Kun vuonna 2007 perustettu ydinvoimayhtiö Fennovoima joulukuun 21. päivänä 2013 allekirjoitti Venäjän valtionyhtiö Rusatom Overseasin kanssa toimitussopimuksen ydinvoimalaitoksesta Pyhäjoelle, Suomessa alkoi kiivas julkinen keskustelu sopimuksen merkityksestä ja seurauksista. Hankkeen ylle kasvoi suuri epäilysten pilvi, jota ydinvoimapelot ja Venäjää kohtaan tunnettu epäluottamus ruokkivat. Ukrainan kriisin kärjistyminen vuoden 2014 helmi-maaliskuussa lisäsi Venäjään liittyvän epävarmuuden painoarvoa ja nosti turvallisuuspolitiikan Fennovoimasta käydyn keskustelun keskiöön.

Fennovoiman voimalaitostilaus yhdistää kiinnostavalla tavalla kaksi erittäin voimakasta tunnetta: Venäjää kohtaan koetun historiallisen epäluottamuksen sekä ydinvoimapelot. Koska ydinvoimayhteistyötä on itänaapuriemme kanssa tehty reilun 40 vuoden aikajänteellä mitattuna kelvollisin tuloksin, on syytä kysyä, missä määrin näille tunteille on perusteita. Onko toimivalle yhteistyölle Fennovoiman tapauksessa edellytyksiä myös tällä kertaa, vai ollaanko Suomessa hallituksen tuella signeeraamassa suurta energiapoliittista virhelaskelmaa? Tässä artikkelissa luodaan pikakatsaus Suomen Neuvostoliitosta tilaamien ydinvoimalaitosten historiaan sekä tarkastellaan sen kytköksiä nyt käynnissä olevaan Fennovoima-prosessiin.

Suomen ensimmäinen ydinvoimalaitos – haluttiin lännestä, saatiin idästä

Atomivoimaan, kuten ydinvoimaa vielä tuolloin kutsuttiin, liittyvä suuri kiinnostus keräsi suomalaisen tiedemaailman sekä teollisuus- ja voimayhtiöt yhteisen hankkeen taakse. Tiedemiesten aloittamana ja insinöörien johtamana käynnistyi 1950-luvun alussa projekti, jonka lopputuloksena tieteellis-teknisesti periferiseen maahan rakennettiin 1970-luvun ja 1980-luvun alun aikana neljä ydinvoimalaitosta – kaksi valtionyhtiö Imatran Voimalle Loviisaan ja kaksi teollisuuden ja yksityisten voimayhtiöiden rahoittamalle Teollisuuden Voimalle Olkiluotoon. Voimalaitoshankkeiden toteuttamiseksi rakennettiin vajaassa vuosikymmenessä tehokas teknillisen fysiikan koulutusjärjestelmä ja säteilyturvallisuudesta vastannutta Säteilyfysiikan laitosta, Säteilyturvakeskuksen (STUK) edeltäjää, kehitettiin vastaamaan voimalaitoshankkeiden säteilyturvallisuusvalvonnan vaatimuksia.¹

Vaikka koulutettujen osaajien määrä Suomessa oli vielä 1960-luvun puolivälissä verraten pieni, luottamus maan ensimmäisen voimalaitoshankkeen toteuttamiseksi oli suurta niin Imatran Voiman kuin teollisuudenkin piirissä. Kova kilpailu johti kahden päällekkäisen tarjouskilpailun käynnistämiseen vuonna 1965, mutta pula taloudellisista resursseista ja osaavista insinööreistä pakottivat suomalaistoimijat porrastamaan tilauksia.² Vaikeiden, kauppa- ja teollisuusministeriön alaisessa atomienergiakomiteassa käytyjen neuvottelujen tuloksena sovittiin, että valtionyhtiö Imatran Voima suurempine resursseineen rakentaa ensimmäisen voimalaitoksen. Teollisuus puolestaan sai lupauksen mahdollisuudesta rakennuttaa oma voimalaitos IVOn jälkeen.³

Imatran Voiman tavoitteena oli rakennuttaa Suomeen länsimainen ydinvoimalaitos avaimet käteen –periaatteella. Keskusteluja toimituksesta käytiin muun muassa amerikkalaisten, kanadalaisten ja brittiläisten laitostoimittajien kanssa. Laitostilausta oltiin toteuttamassa puhtaasti tieteellis-teknisten kriteerien pohjalta eikä neuvostoliittolaisia voimalaitoksia pidetty tässä tarkastelussa paljoa esillä niiden puutteellisten turvallisuusstandardien vuoksi. Tarjouskilpailun perusteella voimalaitostilaus olisi tilattu saksalaiselta AEG:ltä, mutta ulkopolitiikka sekoitti suunnitelmat.⁴ Neuvostoliitto oli loppuvuodesta 1965 toimittanut oman voimalaitosehdotuksensa IVO:lle, vaikka se varsinaisen tarjouskilpailun puitteissa ei toiminutkaan. Neuvostoliitto teroitti itätilauksen merkitystä myös tasavallan presidentti Urho Kekkoselle, jolla lopullinen päätösvalta projektin toteuttamisesta oli. Sitä, että Suomi tilaisi ydinvoimalaitoksen Länsi-Saksasta tai Yhdysvalloista, oli suurvallan vaikea sulattaa.⁵

Ristiriita tieteellis-teknisten kriteerien ja ulkopoliittisen painostuksen välillä johti tarjouskilpailun keskeyttämiseen keväällä 1967. Imatran Voima käynnisti pian uuden tarjouskilpailun, jossa huomioitiin myös neuvostoliittolainen esitys. Neuvostoliitto haki Suomesta referenssiä, jonka turvin se pääsisi mukaan länsimaisille voimalaitosmarkkinoille, jota pohjois-amerikkalaiset ja saksalaiset dominoivat. Neuvostoliitto ei ollut tottunut länsimaisten tarjouskilpailujen toimintalogiikkaan, eikä sen onnistunut jättää riittävän kilpailukykyistä saati sisällöltään riittävää tarjousta. Neuvostoliitto kuitenkin muutti ja paranteli tarjoustaan houkuttelevammaksi sitä mukaa, kun se jäi kilpailijoistaan jälkeen.

Imatran Voima joutui hankalaan tilanteeseen, jossa tarjouskilpailun länsimaiset osanottajat ilmaisivat tyytymättömyytensä Neuvostoliiton tarjouskilpailun sääntöjä rikkovaa toimintaa kohtaan ja Neuvostoliitto puolestaan painosti Suomea itätilaukseen. Lopulta IVO siirsi vastuun tarjouskilpailupäätöksestä valtioneuvostolle. Sekava tilanne ratkaistiin heinäkuun lopulla 1968, kun valtioneuvosto päätti toisenkin tarjouskilpailun tuloksettomana. Epäonnistuneilla tarjouskilpailuilla kansainvälisen uskottavuutensa romuttaneelle IVO:lle oli käynyt selväksi, että ensimmäinen laitos tilattaisiin Neuvostoliitosta. Kahdenväliset neuvottelut neuvostoliittolaisen voimalaitoksen tilaamisesta käynnistettiin elokuussa 1969 ja saatiin päätökseen vuosikymmenen vaihteessa.⁶ Näin ollen tieteellis-teknisin perustein haluttu länsitoimittaja vaihtui poliittisista syistä Neuvostoliittoon.

Project Eastinghouse - Loviisassa yhdistetään idän ja lännen tekniikkaa

Päätös tilata Suomen ensimmäinen voimalaitos Neuvostoliitosta muutti alkuperäistä suunnitelmaa ratkaisevasti. Oli selvää, ettei Suomi voisi tilata voimalaitosta avaimet käteen –periaatteella, sillä kokonaistoimitus Neuvostoliitosta olisi tarkoittanut turvallisuusstandardeiltaan vakavasti puutteellista voimalaitosta. Tilauksen toteuttamiseksi idästä oli välttämätöntä tehdä suuria muutoksia laitoksen suunnitteluun. Alkuperäisestä suunnitelmasta puuttuivat muun muassa betoninen suojarakennus, suuren jäähdytteenmenetysonnettomuuden vaatimat hätäjäähdytysjärjestelmät ja moderni laitosautomaatio. Puutteiden paikkaamisen suunnittelutyö lankesi pitkälti vastakoulutetuille suomalaisinsinööreille, joiden työnä oli yhdistää itäistä ja läntistä tekniikkaa toimivaksi voimalaitokseksi ja myöhemmin myös valvoa rakennustöitä. Suomalaisilla teollisuusyhtiöillä, kuten esimerkiksi Ahlströmillä ja Nokialla, oli tärkeä rooli laitoskomponenttien toimittajina, joiden yhteistyötä koordinoitiin erikseen tätä tarkoitusta varten luodun Finnatom-ryhmän kautta. Neuvostoliiton osuudeksi toimituksista jäi lähinnä primääri- ja sekundääripiirien päälaitteiden toimittaminen, siis toisin sanoen laitoksen varsinainen reaktori ja siihen liittyvät vesikiertojärjestelmät. Läntisen ja itäisen tekniikan hybridiprojekti sai lempinimekseen Project Eastinghouse merkittävää yhdysvaltalaista laitostoimittaja Westinghousea mukaillen. Projektissa nuorena insinöörinä työskennelleen Pertti Lamrothin mukaan itäisen toimittajan myötä laitosta ei tilattu avaimet käteen, vaan pikemminkin jakoavaimet käteen -periaatteella.⁷

Loviisan ydinvoimalaitostilaukseen idästä sisältyi myös sopimus ydinpolttoaineen toimituksista. Tämä oli tärkeää, sillä Suomella ei ollut korkeaa tekniikkaa vaativia rikastuslaitoksia ja Neuvostoliitto suhtautui varauksella kahden muun potentiaalisen rikastajamaan eli Yhdysvaltojen ja Ranskan polttoainetoimituksiin.⁸ On mahdollista, ettei Neuvostoliitto myöskään halunnut sallia Suomen käynnistävän omia rikastushankkeitaan, joiden jo 1940-luvulla tiedettiin liittyvän olennaisesti asetuotanto-ohjelmiin. Loviisan voimalaitosten polttoaineratkaisua voi kuvata vuokrasopimukseksi: Neuvostoliitto toimitti Suomeen tarvittavat polttoainesauvat, jotka myös palautettiin sinne ilman, että suomalaiset olisivat saaneet suurempaa roolia polttoainekierrossa.⁹

Neuvostoliitosta tilattiin lopulta kaksi ydinvoimalaitosta Loviisaan. Rakennustyöt eivät sujuneet ongelmitta: Neuvostoliiton tottumattomuus länsimaisiin turvallisuusstandardeihin ja laadunvalvontatarkastuksiin aiheuttivat rakennusvaiheessa viivytyksiä esimerkiksi siitä syystä, että jotkin Neuvostoliitosta tulleet komponentit oli pakko lähettää takaisin ja pyytää uudet niiden heikon laadun vuoksi. Oma lukunsa oli monikansallisen ja –kielisen alihankintaverkoston koossapitäminen.¹⁰

Kansainvälisesti Loviisan ydinvoimalaitoshankkeita on pienet lähtöresurssit huomioon ottaen pidetty varsin onnistuneina, vaikka viivytyksiä niissä tulikin.¹¹ Kaiken kaikkiaan ensimmäisen reaktorilaitoksen eli Loviisa 1:n rakentaminen ja käyttöönotto kesti vuoden 1971 toukokuusta vuoden 1977 helmikuuhun, eli siis hieman vajaat kuusi vuotta. Loviisa 2:n rakennustyöt aloitettiin elokuussa 1972 ja laitos otettiin käyttöön marraskuussa 1980, reilun kahdeksan vuoden jälkeen.¹²

Venäläisreaktorien käyttöhistoria kertoo luotettavuudesta

Kun katsotaan Loviisan voimalaitosten käyttöhistoriaa tehokkuuden mittapuulla, ne ovat palvelleet verraten hyvin. Loviisan ykkösreaktorissa voimalaitoksen käytettävyyttä kuvaava käyttökerroin on koko sen käyttöhistorian ajalta 89,2 prosenttia ja kakkosreaktorin 91,0 prosenttia. Kansainvälisesti vertailtuna luvut ovat melko korkeita, sillä koko maailman ydinvoimatuotannon käyttökertoimet jäävät alle 80 prosentin.¹³ Tehokkaan käytön lisäksi Loviisan voimalaitokset ovat palvelleet turvallisesti. Merkittäviä turvallisuuteen vaikuttaneita tapahtumia Loviisassa on tapahtunut sen historian aikana neljä kappaletta, joista viimeisin vuonna 1993. Ydinvoimalaitosonnettomuuksia Suomessa ei ole tapahtunut.¹⁴

Ympäristölle haitallisten vaikutusten välttämiseksi ydinturvallisuuteen liittyvä toinen suuri kokonaisuus on ydinjätehuolto. Vielä 1970- ja 1980- lukujen taitteessa voimayhtiöt eivät pitäneet käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitusta parhaana vaihtoehtona, sillä teknologian kehityksen ennustettiin mahdollistavan polttoaineiden uusiokäytön niin sanotuissa uuden sukupolven hyötöreaktoreissa. Loviisassa ydinjätteistä huolehtiminen ulkoistettiin Neuvostoliittoon, jonka kanssa Imatran Voimalla oli käytetyn ydinpolttoaineen palautussopimus aina vuoteen 1996 saakka. Kun hyötöreaktorien kehittyminen oli odotettua hitaampaa ja jälleenkäsittely kallista, Teollisuuden Voima, joka rakennutti kaksi ruotsalaista ydinvoimalaitosyksikköä Olkiluotoon, alkoi selvittää käytetyn polttoaineen loppusijoittamista suomalaiseen peruskallioon. Myös IVO päätyi loppusijoituksen kannalle, kun Neuvostoliiton kanssa solmitulle palautussopimukselle mietittiin korvaajaa. Teollisuuden aloittamien selvitysten pohjalta perustettiin TVO:n ja Fortumiksi nimensä muuttaneen IVO:n yhteistyönä vuonna 1995 ydinpolttoaineen loppusijoituksesta vastaava Posiva Oy, jonka tehtäväksi tuli suunnitella ja toteuttaa sekä Olkiluodon että Loviisan voimalaitosten käytetyn ydinpolttoaineen ja laitosten säteilylle altistuneiden osien loppusijoitus. Tätä tehtävää varten Posiva on rakentanut maanalaisen loppusijoitusluolan Olkiluotoon, jonne Fortumin ja TVO:n laitosten käytettyä ydinpolttoainetta on tarkoitus loppusijoittaa vuodesta 2020 lähtien. Toistaiseksi käytettyä ydinpolttoainetta on säilytetty maanpäällisissä välivarastoissa.¹⁵

Loviisan laitosyksiköillä on käyttölupa vuosien 2027 ja vastaavasti 2030 loppuun, eli niiden kokonaiskäyttöikä on 50 vuotta.¹⁶ Ne rakennettiin vastaamaan Suomen lisääntyvään sähköntarpeeseen ja niiden osuus sähkön kokonaishankinnasta, eli omasta tuotannosta ja tuontisähköstä, on vielä nykyäänkin noin kymmenen prosenttia. Tuontisähkön osuus oli vuonna 2013 18,7 prosenttia, eli lähes viidennes Suomen sähköstä hankittiin maan ulkopuolelta.¹⁷ Keskustelu tulevaisuuden energiaratkaisuista on vuosituhannen alusta saakka käynyt kuumana, kun Suomessa punnitaan vaihtoehtoja tuontisähkön osuuden kaventamiseksi.

Suomen ydinvoimarenessanssi?

Suomen ydinvoimarakentamisessa alkoi joulukuussa 2000 uusi vaihe, kun Teollisuuden Voima Oyj haki hallitukselta rakennuslupaa yhtiön kolmannelle reaktoriyksikölle Olkiluotoon. Vaikka TVO:n voimalaitoshanke onkin rakennusvaiheen aloittamisen jälkeen kohdannut huomattavia vaikeuksia voimalaitoksen alihankintatoimitusten kanssa, sen saamat periaate- ja rakennusluvat näyttävät herättäneen ajatuksia ydinvoiman mahdollisesta renessanssista Suomessa. Tähän saumaan syntyi Fennovoima.

Fennovoima perustettiin vuonna 2007 suomalaisten yritysten muodostaman Voimaosakeyhtiö SF:n sekä saksalaisen E.ON Kärnkraft Finlandin yhteistyönä. Fennovoima jätti tammikuussa 2009 periaatepäätöshakemuksensa valtioneuvostolle, jossa se ilmaisi kiinnostuksensa rakentaa Suomeen maan kuudennen ydinvoimalaitoksen, jonka toimittajiksi harkittiin ranskalais-saksalaista Arevaa sekä japanilaista Toshibaa.¹⁸ Periaatepäätös hyväksyttiin eduskunnassa toukokuun alussa 2010, noin kymmenen kuukautta ennen Japanin Fukushiman maaliskuussa 2011 tapahtuneita onnettomuuksia.¹⁹ Fennovoima-hanke vältti näin ollen sen 1980-luvun edeltäjien kohtalon, jossa Tshernobylin onnettomuuden jälkeen kielteiseksi muuttunut ilmapiiri esti suunniteltujen hankkeiden etenemisen.

Fennovoiman laitostilaus sai uuden käänteen, kun 34 prosentin osuudella mukana ollut E.ON vetäytyi projektista 24.10.2012. Fennovoimassa oli ovi käynyt jo ennen E.ONia, kun muun muassa S-ryhmä ja Atria luopuivat omistuksistaan yhtiössä.²⁰ Vuoden 2014 elokuussa E.ONin johtoryhmän jäsen Leonard Birnbaum totesi Helsingissä järjestetyssä Energiafoorumissa tämänhetkisen markkinatilanteen sekä uusiutuvan energian saamien tukihintojen tehneen ydinvoiman rakentamisen liian riskipitoiseksi ottaen huomioon investoinnin pitkän takaisinmaksuajan.²¹ E.ONin lähtö käynnisti Fennovoimassa uusien osakkaiden metsästyksen sekä yksityiseltä että julkiselta sektorilta, kuten kunnista. Rahoituksen lisäksi yhtä lailla oli auki kysymys voimalaitoksen toimittajasta.

Jälkimmäiseen alettiin saada vastauksia keväällä 2013, kun Fennovoima ilmoitti lopettavansa neuvottelut Arevan kanssa 24.2.2013. Fennovoima oli joitain viikkoja aikaisemmin ottanut yhteyttä venäläiseen Rusatom Overseasiin, johon Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan paikalta eläköitynyt Jukka Laaksonen oli palkattu varajohtajaksi selvittämään Rusatom Overseasin mahdollisuuksia toimittaa keskisuuri ydinvoimalaitos Suomeen.²² Kun Fennovoima ilmoitti päättäneensä neuvottelut myös Toshiban kanssa, uusi itätilaus alkoi näyttää entistä todennäköisemmältä.²³

Tilaus Venäjältä tarkoitti kuitenkin muutosta alkuperäisiin suunnitelmiin. Rusatom Overseasilla ei ollut valmiuksia rakentaa Toshiban ja Arevan tarjoamia 1600 megawatin suurlaitoksia, joista myös vuoden 2010 periaatepäätöksessä oli puhuttu, vaan se saattoi maksimissaan tarjota 1200 megawatin keskikokoista laitosta. Loviisan voimalaitoksiin, joiden nettosähköteho on kummassakin vajaa 500 megawattia, verrattuna Rusatom Overseasin toimittama laitos olisi kuitenkin teholtaan huomattava.²⁴

Itätilaus sai ensimmäisen virallisen varmistuksensa joulukuun 21. päivänä 2013, kun Fennovoima allekirjoitti tilaussopimuksen Rusatom Overseasin kanssa.²⁵ Vuoden 2014 maaliskuussa Fennovoima toimitti työ- ja elinkeinoministeriöön hakemuksen vuonna 2010 tehdyn periaatepäätöksen täydentämisestä, koska tuoreessa tilaussopimuksessa esitelty Rusatom Overseasin AES-600 –painevesireaktori ei ollut aikaisemmassa periaatepäätöksessä tarkasteltujen voimalaitostyyppien joukossa.²⁶ Hallitus hyväksyi uuden, AES-600 –laitostyypin ympärille rakentuneen periaatepäätöksen syyskuun 18.päivänä 2014.²⁷ Periaatepäätös sai tuen myös eduskunnalta itsenäisyyspäivän aattona, kun se kiivaan julkisen keskustelun saattelemana hyväksyttiin äänin 115–74.²⁸

Politiikka Fennovoima-hankkeen kohtalonkysymyksenä

Kun Pyhäjoen laitostilauksen elementtejä vertaa Loviisaan, löytyy useita yhtymäkohtia. Ne voi karkeasti jakaa kolmeen osaan: ydinturvallisuuteen, hyötynäkökulmiin ja politiikkaan.

Ydinturvallisuuden osalta suurin yhtäläisyys on voimalaitostyyppi, joka molemmissa tapauksissa, vaikkakin jälkimmäisessä huomattavasti paranneltuna, on venäläinen VVER-painevesireaktori.²⁹ Loviisan käyttökokemusten kautta Suomeen on rakentunut vankka osaaminen tämäntyyppisten painevesireaktorien käyttöön ja huoltoon. Lisäksi VVER-tyyppiset reaktorit ovat fysikaalisilta ominaisuuksiltaan sellaisia, että ne pyrkivät palauttamaan laitoksen normaalitilaan automaattisesti poikkeustilanteen sattuessa.³⁰ Tiukkojen turvastandardien noudattamista valvoo Säteilyturvakeskus, joka on harjaantunut myös rakennusvaiheen turvallisuusvalvonnassa, viimeisimpänä Olkiluoto 3:n työmaalla.

Suurin ydinturvallisuuskysymys Fennovoiman laitostilauksessa on ydinjätehuolto, johon ei vielä ole esitetty selvää ratkaisua. Fennovoimalle myönnetyssä periaatepäätöksessä syksyltä 2014 vaaditaan, että yhtiö esittelee käytetyn polttoaineen loppusijoitussuunnitelmansa kesäkuuhun 2016 mennessä. Itse loppusijoituksen oletetaan alkavan vasta 2070-luvulla.³¹ Muistettakoon, että ydinjätekysymys ratkaistiin Loviisassakin kestävällä tavalla vasta lähes kaksikymmentä vuotta reaktorien käyttöönoton jälkeen.

Fennovoiman ydinvoimalaitoksen lopulliselle kannattavuudelle on vaikea esittää tarkkoja lukuja, mikä vie pohjaa laitoshanketta tukevilta ja toisaalta myös vastustavilta argumenteilta. Arvioidessaan vuoden 2014 periaatepäätöstä varten Suomen ydinvoiman lisärakentamisen kansantaloudellisia vaikutuksia VTT ja VATT totesivat lisärakentamisen kasvattavan Suomen bruttokansantuotetta puolella prosentilla 2020-luvulla ja kokonaisinvestointeja noin kaksi prosenttia.³² Sen sijaan vuosikymmenien päähän ulottuviin energiapolitiikan ennusteisiin liittyy huomattavaa epävarmuutta, koska maailman globaali energiapoliittinen kehys on viime vuosien aikana ollut jatkuvassa liikkeessä. Energiateollisuuden liiketoimintaympäristön vaikeaan ennustettavuuteen vaikuttavat muun muassa energiantuotannon tukipolitiikan muutokset, kansainväliset ilmasto- ja energiapoliittiset linjaukset, kansainväliset energiakriisit sekä teknologiset läpimurrot. Esimerkiksi liuskekaasun läpimurto on laskenut kaasun ja kivihiilen maailmanmarkkinahintoja ja siten tehnyt niistä lyhyellä aikavälillä entistä kovempia ydinvoiman kilpailijoita sähkön perustuotannossa. Fennovoima ei ole julkistanut tarkkaa kauppahintaa, mutta yhtiö arvioi kokonaiskustannusten olevan noin 4–6 miljardia euroa.³³ Kuten Loviisassa, myös Pyhäjoella uudella voimalaitoksella olisi kansantaloudellista merkitystä tuontisähkön kauppataseeseen aiheuttaman loven korjaajana.

Mitä hankkeen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin tulee, Pyhäjoen laitostilauksella ei olisi samanlaista kansakunnan teknologista osaamistasoa nostavaa vaikutusta kuten Loviisalla aikanaan oli. Suomalaisen ydin- ja rakennusteknisen osaamisen säilyvyyden kannalta laitoksella kuitenkin olisi tärkeä rooli, kun viimeisetkin voimalaitosten rakennusvaiheen insinöörit ovat jäämässä eläkkeelle.³⁴ Hankkeen työllisyysvaikutusten on arvioitu olevan merkittäviä: Henkilötyövuosien määrä nousisi alihankintaketjujen kanssa kymmeniin tuhansiin. Käyttövaiheessakin laitos työllistäisi noin 400–450 ihmistä.³⁵ Voimalaitoksen käyttöönoton viivästyminen usealla vuodella on kuitenkin merkittävä riski, jonka todennäköisyyttä on vaikea arvioida. Rakennustöiden ja laadunvalvonnan toteutumisen puolesta puhuu Suomen turvallisuusstandardit hyvin tuntevan Jukka Laaksosen ohjaava rooli Rusatom Overseasissa, Olkiluoto 3:n vastoinkäymisistä kerätty suomalaisosaaminen alihankintaketjujen hallinnasta sekä Fortumin projektiin tarjoama VVER-laitostuntemus. Mikäli hankkeelle rakennuslupa aikanaan myönnetään, rakennusvaiheesta tulee kaikesta huolimatta haastava – ennen kaikkea poliittisista syistä.

Poliittiset syyt näyttävät olevan suurin este Fennovoiman hankkeelle. Neuvostoliiton halu saada Suomi ydinenergiapolitiikan avulla lähemmäs omaa leiriänsä avokätisellä laitostarjouksella sekä ydinpolttoaineen kokonaistoimituksella on saamassa nyt uusinnan, kun Venäjä tarjoaa Fennovoimalle voimalaitosta ja turvaa projektin toteutumista omalla kolmanneksen omistusosuudellaan. Pyhäjoen voimalaitos kytkisi Suomen ja Venäjän energiayhtiöt entistä tiiviimmin yhteen etenkin, kun Fortum 2.12.2014 ilmoittautui ehdollisesti hankkeeseen mukaan vastineeksi jopa 60 prosentilla Fortumin vesivoimakapasiteettia kasvattavan TGC-1 –yritysjärjestelyn toteuttamisesta venäläisen Gazpromin ja Rosatomin kanssa.³⁶ Ottaen huomioon, ettei Fortum E.ONin irtauduttua aikaisemmin osoittanut mielenkiintoa hankkeeseen, on mahdollista, että ydinvoimalaitoshankkeeseen osallistuminen oli venäläisten asettama kauppaehto.

Fortumin päätös nosti Fennovoiman suomalaisomistuksen yli 60 prosentin, joka oli periaatepäätöksessä asetettu hankkeen toteuttamisen edellytykseksi.³⁷ Vesivoimakaupan kytkeminen Fennovoimaan laajentaa Pyhäjoki-hankkeen energiapoliittista vaikutusta merkittävästi – enää ei ole kyse vain laitostilauksesta, vaan Suomen ja Venäjän suurten energiayhtiöiden vuosikymmeniä jatkuneen yhteistyön tiivistämisestä entisestään. Päätös lisää yhtiöiden keskinäisriippuvuutta, mutta jättää vahvimmat pelikortit Venäjän käteen.

Hankkeen suurin riski liittyy rakennusvaiheeseen, jonka aikana Venäjä voisi esimerkiksi EU:n tiukentuneen pakotelinjan tai Suomen NATO-lähentymisen seurauksena viivyttää hanketta tai jopa kokonaan vetäytyä siitä, josta aiheutuisi pahimmillaan miljardien tappiot yksityisille ja julkisille rahoittajille. Valmistumisen jälkeen tilauksen poliittiset riskit pienenisivät, koska suurimmaksi kysymykseksi jäisi uraanipolttoaineen hankkiminen muualta kuin Venäjältä.

Poliittista pelisilmää tarvitaan

Fennovoiman ja Rusatom Overseasin yhteistyö ei ole vailla pohjaa teknisestä näkökulmasta tarkasteltuna. Hankkeella on myös selviä kansantaloutta piristäviä vaikutuksia lyhyellä aikavälillä, mutta pitkän aikavälin hyötynäkökulmia on vaikea ennustaa. Pelin kärkikysymykseksi, hyötynäkökulmienkin yli, nousee kuitenkin politiikka.

Mitä tulee Suomen ulkopoliittiseen liikkumavaraan, tilanne on nyt sikäli erilainen kuin 1970-luvulla, ettei Suomen paikka Euroopan henkisellä kartalla ole enää sama kuin 40 vuotta sitten. Suomi on EU-jäsenmaana voimakkaammin osapuoli Venäjän ja lännen välisessä, uudelleen leimahtaneessa valtataistelussa: Puolueettomuuslinjan pitäminen on entistä vaikeampaa ja avainkysymyksissä jopa mahdotonta. Energiapoliittinen kytkös Venäjän suuriin energiayhtiöihin luo rakennusvaiheen ajalle riskejä, jotka saattavat kahdenvälisten suhteiden kärjistyessä aiheuttaa politiikkariippuvuutta ja rahallisia tappioita. Lisäksi hankkeen toteuttaminen herättäisi närkästystä yhtenäistä pakotelinjaa ajavassa EU:ssa.

Ulkopoliittiset riskit ovat nyt suuremmat, kun Suomen kädet idän ja lännen välissä ovat aiempaa sidotummat. On kuitenkin syytä muistaa, että hankkeen toteuttamatta jättäminen tarkoittaisi Suomen energiatulevaisuuden jäämistä toistaiseksi auki ja mahdollisesti myös perustuotannon - johon esimerkiksi tuotannoltaan vaikeasti ennustettava uusiutuva energia ei nykytekniikalla taivu - korvaamista ilmastovaikutuksiltaan merkittävästi haitallisemmilla maakaasulla ja kivihiilellä.

Fennovoima-hankkeen poliittisen päätöksenteon sinettinä toimii rakennuslupa, joka yhtiön on tarkoitus jättää valtioneuvostolle kesän 2015 aikana. Tämänhetkisen epävakaan ulkopoliittisen tilanteen aikana lupapäätöstä ei tule kiirehtiä, vaan sitä pitää voida harkita huolellisen tilannearvion pohjalta. On tärkeää, että lupaan otetaan kantaa hetkellä, jolloin se poliittisesti on kaikista otollisinta.

Loviisan voimalaitokset tarjoavat nykytilanteeseen malliesimerkin siitä, kuinka poliittisen ja taloudellisen epävarmuuden keskellä on mahdollista onnistua vaativassa kansainvälisessä hankkeessa, kunhan osataan edetä maltilla. Ja painaa jarrua – tarvittaessa.

Kirjoittaja työskentelee Brysselissä EU-asioiden parissa. Artikkelissa esitetyt mielipiteet ovat hänen omiaan.

Lähteet

Kansallisarkisto (KA)

Kauppa- ja teollisuusministeriön arkisto

Atomienergiakomitean arkisto

Atomienergianeuvottelukunnan arkisto

Lehdet ja verkkolehdet

ATS-Ydintekniikka

Helsingin Sanomat

Yle Uutiset

Talouselämä

Kirjallisuus ja verkkolähteet

Björklund, Nils; Westerholm, Wolter & von Bonsdorff, Magnus 1994. Ydinsähköä. Teollisuuden Voima Oy 1969–1994. Rauma: Teollisuuden Voima Oy.

Energiateollisuus 2009. Hyvä tietää ydinvoimasta. Helsinki: Energiateollisuus.

Energiateollisuus 2011. Ydinvoima ja innovaatiot. Helsinki: Energiateollisuus.

Energiateollisuus 2014. Energiavuosi 2013. http://energia.fi/kalvosarjat/energiavuosi-2013-s-hk (Haettu: 22.11.2014)

Evans, Nigel & Hope, Chris 1984. Nuclear Power. Futures, costs and benefits. Cambridge: Cambridge University Press.

Fennovoima 2009. Ydinvoimalaitoksen periaatepäätöshakemus. Helsinki: Fennovoima. http://www.fennovoima.fi/userData/fennovoima/doc/pap/paphakemus.pdf (Haettu: 22.11.2014)

Fennovoima 2013. Fennovoiman ja Rusatom Overseasin laitossopimus allekirjoitettu. http://www.fennovoima.fi/uutiset/uutiset/fennovoima-ja-rusatom-overseas-... (Haettu: 22.11.2014)

Fennovoima 2014. Hakemus valtioneuvoston 6.5.2010 antaman ydinenergialain (990/1987) 11§:n mukaisen periaatepäätöksen M 4/2010 vp täydentämiseksi. http://www.fennovoima.fi/userData/fennovoima/doc/pap/PAP2014_FIN_DIGI_LO... (Haettu: 22.11.2014)

Fortum 2012. INES-asteikko. https://www.fortum.fi/fi/energiantuotanto/ydinvoima/loviisan_voimalaitos... (Haettu: 22.11.2014)

Fortum 2013. Loviisan voimalaitoksen toiminta. http://www.fortum.com/fi/energiantuotanto/ydinvoima/loviisan_voimalaitos... (Haettu: 22.11.2014)

Fortum 2014. Fortum aikoo kasvattaa vesivoimaomistustaan 60 prosentilla TGC-1:n uudelleenjärjestelyllä – Edellyttäen että uudelleenjärjestely on edennyt suunnitellusti Fortum valmis osallistumaan vähemmistöosuudella Fennovoiman ydinvoimahankkeeseen. Pörssitiedote. http://www.fortum.com/fi/media/pages/fortum-aikoo-kasvattaa-vesivoimaomi... (Haettu: 5.12.2014)

Goldschmidt, Bertrand 1982. The Atomic Complex. A Worldwide Political History of Nuclear Energy. La Grange Park: American Nuclear Society.

Hoffman, Kai 2008. Säteilyturvakeskuksen historia 1958–2008. Helsinki: Säteilyturvakeskus.

IAEA 2014. Power Reactor Information System, Country Statistics. http://www.iaea.org/PRIS/CountryStatistics/CountryStatisticsLandingPage.... (Haettu: 22.11.2014)

Laurila, Erkki 1967. Atomienergian tekniikkaa ja politiikkaa. Helsinki: Otava.

Michelsen, Karl-Erik & Särkikoski, Tuomo 2005. Suomalainen ydinvoimalaitos. Helsinki: Edita.

Nikula, Anneli; Raumolin, Heikki; Ryhänen, Veijo; Seppälä, Timo; Vira, Juhani & Äikäs, Timo 2012. Kohti turvallista loppusijoitusta. Ydinjätehuollon neljä vuosikymmentä. Eurajoki: Posiva.

Posiva 2008. Kapseleissa kallioon. Käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitus Olkiluodossa. Eurajoki: Posiva.

Suomi, Juhani 2002. Urho Kekkosen päiväkirjat 2. ’63–’68. Keuruu: Otava.

Särkikoski, Tuomo 2011. Rauhan atomi, sodan koodi. Suomalaisen atomivoimaratkaisun teknopolitiikka 1955–1970. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXV. Helsinki: Unigrafia.

Säteilyturvakeskus 2008. Säteilyvaara ja suojautuminen. Helsinki: Säteilyturvakeskus.

Säteilyturvakeskus 2013. Usein kysytyt kysymykset. http://www.stuk.fi/ajankohtaista/ukk/ydinturvallisuus/ydinvoimalaitokset... (Haettu: 22.11.2014)

Valtioneuvosto 2010. Valtioneuvoston periaatepäätös 6. päivänä toukokuuta 2010 Fennovoima Oy:n hakemukseen ydinvoimalaitoksen rakentamisesta. Helsinki: Valtioneuvosto.

Valtioneuvosto 2014a. Valtioneuvoston periaatepäätös 18. päivänä syyskuuta 2014 ydinvoimalaitoksen rakentamisesta. Helsinki: Valtioneuvosto.

Valtioneuvosto 2014b. Eduskunta hyväksyi Fennovoiman periaatepäätöksen täydennyksen. http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=432943 (Haettu: 5.12.2014)

Lehtilä, Antti; Koljonen, Tiina & Mäkinen, Tuula 2014. Ydinvoimapäätösten energia- ja kansantaloudelliset vaikutukset. Espoo: VTT.