"Mutta muuta minä en sitte noin henkilökohtasista asioista sitten tiedä, ku ei sillä tavalla oo ollu läheisiä, mutta Aimo Länkinen kyllä tietää. Tärkiäähän nämä tiedot on kerätä talteen."¹

Paikallisyhteisöissä erityisinä pidettyjä henkilöitä ja tapahtumia koskeva tarinointi elää vuosikymmenestä toiseen. Vanhat tarinat sisältävät paljon paikallishistorian kannalta merkittävää tietoa, perinnettä. Esimerkki informanttini, tarinankertojan Hanneksen haastattelusta, keruumatkoiltani Tyrnävällä vuonna 2007, edustaa hyvin koko tarina-aineistoani ja kertojien suhtautumista tarinankerrontaan: kertojat näkevät tarinat perinteenä, joka tulisi säilyttää ja siirtää myöhemmille sukupolville. Kertojat mainitsevat aina jonkun, joka tietää enemmän. Tarinankertojat kokevat keruutyöni tärkeäksi. Ihmiset kokevat myös, että keruulla on kiire. Kiinnostukseni synnyinpaikkakunnallani, Tyrnävällä, lapsena kuulemiani tarinoita kohtaan ohjasi minut tarinankeruuseen.

Kiire − ainoana motiivina keruutyölle − vaikuttaa nyt myöhemmässä tutkimusvaiheessa mielenkiintoiselta, erikoiseltakin. Tarinoita eivät kerro vain vanhemmat sukupolvet, vaan niitä kertovat myös nuoret. Niitä kerrotaan eri tavoin. Tarinat siis elävät, ne eivät ole kadonneet mihinkään. Miksi sitten tarinankertojat esittävät tarinoiden merkityksen nojaavan perinteeseen? Mikä on se perinne, jonka pelätään katoavan − miksi on kiire?

Tarkastelen tässä artikkelissa suullisen perinteen kriisiytymistä 2000-luvulla. Käsitän kriisin tilana, käännekohtana, jonka yhteisön jäsenet kohtaavat kerronnan muutoksessa. Käytän esimerkkinä kenttätyökokemuksiani tarinankeruumatkoilta sekä keräämääni tutkimusaineistoa, joka koostuu pohjoispohjalaista tietäjää, Peilipoikaa, koskevista tarinoista.² Keruuajankohdaltaan vanhimmat tarinoista ovat peräisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta,³ uusimmat tarinoista olen kerännyt muun muassa haastatteluin vuosina 2007−2015.⁴

Tarinat koskevat edesmennyttä tietäjähahmoa. Varsinaisten tietäjätarinoiden kerronnan ohella kertojat kommentoivat myös eriaikaisen kerronnan merkityksiä. Kiinnitän artikkelissa huomioni tähän kommentointiin ja pohdin sitä, miksi ja miltä osin tarinat nähdään perinteenä. Tarkastelen sitä, millä tavoin pohjoispohjalaisen kyläyhteisön jäsenet määrittelevät perinteen ja sitä, mikä on heille perinteenä tärkeää. Kontekstoin tarinat myös osaksi suomalaista kerrontaperinnettä.

Tarinat ovat osa paikallista historiaa ja niiden sisältö liitetään menneeseen aikaan. Kerronnassa on silti kyse hyvin monista muistakin seikoista; eri-ikäiset kertojat käsittelevät esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden välisiä suhteita, rakentavat yhteistä paikallista historiaa, pohtivat yliluonnollisuutta oman aikansa konteksteista käsin, käyttävät kerrontaa kannanottona. Kertojat tiedostavat olevansa itse osa kerronnan muovautumisen prosessia ja muuttavansa tarinoita, mutta sitä ei koeta arvokkaana. Kerrontaa ei nähdä perinteenä, vaan perinne, johon kertojat viittaavat, näyttäisi koskevan tarinasisältöjä ja niiden autenttisuutta. Perinne on tietynikäisen kertojan omiin kokemuksiin pohjautuva historiallinen aines; kerronta ja perinteen prosessi mielletään näin ollen stabiiliksi tilaksi. Perinteen perustuessa tällaiseen autenttisuuteen, se ilman muuta kriisiytyy.

Peilipoikatarinat ja muutos

Peilipoikatarinat koskevat kyläyhteisön poikkeuksellista jäsentä. Tarinoiden keskeinen henkilöhahmo on 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa elänyt tietäjä, Peilipoika Armas Pasanen, joka näennäisesti, historiallisen lähdeaineiston valossa,⁵ eli hyvin samanlaista elämää kuin kyläyhteisönsä jäsenet. Poikkeuksellisen hahmon tietäjästä teki hänen tapansa toimia tietyllä tavalla − ennustaa ja nähdä menneitä tapahtumia peilin avulla. Tietäjä käytti aktissaan hyödykseen kahta peiliä, jotka vastakkain asettelemalla muodostivat peilikujan. Peilikujan päässä tietäjä näki tapahtumia ja niihin liittyviä henkilöitä. Peilipoika kykeni siis tekemään jotakin sellaista, mihin muut kyläyhteisön jäsenet eivät kyenneet. Muilta osin elämä oli hyvin tavanomaista talonpoikaiselämää: tietäjä viljeli maata, toimi puu- ja rautaseppänä, metsästi ja kalasti. Peilipoika Armas Pasasella oli myös suuri perhe.⁶

Erilaiset Peilipoikaan liittyvät tarinat, tarinatyypit, muodostavat kronologisen jatkumon. Tarinatyypit ovat syntyneet tietyissä kerrontakonteksteissa yhteiskunnan muuttuessa ja kertojien vaihtuessa. Tarinatyyppejä ovat: historialliset tarinat, sankaritarinat, vaietut tarinat ja myytilliset tarinat. Näen, että erilaisten tarinoiden kertomiselle on myös syynsä, jotka voivat olla esimerkiksi historian tallentamiseen, poliittiseen kannanottoon tai yhteisöllisyyden rakentamiseen liittyviä.

Vanhimmat tarinoista ovat peräisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta, vanhin on kerätty vuonna 1936. Näen vanhimmat tarinat eräänlaisina aikalaiskuvauksina, sillä usein kertojalla on tietäjän toiminnasta omakohtaisia kokemuksia. Myös osa keruumatkoillani keräämistäni tarinoista edustaa aikalaiskuvauksia. Kertojat ovat paikkakuntalaisia tai lähipaikkakunnilla asuvia henkilöitä. Historiallisiksi nimeämissäni tarinoissa kuvataan tarkasti ydintapahtumat, nimetään paikat ja tapahtumiin liittyvät henkilöt. Tarinoita korostetaan tositarinoina. Tällaiset tarinat ovat omakohtaisia tai läheisen ihmisen kokemuksia tietäjän toiminnasta. Tarinan kuvaukset ovat myös muilta osin hyvin tarkkoja:

[...]No minä olin siellä paimenessa, ja isä kuokki siellä, ja joku kaunis päivä siinä mentiin illalla kottiin niitten lehemäin kans, siinä kuuen tienoissa aina lähettiin ja siitä kilometrin matka mettän läpi ja sitä kulettiin semmosta polokua ja kujan pääsä pääsi traktorilla ajamaan sitä sammaa paikkaa ja ku mentiin kottiin, niin isä huomas, että hällä on puonnu taskukello. Sillä oli josaki tässä puseron taskusa ollu..täsä eesä ja.. Ja se haki sitä seuraavan päivän ja eikä löytäny ja se sano, että se ei voi kaukana olla, että hän on päivällä kattonu sitä ja..ennen ku on lähetty kottiin ja iltapäivällä, että se on puonnu aivan siinä kottiin lähtiesä. No se haki sen seuraavan päivän, eikä löytäny ja sitte sano sitä seuraavana päivänä, että kyllä mun täytyy lähtä Tyrnävälle Peilipojan tykö, ja niin se lähti. Peilipoika oli piirtäny sille kartan siitä alueesta, mitä se kuokki. Mää muistan vielä, kun se näytti sitä karttaa ja sano, että tuosa on se kivi, ja se ei ollu iso se kivi, se oli semmonen, että sen sai kyllä kangella ja kuokalla ja isälle kun ois vähänkään kaveria ollu, mutta eihän minustakaan ollu, niin se jäi se kivi siihen. Se oli piirtäny sen kiven ja sitten täällä oikialla laidalla, elikkä semmosen parin metrin päässä, semmonen kantoläjä, johon minäkin olin niitä kantoja koonnu ja niitä turppaita muka sielä ajankulukseni nakkelin, sinne keskemmäs sarkaa ja.. [...]"⁷

Tarinoita kertovat niin vanhat kuin nuoretkin ihmiset. Nuorilla kertojilla ei ole omakohtaisia kokemuksia tietäjästä, tarinointi tapahtuu siis jo aiemmin kuultujen tarinoiden perusteella. Tarinat ovat konstruktoituneita, niitä kerrotaan monella eri tavalla, eikä niitä aina kerrota suoranaisesti historiallisista lähtökohdista käsin. Esimerkiksi muistellessaan tapahtumia kertoja rakentaa kuvaa menneisyydestä suhteessa nykyhetkeen; kertoja käy dialogia menneisyyden ja kerrontahetken välillä.⁸ Tarinoista osa on kaskun tai parodian omaisia kertomuksia, joissa tietäjähahmo esitetään eräänlaisen sankarin roolissa. Yhteisön valtasuhteet kääntyvät tarinoissa päälaelleen, kun tietäjä saattaa esimerkiksi paikallisen kirkkoherran naurunalaiseksi. Hyvin tyypillistä tällaisille tarinoille on se, että kirkkoherra testaa Peilipojan kykyä piilottamalla esimerkiksi kellon tai sormuksen ja tiedustelemalla sitten tietäjältä esineen sijaintipaikkaa. Peilipoika on tietysti tietoinen testaamisesta, sillä hän kykenee näkemään kaiken. Kaskuissa oleva koominen jännite syntyy siis suhteessa paikallisiin oloihin. Toisaalta näitä tarinoita voi tarkastella myös kritiikkinä, uskonnollisena tai poliittisena parodiana, jossa yleistä arvostusta nauttiva henkilö joutuu alempiarvoiseen asemaan.⁹ Tällaisten tarinoiden merkitys ei voi liittyä pelkästään historiallisiin seikkoihin − voi jopa olla, ettei tarinoiden tapahtumia edes tapahtunut todellisuudessa. Kriittinen muoto voi viitata esimerkiksi kirkon tai seurakunnan hallitsevaan asemaan aikalaisyhteisössä tai kerrontahetkellä. Tällaiset tarinat sisältävät kuitenkin hyvin vähän kuvauksia tai paikkojen ja henkilöiden nimeämistä. On siis selvää, että näissä tarinoissa on kyse muusta kuin historiallisten tosiseikkojen esittämisestä.

Osa ei halua kertoa tarinoita, vaikka niitä tuntisikin. Monet kertojat mainitsivat tästä seikasta ja päällimmäiseksi syyksi haluttomuuteen epäiltiin ympäröivän yhteiskunnan modernisoitumista ja maallistumista − yliluonnollisista asioista puhuva leimautuu hölmöksi, sillä sellaisista puhuessaan häntä pidetään myös helposti kyseisiin asioihin uskovana:

"[...] Niin lisättävvää ole, että, vaan minä ajattelin tuosa, että pittäähän sitä kertua, enkä arvannu, että on ihmiset olleetki näin.. aika on muuttunu, että ovat rohkastuneet ja ottaneet yhteyttä. [...] ei oo tämmöstä näille alueille, näkijää ja tietäjää tullu ja tietenkihän nyt, kun lukeneisuus on lisääntynyt ja.. niin saatetaan aatella, että se on uskomusta ja taikauskoakin, mutta ei se selity semmosella, että miten se ois kyenny niin tarkon kuvvaamaan.. että olihan nämä aivan järkeviä ihimisiä, että se oli joillekki kynnys mennä sinne, että jotka pitivät itseään valistuneena.. [...] Tämä maailma on muutenki muuttunu niin palijon, ei täällä oo tillaa tämmösille ajatuksille. [...]”¹⁰

"[...]En ole kovin innostunut Peilipojan edustamista henkivoimista, mutta siitä huolimatta haluan osaltani auttaa sinua [...] Tietoni ovat vähäiset ja ne rajoittuvat isäni kertomaan. [...]"¹¹

Nuoremmat kertojat taas saattavat epäillä, että nykyaikana suhtautuminen Peilipojan edustamaan poikkeuksellisuuteen on hyväksyvämpää kuin menneinä kerrontahetkinä tai aikalaisten keskuudessa:

"[...] Niin se isäkin kyllä puhu, jos siltä kyseli, mutta se mieluummin aina sano, että mikä lie huluppana ollu..nii, että ei sitä oo oikeen siihen aikaan [1960−1980-luvuilla] arvostettu.. [...] isä sano sitä, että ku se ei oo aina ruvennu kattomaan ja onko se ollu sitte vähän semmone, että pietty vähän omituisena [aikalaistenkin keskuudessa].."¹²

"[...] se oli jotenki semmonen paha asia, että niinku semmonen halaveksittu. [...] Niin se varmaan on siihen aikaan ollu vähän semmonen arka asia, että nykyään siitä voi jo puhuakin.. kun on niin monenlaista ihmistä.. [...] Eikö se oo ollu vähän semmonen erakkohenkinen? [...] Niin siihen aikaan on varmaan vähän piettykin erikoisena.[...]"¹³

Nuorempien kertojien kertomat tarinat poikkeavat erityisen paljon historiallisista tarinoista. Nuoremmat kertojat kertovat tarinoita usein hyvin vakuuttavasti, mutta sisällöt poikkeavat paljon vanhemmista tarinoista. Tietäjähahmo saattaa tarinoissa olla erakko, joka elää synkässä metsässä. Tietäjä saatetaan myös esittää oikukkaana ja pelottavana. Tarinat ikään kuin myytillistyvät ja ne sisältävät runsaasti lainauksia esimerkiksi saduista tai suomalaisesta tietäjätraditiosta.¹⁴ Tulkitsen tämän johtuvan historiallisen kosketuspinnan puuttumisesta, jolloin kertoja täyttää tarinoiden aukkoja muista kuin kokemukseen pohjautuvista historiallisista lähteistä käsin.

Ikään katsomatta kertojat nostavat lähes poikkeuksetta esille henkilöitä, jotka mahdollisesti osaavat kertoa paremmin tai tietävät enemmän. Tarinoita koskevat sisältöluokittelut ovat väljiä − sama kertoja saattaa kertoa monia tarinoita ja myös hyvin erityyppisiä tarinoita. Esimerkiksi historiallisia tarinoita tuntevat voivat kertoa myös kaskuja.¹⁵ Kertojat eivät siis viittaakaan olevansa huonoja jutuniskijöitä, tarinoita voidaan kertoa sangen laajalla skaalalla. Sen sijaan kertojat viittaavat henkilöihin, joilla on hallussaan omakohtaisia kokemuksia: "[...] se on, mitä minäki muistelin.. Tuo [Laakkosen Helga] se muistaa varmasti paremmin, ku se on sen [veljentytär] [...]". Tämä omakohtainen kokemus näyttäisi olevan arvokkaimpana pidetty aines. Peilipoika eli 1894–1937 välisenä aikana. On selvää, että arvokkaina pidetyistä omakohtaisista kokemuksista kertovien määrä alkaa käydä vähiin.

Omakohtaisiin kokemuksiin nojaava perinne näyttäisi siis kriisiytyvän. Peilipoika-tarinoissa erilaisia kronologiaan perustuvia tarinatyyppejä on suhteellisen paljon siihen nähden, että tietäjähahmon kuolemasta on kulunut verrattain lyhyt aika. Erilaisten tarinatyyppien olemassaolo ilmaisee muutosta paitsi kerronnassa, myös kerronnan sisällöissä. Mutta missä määrin on kyse kriisistä? Ovatko historialliset tosiseikat ainoa perinteen määre tarinankertojille?

Peilipoikatarinat ja perinteen paradigma?

Peilipoikatarinoiden kertojat puhuvat usein perinteestä tai perinnöstä. Aluksi ajattelin, että tällä viitataan ehkä tarinaperinteeseen − eli siihen, millä tavoin tarinoita kerrotaan yhä uudelleen ja uudelleen, ja miten tarinat ovat mahdollisesti aikojen saatossa muuttuneet. Ajattelin kertojien pitävän tärkeänä sitä, että nimenomaan kerronta pysyy elinvoimaisena sukupolvelta toiselle. Erityisesti suullisten kertomusten parissa käytävässä keskustelussa törmääkin usein kyseisiin käsitteisiin. Keskustelu koskee yhtälailla niin tieteellistä kuin arkipäiväistäkin keskustelua.¹⁶ Mutta mitä perinteellä tai perinnöllä varsinaisesti tarkoitetaan?

Kielitoimiston sanakirja määrittelee perinteen perityksi tavaksi, käytänteeksi tai tiedoksi, johon liittyy olennaisesti tiedon tai toimintatavan jatkaminen, siirtäminen esimerkiksi sukupolvelta toiselle; perinnön vainajan jälkeenjättämäksi jäämistöksi, perityneiksi ominaisuuksiksi tai henkisiksi arvoiksi.¹⁷ Niin käsitteitä koskevat määritelmät kuin niiden käyttäminenkin ovat suhteellisen väljiä. Pertti Anttosen mukaan kulttuurin, perinteen ja perinnön käsitteet ovat toisilleen läheisiä ja niitä käytetään ilmaisemaan jokseenkin samoja asioita, myös tieteessä.¹⁸ Anttosen mukaan:

"Kulttuuri tietojen ja taitojen ylläpitämisenä sekä niitä koskevana kompetenssina on historiallisessa ulottuvuudessaan perinnettä, joka jatkuu ja välittyy sukupolvelta toiselle kulttuurisen osaamisen perintönä. Näin perintö ja perinnön jakaminen ovat kulttuurin keskeisiä ominaisuuksia, ja kulttuurin perinnöksi määrittyminen keskeinen perinteen ominaisuus." ¹⁹

Anttonen ei näe käsitevyyhtiä analyyttisena, sillä se palvelee lähinnä kulttuuri- ja perinnepoliittisia näkemyksiä. Käsitteiden rinnastaminen on hyödyllistä silloin, kun halutaan ilmaista ajattelu- ja toimintatapojen sekä niiden kautta syntyneiden aineellisten ja aineettomien hyödykkeiden sosiaalista arvoa ja historiallista jatkuvuutta. Anttonen näkeekin perinteen historiallistavan, kollektisoivan ja argumentoivan puhetavan kautta tuotettuna kulttuuristen tapojen nimeämisenä, merkityksenantona ja arvottamisena.²⁰ Määritelmä luo mielikuvan perinteestä staattisena tilana, jossa ei tapahdu muutoksia. Suullinen perinne voidaan toki nähdä tarinoina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Tarinat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, sillä kertojat tulkitsevat sisältöä yhä uudelleen niissä konteksteissa, joissa tarinat kerrotaan. Tarinoita kerrotaan tiettyjen konventioiden mukaan, ne ovat kommunikoituja kokemuksia, tietoja ja tuntemuksia.²¹

Esimerkiksi folkloristiikassa tarina voidaan luonnehtia myös stereotyyppiseksi, totena esitetyksi kertomukseksi, jonka alalajeja ovat esimerkiksi historialliset tarinat ja uskomustarinat.²² Kertojat harvoin käyttävät lajiluokitteluja; he luonnehtivat kertomuksiaan mm. tarinoiksi, jutuiksi ja tapauksiksi.²³ Yhtäläisyyksistä huolimatta tarinoissa on kuitenkin aina variaatioita ulkoisten kontekstien suhteen, sillä kertojille on tyypillistä kontekstoida tarinat osaksi omaa elinympäristöään ja tuntemiaan henkilöitä.²⁴ Kerronnalla on yleisesti hyväksytyt käyttötapansa. Outi Lauhakangas on käyttänyt tähän liittyen paradigman käsitettä tarkastellessaan sananlaskuja koskevaa puhetta. Paradigma on tiettyjen perustavanlaatuisten taustaoletusten mukainen ajattelutapa, joka ohjaa sananlaskupuheeseen liittyviä sosiaalisen kanssakäymisen konventioita.²⁵ Lauhakangas on nostanut esille paradigmoina perinteen voiman, konfliktien ratkaisun ja yhteenkuuluvuuden.²⁶ Lauhakankaan mukaan sananlaskut ovat ennen kaikkea retorisia tehokeinoja, jonka avulla sananlaskupuhetta käyttävä voi lisätä luottamusta omaan näkökantaansa.

Paradigmoista puhuminen kerronnan tarkastelussa on mielenkiintoista. Kun folkloristiikan tieteentraditioissa korostuu erityisesti perinteen näkökulma, jään pohtimaan, missä määrin tämä ohjaa arkiajattelua, kertojien käsityksiä perinteestä ja kerronnan motiiveista. Perinteen paradigmaan liittyy vahvasti ajatus muuttumattomasta historiallisesta jatkumosta: siitä, että tietyissä tilanteissa toimitaan tietyllä tavoin ja toisaalta myös siitä, että muun muassa tarinoita kerrotaan tietyllä tavalla. Tässä mielessä kertojat hahmottavat maailman muutoksen ja sen vaikutuksen myös kerrontaan. Tietäjähahmoja ei ole enää olemassa samassa merkityksessä kuin vanhakantaisessa talonpoikaisyhteisöissä, eivätkä kertojat saa heihin samanlaista kosketusta kuin aikalaiset. Ehkäpä tästä syystä 2000-luvun konteksteista kerrottuja tarinoita ei pidetä arvokkaina; nuoren kertojan ei nähdä omaavan historiallista tietoa tai edustavan aikalaisten näkemyksiä. Tietäjiin liittyvä kansanusko, tapakulttuuri ja sitä koskeva kerronta ovat kriisissä. Perinnettä voisi lähestyä myös näkemällä se dynaamisena ja elinvoimaisena, jatkuvan muovautumisen prosessina, jossa jokainen kertoja on osallisena. Historialliset tosiseikat toimivat toki perinteen dynaamisen prosessinkin lähtökohtana. Jatkumot, historiaan nojaavatkaan, harvoin ovat muuttumattomia.

Onko Peilipoikaan liittyvä suullinen perinne kriisissä?

Kuten artikkelin alussa mainitsin, tarinankertojat nostivat usein keruumatkoillani esille keruuta koskevan kiireen. Tarinoita on kiire kerätä, jotta kertojien omakohtaiset kokemukset saataisiin talletettua. Omakohtaisia tai läheisen ihmisen kokemuksia, aikalaisten kuvauksia on tietysti kiire kerätä, sillä Peilipoika eli 1894−1937. Tässä mielessä kertojat siis mieltävät perinteen historialliseksi tiedoksi, joka edustaa yksilökohtaisia kokemuksia. Kertojat arvostavat paikallishistoriaa − sellaista historiaa, jota ei löydy yleisistä historiankirjoista. Vaikka kertojat nostavat esille yliluonnollisten kokemusten kertomiseen liittyvän häpeän, he kuitenkin haluavat säilyttää näitä näkemyksiä, kertoa ne jollekin. Ihmiset ymmärtävät, että ainakin menneinä aikoina näitä kokemuksia ei välttämättä ole pidetty kovinkaan outoina, osalle ne saattoivat olla hyvin arkipäiväisiäkin.

Kun historiallisuus esitetään perinteen tai perinnön määreenä − sellaisena henkisenä aineksena, josta myös Kielitieteen sanakirja puhuu − on ymmärrettävää, että vanhempia tarinoita pidetään autenttisina. Tarinat ovat myös eräänlaisia uskonnollisia kertomuksia, joista esimerkiksi folkloristiikassa käytetään usein uskomus-nimitystä. Ralf Saxén on todennut teoksensa Suomalainen muinaisusko johdannossa:

"Maamme on köyhä keskiaikaisista historiallisista lähteistä, ja tietomme suomalaisten muinaisesta maailmankatsomuksesta olisivat sentähden sangen puutteelliset, jos ei meille tarjoutuisi toinen tässäkin suhteessa runsaasti heruva lähde, suomalainen kansanrunous."²⁷

Saxénin huomio on osuva: erilaiset tarinat, runot ja laulut kertovat jotakin olennaista tavallisen kansan henkisen elämän ja elintapojen historiasta. Saxén on kuitenkin myös huomauttanut, ettei kuvauksia tule ottaa sellaisinaan historiasta kertovina, vaan tulkintoina. Esimerkiksi Kalevalaa koskeva tutkimus ei vielä vuoteen 1919 mennessä ollut ottanut huomioon kansanrunojen maantieteellistä historiaa: tarinat muuttuvat kulkeutuessaan sukupolvelta toiselle. Saxén esittääkin epäsuorasti kansanrunouden kerrontaa koskevaksi motiiviksi historiallisen perimätiedon tallentamisen.²⁸

Peilipoika-tarinoiden kertojat siis ikään kuin ymmärtävät tarinoiden muuttumisen aikojen saatossa, vaikka he eivät tästä suoraan mainitsekaan. Kertojat ymmärtävät kerronnan konstruktoitumisen. Suullisen perinteen kriisi koskeekin tässä valossa juuri sitä historiallista ainesta, niitä omakohtaisia kokemuksia, joita tarinasisältöihin kiinnittyy. Kerronnantutkijana minulla on tietysti hieman toinen näkökulma tarinoihin. Tarinoihin vaikuttaa se, kuka ne kertoo, milloin ja missä. Menneisyydessä merkityksellisiksi koetut asiat eivät ole välttämättä merkityksellisiä nykykontekstissa. Jokaiseen tarinaan siis kiinnittyy merkkejä eri ajoista, ajattelutavoista, merkityksistä ja jotain vähäpätöisenä pidettyä jää pois. Näenkin eriaikaiset kerrostumat mielenkiintoisina; eriaikaista kerrontaa tulkitsemalla voin saada kiinni ajattelutavoista. Nämä kerrostumat ovat ehkä se seikka, jota kertojat pelkäävät. Historia ei enää näyttäydy sellaisena kuin aikalaiset sen kokivat. Tässä mielessä yhteiskunnan modernisoituessa ja maallistuessa suullinen perinne on kriisissä. Kertojat eivät siis ole turhaan korostaneet keruun ja tarinoiden tallettamisen tärkeyttä.

Perinne on kertojille historiallinen totuus, siinä missä se kerronnantutkijalle on kerrontaprosessi. Mutta onko tarinoissa piilevä historiallinen totuus kertojan omakohtaiset kokemukset, kuva talonpoikaisesta elämäntavasta vai aikalaisten suhtautuminen poikkeavaan henkilöön? Ei sovi kuitenkaan unohtaa myöskään sitä, että Peilipoika on esitetään usein tärkeäksi ja arvossa pidetyksi hahmoksi. Hänestä kerrotaan ylpeydellä oman kylän merkkihenkilönä, mielellään mainitaan myös omista sukulaisuussuhteista Peilipojan kanssa.²⁹ Ehkä Saxénin kuvauksessa siis piilee myös osa tätä totuutta:

"On [--] huomautettu siitä suuresta kunniasta, missä suomalaiset pitävät noitaa. Hän oli sukunsa etevin edustaja. [--] [J]o eläessään hän joutui saman pelonsekaisen kunnioituksen esineeksi kuin vainaja. Kuolemansakin jälkeen he luonnollisesti tulivat muita mahtavammiksi: heistä tuli sankareita.[--] Näistä sankareista muinaisrunoutemme antaa paljon runollisen kauniita kuvia.³⁰

Näen perinteen paradigman vaikuttavan merkittävällä tavalla siihen, millä tavoin kertojat mieltävät perinteen, tai pikemminkin, mitä he kokevat perinteeksi. Peilipoikatarinoiden kertojien mainitsema perinne vertautuu Anttosen esiinnostamaan kulttuurisen osaamisen perintöön, tietojen ja taitojen ylläpitämiseen sukupolvelta toiselle.³¹ Kertojat eivät kuitenkaan usein arvosta nuorempien kertomia tarinoita Peilipojasta, vaan ne koetaan vahvasti toisenkäden tietona.³² Tulkitsen tämän olevan yhtäältä merkki siitä, että kertojat havaitsevat maailman muuttuneen, eivätkä he usko nuorempien ymmärtävän mennyttä maailmaa. Näin ollen nuoremmat kertojat eivät ole hyviä perinteen kantajia, sillä omista konteksteistaan käsin he tulevat muuttaneeksi tarinoita liikaa. Tässä mielessä perinne on kriisissä, sillä kertojia ei enää ole. Suullista perinnettä kerätään ja saatetaan toki kirjalliseen muotoonsa. Kertojat eivät kuitenkaan näe kirjallista muotoa yhtä arvokkaana kuin sitä, että yhteisön jäsenet osaisivat kertoa tosiasioina menneitä tapahtumia suullisesti toisilleen.

Kertojien ajatteluun perinteeseen kuuluvasta autenttisuuden vaateesta vaikuttanee osaltaan esimerkiksi yleinen historiankirjoitus, joka usein vaikenee paikallisista historiallisista tapahtumista. Suullinen perintö on mikrohistoriaa, paikallisten ihmisten paikallista historiaa ja kertojille on tärkeää, että tapahtumat, nimet ja paikat esitetään oikein. Huomaan kuitenkin toistuvasti miettiväni, miksi ihmiset eivät omassa ajassaan pidä merkittävänä omaa panostaan perinteen kannattajina. Historiallinen tieto on toki tärkeää, mutta sitä kiinnittyy perinteen prosessissa tarinoihin koko ajan. Ehkä kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua 2000-luvun alussa kriisiytyneeksi koettu Peilipoikaa koskeva tarinaperinne nähdään vain yhtenä tarinatyyppinä niiden kronologisessa listassa. Ehkä ajan kuluttua 2000-luvun nuoria kertojia osataan arvostaa.

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkisto (KRA) uskomustarinakortisto D Tietäjät, noidat D701, D711, D731, D1546.

Muu tarina-aineisto

Haastattelut Pohjois-Pohjanmaalla vuosina 2007−2015 Kirjeet vuosilta 2007 ja 2010

Kirjallisuus

Abrams, Lynn 2010. Oral History Theory. Routledge, Abingdon.

Anttonen, Pertti 2009. "Kulttuurin, perinteen ja perinnön kysymyksiä." Elore, vol. 16–1/2009. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. (http://www.elore.fi/arkisto/1_09/art_anttonen_09.pdf)

Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina 2006. "Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä." Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS, Helsinki.

Haavio, Martti 1967. Suomalainen mytologia. WSOY, Porvoo.

Heikkinen, Hannu L. T. 2007. "Narratiivinen tutkimus − todellisuus kertomuksena." Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. PS-kustannus, Jyväskylä.

Kurki, Tuulikki 2002. Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä. SKS, Helsinki.

Laaksonen, Pekka & Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.) 2002. Pyhän perintö. Kirjoituksia suomalaisesta pyhästä Kalevalassa, kansanperinteessä, luonnossa ja taiteessa. SKS, Helsinki.

Lauhakangas, Outi 2004. Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. SKS, Helsinki.

Makkonen, Elina 2009. Muistitiedon etnografiaa tuottamassa. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 2009 nro 58. Joensuun yliopisto.

Mattila, Tiina 2012. Liminaalinen tietäjä. Peilipoikatarinoiden kulttuuriset merkitykset ja tietäjäkuva suomalaisen tietäjätradition valossa. Pro gradu-tutkielma. Oulun yliopisto, kulttuuriantropologia.

Pulkkinen, Risto 2014. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus, Helsinki.

Salo, Matt T. 1981. The Structure of Finnish Shamanic Therapy. Ph.D. 1974. State University of New York at Binghamton. Anthropology. Michigan 48106, Xerox University Microfilms. Ann Arbor.

Saxén, Ralf 1919. Suomalainen muinaisusko. WSOY, Porvoo.

Siikala, Anna-Leena 1999. Suomalainen šamanismi. Mielikuvien historiaa. SKS, Helsinki.

Siikala, Anna-Leena, Klein Barbro & Mathisen Stein R. (toim.) 2004. Creating Diversities. Folklore, Religion and the Politics of Heritage. SKS, Helsinki.

Virtanen, Leea 1988. Suomalainen kansanperinne. SKS, Helsinki.

Virtanen, Leea & DuBois, Thomas (toim.) 2000. Finnish Folklore. SKS, Helsinki.