¹⁷ Risto Willamo kutsuukin luontoa kulttuurin perustaksi: kulttuuri on emergentisti rakentunut ”luonnon päälle”. Tässä tapauksessa luonto ja kulttuuri eivät olisi rinnakkaisia vaan sisäkkäisiä, jolloin myöskään luokkarajojen etsiminen ei olisi mielekästä. Toisin sanoen ei ole mielekästä ajatella, mihin luonto loppuu ja mistä kulttuuri alkaa. Tämä johtaa meidät käsittelemään ihmisen ja luonnon suhdetta kokonaisvaltaisesti jatkumoajatteluna, jossa ekologinen ja inhimillinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa fyysisessä todellisuudessa. ¹⁸ Ulottuvuuksien ajattelu jatkumona tarkoittaa, että tunnistamme molemmat, sekä ekologisen että inhimillisen ulottuvuuden ja niiden väliset erot, mutta emme tee selvää rakenteellista rajaa niiden välille. Mikäli hahmotamme inhimillisen ulottuvuuden ekologisen ulottuvuuden sisälle, myös ihmisen luonto on luonnon kokonaisuuteen kuuluva osa.

Ihmisen nähdään yleisesti eroavan muista lajeista etenkin ajattelukykynsä eli järkensä vuoksi, jolloin muita lajeja ja yleisestikin luontoa voi päätyä ajattelemaan ihmisen olemisen ja elämisen materiaalisena, jopa niin sanottuna kehollisena pohjana, kun taas ihmisten ajatellaan edustavan järkeä eli olevan mielellisiä. Tästä ajattelumallista löydämme yhteyden mieli/keho-dualismin ja ihminen/luonto-dualismin välillä. Rationaalisuutta eli järjen käyttöä pidetään tunteiden lisäksi keskeisenä tekijänä ihmisen päätöksenteossa. Jos kiellämme järkemme eli mielemme tasolla riippuvuutemme luonnosta, herääkin kysymys, onko tällainen ajattelu silloin tosiasiassa rationaalista. ¹⁹ Elinympäristön vaarantavan käytöksen pitäminen rationaalisena on mahdollisesti edesauttanut ajatuksen tasolla ihmisen etääntymistä muusta luonnosta ja hierarkkisen ihminen/luonto-dualismin syntyä, jossa luonto nähdään ihmisestä erillään olevana vähempiarvoiseksi arvotettavana toisena. ²⁰

Sen sijaan, että esimerkiksi muiden eläinten erilaisuus ja niin sanottu toiseus ihmisiin nähden tarkoittaisi vähempiarvoisuutta, voisimme erilaisuuden lisäksi puhua täydentävyydestä. ²¹ Täydentävyyden ajatuksella tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että jokainen laji tai ekosysteemi on osa kokonaisuutta, jota ne kukin omilla tavoillaan täydentävät. Murray Bookchinin mukaan näin on mahdollisesti ajateltu ainakin ihmisen varhaisessa kehitysvaiheessa. Viimeistään paleoliittisellä aikakaudella ihmiset alkoivat ”tulla esiin” muusta luonnosta, eli alkoivat tehdä jonkinlaista eroa itsensä ja muun luonnon välille. Eron tekeminen ei kuitenkaan merkinnyt täydellistä eriyttämistä, vaan tällöin ihmisten suhde muihin eläimiin – ”toisiin” – oli enemmänkin täydentävä, jolloin jokaisen eliön osa luonnon kokonaisuudessa tiedostettiin.

Plumwood esittää, että näennäisesti rationaalisuuteen pohjautuva kulttuuri on mahdollistanut luonnon ja siis myös ihmisten sekä toisenlaisten kulttuurien (kuten esimerkiksi alkuperäiskansojen) dominoinnin. ²² Tällaisen kulttuurisen ajattelumallin perustana on kohdella systemaattisesti samalla tavalla kaikkia, jotka ovat tämän kulttuurin menestyksen pohja ja resurssi, siis jollain tavalla enemmän luontoa. Koska luonto nähdään materiaalisena resurssina ja toiminnan mahdollistajana, sitä kohdellaan tietyllä tavalla. Tämä ajattelu ulottuu myös ihmisiin, jotka ajattelumallissa mielletään enemmän luontoon kuuluviksi eli tavallaan alkukantaisiksi ja vastakohdiksi ”sivistyneelle” ihmiselle.

Dualistinen kahtiajaottelu henkiseen ja fyysiseen tai esimerkiksi luonnontieteissä bioottisiin ja abioottisiin tekijöihin on nykyajan länsimaisille ihmisille tuttua. Tarkoituksena on ollut mahdollisuus tutkia asioita erillisinä eli ymmärtää jokin asia ilman toisen vaikutusta. Marleen Rozemondin mukaan Descartes toteaa, että koska hänellä on kyky ajatella itseään ja mieltää itsensä joksikin, on keho jollain tavalla hänestä erillinen, sillä nimenomaan mieli muodostaa itsen kehon sijaan. ²³ Tämä on hyvin pelkistetty kuvaus Descartesin ajatuksista, mutta hänen pyrkimyksensä voi sanoa olleen dualismin parien ymmärtäminen toisistaan erillään olevina, erilaisina asioina. Asioiden ajattelu toisistaan erillisinä ei sinänsä ole ongelma. Tästä erottelusta voidaan kuitenkin nähdä nousseen muutamia ongelmia. Yksi ongelma on arvottamisessa: alamme herkästi arvottaa dikotomisen asetelman kahta puoliskoa keskenään eri tavalla ja pitää esimerkiksi mieltä kehoa korkeammalla tasolla, jolloin kiellämme mielen riippuvuuden alemmasta kehosta. Toinen ongelma on maailman pilkkomisessa osiin sellaisella tavalla, että emme enää hahmota osien välisiä yhteyksiä. ²⁴

Ihmisen mielen ajatellaan olevan ainutlaatuinen verrattuna muihin eläimiin. Toisin sanoen kykenemme asioihin, joihin emme ole nähneet muiden eläinten kykenevän. Ihminen/luonto-dualismi perustuukin juuri ihmisen mielen pitämiseen erilaisena, ja sillä on täten paljon yhteistä myös mieli/keho-dualismin kanssa. Eläimet ovat mielestämme kehollisia, koska emme ajattele niiden kykenevän ajatteluun tai muuhun henkiseen toimintaan. Kun arvotamme mielen kehoa korkeammalle, ihmisen ominaisuudet vievät hänet muita eläimiä korkeammalle ja näemme muun luonnon alempana ja kontrolloitavissa olevana. ²⁵ Ymmärrys ihmisen kuuluvuudesta luontoon on tätä kautta hämärtynyt.

Valtahierarkiat ja dualismi

Kuten todettua, niin sanottuun luontoon yhdistetään asioita ja piirteitä, joiden nähdään kuuluvan ”luontoon” enemmän kuin ”ihmisiin”: esimerkiksi eläimellisyys, materia ja kehollisuus ovat tällaisia, yleensä luontoon liitettyjä piirteitä. Tämän kautta luonto näkyy monessa muussakin dikotomiassa eikä vain ihmisen ja luonnon välisessä kontrastissa. Plumwood esittää, että liitämme tiettyihin arkipäiväisiin asioihin merkityksiä, jotka saavat meidät ajattelemaan näitä asioita enemmän luontoon kuin ihmisiin kuuluvina. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta ajattelusta on aiemmin käsitelty kehollisuus, mutta luontoon liitettyjä dikotomian osapuolia on muitakin. ²⁶ Tällaisia ovat esimerkiksi dikotomiat rationaalisuus/eläimellisyys, järki/tunne tai sivistynyt/primitiivinen, joissa käsiteparien jälkimmäinen mielletään enemmän luontoon kuuluvaksi osapuoleksi. Saatamme olla tottuneita pitämään luonnollisena sitä, että kussakin yllä olevassa parissa osapuolet ovat keskenään erilaisia, ja kulttuurisesti meille on muodostunut käsitys niihin liittyvistä erilaisista arvoista ja arvottamisesta. Kyse onkin siitä, miten näihin eroihin on suhtauduttu ja millaisia johtopäätöksiä niistä on tehty. ²⁷

Asioiden välisistä eroista tehdyistä johtopäätöksistä hyviä esimerkkejä ovat valtahierarkiat kuten naisten historiallisesti eriarvoinen asema miehiin nähden, järkevyyden pitäminen tunteellisuutta tärkeämpänä piirteenä ja sivistyksen mieltäminen edistyksellisemmäksi elämäntavaksi kuin primitiivisemmin elävien kansojen elämäntapa. Plumwoodin mukaan, jotta parin toista osapuolta voidaan pitää toista alempiarvoisena, täytyy tälle osapuolelle ensin ”luoda” ryhmä ja pitää ryhmän jäseniä keskenään homogeenisina eli samanlaisina. ²⁸ Esimerkkejä tällaisista ryhmistä, joiden jäsenet nähdään ikään kuin samanlaisina keskenään, ovat ”naiset”, ”maahanmuuttajat”, ”alkuperäiskansat”, ”homoseksuaalit”, ”työläiset” tai ”länsimaalaiset”. Kun ihmiset on lajiteltu tällaisiin ryhmiin, joiden jäseninä he edustavat automaattisesti joitain tiettyjä asioita tai piirteitä, voidaan tämän ryhmän jäseniä pitää tietynlaisina ja tehdä näin eroa muihin ryhmiin, esimerkiksi ”miehiin”, ”suomalaisiin”, ”heteroseksuaaleihin” ja ”ei-länsimaalaisiin”. Kun tehdään selvä ero ryhmien välisissä piirteissä ja asetetaan esimerkiksi naiset ja miehet eri ryhmiin eli erilaisia piirteitä omaaviksi, saadaan toiseen ryhmään kohdistuva vallankäyttö näyttäytymään ikään kuin luonnollisena, ryhmän jäsenten ominaispiirteistä kumpuavana seurauksena. Näitä piirteitä ja eroja täytyy myös jatkuvasti vahvistaa ja ylläpitää, jotta ne pysyvät luonnollisina pidettyinä eroina. ²⁹ Tästä seuraa Plumwoodin mukaan se, että mikäli miehisinä pidettyjä piirteitä pidetään enemmän arvossa, on naisten suotavaa pyrkiä omaksumaan näitä miesten piirteitä ja samalla pyrittävä erkaantumaan ”omista” piirteistään; naisellisuudestaan, joka nähdään alempiarvoisena. Tällöin miesten piirteet ovat ikään kuin ihmiselle yleisesti kuuluvia piirteitä ja naisista tulee ”toisia”, joiden piirteissä korostuu erityisesti sukupuoli ja kehollisuus.

Ekofeministisissä teorioissa tuodaan näkyväksi Kaarina Kailon kuvaamaa vallankäyttöjärjestelmien sukupuolittuneisuutta ja sukupuolittavaa hierarkkista maailmankuvaa. ³⁰ Ekofeminismi siis arvostelee arvolatautuneita ja valtasuhteita ylläpitäviä hierarkkisia ajattelumalleja sekä dualistista maailmankuvaa, jossa asetetaan mies ja nainen, ihminen ja luonto tai mieli ja keho keskenään hierarkkisesti vastakkain niin, että ensin mainitun oletetaan olevan ylempiarvoinen. Maailmankuvan ollessa kaksijakoinen, voi seurauksena olla psyykkisen elämän sukupuolittunut eriytyminen, jossa länsimaisten valkoisten miesten nähdään edustavan älyä, henkeä ja järkeä, kun taas naisten ja kehitysmaiden kansojen sekä alkuperäisväestöjen nähdään edustavan kehollisuutta, tunteellisuutta ja vaistonvaraisuutta sekä fyysistä elämää henkisen sijaan. Tämä on haitallista kaikille sukupuolille, sillä esimerkiksi nuorten poikien luontoyhteyden nähdään heikentyvän jo varhaisessa iässä kulttuurisesti luodun mieskuvan vuoksi, mikä kannustaa poikia kiinnostumaan erityisesti mekaanisista ilmiöistä ja koneista inhimillisen ja ekologisen ympäristön sijaan.

Huomattavaa on myös, miten naiseuteen ja ei-länsimaisuuteen liitetyt piirteet osuvat yksiin muuhun luontoon ja muihin eläimiin liitettyjen piirteiden kanssa. Ihmisen ajatus muusta luonnosta toiminnan mahdollistajana ja taustana linkittyy myös naisten perinteisiin kotia ja lapsia hoitaviin töihin, jotka ovat mahdollistaneet kodin ulkopuolella tapahtuvan työnteon, teollisuuden kehittymisen ja ajattelutyön. Naisten osuus tämän toiminnan tukemisessa on käytännössä tehty näkymättömäksi ja merkityksettömäksi – sekä saatu jopa näyttämään siltä, etteivät naiset olisi kykeneviä miehisiksi katsottuihin asioihin. Tästä on myös myöhemmin syntynyt käsitys siitä, että naisten tulisikin pyrkiä tähän ”miehiseen” elämäntapaan, jonka katsotaan olevan oikeampi tai yhteiskunnallisesti tuottavampi. Miehisyyteen liitetty järki on tarkoittanut synonyymia vallalle, jolloin maata hallittaessa on hallittu myös naisia fyysisen ylivoiman avulla. ³¹

Naisiin ja miehiin liitetyt ominaisuudet ja kahtiajako eivät ole luonnollisia tai itsestään selviä, vaan ideologisia rakennelmia. Eri sukupuoliin liitetyt ominaisuudet eivät näyttäydy nykyaikana toisiaan täydentävinä, vaan ne pohjautuvat miehen asemaan normina, subjektina ja ihmisyyden mittana. ³² Seksismin lisäksi esimerkiksi rasismi ja kolonialismi ovat saaneet Plumwoodin mukaan voimaa linkittämällä etnisyyksiä ja seksuaalisuuksia enemmän eläimellisyyteen ja alhaisempaan kehollisuuteen. ³³ Tällaisia ominaisuuksia omaavilta ihmisiltä puuttuu jotain olennaista ihmisyydestä, rationaalisuudesta ja kulttuurista, kuten muulta luonnoltakin. Muun luonnon ja siihen kuuluviksi liitettyjen ihmisten nähdään olevan alati sopeutuvia, tekipä näennäisesti rationaalinen ihminen mitä tahansa, eikä tällöin heidän tarpeitaan tarvitse välttämättä ottaa huomioon. ³⁴

Lopuksi – Kohti kokonaisvaltaisuutta

Kysymys kuuluu, mihin vedetään raja luonnon ja ei-luonnon välille. Jos mietimme esimerkiksi ihmisen rakentamaa pöytää, missä vaiheessa tämä puusta tai muovista tehty pöytä lakkaa olemasta luontoa ja siirtyy kategoriaan ihmisen rakentama? Jyrkkä erottelu saattaa luoda rajoitteita ajatteluun, ja tällöin voivat jäädä huomaamatta kytkökset ja vuorovaikutussuhteet asioiden välillä. Dialektisen ajattelun mukaan pöytää ei tarvitse laittaa vain jompaankumpaan kategoriaan, vaan voimme ajatella sen olevan molemmissa samaan aikaan ja näiden kategorioiden olevan vuorovaikutuksessa keskenään jatkumona. ³⁵ Ilman rajaavaa ”luonto vastaan ei-luonto” -kategorisointia voisimme myös tuntea vahvemmin kuuluvamme luontoon, tunnustaa riippuvuutemme siihen ja vaalia sitä, mikä tarkoittaisi tällöin myös itsemme vaalimista. Koska ihminenkin on osa luontoa, myös inhimillinen eli kulttuurinen osamme kietoutuu vahvasti ekologiseen ympäristöön. Vaikka emme näkisikään kulttuurimme olevan tällä tavalla osa luontoa, niin kuitenkin esimerkiksi metsään liitetään kulttuurisia merkityksiä, muun muassa rauhoittumista ja henkisyyttä. Toisin sanoen metsä ei ole pelkästään niin sanottu ekologinen ympäristö. Huomaamme jyrkän rajan vetämisen aiheuttamat ongelmat ajattelulle, sillä ”ekologinen” ja ”inhimillinen” kategorioina eivät ole tiukasti erillään toisistaan.

Olen tuonut esseessä esille, että kulttuurisesti muodostuneet ajattelumallit ovat nimensä mukaisia, sosiaalisessa ja poliittisessa kontekstissa luotuja rakennelmia. Dikotomioiden osapuolten erilainen arvottaminen on luonut valtahierarkioita ja ”luonnollisia” järjestyksiä asioille. Muu luonto sekä siihen liitetyt asiat ja ihmiset ovat käsiteltyjen teorioiden valossa saaneet osakseen vähempiarvoisen aseman. Tällä näyttäisi olleen vaikutusta siihen, miten suhtaudumme ympäristökriisiin sekä ihmisten kokemaan syrjintään ja epätasa-arvoisuuteen.

Jos ihmisen suhdetta luontoon halutaan lähestyä korostamatta ihmisen ylivaltaa ja tavoitella kokonaisvaltaisempaa näkemystä luontosuhteesta, kannattaisi painottaa eri lajien välisiä riippuvuussuhteita, omaa sisäistä luontoamme ja yhdenvertaisuuden periaatteita, sen sijaan, että yrittäisimme täysin samaistua muuhun luontoon. Olemme erilaisia kuin muut lajit, eikä yhdenmukaistaminen tai samaistuminen ole välttämättä kannattavaa. Pikemminkin voisimme oppia hyväksymään ja kunnioittamaan erilaisuutta ja pyrkiä luopumaan normittavasta ja lokeroivasta ajattelusta. Sen, että erottaa itsensä muusta luonnosta jollain tasolla, ei tarvitse tarkoittaa vastakohtien ja vastapuolien luomista. Mielestäni hyvä tavoite nyky-yhteiskunnalle olisi, että saataisiin aikaan tietynlainen ”toiseuden” kokemus muun luonnon kanssa, joka ei ole luontokeskeinen eikä ihmiskeskeinen, vaan nimenomaan täydentävä. Tällöin tiedostaisimme erojen lisäksi sekä oman että muiden osuuden luonnon kokonaisuudessa. Ihmisen tervettä luontoyhteyden tunnetta voidaan lähestyä myös niin, että nimenomaan eron tekeminen ihmisen ja muun luonnon välille on välttämätöntä empatialle, huolelle, arvostukselle sekä yhteenkuuluvuuden tunteelle muun luonnon kanssa. ³⁶ Tällaisen ajattelutavan saavuttamiseksi olisi tarpeellista hyväksyä erilaisuus ja sen luonnollisuus. On tärkeää, että ihmisen ei tarvitse samaistua johonkin voidakseen hyväksyä ja arvostaa tätä, vaan erilaisuutta voidaan arvostaa jo itsessään.

Valtahierarkkisesti arvotetuista dualismeista eroon pääseminen edellyttää merkittäviä muutoksia ajatteluun ja maailmankuvaan. Käsittelemäni dikotomiat ja niiden käsitepareihin liitetyt piirteet ovat osaltaan mahdollistamassa vallankäyttöä, jolle länsimainen elämäntapa perustuu. Ne ovat osaltaan mahdollistamassa ihmisten ja muun luonnon riistoa. Vauraissa länsimaissa muun luonnon ja ihmisten riisto eivät ole enää räikeästi näkyvillä, sillä esimerkiksi suurinta osaa käyttämistämme luonnonvaroista ei enää hankita välittömästä ympäristöstämme ja tuotantolaitokset ovat siirtyneet ulkomaille. Tämä aiheuttaa osaltaan kokemuksen katoamista ja häivyttää pois näkyvistä tekojemme vaikutuksia.

Kirjallisuusluettelo

Baker, Gordon. & Morris, Katherine J. 2005. Descarte's Dualism, Lontoo: Routledge.

de Beauvoir, Simone 1980 [1949]. Toinen sukupuoli (Le deuxième sexe 1 & 2.) Lyhentäen suomentanut Annikki Suni. Helsinki: Tammi.

Bookchin, Murray 1991. The ecology of freedom: The emergence and dissolution of hierarchy. New York: Black Rose Books.

Ceballos, Gerardo; Ehrlich, Paul R. & Dirzo, Rodolfo 2017. Biological annihilation via the ongoing sixth mass extinction signaled by vertebrate population losses and declines. PNAS, July 25, 2017. 114 (30), s. E6089–E6096.

Hirvi, Jussi 2006. Terve mieli terveessä luonnossa. Teoksessa Irma Heiskanen & Kaarina Kailo (toim.), Ekopsykologia ja perinnetieto: polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot, s. 11-20.

IPCC, 2018. Special Report: Global warming of 1.5ºC. https://www.ipcc.ch/sr15/, viitattu 13.4.2020.

Kailo, Kaarina 2006. Ekofeminismi – luonnon kohtelu ja naisen kohtelu heijastavat toisiaan. Teoksessa Irma Heiskanen & Kaarina Kailo (toim.), Ekopsykologia ja perinnetieto: polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot, s. 20-28.

Shiva, Vandana & Mies, Maria 1993. Ecofeminism. (2. painos). Lontoo & New Jersey: Zed Books Ltd.

MOT kielitoimiston sanakirja. https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/, viitattu 13.4.2020.

Nisbet, Elizabeth K.; Zelenski, John M. & Murphy, Steven A. 2009. The Nature Relatedness Scale: Linking Individuals’ Connection with Nature to Environmental Concern and Behavior. Environment and Behavior, Volume 41, Number 5, s. 715-740.

Plumwood, Val 1993. Feminism and the Mastery of Nature. London: Routledge.

Plumwood, Val 2002. Environmental Culture: The ecological crisis of reason. New York: Routledge.

Rozemond, Marleen 1998. Descarte's Dualism. Cambridge & Mass: Harvard University Press.

Salminen, Pihla 2018. Mitä tutkitaan, kun tutkitaan luontosuhdetta? Käsitteellisen kehyksen rakentaminen ja systemoitu kirjallisuuskatsaus. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto (Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta).

Salonen, Kirsi 2006. Ihminen on luontoa. Teoksessa Irma Heiskanen & Kaarina Kailo (toim.), Ekopsykologia ja perinnetieto: polkuja eheyteen. Helsinki: Green Spot, s. 49-68.

Willamo, Risto 2005. Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä. Sisällön moniulotteisuus ympäristönsuojelijan haasteena. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Zylstra, Matthew J.; Knight, Andrew T.; Esler, Karen J. & Le Grange, Lesley L.L. 2014. Connectedness as a Core Conservation Concern: An Interdisciplinary Review of Theory and a Call for Practice. Springer Science Reviews volume 2(2014), s. 119-143

Takaisin lehden sisällysluetteloon