Johdanto

Shamanismi nähdään yleismaailmallisena ilmiönä, jota on tavattavissa niin Euroopassa, Aasiassa kuin Etelä- ja Pohjois-Amerikassa ja sitä pidetään yleisesti yhtenä vanhimmista ihmiskunnan henkisyyden muodoista.¹ Shamanismia ei kuitenkaan ymmärretä uskontona, vaan tekniikkana tai tietoisuutena olla yhteydessä kaikkeen ympärillä olevaan ja sen henkiseen olemukseen sekä henkimaailmaan. Shamaani on nähty ennen muuta matkantekijänä ja välittäjänä maailmankaikkeuden kerrosten, ihmisten ja eläinten sekä elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Tätä matkaa henkimaailmaan shamaani tekee yleensä joko rummun, tanssin tai laulun avulla.²

Shamanismi perustuu animismiin, joka on uskoa henkiin tai käsitykseen siitä, että kaikki on elävää ja kaikella on henki.³ Uskontotieteilijä Graham Harveyn mukaan animismin nykyinen määritelmä viittaa alkuperäiskansojen – ja myös lisääntyvien ”vaihtoehtoliikkeiden” – käsitykseen siitä, miten ihmisen tulisi toimia eettisesti ja kunnioittavasti toisia olentoja kohtaan, joiden kanssa jaamme saman maailman – ovat ne ihmisiä tai ei-ihmisiä.⁴ Siksi myös luontosuhteen ylläpito tai kommunikointi sen toimijoiden kanssa on mahdollista esimerkiksi juuri rummun avulla.⁵

Shamanismin on nähty elävän suullisena perinteenä, ajattelun malleina, mielikuvina ja riitteinä kertomuksissa ja lauluissa sekä yksityisten kokemusten ja visioiden kuvauksissa. ⁶ Tutkijat ovat olleet kiinnostuneita shamanismin perusideoista, sen kulttuurihistoriallisesta taustasta, maailmankuvasta, riittien ja uskomusten fenomenologiasta, esineistön symboliikasta sekä shamaanin psykofyysisestä tilasta ja ekstaasin tekniikasta. ⁷ Suomessa tutkimus alkoi 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. ⁸ Usein kotimaisen tutkimuksen fokuksen kohteena on ollut suomalaiseen tai arktiseen perinteeseen liittyvä kristinuskoa edeltävä uskomusperinne. Maailmanlaajuisessa mittakaavassa shamanismia on viime vuosina tutkittu eksoottisissa alkuperäiskulttuureissa. ⁹ Nykyshamanismin tutkimusta on kuitenkin tehty suhteellisen vähän ¹⁰ , saati rummun ja äänen merkityksestä siinä.

1960-luvulla kiinnostus shamanismiin levisi Pohjois-Amerikassa new age -liikkeen myötä. Siitä tuli liikkeen elämäntavan menetelmä, jonka avulla voitiin päästä henkisille todellisuuden tasoille ja luoda kunnioittava suhde ”pyhää luomisen verkkoa” kohtaan. ¹¹ Shamanismin harjoittaminen onkin lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana etenkin läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tämä on ollut nähtävissä muun muassa kansallisten shamanististen järjestöjen perustamisessa ja shamanististen kurssien määrän kasvussa. ¹²

Shamanismista tulisikin puhua shamanismeina, niin monimuotoisia ovat sen niin perinteiset kuin nykyiset ilmentymät. Osa nykyshamaaneista painottaa – esimerkiksi suomalais-ugrilaista – kulttuurista taustaansa ja sitä, miten omaa kulttuuria tutkimalla voidaan oppia myös shamanistisia käytänteitä. ¹³ Osa taas perustaa käytäntönsä niin sanottuun ydinshamanismiin. Shamanistiset käytänteet ovat pääpiirteiltään kuitenkin samankaltaisia, vaikka toimijoiden, harjoittajien ja opettajien paikallisten kulttuuristen juurien painottaminen eroavat toisistaan. Ne muuntautuvat niin globaalin kuin paikallisen kulttuurin toimijoiden muokkaamaksi yhteisöjen tai yksittäisen harjoittajan kokemukselliseksi ja toiminalliseksi shamaaniudeksi. ¹⁴

Myös tässä artikkelissa lähtökohtanamme on shamanismi tietoisuuden muuttamisen tekniikkana, olkoon se perinteisten yhteisöjen arkaainen ekstaasin tekniikka ¹⁵ , kuten uskontotieteilijä Mircea Eliade asian ilmaisi klassikkoteoksessaan Le Chamanisme et les techniques archaiques de l’extase (1951), tai nykyshamanismin harjoittajan henkien kanssa yhteydessä olemisen menetelmä. Vaikka shamanismissa käytetään moninaisia soittimia, artikkelissa keskitymme kuvaamaan sitä, miten nykypäivän shamanismin harjoittajat käyttävät rumpua ja rakentavat omaa luontoyhteyttään rummun ja sen äänen kanssa.

Tutkimuksen aineisto koostuu kuudesta shamanismin harjoittajan haastatteluista, kenttätyössä tehdystä osallistuvasta havainnoinneista ja tutkijoiden omista kokemuksista. Elina Hytönen-Ng haastatteli 2014–2019 kuutta (viittä naista ja yhtä miestä) suomalaista, englantilaista ja hollantilaista noin 40–60-vuotiasta shamanismin harjoittajaa. ¹⁶ Hän analysoi diskursiivisen psykologian menetelmän avulla sitä vuorovaikutusta ja niitä tapoja, joilla kokemuksia tuotetaan puheessa. ¹⁷

Lähtökohtanamme on tarkastella nykyshamanismia henkisenä tekniikkana, jonka tavoitteena on tasapaino ympäristön kanssa. Luontoa tai kulttuuria ei nähdä erillisinä toisistaan, vaan ne luovat yhtenäisen sosiaalis-kulttuurisen ympäristön. Ympäristö on myös olennainen osa ihmisen olemusta, ei ainoastaan ympärillä olevaa todellisuutta. ¹⁸ Tarkastelemme ensin rumpua aineellisena esineenä ja ääntä tuottavana instrumenttina. Sen jälkeen kuvaamme rumpua aineettomana, ei-inhimillisenä toimijana shamanistisella matkalla. Lopuksi pohdimme rumpua ja sen ääntä shamaanin työvälineenä, henkisenä toimijana, jonka avulla shamaani on yhteydessä niin aineelliseen kuin aineettomaan ympäristöön.

Rumpu aineellisena esineenä

Eri kansoilla on perinteisesti ollut erimuotoisia ja -kokoisia rumpuja. Luonnon materiaaleista tehdyt rumpukehät on taivutettu rumpupäreestä eli jonkin puun pitkästä, ohuesta laudasta. Kalvoon voidaan käyttää eri eläinten nahkaa. ¹⁹ Rummun pyöreä tai ovaali malli on perinteinen ja useimmiten käytetty muoto, mutta esimerkiksi Suomessa on tällä hetkellä ainakin yksi rummun tekijä, joka tekee kahdeksankulmaisia rumpuja pyöreiden kehärumpujen ohessa. Haastattelussa hän kertoi mallia olleen myös aikoinaan alkuperäisillä amerikkalaisilla. Hän oli eräässä dokumentissa nähnyt kuvan tällaisesta rummusta sen jälkeen, kun hän oli alkanut tehdä näitä rumpuja itse. Haastateltava kertoi tekevänsä näitä rumpuja niiden matalan ja resonoivan äänen takia. Laajempi ääniala johtui hänen mukaansa rummun kehän nurkista. Hän korosti rumpukehän puun laatua, ja materiaalina hän halusi käyttää aina, jos mahdollista, haapaa. Hänen mukaansa haapa oli resonanssiltaan paras puulaatu rummun kehäksi. Samalla hän korosti sitä, että pohjoisella pallonpuoliskolla alkuperäiskansat ovat aina tehneet ”rummut ja yleensä kaikki soittimet” haapalaudasta. ²⁰

Rummun muodon, kehän puun ja kalvon nahan laadun lisäksi nahan kireydellä on vaikutus ääneen. Luonnon nahasta tehty rumpu on altis ilmankosteuden ja lämpötilojen muutoksille. Tämä toki vaihtelee nahan laadun mukaan; esimerkiksi poron nahka reagoi lämpötilan vaihteluihin paksumpaa karhun nahkaa herkemmin. ²¹ Kosteassa ollut rumpu on usein kalvoltaan löysä ja soi siksi huonosti. Kalvoa kuivattamalla tai lämmittämällä ääni saadaan soimaan. Kireyttä voidaan lisätä rummun kehään kiinnitettävillä puutapeilla. Puutappien ansiosta pyöreään rummun kehään tulee resonoivia taskuja ja siten syvempi ääni. Yksi kuva tällaisesta rummusta löytyy Kansallismuseon kokoelmista. ²²

Rummun muodon ja nahan kireyden lisäksi rumpukapula vaikuttaa ääneen, joka rummusta saadaan. Kovat kapulat antavat terävämmän äänen, kun taas esimerkiksi villalla pehmustetut kapulat, antavat pehmeämmän äänen. Se, minkälaista ääntä rummulla halutaan tuottaa, riippuu shamaanista ja soiton tarkoituksesta. Se mielletään haastatteluissa kuitenkin erilliseksi rummusta. Haastateltavalla on rumpuun, mutta myös rumpukapulaan, oma suhteensa:

Rumpukapulalla on oma henkensä. Mutta se rumpukapula, joka tuli tämän Remo-rummun mukana, on sellainen iso kapula, joka pitää kauheaa ääntä ja ennen kuin opin tarpeeksi rummuista ja tajusin, että en itse asiassa pidä tuosta rumpukapulan äänestä, tuosta rumpukapulasta oli jo tullut osa henkistä harjoitustani ja se oli aika [haastavaa]... Mietin, että voiko rumpukapulaa muuttaa? Voinko tehdä niin? Ja se oli aika matka, että annoin itselleni luvan vapauttaa tuon vanhan rumpukapulan ja korvata sen. ²³

Rummun materiaaleista ja alkuperästä puhuttaessa haastatteluissa tuli esiin myös luontoon liitettävät arvot ja ekologisuus. Yhdelle haastateltavalle oli tärkeää luonnon materiaalien käyttäminen. Hän halusi tietää, mistä kehässä käytetty puu oli peräisin sekä keneltä poromieheltä rummun nahka oli. Rummun materiaalien alkuperä oli haastateltavalla tarkkaan tiedossa, ja keskusteluissa alkuperää, luontoarvoja ja toiminnan kestävyyttä korostettiin. Haastateltava rakensi rumpuja itse ja siksi hänelle oli tärkeää tietää materiaalien alkuperä. ²⁴ Haastatteluissa ekologisuus saattoi liittyä myös kehään käytettävän puun kaatamiseen. Esimerkiksi kehän rakentamiseen käytetty puu oli myrskyn kaatama, eikä siihen oltu käytetty moottorisahaa. Toisaalla kenttätöiden aikana keskusteltiin siitä, että myrskyn kaatamia puita ei haluttu käyttää, sillä puu saattoi tällöin olla liian jäykkää kehän tekemiseen. ²⁵

Myös sillä, mihin kohtaan rumpua lyödään, on merkitystä. Yksi haastateltavista sanoi, että ”[j]os rummutan [rumpua] eri paikkoihin niin ääni kuulostaa erilaiselta. Jos… joskus rumpuni voi automaattisesti soittaa kehää, mikä kuulostaa hyvin erilaiselta kuin muut kohdat.” ²⁶ Haastateltava antaa rummulle aktiivisen roolin, toimijuuden. Rumpu haluaa tulla soitetuksi kehältä sen sijaan, että haastateltava toteaisi itse soittavansa rumpua sen kehän kohdalta. Haastateltava antaa ymmärtää, että hän itse toimii tilanteessa alisteisena rummun ohjaukselle tai yhteistyössä rummun kanssa. Osa haastateltavista ei rakentanut itse rumpuja tai muita instrumenttejaan, vaan olivat ostaneet ne. Tällöin haastatteluissa korostuivat varsin erilaiset luontoarvot. Synteettisen Remo-merkkisen kehärummun ostamista perusteltiin sillä, että siihen ei ollut käytetty eläimen nahkaa:

– –se [rumpu] sopii minulle koska olen kasvissyöjä, ja olen iloinen ettei siinä ole eläimen nahkaa. Lisäksi olen kuullut toisilta, että eläimen nahka on ongelmallinen kosteassa ja että heidän täytyy jatkuvasti kuivata nahkaa. Mutta minä olen tuon rummun kanssa onnellinen. ²⁷

Haastateltava korostaa rummun materiaaleja, mutta myös rummun helppoa hoitoa, viitaten siihen, miten luonnon materiaalista (nahasta) tehtyjä rumpuja joudutaan jatkuvasti kuivattelemaan. Synteettisessä rummussa ilmankosteus ei vaikuta rummun ääneen ja käytettävyyteen. Toisaalta hän selittää synteettisen rummun käyttöä henkilökohtaisilla eettisillä arvoillaan ja hakee nahkaisen rummun käytön hankaluudesta vahvistusta omille valinnoilleen.

Kyse saattaa olla myös tiettyjen shamanististen yhteisöjen jaetuista arvoista. Hytönen-Ng kuuli kenttätöissään esimerkiksi keskusteluja, joissa synteettisten rumpujen ekologisuus kyseenalaistettiin, sillä kalvoissa oli mahdollisesti käytetty palmuöljyä. Yhdessä haastattelussa haastateltava kertoo omistavansa kaksi rumpua, joista toinen on peuran nahasta tehty ja toinen synteettinen. Hän kertoi, ettei hän kokenut saavansa yhtä hyvää yhteyttä peuran nahkaiseen rumpuun. Hän siis suosi synteettistä rumpua ja totesi käyttävänsä sitä enemmän. ²⁸ Yhteyden kokemiseen on siis muita syitä kuin se, mistä materiaalista rumpu oli tehty. Nämä syyt ovat useimmiten aineettomia.

Rummun aineeton puoli

Shamanismissa oleellista on tietoisuuden muutos, joka saadaan aikaan shamanistisen matkan tai muun rituaalin aikana rummutuksen avulla. ²⁹ Yleensä shamanistinen matka tehdään soittamalla monotonista rummutusta noin 15–20 minuuttia ja muutaman pysähdystä merkitsevän rummunlyönnin jälkeen soitetaan nopeampi paluurummutus. Rummun ääni opastaa shamaania tämän matkalla, näin esimerkiksi ilmoittamalla palaamisajan.

Rummun ääni voidaan käsittää rummun aineettomaksi puoleksi. Aineettomuus korostuu muun muassa siinä, miten rummun äänen tuottamasta kehollisesta kokemuksesta puhutaan:

Mutta se rumpu on elossa, sillä on henkiauttajansa ja sama rumpukapulan kanssa jolla on oma henkiauttajansa. Joten ne ovat koko ajan kanssani, kun rummutan. Olen myös huomannut omilla matkoillani, omissa kokemuksissani että, jos sanot, voisin sanoa että ne menevät syvemmälle, pidemmälle tai ne ovat intensiivisempiä. Se ei ole ehkä nyt oikea sana. Ja sitten ihmiset myös tuntevat rummun kehossaan. – –Mutta siinä on jotain siinä rummussa, joka menee ihmisiin hyvin perustavalla tasolla. ³⁰

Tässä lainauksessa sanavalinnat ”pidemmälle” ja ”intensiivisempi” voidaan ymmärtää myös liittyvän tehdyn shamanistisen matkan ja hoidon voimakkuuteen ja intensiteettiin. Toisaalta lainauksessa viitataan siihen, että rumpu koetaan yksilön kehossa fyysisesti. Rummun ääni on hyvin fyysinen kokemus, joka tunkeutuu solutasolla yksilön kehoon, rikkoen ihon asettamat kehon rajat. Haastatteluissa nousi myös esille se, että osa shamanistista hoitoa hakeneista asiakkaista koki rummun liian voimakkaana instrumenttina ja toivoivat jonkin muun instrumentin, esimerkiksi helistimen, käyttöä. ³¹ Kehon rajojen rikkominen ja ylittäminen on tyypillistä äänelle, sillä ääni ”vuotaa” paikasta toiseen. ³²

Haastatteluissa käy ilmi myös se, että rummun käsitetään olevan elävä. Rummulla on oma henki tai henkioppaansa ja oma tahtonsa. Haastatteluissa nostettiin esille se, että rummulla ja rumpukapulalla on oma henkensä, vaikka rumpua ja kapulaa käytetäänkin yhdessä. Myös rummun nahalla ja kehällä nähdään olevan omat henkensä, jonka kanssa shamaani tekee työtä. Tässä ajatusmallissa kuvastuu animistinen maailmankuva.

Kuten aiemmista lainauksista on käynyt ilmi, rummun aineelliset ominaisuudet vaikuttavat merkityksiin, jota tietylle rummulle annetaan. Tämä tuli esiin myös Hytönen-Ng:n omassa kokemuksessa hänen korjatessaan Englannista ostamansa rumpua sen nahan revettyä. Korjaaminen muutti rummun ääntä täysin, vaikka hän pyrki korjatessaan pitämään rummun mallin alkuperäisenä. Alkuperäisen rummun nahka oli peuran nahka, jonka Hytönen-Ng vaihtoi ohuempaan poron nahkaan. Ääni ei enää korjausten jälkeen ollut yhtä miellyttävä kuin aiemmin, ja rummun käyttö väheni radikaalisti. Rumpu tuntui olevan korjauksen jälkeen täysin toinen rumpu ja suhde siihen pitää rakentaa uudestaan, vaikkakin vanhasta rummusta käytettiinkin osia. Rummun aineeton henki ja ääni siis muuttuivat korjauksen myötä.

Yhdessä haastattelussa nousi esille myös rummun rooli eräänlaisena välittäjänä ja vahvistajana. Haastateltava kertoi käyttävänsä isoa seremoniallista rumpua seuraavasti:

Jos järjestän seremoniallisia tansseja tai pidän seremonioita, tuo rumpu haluaa aina tulla mukaan. Ja minulla on yksi [rumpu] erityisesti, joka on tehty vuohennahasta, joka annettiin minulle, joka on tarkoitettu erityisesti parantamiseen. Se on vain… Ja se on upea. Se on maalattu mustaksi ja kun pidin sitä lähellä ja aloin laulaa siihen ja tämä rumpu on kuin iso mikrofoni. Se vain, se [rumpu] muuttaa ääneni jotenkin taianomaisesti. En tiedä miten se tapahtuu. Ja, ja se äänestä tulee parannustyökalu. Ja olen sitten pitänyt eräänlaista parannuskylpyä, tiedätkö, sellainen rumpukylpyilta ja pitänyt ryhmiä ja seremonioita sen rummun kanssa. Se on ainoa rumpu, joka tekee sen sen kanssani. Ja, ja hän… Hänen henkensä on nainen. Häntä käytetään vain siihen tarkoitukseen. Ja se on todella ihmeellistä. ³³

Kyseistä rumpua käytetään haastateltavan mukaan vain parannusrituaaleissa. Lainauksessa on tärkeää huomata rummun aktiivinen toimijuus, joka ilmenee haastateltavan sanavalinnoissa ja rummulle annetun sukupuoliroolin kautta.

Rummun niin aineellisiin kuin aineettomiin puoliin liitetyt merkitykset voidaan nähdä myös toisessa, ääneen liittyvässä piirteessä. Rummun äänessä on ajoittain soitettaessa havaittavissa resonanssiääni, jonka johdosta rummun soittaminen tuottaa soivan äänen rinnalle ylä- tai alasävelsarjan. Tämä luo vaikutelman siitä kuin yhtä rumpua soitettaessa rumpuja olisikin useampi. Tämän nähdään usein kuvastavan shamaanin työskentelyssä läsnä olevaa toista todellisuutta, henkimaailmaa. Rummuttajan kanssa rumpua soittaa toisessa todellisuudessa näkymätön yhteisö. Tässä resonanssiäänessä korostuu siis rumpuun kytkeytyvä monitasoinen, sekä aineeton että aineellinen todellisuus. Tämä näkymätön yhteisö tulee hyvin ilmi seuraavassa lainauksessa:

Olen huomannut, että mitä enemmän käytän sitä [rumpua], olen huomannut, että sen jälkeen kun olen soittanut sitä muutaman minuutin, sen ääni ottaa aivan oman laadun ja… Se tuntuu kuin… Minä tunnen sen rummun hengen, mutta koen myös, että se en ole minä joka rummuttaa. Koen että rummuttamassa on muitakin. – –Se on se Remo, joka ottaa tällaisen piirteen, kun olen soittanut sitä muutaman minuutin. Ja se on niin kuin kuulisin toisten ihmisten rummuttavan, vaikka paikalla ei ole ketään muuta minun lisäkseni. ³⁴

Lainauksesta käy ilmi, että rumpua soitettaessa haastateltavalle tulee tunne siitä, että läsnä on muitakin. Tässä korostuu shamanismin yhteisöllisyys, joka ulottuu tästä todellisuudesta toiseen. Myöhemmin haastattelussa osallistuja toteaa, ettei kyse ole vain hänen kokemuksestaan vaan useammat ihmiset ovat sanoneet kuulleensa hänen rummutuksessaan useampia rumpujen äänet.

Rumpu shamaanin työvälineenä

Rummun asemaa shamaanin ehkä tärkeimpänä apulaisena kuvaa hyvin se, että rummunlyöntien äänen on usein – niin perinteisessä kuin nykyshamanismissa – sanottu olevan shamaanin voimaeläimen kavioiden tai sorkkien ääni. Rummun ääni myös johdattaa shamaanin matkalle ja tuo sieltä pois. Shamaanille jokin esine, kuten rumpu, rummun kapula tai rummun nahka, voi olla samanaikaisesti aineellinen esine ja aineeton rummun henki. Sen lisäksi esineillä voi olla henkilökohtainen merkitys, ja samalla ne voivat jakaa myös yhteisiä, perinteisiäkin paikallisen tai globaalin yhtenäiskulttuurin merkityksiä. ³⁵

Monet shamanismin harjoittajat ovat kokeilleet useita instrumentteja, joista valikoituu myöhemmin yksi, joka on tärkeämpi kuin muut. Tähän instrumenttiin liitetään erilaisia merkityksiä ja kyseinen soitin koetaan erityisen tärkeäksi. Tämä korostuu seuraavassa lainauksessa. Tässä haastattelija kysyi haastateltavalta, mitä instrumentteja haastateltava käytti työssään eniten.

Enimmäkseen rumpua ja omaa ääntäni, ne ovat ne tärkeimmät [instrumentit]. ... Helistin oli se ensimmäinen soitin, joka minulle esiteltiin silloin kun aloitin shamanistisen matkaamisen. Mutta kun poimin rummun käteeni se tuntui siltä, se tuntui siltä välineeltä jonka kanssa halusin työskennellä. ³⁶

Vastauksesta käy ilmi, että rumpu on noussut haastateltavalle helistintä tärkeämmäksi soittimeksi. Tässä lainauksessa on myös mahdollista nähdä auktoriteeteista riippumatonta oman kokemuksen ja henkilökohtaisen yhteyden korostamista. Vastaaja koki rummun läheisemmäksi kuin helistimen, jonka muut olivat esitelleet. Hieman myöhemmin haastattelussa vastaaja korosti vielä uudestaan, että rumpu ja ääni olivat hänen kaksi pääinstrumenttiaan.

Myös toinen haastateltava sanoi käyttävänsä pääasiassa rumpua ja omaa ääntään osana hoitoja. Hän sanoi käyttävänsä sistrumia, eräänlaista kilisevän äänen antavaa helistintä, osana omaa harjoitustaan, mutta ei käyttänyt tätä asiakkaiden kanssa työskennellessään. Suhdetta rumpuihin hän avasi haastattelussa seuraavasti;

Minulla on useampi rumpu ja ne ovat kaikki johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Ne tulevat ja kertovat mitä varten ne ovat… Ensimmäinen rumpuni, jonka tein peuran nahasta, on kuin perustani, kuin ‘kotiin tulemis’ -rumpu ja se koen, että se on hyvin vahvasti osa minua, osa sitä kuka minä olen, osa sieluani, osa henkeäni, ja me olemme ystäviä. Se on kuin olisimme vanhoja ystäviä ja on hyvä saada ystävältä halaus. Ja se rumpu on, se on liittolainen/opas, se on ystävä ja se on- -Minä käytän sitä omien matkojen tekemiseen ja asiakkaiden kanssa työskentelyyn. Se on kuin porttini tavallaan. Se avaa sen portin jonka kautta voin tehdä sen rytmin avulla matkan. Matkustan sen rytmin avulla toiseen todellisuuteen. ³⁷

Lainauksessa haastateltava korostaa läheistä suhdetta rumpuihinsa. Rumpu on hänelle kuin ystävä ja henkiopas, johon voi luottaa ja jonka kanssa tehdään töitä. Rumpu on siis työväline, jota ilman työtä ei voitaisi tehdä, tai ainakaan yhtä vaivattomasti. Haastateltava kuvaa rummun olevan kiinteä osa itseään, osa sielua. Tämä kuvastaa ihmisen ja rummun suhteen läheisyyttä.

Lopuksi

Tarkastelemamme aineiston perusteella haastatelluille shamanismin harjoittajille oli yksilöstä riippuen merkityksellistä se, mistä materiaalista rumpu on tehty, mistä materiaalit ovat peräisin sekä se, kuka rummun oli tehnyt ja missä. Esineillä voi olla henkilökohtainen merkitys jokaiselle osallistujalle, ja samalla ne voivat jakaa myös yhteisiä, perinteisiäkin paikallisen tai globaalin yhtenäiskulttuurin merkityksiä. ³⁸ Shamaanille jokin esine, kuten rumpu, voi olla samanaikaisesti esine ja henki. Tiettyä instrumenttia merkityksellistetään niin aineettomien kuin aineellisten ominaisuuksien perusteella. Aineettomat ei-inhimilliset olennot, kuten rummun henkioppaat, saattavat olla yhtä hyvin ihmisen hahmoisia kuin eläinten muodossa.

Niin rummulle esineenä kuin aineettomana työvälineenä ja kumppanina annetut rummun merkitykset kertovat siitä, miten harjoittajat pyrkivät rakentamaan instrumenttien avulla suhdettaan itseään ympäröivään todellisuuteen ja luontoon. Rumpu siis toimii välittäjänä harjoittajan ja luonnon välillä tuoden luonto- ja laajemman ympäristökeskeisen maailman ja todellisuuden lähemmäksi yksilöä ja tämän yhteisöä. Aineellinen ja aineeton rummun puolet tukevat toisiaan ja rakentavat yhdessä rumpuun liitettyä kolmatta osatekijää: merkityksiä luovan henkisyyden.

Lähteet- ja kirjallisuusluettelo

Lähdeaineisto
Haastattelu, EH1 2017, mies.
Haastattelu, EH2 2014, nainen.
Haastattelu, EH3 2016, nainen.
Haastattelu, EH4 2016, nainen.
Haastattelu, EH5 2016, nainen.
Haastattelu, EH6 2016, nainen.

Haastattelija: Elina Hytönen-Ng. Litteraatiot ja käännökset tehnyt Elina Hytönen-Ng. Aineisto Elina Hytönen-Ng:n hallussa.

Kansallismuseo 2020, shamaanirumpu (https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:SU4810:170), viitattu 12.4.2020.

Tutkimuskirjallisuus

Alaimo, Stacy 2010. Bodily Natures: Science, Environment, and the Material Self. Indiana University Press: Bloomington.

Donner, Kai 1933. Ethnological Notes about the Yenisey-Ostyak (in the Turukhansk Region). Suomalais-ugrilainen Seura: Helsinki.

Eliade, Mircea 1974 [1951]. Shamanism: archaic techniques of ecstasy (2. p.). Princeton University Press: Princeton, N. J.

Ellis, Joe. 2015. “Assembling Contexts: The Making of Political-Economic Potentials in a Shamanic Workshop in Ulaanbaatar”. InnerASIA, vol 17, no. 1, s. 52–76.

Harvey, Graham 2005. Animism. Respecting the Living World. Hurst: Lontoo.

Hultkranz, Ake 1998. Samanismin tutkimuksen historiaa. Teoksessa Juha Pentikäinen, Toimi Jaatinen, Ildiko Lehtinen ja Marjo-Riitta Saloniemi (toim.), Samaanit. Tampereen museot, Tampere.

Hytönen-Ng, Elina 2016. The Role of Anthropological Literature on Contemporary Shamanic Practises. Anthropological Journal of European Cultures 25(1) 2016, s. 47–63. Saatavissa: DOI: 10.3167/ajec.2016.250104, viitattu 13.4.2020.

Kouri, Jaana 2017. Vesi kuljettaa ääntä. Autoetnografinen tutkimus Lypyrtin kylän historiantuottamisesta. Väitöskirja. Turun yliopisto: Turku.

Kouri, Jaana 2020. Matka henkimaailmaan ja takaisin – Nykyshamanismi kuvittelun tekniikkana. Teoksessa Aila Viholainen, Tiina Mahlamäki & Jaana Kouri (toim.), Kuvittelu ja uskonto – Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia, 226–253. SKS: Helsinki.

Kytö, Meri 2013. Kotiin kuuluvaa: yksityisen ja yhteisen kaupunkiäänitilan risteymät. Väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Lehtisalo, T. 1924 Entwurf einer Mythologie der Jurak - Samojeden. Suomalais-ugrilainen seura: Helsinki.

Mills, Simon 2007. Healing Rhythms: The World of South Korea’s East Coast Hereditary Shamans. Ashgate Publishing: Aldershot.

Mills, Simon. 2012 Sounds to soothe the soul: music and bereavement in a traditional South Korean death ritual. Mortality 17 (2) 2012, 145–157.

Pentikäinen, Juha 1998a. Samaanit. Pohjoisten kansojen elämäntaistelu. Etnika: Helsinki.

Pentikäinen, Juha 1998b. Samaanit ja samanismi. Teoksessa Juha Pentikäinen, Toimi Jaatinen, Ildiko Lehtinen & Marjo-Riitta Saloniemi (toim.), Samaanit. Tampereen museot: Tampere.

Potter, Jonathan & Wetherell, Margaret 1987. Discourse and Social Psychology: Beyond Attitudes and Behaviour. Sage: Lontoo.

Remes, Marjo 2005. Katseen Kulttuuriset Rajat: Shamanismista Uusshamanismiin. Väitöskirja. Lapin Yliopisto: Rovaniemi.

Rouget, Gilbert 1985. Music and trance: A theory of the relations between music and possession. University of Chicago Press: Chicago.

Ruboli, Diana ja Torri, Davide (toim.) 2014. Shamanism and violence: power, representation and suffering in indigenous religious conflicts. Ashgate: Burlington.

Siikala, Anna-Leena 1978. The Rite Technique of the Siberian Shaman. Suomalainen tiedeakatemia: Helsinki.

Siikala, Anna-Leena 1994. Suomalainen šamanismi. Mielikuvien historiaa. SKS: Helsinki.

Stuckrad, Kocku von 2015. The Scientification of Religion: An Historical Study of Discursive Change, 1800–2000. De Gruyter: Boston.

Willig, Carla. 2003. Discourse analysis. Teoksessa Jonathan Smith (toim.), Qualitative Psychology: A Practical Guide to Research Methods, s. 159-183. Sage: London, Thousand Oaks: New Delhi.

Znamenski, Andrei 2007. The Beauty of the Primitive: Indigenous Shamanism and Western Imagination. Oxford University Press: New York.

Takaisin lehden sisällysluetteloon