Kirja-arvio: Hänen majesteettinsa agentit Suomessa

Tuomas Rantala

Tiedustelu on mieltä kiehtova aihe. Maailmalla tiedustelu ja siihen liittyvät kysymykset ovat jatkuvasti esillä, ajankohtaisia ovat nykyään varsinkin Yhdysvaltain tiedusteluelinten ja etenkin NSA:n toiminta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ennen kuin Yhdysvalloista tuli johtava läntinen suurvalta, sitä oli – tai ainakin pyrki olemaan – Iso-Britannia. Tämä heijastui myös tiedustelutoimintaan, ja ennen toista maailmansotaa brittitiedustelu oli sangen hyvin läsnä myös Suomen maaperällä.

Juho Kotakallio käsittelee brittitiedustelun toimintaa Suomessa teoksessaan Hänen majesteettinsa agentit – Brittitiedustelu Suomessa 1918–1941. Tämä Atenan kustantama kaupallinen versio pohjautuu Kotakallion toukokuussa Helsingissä tarkastettuun väitöskirjaan "Kaikkialla läsnä oleva Lontoon Secret Service" – Secret Intelligence Service ja Suomi 1918–1941.

Kirjassa kuvataan, miten Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomesta tuli briteille yksi tärkeimmistä asemapaikoista. Suomi oli Saksan luhistuttua muuttanut kurssiaan ja Iso-Britannian tultua läheisemmäksi suurvalloista olikin melko luonnollista, että brittiagentteja toimi Suomesta käsin. Briteille annettiin myös tukea: nähtiin että se kannatti, koska brittien tiedoista osansa saivat myös suomalaiset. Mielenkiintoinen episodi oli se, kun suomalaiset antoivat brittien perustaa Koivistolle laivastotukikohdan, josta tehtiin hyökkäyksiä Kronstadtin laivastotukikohtaa vastaan. Suomen merkittävyyttä kuvaa, että Secret Intelligence Service (eli MI6) oli laskenut Helsingin toimiston menoiksi 16 prosenttia koko vuoden 1919 budjetistaan.

Kirjassa esiintyvät hahmot ovat mitä merkillisimpiä ja osoittavat, etteivät tiedustelumiehet olleet todellakaan mikään homogeeninen ryhmä. Joukkoon mahtui niin ammattisotilaita, muusikkoja, liikemiehiä, toimittajia kuin venäläisiä emigrantteja. Alkuvuosien kiehtovimpia tiedustelumiehiä olivat Paul Dukes, Augustus Agar ja Sidney Reilly. Dukesin ja Agarin vaiheista on kirjoittanut huomattavasti Kotakalliota vauhdikkaammin Harry Ferguson kirjassaan Operaatio Kronstadt. Fergusonin kirja on kevyempi kuin Kotakallion, mutta siihen kannattaa tutustua, mikäli brittien toimet Itämerellä ja Suomessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen kiinnostavat. Sidney Reillyä puolestaan on pidetty yleisesti James Bondin esikuvana. Reillyn uskomattomat seikkailut päättyivät vuonna 1925 Moskovan lähistöllä OGPU:n luoteihin. Agentit eivät siis suinkaan aina onnistuneet toimissaan.

Brittien tiedustelupuuhissa käyttämiin venäläisemigrantteihin suomalaiset suhtautuivat varauksellisesti. Kotakallio kuvaa, miten esimerkiksi Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki suhtautui epäillen emigranttien toimintaan, kuten myös eräät Suomen Yleisesikunnan edustajat. Venäläisemigrantit olivat suomalaisille ongelma, koska heitä aina toisaalta epäiltiin neuvostoagenteiksi ja toisaalta heidän toimintansa nähtiin aiheuttavan ongelmia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin suhteisiin. Muutamiin brittitiedustelijoihinkin suhtauduttiin varauksellisesti näiden tosiasiallisten tai oletettujen vasemmistosympatioiden vuoksi. Yleensä tällaisia henkilöitä ei kuitenkaan sijoitettu tiedustelijoiksi Suomeen, koska toimintaedellytykset olisivat olleet erittäin hankalat.

1930-luvun brittitiedustelijoista nousevat kirjassa esiin Rex Bosley, Jack O´Brien-Hitching ja James H. Magill. Kaikki kolme olivat varsinaisia Suomen asioiden eksperttejä ja hallitsivat suomen kielen ilmeisen täydellisesti. Magill, joka oli 1930-luvun alussa toiminut Suomessa metsäteollisuudessa, tunnettiin yleisesti Janne Mäkelänä. Bosley jatkoi tiedustelu-uraansa vielä toisen maailmansodan jälkeen, kun taas Magill siirtyi sotilasuran jälkeen liike-elämän palvelukseen. He toimivat myös presidentti Kekkosen kontaktihenkilöinä. Vähiten tunnetuin näistä kolmesta ja omalla tavallaan hyvin mielenkiintoinen on O´Brien-Hitching, joka oli komennettu Suomeen ensi kerran jo vuonna 1918. Tuolloin hän oli avustanut Ison-Britannian Pietarin lähetystön punaisten ja valkoisten rintamalinjojen yli kohti Ruotsia. Talvisodan aikana O´Brien-Hitching liittyi vapaaehtoisena Suomen armeijaan ja sai sittemmin Suomen kansalaisuuden. Hän palveli Suomen armeijassa vielä jatkosodassakin ja oli näin eri puolella kuin vanhat maanmiehensä.

Suomi oli aluksi brittitiedustelulle nimenomaan tarkkailupaikka Neuvosto-Venäjän vastaisessa tiedustelutoiminnassa. Kotakorven mukaan Suomessa itsessään oli briteille melko vähän kiinnostavia kohteita. Lapuanliikkeen toimintaan ja äärioikeiston vallankaappausuhkaan kiinnitettiin 1930-luvun alussa huomiota, mutta suurimpana uhkana nähtiin edelleen vasemmisto ja Neuvosto-Venäjä. 1930-luvulla Saksa alkoi vähitellen nousta ja sen liikkeet alkoivat kiinnostaa brittitiedustelua. Suomen merkitys tarkkailupaikkana nousi taas vuosina 1940–1941 Saksan miehitettyä suuren osan Eurooppaa. Vielä vuonna 1940 brittitiedustelu pystyi toimimaan Suomessa, mutta Suomen lähentyessä Saksaa ja jatkosodan sytyttyä tiedustelu vaikeutui. Vaikka sodassa ajauduttiinkin lopulta eri puolille, pääosa brittitiedustelijoista, kuten esimerkiksi Paul Dukes, ymmärsi Suomea ja Suomen motiiveita. Briteillekin Neuvostoliitto oli lopulta se pahan valtakunta.

Asiavirheitä Kotakallio on onnistunut välttämään melko hyvin. Ehkä silmiinpistävin virhe on väittää Paul Dukesin syöneen lounasta ulkoministeri Tapio Voionmaan kanssa 12.2.1940. Ulkoministerinä oli tuossa vaiheessa Väinö Tanner. Kyseessä on varmasti inhimillinen vahinko, Tapio Voionmaa oli tuolloin ulkoministeriön kansliapäällikkö ja hänen isänsä, Väinö Voionmaa, oli toiminut ulkoministerinä vain reilua vuotta aikaisemmin. Pieni lapsus on käynyt myös W. E. Tuompon sotilasarvon kanssa, sillä hän ei vielä talvisodan aikaan ollut kenraaliluutnantti vaan kenraalimajuri. Virhe periytynee James H. Magillin muistelmista Tasavalta tulikokeessa, jossa Magill kirjoittaa Tuomposta niin ikään kenraaliluutnanttina jo talvisodassa.

Kirjan lähdeluettelo on vakuuttavan laaja. Kotakallio on tehnyt ansiokasta työtä kerätessään useasta eri lähteestä tietoa brittitiedustelun toiminnasta Suomessa, sillä monet arkistot ovat edelleen kiinni ja materiaalia on myös tuhottu. Työmäärä on varmasti ollut melkoinen. Lukijaa olisi kuitenkin palvellut kirjan varustaminen viittein ja henkilöhakemistolla. Varsinkin henkilöhakemiston puute haittaa kirjan luettavuutta. Henkilöitä seikkailee kirjassa niin lukuisasti ja useissa yhteyksissä, että hakemisto olisi ollut enemmän kuin tarpeen.

Vaikka Kotakallio onkin tehnyt ansiokasta ja tunnollista työtä, niin ote olisi voinut olla hieman analyyttisempi. Mikä sai eri henkilöt lähtemään tiedustelijoiksi? Oliko muita motiiveja kuin bolsevismin vastaisuus ja velvollisuus omaa isänmaata kohtaan? Osaa varmaan ajoi seikkailunhalu, mutta tällaisia asioita Kotakallio ei juuri pohdi. Lisäksi olisi voinut kertoa hieman tarkemmin, millaista tietoa tiedustelu hankki ja miten, sekä miten tätä tietoa oikein käytettiin hyväksi.

Ilmeisesti Kotakallion aikomuksena on jatkaa tutkimuksia brittitiedustelun vaiheista sotienjälkeisessä Suomessa. Onkin mielenkiintoista nähdä, muuttuiko brittien tiedustelu jotenkin ja miten siihen vaikutti Yhdysvaltojen nousu suurvallaksi ja Neuvostoliiton vastapooliksi. Mielenkiintoista on myös nähdä, selviääkö jotain uutta siitä, mitä vanhat jo 1930-luvulla Suomessa toimintansa aloittaneet brittitiedustelijat, etenkin Rex Bosley ja James H. Magill, sotien jälkeen tekivät. Toivoa kuitenkin sopii, että tämä mahdollisesti tuleva ”jatko-osa” varustettaisiin niin viitteillä kuin henkilöhakemistolla. Silloin lukijan ei tarvitse jäädä arvailemaan, mistä tiedot ovat peräisin ja eri asioita olisi helpompi tarkistaa.

Juho Kotakallio. Hänen majesteettinsa agentit – Brittitiedustelu Suomessa 1918–1941. Atena. 297 s.