Turvallistamisteoria on kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka viittaa tapaan tarkastella kaikkia yhteiskunnallisia ongelmia yksinomaan turvallisuusnäkökulmien kautta. Näin esitetty ongelma, usein kriisin muodossa, siirretään niin sanotun normaalin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle.¹ Kriisi esiintyy yleensä poikkeuksena, tai poikkeamana normaalista yhteiskuntajärjestyksestä ja laillisuusperiaatteista,² joka vaatii toimia. Kriisi monesti kehystetään turvallisuusuhaksi, jolloin politiikan tutkimuksen piirissä sen hahmottamiseen sovelletaan usein turvallistamisteoriaa. Tiivistettynä turvallistamisteoria tutkii ja analysoi pääasiassa sitä, miten kriisi määritellään ja miten siitä on tarkoitus selvitä. Tässä tekstissä käyn läpi joitain uhkia ja (esitettyjä) kriisejä, ja osoitan miten turvallistamisteoriaa niiden kanssa on sovellettu tai voidaan soveltaa.

Hyvänä esimerkkinä käy vuodesta 2015 alkaneen³ Eurooppaa koettelevan pakolaiskriisin näkeminen ja esittäminen ennen kaikkea turvallisuusuhkana. Eksplisiittisin pelko lienee, että Lähi-idän sota-alueilta pakenevien ihmisten joukossa pelätään saapuvan myös länsimaihin terroristeja. Taustalla on kuitenkin myös yleisemmän tason toiseuden pelkoa, koska oman yhteiskunnan ulkopuolisiin yhdistetään usein arkipäiväisempää uhkaa esimerkiksi seksuaalisen väkivallan muodossa. Kriisi muodostaa poikkeustilan, joka saatetaan esittää jopa eksistentiaalisena kamppailuna, jossa kansakunnan kohtalo on vaakalaudalla.⁴

Humanitääriset huolet jäävät tällöin väistämättä toissijaisiksi uhkien muodostamien ”realiteettien” edessä. Turvallistamisteoria on näin ollen yhtäältä erittäin lähellä poliittista realismia, joka asettaa ”kovat” valtapoliittiset pyrkimykset ”pehmeän” idealismin edelle,⁵ mutta toisaalta nimenomaan kritisoi sitä näköalattomuudesta ja monimutkaisten ongelmien merkittävästä yksinkertaistamisesta pelkkään turvallisuusnäkökulmaan.⁶ Toisin sanoen, turvallistamisteoria haluaa avata poliittisen realismin luomaa ”valtioiden eloonjäämistaistelua” tarjotakseen erilaisia näkökulmia kriisien tunnistamiseen ja niiden ratkomiseen.

Perinteinen turvallistamisteoria

Turvallistamisteoria on kiinnostunut etenkin siitä, miten turvallistaminen onnistuu länsimaisessa ulko- ja sisäpolitiikassa, joiden nähdään olevan liberaalien ja humanitääristen perinteiden ohjattavissa. Tällöin on erityisen tärkeää kasvattaa ymmärrystä siitä, miten on mahdollista, että liberaali oikeusvaltio voi turvallisuuteen ja olosuhteiden pakkoon vedoten toteuttaa hyvinkin moraalisesti ristiriitaista politiikkaa. Voidaan esimerkiksi tutkia, kuinka Yhdysvallat päätyi kiduttamaan terrorismin vastaisessa sodassa kiinniotettuja yksilöitä siitä huolimatta, että kidutus on merkittävä tabu liberaalin oikeusvaltion filosofiassa.⁷

Poliittista filosofiaa tuntevalle ei olekaan yllätys, että turvallistaminen – siten kuin turvallistamisteoria sen ymmärtää – nojaa paljolti Weimarin Saksassa (1919-1933) vaikuttaneen oikeusfilosofi Carl Schmittin ajatuksiin suvereenista hallinnosta.⁸ Ottaen huomioon kuinka poliittisesti ja taloudellisesti epästabiili Weimarin Saksa oli ensimmäisen maailmansodan jäljiltä, Schmitt näki omaan historialliseen kontekstiinsa perustuen, että liberaali demokratia oli aivan liian heikko reagoimaan uhkiin, jotka jatkuvasti uhkasivat valtiota ja sen kansalaisia sisäisesti tai ulkoisesti. Vastauksena tähän hallinnon täytyy aina säilyttää itsellään kyky reagoida päättäväisesti ja ratkaisevasti kriiseihin. Poikkeustila antaisi hallinnolle tarvittavat puitteet sivuuttaa jopa lainsäädäntö, tosin vain tilapäisesti. Tämä pyrkimys on myös turvallistavan politiikan ytimessä.

Nykyistä turvallisuuspoliittista kriisikeskustelua seuratessa voi huomata kuinka helposti Schmittin ajatukset voivat palata päivänpolitiikkaan. Modernin ajan näennäisesti jatkuvat kriisit motivoivat milloin mitäkin poliittista toimijaa julistamaan tarpeen poikkeuksellisille toimille niin valtiontalouden tasapainottamiseksi kuin pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kriisitietoisuutta synnytetään politiikan piirissä siis diskursiivisesti. Turvallistamisteoria näkee turvallistamispuheen (tai –diskurssin) keskeisenä tapana esittää uhkakuvia ja saavuttaa niille yhteiskunnallinen ja poliittinen hyväksyntä. Onkin odotettavaa, että turvallistavaa politiikkaa ajava toimija nojaa voimakkaasti ylikorostettuihin väitteisiin poliittisesta realismista, jota kautta se hakee itselleen legitimiteettiä – oikeutusta. Uhat ovat välittömiä ja todellisia, ja niihin täytyy vastata epäröimättä.

Kriisin julistamisessa on syytä huomioida poliittisten toimijoiden mahdolliset omat intressit: onnistunut kriisin määritelmä tuo usein mukanaan poliittista pääomaa sen ratkaisijana esiintyvälle poliitikolle. Turvallistamisteorian kannalta keskeistä onkin kriisin synnyttäminen ja sen kautta oikeutettu politiikka – sisältäen mahdollisen poliittisen vapauden rajaamisen. Kriisin ratkaisu on jokseenkin toissijaista; se voi olla käytännössä jopa mahdotonta. Tällöin kriisin varjolla toteutettu "poikkeustila" saattaa muuttua enemmän tai vähemmän pysyväksi. Kriisin laajuus tai merkittävyys ei ole välttämättä täysin sidottu sen todellisiin mittasuhteisiin: yleisölle välittyvä kriisin kokemus on oleellinen osa turvallistamista ja sen onnistumista.

Turvallistavissa puheenvuoroissa saatetaan usein väittää, että kaikenlainen viivyttely, väittely ja deliberaatio asettavat kansalaiset vain entistä suurempaan vaaraan. Näin on ollut etenkin terrori-iskujen uhan kohdalla, jossa hyökkäyksen välitön vaara on sivuuttanut iskun suunnittelijoiksi epäiltyjen ihmisoikeudet tai muun lainmukaisen suojelun (esimerkiksi kolonialismia seuranneet itsenäisyystaistelut Algeriassa⁹ ja Yhdysvaltain moderni terrorismin vastainen sota¹⁰ ovat johtaneet tällaisiin lopputuloksiin).

Turvallistamisdiskurssi

Demokratiassa turvallistavan toimijan on saatava myös kuulijat – äänestäjät – vakuuttuneiksi asiantilasta. Turvallistava puhuja kuitenkin pyrkii saavuttamaan suuremman – kenties vain tilapäisesti – (turvallisuus)poliittisen vallan kuin mikä hänelle tarkalleen ottaen kuuluisi. Monet tekijät voivat vaikuttaa turvallistavan toimijan menestykseen, kuten hänen asemansa, eli diskurssin autoritäärisyys, tai yleisön vastaanottavaisuus ja turvallistamisen ajoittaminen. Koska yhteiskuntaa ja/tai valtiota koskevia ongelmia, haasteita ja uhkia on paljon, turvallistamisliikkeet pyrkivät määrittelemään niiden priorisoinnin.

Turvallistamisen onnistuminen vaatii siis poliittisen hyväksynnän, joka mahdollistaa vaaditun resursoinnin. Kansalaiset voidaan ottaa turvallistamiseen aktiivisesti mukaan, tai saattaa riittää, että he antavat hallinnon toimille hiljaisen hyväksyntänsä. Tämä ei tietenkään ole varmaa; kansalaiset voivat hyvinkin kokea liian syvälle omaan elämäänsä tunkeutuvan turvallisuuspoliittisen toiminnan, esimerkiksi elektronisen valvonnan, ylimitoitetuksi esitettyyn uhkaan. Strateginen turvallistaminen pyrkiikin tällöin kahteen diskursiiviseen tavoitteeseen: vakuuttamaan se yleisö, joka voi antaa toimijalle suurimman vallan ja rajaamaan turvallistaminen koskemaan ”hyväksyttäviä” kohteita.

Ensimmäisessä tapauksessa esimerkiksi eduskunnan vakuuttaminen turvallisuusuhasta voi riittää, vaikkei koko kansan täyttä tukea saataisikaan. Näin kävi esimerkiksi Iso-Britanniassa liittyen Irakin sotaan, jota voidaan pitää transatlanttisen poliittisen eliitin ajamana sotatoimena, joka sivuutti mittavan kansalaisvastarinnan.¹¹ Kohteiden rajaamisen suhteen taasen usein nimenomaan kansan keskuudessa ilmenee kasvava käsitys jostain vähemmistöstä arkisena turvallisuusuhkana, josta tuoreimpana esimerkkinä Suomessa ovat turvapaikanhakijat. Näin maahanmuuttajien yhteisöt voivat päätyä kantaväestön siunauksella myös huomattavasti tiukemman politiikan kohteeksi. Niin ikään kyseenalaiselta poliittiselta alustalta ponnistavat kansalaisryhmittymät kuten Soldiers of Odin¹² kykenevät näin esittämään itsensä toivottuna vastauksena käsitettyyn turvallisuuskriisiin yhteiskunnassa.

Ironista kyllä, samalla kun turvallistamispolitiikka vakuuttaa rationaalisuuttaan ja realismiaan, se vetoaa pitkälti ihmisten tunteisiin, joista päällimmäisenä pelkoon.¹³ Turvallistamiselle on tyypillistä voimakas polarisoiva diskurssi, joka pohjaa jo Schmittin esittelemään vihollinen-ystävä –kahtiajakoon.¹⁴ Tämä ei suinkaan ole turvallistamiselle ainutlaatuista, vaan samanlaiset käsitteet löytyvät esimerkiksi Edward Saidin orientalismista,¹⁵ jossa ihmiset jakavat ja jakaantuvat ”meihin” ja ”toisiin” – usein sivistyneihin ja sivistymättömiin – kulttuurien perusteella. Mitä voimakkaampaa tällainen ajattelu on, sitä helpompaa ”toiset” on turvallistaa, eli toisin sanoin julistaa uhkaksi kulttuurillemme ja turvallisuudellemme.

Koska turvallisuusuhkiin vastataan pääasiassa kovin turvallisuuspoliittisin keinoin, voisi siis sanoa että turvallistaminen on väkivallan käyttöä valmistelevaa diskursiivista toimintaa. Siksi voidaan sanoa, että turvallistaminen johtaa usein epäinhimillisiin tuloksiin tavoitellessaan täydellistä turvallisuutta ihmisten vapauden ja tasa-arvon kustannuksella. Turvallistamisen tarjoamat ratkaisut – niin kuin kriiseissä yleensä – ovat yleensä mustavalkoisia ja väistämättä yhteiskunnallisesti polarisoivia. Esimerkiksi pakolaiskriisin suhteen poikkeuksellisuus on paljolti keksittyä; maahanmuuttajia kohtaan suunnattua turvallistamista on havaittu ja tutkittu jo 90-luvulta lähtien.¹⁶

Turvallistamisen ongelma

Useimmat turvallistamisteoreetikot¹⁷ korostavat yksipuolisen turvallistamispolitiikan vahingollisuutta. Turvallistamisen ajatellaan yleisesti johtavan poikkeuksellisiin, moraalittomiin tai oikeutuksettomiin toimenpiteisiin. Tällöin turvallistaminen – tai sen puitteissa julistettu poikkeustila – paradoksaalisesti uhkaa niitä vapaan yhteiskunnan piirteitä joita se ainakin nimellisesti suojelisi. Sisäisesti turvallistaminen on omiaan luomaan yhteiskunnan sisälle jännitteitä erilaisten ryhmien välille, kun määritellään kuka on uhka millekin käsitykselle esimerkiksi arvoista, kulttuurista ja valtiosta. Näin lyhytkestoisillakin turvallistamistoimilla voi olla kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset, etenkin jos ne osuvat yhteen rasismin tai muun laajemman eriarvoisuutta korostavan ideologian kanssa. Ulkoisesti taasen turvallistaminen on sikäli vaarallista, että se ruokkii vastapuolen turvallistamisliikkeitä.¹⁸ Esimerkiksi kylmän sodan aikana vastapuolten demonisointi johti ulkopoliittiseen valtapeliin molemmin puolin.

Koska tähän asti on kuvattu vain turvallistamisen negatiivisia piirteitä ja seurauksia, on paikallaan kysyä eikö turvallistamisella voisi olla myös positiivisia piirteitä? Tätä on tutkittu jonkin verran esimerkiksi liittyen tartuntatauteihin, nimenomaan AIDSiin.¹⁹ On hyvinkin mahdollista, että AIDSin turvallistaminen nosti aiheen tarpeellisella vakavuudella nopeasti suuren yleisön tietoon, jotta siihen asti paljolti piilossa levinnyt epidemia voitiin saattaa edes jonkinlaiseen kontrolliin. Samalla on kuitenkin huomioitava, että turvallisuuspolitiikan työkalut ovat erittäin vajavaiset ihmisiä koskevan politiikan luomiseen. Näin ollen jos AIDS oli turvallisuusuhka yhteiskunnalle, eivätkö yhtä lailla olleet myös AIDSia kantavat ihmiset? Turvallistamisen näkökulmasta tällaisten riskitekijöiden eristäminen muusta yhteiskunnasta heidän ihmisoikeutensa sivuuttaen voisi olla täysin perusteltua. Samankaltainen tilanne syntyi viime vuosina uusimman ebola-epidemian myötä, kun länsimaissa vakavasti harkittiin kaikkien lentojen rajoittamista koko Afrikan mantereelta. Humanitäärinen kriisi rakentuu toisaalla turvallisuusuhaksi.

Eräs alue, jolla turvallistaminen voisi kenties vaikuttaa positiivisesti, olisi ympäristönsuojelu. Paikallisiin ympäristöongelmiin voidaan tarttua joskus nopeastikin, mutta globaalilla tasolla tilanne on vaikeampi. Ilmastonmuutos ja ympäristön tuhoutuminen olisi ehdottomasti eksistentiaalinen uhka ihmiskunnalle, mutta sen ongelma saattaa olla nimenomaan sen universaaliudessa. Ongelma toisin sanoen paikantuu yhtälailla meihin kuin toisiinkin. Lisäksi haasteellista on, että ympäristöuhkien toteutuminen on vaikea esittää välittömänä uhkana, vaikka se eksistentiaalinen olisikin.²⁰ Verkalleen nousevat merenpintojen tasot eivät aiheuta samanlaista kuumeista ja jopa hysteeristä vastareaktiota kuin populaarikulttuurissa tunnettu piilossa tikittävä terroristin aikapommi. Laajoja ympäristöongelmia on myös erittäin vaikea ratkaista yksinkertaisella ja/tai suoraviivaisella (väki)vallan käytöllä. Näin ollen (pitkäjänteiset) ympäristön kohtaamat uhat saatetaan alistaa esimerkiksi (lyhytjänteiselle) talouskriisille.

Sen sijaan esimerkiksi keskustelu suurpedoista kuten susista Suomessa edustaa tyypillisempää turvallistamista, koska susien voidaan nähdä olevan uskottava uhka omaisuudelle ja henkilökohtaiselle turvallisuudelle. Tähän uhkaan on jälleen tarjolla usein melko yksinkertaiset ratkaisut – uhan poistaminen susien määrää vähentämällä. Voitaneen sanoa, että turvallistamisen lisäämä tietoisuus aiheesta kumoutuu lähes täysin sillä, että turvallistaminen nimenomaan vaikeuttaa ongelman reflektointia ja katsastelua useammasta näkökulmasta.

Hyvinvointivaltion kriisi turvallistettuna

Lopuksi haluan vielä huomioida, että myös Suomessa usein esiin nostettu hyvinvointivaltion kriisi ei sovi luonnollisesti turvallistamisen piiriin, koska kyseessä ei ole suoranainen turvallisuusuhka. Kriisi on luonteeltaan äärimmäisen byrokraattinen ja teknokraattinen, mikä ei anna välitöntä liikevoimaa turvallistamiselle. Hyvinvointivaltion kriisipuhe ja turvallistamisdiskurssi omaavat kuitenkin selkeitä yhtäläisyyksiä sen suhteen, että joku toimija pyrkii määrittämään yksipuolisesti kriisin, sen luonteen, sekä sille hyväksyttävät ratkaisut. Jos tämä määritys saa sekä institutionaalista että populaaria tukea, sen ulkopuolelle jääminen tekee vaihtoehtoisen politiikan ajamisen käytännössä lähes mahdottomaksi. Turvallistamisdiskurssi on tästä syystä erittäin houkuttelevaa poliitikoille (tai muille julkisen mielipiteen muokkaajille), koska sen logiikkaa voidaan soveltaa erilaisille politiikan aloille.²¹

Hyvinvointivaltion kriisillä on eittämättä selviä seurauksia yksilöiden mikrotason turvallisuuteen heikentyvien palveluiden muodossa; laadukkaan ja ajallaan saadun terveydenhuollon merkitys on suhteessa suuri ihmisen yleisen hyvinvoinnin kannalta muutoin rauhanomaisessa yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltion kriisin ilmentymät, kuten leikatut palvelut ja tuki yhteiskunnan heikoimmille, koskettavat – vielä toistaiseksi – vain verrattain pientä osaa väestöstä, mutta heitä erittäin konkreettisesti.²² Kuten ympäristöuhkien kohdalla, ratkaisut kriisiin eroavat merkittävästi poliittisen ideologian mukaan. Mutta aivan samoin äänekkäimmät kriisin korostajat myös ovat niitä, joilla on suurin halu muuttaa järjestelmää: kriisiä käytetään vaihtoehdottomana perusteena purkaa olemassa olevia hyvinvointivaltion toiminnallisuuksia.²³

Talouden turvallistaminen näkyy puheissa, jossa kuvataan esimerkiksi kansantalouden olevan kuilun reunalla – tai vastaavassa akuuttia kriisiä kuvastavassa vertauskuvassa. Vaihtoehtoja ei ole kuin yksi, mikäli varmalta tuholta halutaan välttyä. Samoin kuin muunlaisten kriisien yhteydessä tapahtuvassa turvallistamisessa, nämä uudistajat haluavat esiintyä rationaalisina realisteina, jotka yksinkertaisesti haluavat tehdä sen, mikä on tarpeen ja välttämätöntä, omasta näkökannastaan kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tällöin voidaan julistaa ikään kuin vapaaehtoinen poikkeustila, jonka ainoa tarkoitus on oikeuttaa diskursiivisesti suunniteltua politiikkaa.²⁴ On siis ryhdyttävä koviin toimiin jotta hyvinvointivaltio voidaan pelastaa. Vähemmälle huomiolle usein jää se, että nämä kovat toimet saattavat etenkin pitkällä tähtäimellä itsessään rapauttaa koko hyvinvointivaltion toimintapohjaa.²⁵

Onkin syytä huomata, että hyvinvointivaltion tai –yhteiskunnan alasajo ja kasvava yhteiskunnallinen ja taloudellinen epätasa-arvo sen sijaan ovat turvallistettavissa sen ilmenemismuotojen – kuten rikollisuuden – kautta.²⁶ Esimerkiksi kansainvälinen rikollisuus on jo yleisesti turvallistettu.²⁷ Kuten IMF:kin on huomauttanut,²⁸ epätasa-arvoiset yhteiskunnat ovat myös melko epästabiileja. Rikollisuus kohdistuu turvallisuuteen ja turvallisuudentunteeseen sekä yksilöllisellä että yhteiskunnallisella tasolla. Tällaisissa yhteiskunnissa voidaan nähdä esimerkiksi poliisien vallankäytön voimistumista ja jopa militarisaatiota.²⁹ Myös tällöin turvallistaminen nojaa pääosin kontrolliin, eli vallan – myös väkivallan – käyttöön. Kasvanut vallankäyttö lisää myös kasvavan väärinkäytön riskiä. Mielenkiintoista onkin, että hyvinvointivaltion kriisi-diskurssin osapuolet molemmat tunnistavat tämän anarkistisen tilan uhan, mutta lähestyvät sitä merkittävästi eri tavoin: julkisten palvelujen leikkaajat näkevät hyvinvointivaltion kulurakenteen sopeuttamisen ainoana keinona estää edellä mainittuun tilaan ajautuminen, kun taas poliittinen vastapuoli näkee nuo leikkaukset nimenomaan tähän tilaan johtavina tekijöinä.

Näihin puheenvuoroihin, yhteiskunnallisiin turvallistamispuheisiin, kannattaa suhtautua terveellä skeptisyydellä, kriittisesti analysoiden eri puhujien motiiveja ja ideologisia lähtökohtia. Kriisille antautuminen on kutsuvaa, koska se antaa sälyttää vastuun kriisin ratkaisusta jollekin toiselle. Turvallistamisen onnistumiselle ei ole välttämättä tarpeen niinkään aktiivinen osanotto, vaan passiivinen hyväksyntä toisen auktoriteetille. Kansalaisten oma vastuu, joka on muutenkin demokratiassa keskeistä, korostuu turvallistamisen vastustamisessa eli epäturvallistamisessa,³⁰ jossa turvallisuuden ensisijaisuutta ja keskeisyyttä rajoitetaan ja kohtuullistetaan, jättäen enemmän tilaa myös muille näkökulmille. Kriisit antavat poliitikoille mahdollisuuden esittää ratkaisuja jotka ovat ”rationaalisia” tai ”realistisia”, eivätkä siten poliittisia. Tämä on vaarallinen väärinkäsitys: Turvallisuuteen liittyvät toimet ovat aina väistämättä poliittisia, ja niiden onnistumiseksi deliberointi ja reflektio ovat välttämättömiä, eivätkä tarpeen tullen sivuutettavia muodollisuuksia.

Kansainvälisen politiikan alle luettava turvallistamisteoria ei toki ole ainoa tapa hahmottaa kriisejä; moni muukin tieteenala on kiinnostunut kriisiajattelun muodostumisesta ja seurauksista erilaisia teorioita käyttäen.³¹ Tuoreempi turvallistamistutkimus onkin avaamassa entistä enemmän mahdollisuuksia poikkitieteelliselle ajattelulle,³² joka voi antaa kriittiselle arvioijalle lisää työkaluja ymmärtää kuinka helposti kriisit ja niihin liittyvät erilaiset uhkakuvat saattavat kontrolloida tapaa, jolla käsittelemme näitä asioita. Näiden uhkakuvien rakentaminen tapahtuu usein (poliittisen) kielenkäytön kautta.³³ Turvallistamisen mekaniikan ja sen diskurssin tunnistaminen ovat tarpeen ennen kuin uhkakuvia voidaan epäturvallistaa, ja saattaa niitä takaisin demokraattisen ja deliberatiivisen päätöksenteon piiriin.

Lähteet

Agamben, Giorgio 2005. State of exception. Käänt. Kevin Attell. University of Chicago Press, Chicago.

Aradau, C. 2004. “Security and the democratic scene: Desecuritization and emancipation.” Journal of International Relations and Development 7 (4): 388–413.

Balko, Radley 2014. Rise of the Warrior Cop: The Militarization of America's Police Forces. PublicAffairs, New York.

Balzacq, Thierry, Léonard, Sarah, & Ruzicka, Jan 2015. “’Securitization’ revisited: Theory and cases.” International Relations, 1–38.

Buzan, Barry, Wæver, Ole & De Wilde, Jaap 1998. Security: New Framework for Analysis. Lynne Rienner Publishers, Lontoo.

Buzan, Barry & Wæver, Ole 2009. “Macrosecuritisation and security constellations: reconsidering scale in securitisation theory.” Review of International Studies, 35 (2): 253–276.

Elbe, Stefan 2006. “Should HIV/AIDS Be Securitized? The Ethical Dilemmas of Linking HIV/AIDS and Security.” International Studies Quarterly, 50 (1): 119–144.

Huysmans, Jef 1995. “Migrants as a Security Problem: Dangers of ‘Securitizing’ Societal Issues.” Migration and European Integration: The Dynamics of Inclusion and Exclusion. Robert Miles and Dietrich Thränhardt (toim.). Pinter Publishers, Lontoo. 53–72.

Kagan, Robert 2003. Of Paradise and Power. Knopf, New York.

Krebs, Ronald R. & Jackson, Patrick T. 2007. “Twisting Tongues and Twisting Arms: The Power of Political Rhetoric.” European Journal of International Relations, 13 (1): 35–66.

Luban, David 2005. “Liberalism, Torture, and the Ticking Bomb.” Virginia Law Review, 91: 1425-1461.

McDonald, Matt 2008. “Securitization and the Construction of Security.” European Journal of International Relations, 14 (4): 563–587.

Morgenthau, Hans J. 1978 (1948). Politics Among Nations. The Struggle for Power and Peace. Alfred A. Knopf, New York.

Ostry, J. D., Berg, A. & Tsangarides, C.G. 2014. Redistribution, Inequality, and Growth. International Monetary Fund Staff Discussion Note.

Poutanen, Mikko 2015. ”'Me emme kiduta' – Yhdysvaltalainen ekseptionalismi kidutuksen kontekstissa.” Kosmopolis 45 (2/2015), 44–60.

Rejali, Darius 2007. Torture and Democracy. Princeton University Press, Oxford.

Said, Edward 1978. Orientalism. Vintage Books, New York.

Saari, Juho 2015. Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus, Helsinki.

Scheppele, K. L. 2004 “‘Law in a Time of Emergency: States of Exception and the Temptations of 9/11.” University of Pennsylvania Journal of Constitutional Law, 6: 1001-1083.

Schmitt, Carl 2005 (1934). Political Theology. Käänt. George Schwab. University of Chicago Press, Chicago.

Schmitt, Carl 2007 (1932). The Concept of the Political. Käänt. George Schwab. University of Chicago Press, Chicago.

Skilling, Peter 2014. “Everyday emergency: crisis, unease and strategy in contemporary political discourse.” Critical Policy Studies, 8:1, 61–77.

Stritzel, Holger 2012. “Securitization, power, intertextuality: Discourse theory and the translations of organized crime.” Security Dialogue 43 (6): 549–567.

van Rythoven, Eric 2015. “Learning to feel, learning to fear? Emotions, imaginaries, and limits in the politics of securitization.” Security Dialogue 46 (5): 458–475.

Walker, R.B.J. 2006. “Lines of insecurity: international, imperial, exceptional.” Security dialogue 37 (1), 65–82.

Wæver, Ole 1995. “Securitization and Desecuritization.” On Security. Ronnie Lipschutz (toim.). Columbia University Press, New York. 46–86.