Poliittiset ääri-ilmiöt tuntuvat kiinnostavan ihmisiä oli aika mikä tahansa. Myös monet tutkijat tuntuvat olevan niistä viehtyneitä. Onkin siis hieman kummallista, että vasta nyt on ilmestynyt ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys suomalaisesta sotien välisen ajan äärimmäisestä oikeistosta, josta siis kirjan kirjoittajat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius käyttävät termiä fasismi. Aikaisemmin on toki tutkittu joitakin yksittäisiä ilmiöitä ja merkittävimmästä suomalaisesta oikeistoradikaalista puolueesta IKL:stä on ilmestynyt 1980-luvulla kokonaisesitys Sinimusta veljeskunta, mutta mitään kattavaa suomenkielistä yleisesitystä aiheesta ei ole tehty. Tosin vuonna 1991 ilmestyi Henrik Ekbergin kansallissosialistisia liikkeitä Suomessa käsittelevä väitöskirja Führerns trogna följeslagare, jota jostain syystä ei ole käännetty suomeksi. Ongelmana on myös se, että osa aikaisemmasta kirjallisuudesta on ollut asenteellista tai jopa vähättelevää, mutta ei toki lainkaan kaikki. Nyt ilmestynyt Suomalaiset fasistit pyrkii tekijöidensä mukaan korjaamaan tämän puutteen, siis kertomaan suomalaisesta fasismista kootusti ja vähättelemättä.

Kirjan otsikko Suomalaiset fasistit on varmasti tarkoituksella hieman provokatiivinen, sillä eivät varmastikaan kaikki ne henkilöt tai ryhmittymät, joita kirjassa käsitellään, mieltäneet itseään fasisteiksi. Mutta toisaalta otsikko kyllä toimii. Fasismi-sanan käyttö on perusteltua siinä mielessä, että maailmalla fasismin ydinjoukkona olivat pääosin ne ensimmäisen maailmansodan veteraanit jotka olivat pettyneet sodan lopputulokseen ja pitivät väkivaltaista toimintaa oikeutettuna tavoitteidensa saavuttamiseksi. Suomenkin valkoisen armeijan riveistä löytyi monia tällaisia henkilöitä, jotka olivat pettyneet voitetun sodan jälkeen koittaneeseen todellisuuteen. Suomen kannalta oli kuitenkin onnellista, että näiden radikaalien lisäksi oli myös muulla tavoin ajattelevia valkoisia. Näitä ei-radikaalejavalkoisia kuului myös suojeluskuntiin. Näin suojeluskunnat pysyivät pääosin lojaaleina hallituksille, eivätkä ikinä lähteneet kokonaisuudessaan kapinoinnin tielle.

Pettymys sisällissodan lopputulokseen synnytti erilaisia radikaaleja laitaoikeistolaisia ryhmiä. Näin oli yleensäkin Euroopassa. Suomessa nämä radikaalit katsoivat että kommunismia ei ollut hävitetty maasta ja Venäjän uhka leijui edelleen Suomen yllä. Kirjan tekijöiden mukaan kommunismin uhkaa kuitenkin liioiteltiin. Heikot suomalaisten kommunistien mahdollisuudet olivatkin, mutta eivät vielä 1920-luvulla täysin olemattomat. Toimintaedellytyksiä kommunisteilta veivät kuitenkin kyseisellä vuosikymmenellä enemmän maltilliset porvarit ja sosialidemokraatit kuin ääriryhmät. Yhtäältä vasemmistoa yritettiin integroida osaksi yhteiskuntaa ja toisaalta taas kommunistien toimintaan puututtiin rajuin toimenpitein. Esimerkiksi vuosina 1923 ja 1928 suoritettiin laajoja kommunistipidätyksiä, joissa pidätettiin suurin osa merkittävimmistä äärivasemmiston poliitikoista. Näiden pidätysten takana olivat maalaisliittolaisten pääministerien Kyösti Kallion ja J. E. Sunilan hallitukset.

Tosiasiassa kommunismin toimintaedellytykset olivat siis menneet lähinnä muiden kuin radikaalien ryhmien toimesta,mutta tämä ei radikaaleille riittänyt. Kommunismin uhkan nähtiin leijailevan yhä Suomen yllä ja näin haluttiin muidenkin uskovan. Suomalainen fasismi olisi voinut jäädä paljon pienemmäksi ilmiöksi kun se jäi, jos vuoden 1929 loppupuolella ei olisi tapahtunut sellaista mistä se sai vettä myllyynsä. Ensinnäkin Suomen Ammattijärjestössä kiehui ja se julisti yleislakon (joka kyllä osoittautui pannukakuksi), ja toiseksi Lapualla järjestettiin provokatiiviset työläisnuorten haastejuhlat. Nämä molemmat tapahtumat olivat taivaanlahjoja radikaaleille oikeistolaisille. Niiden avulla monet maltillisetkin porvarit sellaisen käsityksen valtaan, että vapaussodan perintö oli sittenkin uhattuna ja kommunismilla voimaa Suomessa. Lapuan liike sai tämän myötä alkunsa.

Lapuan liike olikin jotain aivan toista kuin ne radikaalit ryhmittymät joita 1920-luvulla oli ollut. Sillä oli laajaa kannatusta eikä se sortunut samanlaiseen keskinäiseen riitelyyn ja salaliittoteorioiden viljelyyn kuin esimerkiksi Lalli-liitto 1920-luvulla. Lapuan liike sai oikeasti alussa ymmärrystä myös porvarillisten keskiryhmien edustajilta, etenkin eräiltä maalaisliittolaisilta. Tämä ymmärrys lapualaisia kohtaan koitui presidentti Relanderin kohtaloksi ja häntä ei kelpuutettu enää ehdokkaaksi vuoden 1931 presidentinvaaleihin, sillä hän ei tuominnut Lapuan liikkeen väkivaltaisuuksia riittävän selvästi. Tuskin Relanderkaan mitään fasistista vallankumousta kannatti. Niin kuin kirjoittajat toteavat, kiinnosti suomalaisten ei-sosialistien pääjoukkoa lapualaisuudessa yleisesti inhotun kommunismin nujertaminen, ei kansallisradikaali tai fasistinen vallankumous.

Vallankumousta tai vallankaappausta suomalaiset radikaalioikeistolaiset, lähinnä lapualaiset, kaavailivat kyllä aika ajoin. Tunnetuin yritys oli tietenkin Mäntsälän kapina. Siinäkin lapualaiset tekivät virhearvion. Talonpoikaismarssin aikana kesällä 1930, jolloin Helsingissä oli tuhansia liikkeen kannattajia, olisi ehkä kannattanut yrittää jotain suurempaa, mutta tuolloin johtajat eivät ilmeisestikään halunneet ottaa riskiä. Mäntsälässä sen sijaan syttyi kapina talvella 1932. Kapinallisilla ei ollut mitään selkeitä suunnitelmia, eikä kapinalla ollut muitakaan menestymisen edellytyksiä. Mäntsälän tapahtumien yhteydessä moni liikkeen johtomiehistä sortui juopotteluun ja lapualaisten pettymykseksi presidentti Svinhufvud osoittautui laillisuusmieheksi. Myös usko siihen, että Mannerheim lähtisi mukaan, oli vain naiivia uskoa.

Lapuan liikkeen vastaorganisaatioksi perustettua ja lähinnä maalaisliittolaisten, edistyspuoluelaisten ja ruotsalaisten vetämää Isänmaan ja lain puolesta -järjestöä – eli ILP:tä – ei muuten mainita kirjassa syystä tai toisesta ollenkaan. Tämä vähän ihmetyttää, sillä ILP:n asiamiehet raportoivat esimerkiksi pääministeri J. E. Sunilalle lapualaisten liikehdinnästä. ILP:stä olisi ollut kohtuullisen helposti tietoakin saatavilla, sillä siitä on aikanaan kirjoitettu artikkeli Historialliseen aikakauskirjaan ja sen sihteeristä Into Auerista on tehty myös elämäkerta. ¹ Lisäksi Kansallisarkistosta löytyy ILP:n arkistoa. Myöskään Mäntsälän kapinan kukistamiseen osallistunutta tiukkaa antilapualaista Uudenmaan läänin maaherraa kenraalimajuri Bruno Jalanderia ei mainita, vaikka hän kuului fasistien eniten vihaamiin henkilöihin. Niin ikään kokoomuksessa antilapualaisuutta edustanutta K. N. Rantakaria ei mainita, vaikka hänen arkistoaan onkin käytetty. Nyt nämä porvarilliset vastavoimat on jostain syystä jätetty kirjan ulkopuolelle, vaikka niitä olisi voinut hyvin joissain kohdin nostaa esiin.

Mäntsälän jälkeen Lapuan liike kiellettiin, mutta se ei toki hävittänyt oikeistoradikalismia. Lapuan liikkeen seuraajaksi perustettiin jo kesällä 1932 Isänmaallinen Kansanliike. IKL:stä tuli eduskuntapuolue joka aiheutti Kokoomukselle suuren kriisin vuoden 1933 eduskuntavaalien jälkeen kun IKL sai 14 kansanedustajaa ja Kokoomus 18. IKL:stä tulikin johtava kansallisradikaali ryhmä. IKL:n lisäksi Suomessa sikisi lukuisia muitakin fasistisia ryhmittymiä, mutta ne jäivät sangen marginaalisiksi tekijöiksi. Silvennoinen, Tikka ja Roselius kuvaavat hyvin miten eri ryhmät tunsivat olevansa maan pelastajia. Näistä ryhmistä innostui moni, mutta kenttä pysyi pirstaleisena. Kaikilla näillä ryhmillä ei ollut edes pyrkimystä miellyttää suuria joukkoja. Pääasia tuntui olevan päästä vastustamaan demokratiaa, parlamentarismia ja yksilönvapautta. Tämä suomalaisten fasistiryhmien nousu tapahtui Hitlerin valtaantulon vanavedessä, mutta poliittista merkitystä niillä ei juuri ollut. Huomattavin poliittinen tapaus oli eittämättä IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien sotkeutuminen Viron sisäpolitiikkaan vuonna 1935. Tuolloin Viron Vapaussoturien liitto yritti Sinimustien tuella – taustalla toki toimi muitakin – syrjäyttää Konstantin Pätsin. Kaappaushanke kuitenkin epäonnistui ja Sinimustat kiellettiin. Osa ryhmistä siis päätyi totiseen toimintaan – vaikkakin ulkomailla – mutta enemmistö tyytyi pieksemään suutaan.

Toisen maailmansodan aika, varsinkin jatkosodan alkuvaihe, oli monelle suomalaiselle kansallisradikaalille juhlan aikaa. Saksan menestyksen myötä uskottiin kansallissosialistisen yhteiskunnan pikaiseenkin tulemiseen. Jopa osa sosiaalidemokraateista piti Saksan voittoa niin mahdollisena, että siihen oli syytä varautua. Syntyi uusia fasistisia järjestöjä, joista moni oli sangen epämääräinen, kuten Siniristi, jonka ongelmana oli päähänpinttymä juutalaisista ja salaseuroista. Tällaisilla ryhmillä ei ollut menestymisen mahdollisuuksia, vaarallisia ja merkittäviä olivat sen sijaan sellaiset järjestöt jotka eivät kuvitelleet kaiken taustalla olevan jonkun salaliiton ja jotka saivat mukaansa järkevinä pidettyjä, merkittäviä, vaikutusvaltaisia ja hyvämaineisia kansalaisia. Tällainen oli Suomen Valtakunnan Liitto, johon kuului erään kertomuksen mukaan myös yli neljännes Suomen tuolloisesta professorikunnasta. Liiton koulutuspoliittiset tavoitteet olivat melko radikaaleja, sillä yleisohjelmassa vaadittiin ”kuolleen tiedon” opettamisen lopettamista ja pääpainon suuntaamista ammattikoulutukseen. Siihen nähden, että joukkoon kuului niin suuri osa professoreista, tämä linja on tyrmistyttävä.

Teoksessa todetaan myös miten vielä kesällä 1944 Suomesta löytyi kohtalaisen useitakin Saksan menestykseen luottavia henkilöitä. Enemmistön usko kuitenkin karisi syksyn tullessa, mutta senkin jälkeen luottoa Saksan mahdollisuuksiin löytyi. Suurin osa henkilöistä, jotka vielä tuolloin uskoivat Saksaan, olivat tiukimpia kansallissosialisteja ja fasisteja, mutta mielenkiintoista on että joukosta löytyi muitakin. Osa suomalaisista oli myös valmiita taistelemaan Saksan rinnalla loppuun asti siitäkin huolimatta että Suomi ja Neuvostoliitto olivat tehneet aselevon. Neuvostoliitto oli monelle näiden ryhmien edustajille sellainen perkele, että sen kanssa ei voinut tehdä rauhaa vaikka taistelun tuloksena olisikin ollut koko Suomen tuho. Tämä oli tietysti maanpetollista toimintaa eikä kovin valtioviisasta. Tuomioitakin tuli, mutta ne olivat kovin vähäisiä, sillä valtiovalta presidentti Paasikiven johdolla halusi tietoisesti vähätellä ja suorastaan unohtaa tällaisen toiminnan mahdollisimman nopeasti. Kova meteli ja näkyvyys olisivat antaneet kommunisteille lisää vettä myllyyn ja tätä ei puolestaan Paasikivi halunnut.

Jonkun verran kirjasta löytyy asiavirheitä, jotka olisi helposti voinut korjata. Italiasta kirjoitetaan esimerkiksi tasavaltana, vaikka maa oli vuoteen 1947 asti kuningaskunta. Asiavirheitä voi mainita muitakin. Esimerkiksi eduskuntauudistuksen jälkeen kansanedustajat eivät istuneet heti Heimolassa vaan VPK:n talossa, Johan Richard Danielson-Kalmari ei ollut kuuro vaan oikeasti hän oli lähes sokea, Vilho Annalaa kutsutaan historiantutkijaksi vaikka hän oli kansantaloustieteilijä ja A. K. Cajanderin punamultahallitus muodostettiin vasta 1937 eikä heti vuoden 1936 vaalien jälkeen. Isoja nämä virheet eivät sinänsä ole, mutta ne häiritsevät hieman. Samoin jonkun verran ihmetyttää se, että tiettyjä lähteitä ei ole syystä tai toisesta käytetty, näin on esimerkiksi Matti Klingen klassikon Vihan veljistä valtiososialismiin kohdalla. Osaa lähdeteoksista puolestaan ei löydy lähdeluettelosta vaikka viitteissä olisikin maininta. Näin on esimerkiksi Timo Soikkasen kirjoittaman Yrjö Ruudun elämäkerran kohdalla.

Itseäni kirjassa häiritsi hieman myös se, että oikeistoradikaalien porvarillisia vastavoimia, kuten Isänmaan ja lain puolesta -järjestöä, ei tuotu oikeastaan millään tavalla esiin. Näiden asioiden mainitseminen ei olisi ainakaan omasta mielestäni ollut fasismin hyssyttelyä tai vähättelyä vaan ainoastaan tosiasioiden toteamista. Tietysti Suomalaiset fasistit -kirjan varsinaisena tarkoituksena ei olekaan käsitellä muita kuin kansallisradikaaleja ja heidän toimintaansa. Kirjan tietynlainen hieman poleeminen luonnekin olisi voinut kärsiä siitä, että siinä olisi tuotu esiin tällaiset mainitut porvarilliset vastavoimat. Lapuan liikettä tai muita fasistisia liikkeitä rahoittaneet ja tukeneet teollisuusmiehet kuten Rafael Haarla, Rudolf Walden ja Peter Forsström tuodaan sen sijaan melko hyvin esiin. Eikä se ole väärin. On ihan hyvä muistaa että fasismia tukivat aivan kunnioitetut talous- ja teollisuusmiehet. Vaikka teollisuusmiehet eivät itse marssineet kaduilla tai muiluttaneet ketään, niin tukivat heistä monet sellaista toimintaa koska näkivät sen vahvistavan omia intressejään.

Varsinaisesti mitään tutkimuksellisesti kovin uutta Suomalaiset fasistit ei tuo. Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta, josta en ainakaan itse muista aiemmin lukeneeni, on maininta siitä miten Vihtori Herttua ja eräät muut unelmoivat vallankaappauksesta vapaussodan 20-vuotismuistoparaatin yhteydessä vuonna 1938. Pääosin kuitenkin kaikki kirjassa kerrottu on ollut luettavissa jo aiemmin ilmestyneessä kirjallisuudessa. Mutta teoksen yksi suuri ansio onkin synteesin teossa. On ollut iso työ vetää langat yhteen ja laatia kokonaiskertomus merkittävästä ja mielenkiintoisesta aiheesta.

Kaiken kaikkiaan Suomalaiset fasistit on muutenkin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Tyylillisesti se on sangen yhtenäinen niin, että on vaikea tietää minkä osan kirjasta on kukakin kirjoittanut. Mielenkiintoista ja pääosin onnistunutta on myös se miten tekstissä käytetään hyväksi tarkasteltavien henkilöiden kaunokirjallisia tuotoksia. Jossain vaiheessa tosin sitaattien määrä saattaa tuntua liialliselta, mutta enimmäkseen kuitenkaan ei. Kirjan vahvaa osuutta on myös lopun analyysi, jossa luetellaan suomalaisen fasismin epäonnistumisen syitä. Epäonnistuminen johtui siitä, että Suomen tarina rakentui sittenkin laille jonka kunnioitusta iskostettiin kaikkien mieleen kansakoulusta alkaen ja siitä, että kansallismielisiltä puuttui kunnon johtajahahmo. Mannerheim olisi voinut olla tämä johtaja, mutta hän oli niin varovainen että ei sortunut epämääräisiin kaappaushankkeisiin keulakuvaksi.

Kirja on osoittautunut myös varsin ajankohtaiseksi. Se muistuttaa hyvin siitä miten pienetkin ryhmittymät saattavat saada myös maltilliset uskomaan siihen että jonkun asian uhka on todellisuutta suurempi. Maltilliset alkavat kannatuksen putoamisen pelossa myötäillä ääriryhmiä ja tehdä sen seurauksena päätöksiä joita välttämättä ei aina tarvitsisi tehdä. Tosin kannattaa muistaa myös se, että vaikka fasistisilla ryhmillä oli merkittävä vaikutuksensa, eivät ne missään vaiheessa Suomessa mihinkään hegemoniseen asemaan päässeet. Huolestuttavaa on se jos tilanne pääsee sellaiseksi, että hegemonisissa asemissa olevat alkavat pelkäämään ja myötäilemään fasisteja tai muita radikaaleja ryhmiä.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius. Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. 2016, WSOY. 504 s.