Pääkirjoitus: Luonto
Jussi Lahtinen
2020-luvun ensimmäisen Hybriksen ilmestyessä ihmisen ja luonnon välinen suhde määrittelee arkielämäämme tavalla, jota vielä alkuvuodesta emme olisi voineet kuvitella. Akuutti koronaviruspandemia haastaa käsityksiämme luontosuhteestamme. “Luonnon taltuttanut” ihminen näyttää, ainakin hetkellisesti, olevan voimaton mikroskooppista virusta vastaan. Pidemmällä aikavälillä ihmisen ja luonnon suhdetta koettelee myös ilmastonmuutos, josta on muodostumassa ihmiskunnalle eksistentiaalinen kriisi. Nyt jos koskaan olisi helppoa luoda vastakkainasettelua ihmisen luoman “kulttuurin” ja siitä erillisen “luonnon” välille.
Mutta kannattaako ihmisen ja luonnon välistä jaottelua korostaa? Tämä kysymys nousee vahvasti esiin numeron artikkelien ja esseiden tavassa tuottaa merkityksiä käsitteelle “luonto”. Numeron aloittaa Elina Hytönen-Ng:n ja Jaana Kourin artikkeli, jossa he pohtivat shamaanirummun merkitystä luontoyhteyden välittäjänä. Artikkeli antaa muistutuksen siitä, että ihmisen ja luonnon suhde on kaksijakoinen: rationaalinen, järkeen ja tieteeseen uskova ihminen erottaa itsensä luonnosta, mutta samalla ihmisyyden sisältä on aina kummunnut tarve löytää myös syvä yhteys yhteiskunnan ulkopuoliseen, olla osa luontoa. Esimerkiksi rumpu voi viedä henkiselle matkalle, jossa “kaikki on yhtä”.
Numero jatkuu Tomi Heilalan esseellä, jossa luodaan katsaus käsitteen “luonto” käyttöön suomen kielessä. Heilala kyseenalaistaa kielen tasolla luonnon ja ihmisen toiminnan erottamisen toisistaan. Samalla hän pohtii luonnon synonyyminakin käytetyn käsitteen "ympäristö" käytännöllisyyttä. Mitä ympäristössä on, jota luonnossa ei ole? Mira Taipaleen tekstissä kartesiolainen dualismi, eli mielen (ihmisyys) ja kehon (luonto) erottelu, tunnistetaan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden filosofiseksi perustaksi. Tällöin esimerkiksi luontoon samaistettavien sosiaalisten ryhmien, kuten alkuperäiskansojen, eriarvoinen asema saatetaan nähdä ryhmälle kuuluvana, luonnollisena ominaisuutena. Taipale pohtii tekstissään, miten tämänkaltainen luonnon käsitteellinen “väärinkäyttö” voitaisiin lopettaa. Santeri Sorsa, Kaspian Herrala ja Mari Korhonen taas pohtivat ekokriisiä kasvatustieteen näkökulmasta. Voivatko utopiat, eli visiot ihanneyhteiskunnasta, auttaa kasvattajan ja kasvajan välisen konfliktin sovittelussa ekokriisin aikakaudella?
Edellisessä kappaleessa esitellyistä esseistä kaksi jälkimmäistä ovat perustutkinto-opiskelijoiden tuottamia ja ne on kirjoitettu kandidaatintutkielman ja kurssiesseen pohjalta. Tätä kautta ne edustavat yhtä Hybriksen perusperiaatteista. Lehden tavoite on alusta asti ollut nostaa esiin tekstejä, jotka todennäköisesti muuten jäisivät vain hyvin rajatun lukijakunnan, kuten yliopistonlehtorien luettaviksi. Kandidaatintutkielmat sekä kurssiesseet vaativat intensiivistä tieteellistä ajattelua ja tuottavat tulkintoja, jotka kiinnostavat varmasti myös laajempaa lukijakuntaa. Hybriksen toimituskunnassa toivommekin, että tulevaisuudessa yhä useampi perustutkintovaiheen opiskelija tarttuu rohkeasti kynään ja tarjoaa essee- tai artikkeliehdotuksiaan lehteen.
Numeron viimeisissä teksteissä katse suuntautuu mikrobien maailmaan. Tuomas Pylkkö luo historiallisen katsauksen siihen, miten mikrobiologian tieteenala on syntynyt ja miten mikrobiologisiin eliöihin on suhtauduttu lääketieteessä ja lääketeollisuudessa teollisen aikakauden aikana. Katsaus antaa mielenkiintoista historiallista kontekstia koronaviruspandemiaan. Numeron päättää Iines Salosen arvio emeritusprofessori Matti Vuennon teoksesta Bakteerien maailma (Gaudeamus 2019). Teoksen johtoajatukset tiivistämällä kirja-arvio tarjoaa lukijalle tiiviin ja selkeän tietoiskun bakteerien toiminnasta ekosysteemissämme.
Me Hybriksessä toivotamme antoisia ja ajatuksia herättäviä lukuhetkiä lukijoillemme poikkeusolojen keskellä!