Naisten aika -teos luotaa ensimmäisten korkeakoulutettujen suomalaisnaisten elämää, valintoja ja mahdollisuuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Se koostuu viidestätoista pienoiselämäkerrasta, aiheinaan kemisti Lydia Sesemann, lääkäri Rosina Heikel, maisteri Emma Irene Åström, puutarhaviljelyn pioneeri Nora Pöyhönen, kirjailija ja poleemikko Adelaïde Ehrnrooth, naisasialiikkeen uranuurtaja Alexandra Gripenberg, kansanedustaja Annie Furuhjelm, yhteiskuntavaikuttaja Cely Mechelin, kirjailija ja taiteilija Helena Westermarck, tohtori Karolina Eskelin, historian professori Tekla Hultin, historiantutkija Alma Söderhjelm, talousneuvos Hedvig Gebhard, historiantutkija Liisi Karttunen ja kulttuurin monitoiminainen Tyyni Tuulio. Näiden ja naisten verkostoja käsittelevän johdannon ohella teoksessa on kaksi taustatietoa ja kontekstia avaavaa artikkelia varhaisista naisylioppilaista ja akateemisten naisten yhdistystoiminnasta, sekä kuusi tietolaatikkoa, jotka ovat käytännössä oivallisia pienoisartikkeleita. Teoksen takana on kolmetoista kirjoittajaa vaihtelevilta aloilta, mutta vahvimmin edustettuna ovat historian- ja sukupuolentutkimus.

Naisten aika on tasalaatuinen ja onnistuneesti popularisoitu teos. Kirjaa ei ole viitteistetty, mutta sen loppuun on koottu artikkelikohtaisesti tietoja keskeisimmistä käytetyistä lähteistä ja kirjallisuudesta. Toisinaan viitteiden puute hieman häiritsee, koska se tekee joidenkin väittämien alkuperän selvittämisen ja siten niiden validiteetin arvioimisen vaikeaksi. Tämän olisi toisaalta voinut ratkaista myös ahkerammalla tutkimustyön ja -prosessin näkyväksi tekemisellä, mutta ymmärrän että teoksen laajuus on saattanut olla rajoittava tekijä. Yleisesti ottaen artikkeleiden kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta eri kirjoittajien läsnäolon silti huomaa, kuten asiaan kuuluukin. On piristävää, että teokseen on sisällytetty myös Nora Pöyhösen kaltainen ei-akateeminen edelläkävijänainen, joka työskenteli yhteisöllisen hyvinvoinnin eteen puutarhaviljelyn ja käytännöllisen kansanvalistuksen avulla. Paikoitellen häntä käsittelevässä, Eeva Ruoffin kirjoittamassa artikkelissa kuitenkin on tiedonlähteiden aukikirjoittamisen ja reflektoinnin puutteesta johtuen epätieteellisempi sävy, joka itseäni lukijana hieman häiritsi. Karmela Bélinkin kirjoittaman, Cely Mechelinin vaiheita valottavan osuuden koin niin ikään hieman sekavaksi sekä ilmaisullisesti että asioiden esitysjärjestyksen kannalta.

Keskeisenä teoksessa nousevat esiin tietynlaiset kahtiajakoisuuden teemat koskien koulutettujen naisten näkemystä itsestään ja asemastaan. Varhaisimpien edelläkävijänaisten (Rosina Heikel, Emma Irene Åström ja Maria Tschetschulin, jota sivutaan useassa artikkelissa) joukossa vaikuttaa olleen yleisempää korostaa naissukupuolen erityisyyttä ja sen kautta yksilöllisyyttä kouluttautumispyrkimyksissä. Mervi Kaarnisen ansiokkaasta artikkelista käy ilmi, että ensimmäinen naismaisteri Emma Irene Åström esimerkiksi korosti selkeästi oman tiedonjanonsa eteenpäin ajavaa vaikutusta, eikä halunnut olla suuremmin tekemisissä naisasialiikkeen kanssa tai ajatella itseään pioneerina. Heini Hakosalon käsittelemä ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel painotti naisten vapautta seuraavaa velvollisuudentuntoa ja katsoi naisten voivan hyödyttää yhteiskuntaa omilla erityisillä tavoillaan, ei samalla lailla kuin miehet. Myöhemmin kouluttautuneille naisille puolestaan tasa-arvopyrkimykset ja samalla viivalla olemisen ajatus nousivat keskeisemmiksi. He järjestäytyivät uusilla tavoilla, mutta jakautuivat muun muassa näkemyksissä naisten keskinäisestä yhtenäisyydestä ja päämääristä. Porvarilliset ja konservatiiviset toimijat korostivat sisaruutta ja naisten moraalista ylemmyyttä, kun taas sosialististen ja edistyksellisten mielestä sisaruus oli myytti, jonka toteutumista luokkaerot jarruttivat.

Niin ikään suomalainen naisasialiike jakautui sisäisten kiistojen (mm. kielikysymys ja poliittiset erot) vuoksi, ja Suomen Naisyhdistyksestä irtaantuneet jäsenet siirtyivät perustamaan oman yhdistyksensä, Naisasialiitto Unionin vuonna 1892. Konservatiivisiipi henkilöityi Naisyhdistyksen pitkäaikaiseen puheenjohtajaan Alexandra Gripenbergiin, jota Maija Hirvosen artikkelin mukaan arvosteltiin aristokraattisuudesta ja alentuvasta asenteesta ”rahvasta” kohtaan. Kansainvälisissä naisjärjestöissä toiminut Gripenberg oli suomalaisen naisasialiikkeen näkyvimpiä hahmoja, mutta hänen verkostonsa heijastelivat perinteistä asetelmaa, jossa esimerkiksi radikaaleja tai eri etnisyyttä edustavia toimijoita ei näkynyt. Naisasialiike ja siihen liittyvä yhdistystoiminta olivat kuitenkin monille naisille tärkeitä tutustumisväyliä politiikkaan, ja niiden parissa opittiin monia julkisessa toiminnassa tarvittavia taitoja sekä kasvatettiin osallistumisrohkeutta. Naisten ajassa luodataankin hyvin ansiokkaasti suomalaisen naisasialiikkeen ja sen kansainvälisten suhteiden kehittymistä.

Ensimmäiset opintietä pidemmälle kulkeneet naiset joutuivat kohtaamaan monenlaista epäluuloa ja julkisessa keskustelussa pohdittiin heidän toimintansa järkevyyttä. Huolehdittiin muun muassa naisten kykeneväisyydestä ja soveltuvuudesta opintojen vaatimaan raskaaseen henkiseen työhön, sen vaikutuksesta heidän suoriutumiseensa naisen perustehtävistä eli kodin- ja lastenhoidosta, sekä yleisesti naisten opintojen kyseenalaisesta hyödyllisyydestä. Yliopistotutkinnot tähtäsivät perinteisesti akateemisille ja virkaurille, jotka taas olivat naisilta pitkään suljettuja. Tämä oli suuri syy naisten kouluttautumishalujen ihmettelyyn: miksi käyttää aikaa ja energiaa opiskeluun joka ei johda mihinkään? Opettajantyöhön, jonka katsottiin olevan sekä riittävää että säädyllistä toimintaa sivistyneelle naiselle, pääsi tyttökoulun ja opettajaseminaarin kautta. Teoksen naisilla oli siis paljon rakenteita murrettavanaan sekä ulkopuolelta asetettu taakka todistaa olevansa älyllisesti tasavertaisia miesten kanssa. Tiedonkaipuu ja opintojen herättämä halu oppia lisää olivat näiden naisten elämässä keskeisiä tekijöitä, mutta pitkään koulutuksen hyödyntämisen mahdollisuudet olivat heille hyvin rajatut.

Ilahduttavaa teoksessa on myös se, että siihen on valittu erilaisia elämänvalintoja tehneitä naisia. Monet heistä jättäytyivät enemmän tai vähemmän tarkoituksella naimattomiksi, koska silloin päätäntävalta omasta elämästä ja työstä säilyi varmimmin heillä itsellään, eivätkä perheen hoitamisen velvoitteet tulleet esteeksi. Oman uran edistäminen saattoi tosin onnistua myös avioliitossa, kuten Riitta Oittisen tarkastelemalla Tyyni Tuuliolla, joka jatkoi laaja-alaisia kirjoitustöitään myös professori Tallgrenin rouvana ja kolmen pojan äitinä, sekä Riitta Mäkisen tutkimalla Hedvig Gebhardilla, joka miehensä Hanneksen kanssa muodosti maailman ensimmäisen parlamentaarikkoavioparin. Ongelmitta nämäkään suhteet eivät toki toimineet, mutta ne ovat silti osoituksia siitä, etteivät avioliitto ja perheen perustaminen välttämättä aina olleet pelkästään naisen aktiivisuutta ja itsenäisyyttä rajoittavia tekijöitä (samanmielinen aviopuoliso helpotti tietenkin asiaa). Elise Garritzenin käsittelemä historioitsija Liisi Karttunen taas eli epäsovinnaisessa mutta sitoutuneessa suhteessa naimisissa olevan ohjaajansa Henry Biaudet’n kanssa, mikä antoi hänelle omanlaisensa mahdollisuuden yhdistää rakkaus ja kodin ulkopuolinen ura. Lääkäri Karolina Eskeliniä käsittelevässä, Heini Hakosalon kirjoittamassa artikkelissa puolestaan silmääni pisti mahdollisesti Eskelinille itselleen tärkeän asian sivuuttaminen: aivan ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan, etteivät lähteet viittaa romanttisiin käänteisiin Eskelinin tarinassa, mutta artikkelin kuluessa käy ilmi, että hän jakoi elämänsä vuosikausia saman naisen kanssa (käytetään ilmaisua ”ystävä ja pitkäaikainen elinkumppani” – he elivät yhdessä ilmeisesti lähes 30 vuotta). On hyvä pidättäytyä tekemästä automaattisia oletuksia suhteen laadusta, jos siitä ei valaisevaa lähdeaineistoa ole olemassa, mutta on mielestäni kyseenalainen valinta jättää asia lähes kokonaan käsittelemättä ja olettaa, että koska Eskelinin elämässä ei näytä olleen läheisiä miessuhteita, ei ollut romantiikkaakaan.

Kaikkia teoksen naisia yhdistää pyrkimys tilanteeseen, jossa he olisivat vapaita edistämään tärkeiksi katsomiaan päämääriä ja työskentelemään oman intohimonsa ja tiedonjanonsa eteen – erilaiset taustat ja edellytykset loivat heille toisistaan poikkeavia ratkaisumalleja. Naisten valinnat liittyvät myös odotuksiin, joita yhteiskunta heihin kohdisti. Koska useat heistä valitsivat naimattomuuden, perinteisten perheenäidin velvollisuuksien tilalle nousivat yhteiskunnalliseen elämään osallistumisen ja isänmaan palvelemisen velvollisuudet (tosin osa naisista myös yhdisti nämä maailmat parhaansa mukaan). Tämä näkyi muun muassa siinä, miten suurin osa teoksen naisista toimi naisasialiikkeessä ja lukuisissa muissa järjestöissä myös kansainvälisesti, otti osaa äänioikeustaisteluun ja oli eduskuntavaaliehdokkaina heti kun se tuli mahdolliseksi. Nekin naiset, jotka eivät olleet näkyvästi mukana naisasialiikkeessä tai sen puolestapuhujia, rikkoivat naisille asetettuja raja-aitoja ja ”tekivät sukupuolta toisin” – esimerkiksi paneutumalla miehisiksi katsottuihin asioihin, tekemällä näkyvää julkista uraa ja matkustelemalla.

Tavoitteessaan käsitellä naisia ennen kaikkea verkostojen ja yhteisöjen jäseninä Naisten aika onnistuu hyvin. Monet teoksen naisista tunsivat toisensa ja heidän polkunsa ristesivät monessa kohdin, kuten naisasialiikkeessä, äänioikeustyössä sekä naiskagaalin (sortokausien asevelvollisuuskutsuntoja vastustanut salainen liike) toiminnassa. Naisten välisiä suhteita ja yhteyksiä käsitellään useimmissa artikkeleissa, minkä kautta kuva jokaisesta naisesta vahvistuu ja monipuolistuu toisten naisten tarinoiden avulla. Varhaisimmista edelläkävijöistä tuli nuorempiensa esikuvia, jotka saattoivat innoittaa myös tekemään toisin ja muodostamaan omaa näkemystä maailmasta. Oittisen Tyyni Tuuliota käsittelevän artikkelin kohdalla onkin outoa, ettei siinä mainittua, Tuulion kirjeenvaihdosta aukeavaa ”hyvä sisar -verkostoa” oikein mitenkään avata tai käsitellä, sen sijaan tämän miespuolisia tukijoita luetellaan kyllä. Se ei tunnu istuvan teoksen tai kyseisen artikkelinkaan henkeen (muuten tietoa Tuulion tutkimista naisista on kiitettävästi), ja jäi hieman kaihertamaan ainakin tämän lukijan mieltä. Verkoston käsittelyn kautta olisi voinut luoda myös jonkinlaista jatkuvuuden tunnetta: Tuulio on viimeinen teoksessa esitellyistä naisista, ja hän ”sisarpiireineen” oli osa jo ensimmäisten naisylioppilaiden omasta ”osakunnasta” (De Kvinnliga -kerho) alkanutta kouluttautuneiden naisten solidaarisuuden ja yhteistoiminnan jatkumoa. Kokonaisuutena teos onnistuu herättämään sekä ajatuksia liittyen naisen ja koulutuksen asemaan omassa ajassamme että halun perehtyä paremmin esittelemiinsä henkilöihin. Se on tärkeä puheenvuoro suomalaisen sivistyksen ja tasa-arvokehityksen historiasta.

Mäkinen, Riitta & Engman, Marja: Naisten aika. Valkoinen varis ja muita oppineita naisia. Gaudeamus, 2015. 334 s.

Sisältö:

Riitta Mäkinen ja Karmela Bélinki: JOHDANTO. Naisten aika ja verkostot

I Edelläkävijöitä opintiellä
Marja Engman: KEMISTI LYDIA SESEMANN. Unohdetun tohtorin umpikuja
Heini Hakosalo: LÄÄKÄRI ROSINA HEIKEL. Pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys
Mervi Kaarninen: MAISTERI EMMA IRENE ÅSTRÖM. Legenda jo eläessään

II Perheen piiristä kansakunnan kuohuihin
Eeva Ruoff: NORA PÖYHÖNEN. Puutarhaviljelyn tienraivaaja
Pia Forssell (suomentanut Paula Autio): ADELAÏDE EHRNROOTH. Kirjailija ja poleemikko
Maija Hirvonen: VAPAAHERRATAR ALEXANDRA GRIPENBERG. Unelma suuresta sisaruudesta
Venla Sainio: KANSANEDUSTAJA ANNIE FURUHJELM. Äänioikeustaistelija
Karmela Bélinki: CELY MECHELIN. Isänmaan palvelija ja yhteiskunnan rakentaja
Harriet Weckman (suomentanut Paula Autio): HELENA WESTERMARCK. Kirjailija, taiteilija, opettaja ja naisasianainen

III Opiskelijatytöistä vaikuttajanaisia
Mervi Kaarninen: VALKOLAKIN VALLOITTAJAT. Varhaiset ylioppilaat ja mitä heistä tuli
Heini Hakosalo: TOHTORI KAROLINA ESKELIN. Kirurgiaa ja kansanvalistusta
Venla Sainio: TOHTORI TEKLA HULTIN. Valkoinen varis miesten maailmassa
Marja Engman: PROFESSORI ALMA SÖDERHJELM. Kreivi von Fersen ja vallankumousajan ranskalaiset
Riitta Mäkinen: TALOUSNEUVOS HEDVIG GEBHARD. Opiskelijavaimosta osuustoiminnan äidiksi

IV Seuraavat sukupolvet
Elise Garritzen: TOHTORI LIISI KARTTUNEN. Historian ja isänmaan asialla Roomassa
Riitta Oittinen: TYYNI TUULIO. Naisten opintien tarpoja ja tarkastelija
Maritta Pohls: AKATEEMISTEN NAISTEN YHDISTYSTOIMINTA

Tietolaatikot: Pohjoismaiden ensimmäinen naisylioppilas
Suomen naisasiajärjestöjen alku
Kaksi kansainvälistä naisjärjestöä
Herra- ja naiskagaali
Palestiinan tutkimukselle omistettu elämä
De kvinnliga – naisten ”osakunta”