Titus Flavius Vespasianus nousi Rooman keisariksi vuonna 69 keskellä Rooman valtakunnassa raivoavaa sisällissotaa. Tätä ennen hän toimi roomalaisten sotajoukkojen ylipäällikkönä sodassa Juudean kapinoivia juutalaisia vastaan. Vespasianuksen vanhin poika Titus otti roomalaiset joukot komentoonsa juutalaissodassa isänsä jälkeen ja lopulta seurasi tätä myös valtaistuimelle. Sisäisen hajaannuksen jälkeen voitto juutalaisista legitimoi Flaviusten keisari-dynastiaa. Tulkinta tulee ymmärretyksi tarkasteltaessa voittoa juhlistavaa kirjallista ja materiaalista lähdeaineistoa.¹

Kaaos ja sen huipentuminen Rooman valtakunnassa 69 jaa.

"Imperiumin, joka oli kolmen keisarin vallananastuksen ja murhan takia ollut pitkän aikaa epävakainen ja tavallaan tuuliajolla, otti viimein huostaansa ja lujitti Flaviuksen suku."² Näin aloittaa elämänkerturi Gaius Suetonius Tranquillus Rooman keisari Vespasianuksesta kertovan elämänkerran. Suetonius viittaa epävakaudella Rooman imperiumin tilanteeseen seitsemännen vuosikymmenennen jaa. loppupuolella. Vuosi 68 jaa. tulikin merkitsemään imperiumin ylimpään valtaan liittyvää murrosta.

Augustuksesta alkanut Juliusten-Claudiusten hallitsijasuku hallitsi Rooman valtakuntaa melkein sata vuotta ja onnistui vakiinnuttamaan keisari-instituution tasavaltalaisen järjestelmän tilalle. Viimeinen Julius-Claudius sukuinen keisari, vihattu Nero teki senaatin julistamana valtion vihollisena itsemurhan vuonna 68. Itsemurhan jälkeen valtaan nousi sotajoukkojensa huutamana Hispania Tarraconensiksen maaherrana toiminut Servius Sulpicus Galba. Galban ankaruuden ja kitsauden johdosta sekä Marcus Salvius Othon houkuttelemana pretoriaanikaartiin kuuluneet sotilaat kuitenkin surmasivat hänet jo tammikuussa 69. Tämän jälkeen Otho huudatti itsensä keisariksi. Germanian kokeneet legioonat eivät kuitenkaan myöntyneet uuden keisarin valtaan, vaan huusivat vuorostaan komentajansa Aulus Vitelliuksen keisariksi. Vitellius sai taakseen miltei kaikki Länsi-Euroopassa ja Afrikassa olevat legioonat, joiden avulla hän kykeni kukistamaan Othon joukot. Otho puolestaan teki tämän jälkeen itsemurhan.

Vitellius siirtyi pääkaupunkiin, jossa ahneuden ja irstauden täyttämä hallinto herätti puolestaan tätä kohtaan yhä enemmän vastustusta. Valtakunnan itäosassa kapinoivien juutalaisten kukistajaksi käsketty Titus Flavius Vespasianus huudettiin Egyptin prefekti Tiberius Alexanderin aloitteesta keisariksi heinäkuussa vuonna 69. Asiaan vaikuttivat valtakunnan keskuksesta tulleet, sekasorrosta kertovat raportit. Vespasianuksen alipäälliköt aloittivat etenemisen kohti valtakunnan keskusta.³ Lokakuussa 69 loikkausten johdosta heikentyneet Vitelliuksen joukot kärsivät tappion Marcus Antonius Primuksen johtamille, Vespasianuksen puolesta taisteleville legioonille. Roomassa Vitellius vielä hetkellisesti pyrki pitämään vallasta kiinni, mutta tappion tullessa vääjäämättömäksi hän ilmoitti luopuvansa keisariudesta.⁴ Vespasianuksen ja Vitelliuksen joukot jatkoivat jälkimmäisen vetäytymisestä huolimatta pääkaupungissa taisteluaan. Kaaoksen huipentumana nämä onnistuivat sytyttämään Capitolium-kukkulalla sijainneen ylijumala Juppiter Optimus Maximuksen temppelin tuleen. Noin 40 vuotta tapahtuman jälkeen kirjoittanut historioitsija Tacitus kuvaa temppelin paloa seuraavasti:

Tämä oli kaupungin perustamisen jälkeen murheellisin ja raskain surutyö, joka Roomaa kohtasi. Ilman mitään ulkoista vihollista ja jumalten ollessa Roomalle suopeita, jos käytöksemme tämän olisi sallinut, Juppiter Optimus Maximuksen temppeli […] tuhoutui täysin keisareiden riehumisen vuoksi.⁵

Vespasianuksen joukot onnistuivat voittamaan ja tuhoamaan Vitelliuksen joukot, lopulta myös tämän itsensä.⁶ Tacitus ilmoittaa Vitelliuksen kuolemasta kuitenkin seuranneen pikemmin "sodan loppu kuin rauhan alku."⁷ Sotajoukot hävittivät ja ryöstivät kaupunkia, ja "kaikkialta kuului valitusta ja huutoa, kuin valloitetussa kaupungissa."⁸ Edeltävien keisareiden lyhyitä hallituskausia muistuttavasta sisäisestä tilanteesta huolimatta Vespasianus onnistui Roomaan saavuttuaan palauttamaan järjestyksen kaupunkiin ja vakiinnuttamaan valtakunnan tilanteen. Hän aloitti suoraan perimykseen nojautuvan hallitusdynastian. Täten ensimmäistä kertaa Rooman historiassa edellisen keisarin suora jälkeläinen nousi ylimmän vallan haltijaksi Vespasianuksen kuollessa vuonna 79.⁹

Vuotta 69, jolloin valtakunnassa raivosi sisällissota ja keisarina toimi yhteensä neljä henkilöä, voidaan perustellusti pitää vedenjakajana keisari-instituutiolle.¹⁰ Kyseessä oli valtakunnan ja keisariuden kriisi. Verrattain yhtenäisen Julius-Claudius-dynastian jälkeen vakiintuneet keisariuden legitimaation muodot murtuivat.¹¹ Niin sanotun neljän keisarin vuoden aikana kolme keisaria huudettiin sotajoukkojen toimesta korkeimpaan valtaan. Jäljelle jäänyt oli ensimmäinen, joka oli henkilökohtaisesti osallisena edeltävän keisarin surmaamisessa. Siinä missä Julius-Claudius-sukuisille keisareille suvun jäsenyys yhdistettynä hallitsevan keisarin suorittamaan adoptioon toi itsessään legitimaatiota,¹² toimi keisariuden saaminen legioonien huutamana päinvastaisesti. Mikäli henkilö oli saanut keisariuden sotajoukkojen huutamana, voitiin hänet samaa logiikkaa noudattaen syrjäyttää uuden keisarin noustessa näyttämölle.

Sille, että Flaviukset kykenivät rauhoittamaan valtakunnan ja hallitsemaan verrattain menestyksekkäästi vähintäänkin Vespasianuksen ja Tituksen osalta, on löydettävissä lukemattomia syitä niin taloudellisista,¹³ poliittisista¹⁴ kuin sotilaallisista näkökulmista käsin. Flaviusten itse tuottaman narratiivin tarkastelun kautta on kuitenkin mahdollista päästä käsitykseen niistä tekijöistä, joilla oli merkitystä antiikin roomalaisille keisarivallan legitimoijina.

Tarkastelen tässä artikkelissa tapaa, jolla Vespasianus onnistui vakiinnuttamaan keisariuden suvulleen ja näin menestyksekkääksi päättämään Neron kuolemasta alkaneen kriisin aikakauden. Esitän, että voittoisan juutalaissodan eri muotoja saaneet julkiset manifestaatiot toimivat väylänä siirtää katse sisäisestä kaaoksesta ulkoiseen loistoon. Vespasianuksen ja Tituksen asema ulkoisen voiton taanneina ylipäälliköinä toi näille jumallista arvovaltaa, mikä edeltäviltä kolmelta keisarilta puuttui.

Roomassa vietetty triumfi ja juutalaissodan muut muistomerkit

Vespasianus oli vuonna 67 käsketty Neron toimesta Palestiinaan kukistamaan juutalaisten kapinaa roomalaisia vallanpitäjiä vastaan. Hän johti sotaa henkilökohtaisesti kaksi ensimmäistä vuotta. Valtakunnan tilanteen kärjistyessä Vespasianus jätti ylipäällikkyyden pojalleen Titukselle. Tämän johdolla vuonna 70 roomalaiset saivat vihdoin valloitettua Jerusalemin. Valloituksen yhteydessä tuhoutui juutalaisen uskon harjoittamisen keskus, Jerusalemin toinen temppeli.¹⁵ Temppelistä jäi jäljellä ainoastaan läntinen ulkomuuri, nykyinen itkumuuri. Juutalaissodan alkuvaiheessa roomalaisten vangiksi jäi juutalainen kenraali, joka sai kuitenkin vapauden ja paikan Flavius-hovissa ennustettuaan Vespasianuksen keisariuden.¹⁶ Kyseinen, Flavius Josefus nimellä myöhemmin tunnettu mies kirjoitti juutalaissodasta massiivisen, yhteensä seitsemän kirjaa¹⁷ käsittäneen historiateoksen.¹⁸

Vespasianus palasi Roomaan mahdollisesti vuoden 70 lokakuussa. Ensimmäinen julkinen spektaakkeli kaupungin asukkaiden silmien edessä, joka koski voitettua juutalaissotaa tapahtui vasta Tituksen saavuttua kaupunkiin seuraavana vuonna. Tällöin voittoisien sotapäälliköiden kunniaksi järjestettiin monumentaalinen triumfi.¹⁹ Josefuksen historiateokseen sisältyy tästä ainutlaatuinen silminnäkijäkuvaus. Triumfia voidaan kuvailla spektaakkelinomaisena sodan uudelleen kuvauksena Rooman kaupungin asukkaiden silmien edessä.²⁰

Triumfi piti sisällään rikkaudet, jotka olivat todistamassa Rooman mahtia. Josefus kirjoittaa, että:

[--] on mahdotonta kuvailla kaikinpuolisesti noiden nähtävyyksien paljoutta ja loistavuutta kokonaisuudessaan; niiden joukossa oli taideteoksia, erilaisia kalleuksia ja luonnon ihmeellisyyksiä. Sillä melkein kaikki se, mitä onnettaren suosimat ihmiset olivat vähitellen saaneet hankituksi ja mikä muiden kansojen parissa oli ihmeellistä ja arvokasta, kaikki se oli tuona päivänä koottu yhteen kirkastamaan Rooman imperiumin suuruutta.²¹

Josefus mainitsee tämän jälkeen erikseen Jerusalemin temppelistä ryöstetyt sotasaaliit, kultaisen pöydän sekä kuuluisan seitsemänhaaraisen kynttilänjalan (menora). Todennäköisesti kolmannen Flavius-sukuisen keisarin, Domitianuksen hallitusajalla rakennetun, Tituksen kunniaksi pystytetyn riemukaaren²² reliefissä on kuvattu vuoden 71 kulkue, mukaan lukien selvästi erottuva kynttilänjalka.

Kerrottuaan triumfista ja todettuaan Rooman siirtyneen pysyvään rauhantilaan Josefus kertoo Vespasianuksen rakennuttaneen rauhan jumalalle (Pax) temppelin: "Temppeliin koottiin ja talletettiin kaikki ne esineet, joita nähdäkseen ihmiset olivat aiemmin matkustelleet koko maailman ympäri, koska halusivat katsella kutakin siellä, missä ne olivat. Hän sijoitti sinne myös juutalaisten temppelin kultaiset esineet, joista hän oli ylpeä."²³ Kyseinen temppeli (Templum Pacis)²⁴ oli yksi osa Flaviusten laajasta rakennustoiminnasta. Toiminta keskittyi funktioltaan julkiseen käyttöön tarkoitettuihin rakennuksiin, erotuksena Neron aikana toteutetuista projekteista.²⁵ Siinä missä esimerkiksi Neron rakennuttama ylellinen palatsi (Domus Aurea²⁶) oli tarkoitettu keisarin henkilökohtaiseen käyttöön,²⁷ toimivat sekä Rauhan temppeli että Neron huvilan tekojärven paikalle rakennettu, Vespasianuksen aikana aloitettu ja Tituksen aikana valmistunut Colosseum (alkujaan Amphitheatrum Flavium – Flaviusten amfiteatteri) osoituksina Flaviusten suorittamasta Rooman kunnian ja sen hedelmien palauttamisesta kansalaisilleen.²⁸

Triumfi oli tarkoitettu julkiseksi manifestaatioksi voittoisan sotapäällikön ja Rooman menestyksestä. Vespasianuksen rakennuttama Rauhan temppeli jatkoi Rooman menestyksestä kertovien sotasaaliiden julkista esittämistä ja muistutti jatkuvasti kansalaisille loistosta, jonka Vespasianus ja Titus olivat Roomalle tuoneet. Colosseumin ja juutalaissodan yhteys on ollut pitkään tiukan kiistelyn kohde. Geza Alfödy on rekonstruoinut rakennuksen kyljessä olleen piirtokirjoituksen. Siinä on ollut teksti [ex]manub(i)s – tarkoittaen rakennuksen rakennetun sodasta saadulla sotasaaliilla.²⁹ Yhdyn Fergus Millarin näkemykseen, että kyseessä on nimenomaan juutalaissota.³⁰ Kyseisestä sodasta saadut saaliit olivat ainoa mahdollinen resurssi näin laajan rakennushankkeen toteuttamiseen. Lisäksi juutalaissota on sen saaman muun näkyvyyden³¹ johdosta selvin ehdokas, jonka antiikin Roomassa elänyt henkilö olisi yhdistänyt välittömästi Flaviusten aikana käytyyn sotaan.

Paitsi Rooman kaupunkitopografiassa, voittoisa juutalaissota näkyi myös Flaviusten aikana painettujen kolikoiden kuva-aiheissa. Judea Capta ("Juudea valloitettu") -kuva-aiheiset kolikot levittivät massamedian tavoin viestiä Rooman alistamasta barbaarisesta Juudeasta.³² Varhaisimmat teeman mukaiset kolikot painettiin jo vuonna 69. Niiden tuotanto jatkui läpi kaikkien kolmen Flavius-sukuisten keisareiden valtakauden.³³

Rauha – sisäisistä vai ulkoisista vihollisista?

Sekä Josefuksen kirjallisessa kuvauksessa vuoden 71 triumfista että arkeologisessa ja numismaattisessa aineistossa on mielenkiintoinen ambivalentti suhde sotilaallisen aggression ja rauhan korostamisen kanssa. Rauhan temppeli oli omistettu rauhan jumalliselle personifikaatiolle (Pax).³⁴ Se ilmensi näin kiitosta kyseiselle jumaluudelle rauhan tuojana.³⁵ Temppelin sisältö sotasaaliineen korosti kuitenkin roomalaisen ulkoisen aggressiopolitiikan huipentumaa. Samalla tavalla itse triumfissa oli kyse ambivalentilla tavalla sodan päätöksen juhlistamisesta rakentamalla väkivaltainen representaatio samaisesta sodasta.³⁶ Väkivaltaan viittaava symboliikka on vahvasti läsnä myös Judea capta -kolikoissa. Rauhan korostaminen aggressiivisuuteen viittaavan symboliikan kautta saa selityksensä tarkastelemalla roomalaisia käsityksiä rauhasta.

Rauhalla oli erityinen asema osana Vespasianuksen keisarikuvastoa, mutta kyse ei ollut viittauksesta sisällissodan päättymiseen. Vespasianus nousi valtaan sisällissodan kaoottisissa oloissa, ja kuten Tacitus kertoo, sisäinen rauhallisuus ei koittanut Vespasianuksen lopullisen voiton jälkeenkään. Roomalaisessa maailmankuvassa sisällissodan katsottiin olevan seurausta ihmisten välinpitämättömyydestä jumalia kohtaan.³⁷ Muun muassa Jason Davies on nähnyt Tacituksen kuvauksen Capitoliumin Juppiter Optimus Maximuksen temppelin tuhosta kuvaavan dramaattisella tavalla jumalten vihaa Roomaa kohtaan, jonka sen kansalaisten jumalia kunnioittamaton toiminta oli saanut aikaan.³⁸ Täten Vespasianuksen voi katsoa nousseen valtaan keskellä jumalten vihan aikakauden huipentumaa. Jotta Rooman ja jumalien suhteet palautuisivat takaisin normaaleiksi, jumalat tuli lepyttää sovitukseen tähtäävillä toimilla. Näyttää siltä, että asiaan tartuttiin ripeästi. Tästä on osoituksena esimerkiksi Capitoliumin temppelin ripeä uudelleen rakentaminen.³⁹

Rooman sisäisen ja ulkoisen menestyksen takasi harmoninen suhde kansalaisten ja jumaliensa välillä.⁴⁰ Sisäisestä rauhoittumisesta huolimatta Vespasianuksen vallan vakiinnuttaminen tarvitsi osoitusta, että Rooma ei ollut ainoastaan saanut osakseen hetkellistä rauhallisuuden hetkeä, vaan että Rooman ja jumalten suhde oli palautunut samanlaiseksi kuin se oli ollut aiempien hyviksi käsitettyjen keisareiden kohdalla. Täten ei ollut oleellista korostaa sisällissodan päättymistä vaan Rooman ulkoisen loiston merkkejä.

Rauhalla (Pax) oli kaksoismerkitys. Se kuvasi sekä ulkoista rauhaa että sisäistä rauhaa (pax civilis).⁴¹ Ulkoisen rauhassa ei ollut kyse rauhallisista ja sovinnollisista suhteista Rooman ja sen valtakunnan lähinaapureiden kanssa, vaan Rooman suorittamasta rauhoittamisesta. Tämä tarkoitti käytännössä valloittamista erilaisissa muodoissaan. Augustuksesta alkaen tällä imperialistisella rauhalla oli keisarillisessa kuvastossa keskeinen osa. Esimerkiksi kuuluisa, tälläkin hetkellä Roomassa sijaitseva Augustuksen Rauhan alttari (Ara Pacis Augustae) ei juhlista voittoa sisällissodasta, vaan keisarin imperialistisia saavutuksia. Vespasianuksen rakennuttamassa Rauhan temppelissä oli kyse samasta asiasta: se ei juhlistanut sisällissodan päättymistä, vaan juutalaissodan voittoa.⁴²

Josefus päättää kertomuksen vuoden 71 triumfista seuraavasti: "Sinä päivänä Rooman kaupunki vietti voitonjuhlaa sotaretkestä vihollisiaan vastaan, mutta se juhli myös omien kansalaisten levottomuuksien päättymistä ja alkua toiveille onnellisesta tulevaisuudesta."⁴³ Josefus korostaa nähtyä festivaalia juhlana ulkoisesta vihollisesta saadun voiton kunniaksi. Tässä tehtävässä itse triumfi ja siitä tehty kirjallinen esitys myös toimivat, ja roolia tulivat täydentämään olennaisilta ulottuvuuksiltaan siihen kytkeytyvät rakennukselliset ja numismaattiset projektit. Toisaalta sisällissodan täydellinen sivuuttaminen ei ollut mahdollista, olihan triumfin näkijöillä edessään Jerusalemin temppelin tuhon ohella muistutuksia Roomaa kohdanneesta kaaoksesta – keskeisimpänä Capitoliumin Juppiter Optimus Maximuksen temppeli.⁴⁴

Flaviukset eivät voineet juhlia sisällissodan voittoa, mutta he kykenivät sen sijaan korostamaan siirtymistä uuteen kriisin jälkeiseen aikakauteen. Tässä juutalaissodan voitolla oli äärimmäisen arvokas rooli, koska se toimi itsessään osoituksena Rooman nyt ja tulevaisuudessa vallitsevasta loistosta. Se, että Rooma oli saavuttanut loisteliaan voiton ulkoisista vihollisista osoitti, että jumalten vihan merkkaama aikakausi oli päättynyt. Tästä syystä korostaessaan merkitystään rauhan tuojina Flaviukset eivät niinkään alleviivanneet alkanutta väkivallattomuuden aikaa vaan menestyksekästä aggressiivista toimintaa ulkoista vihollista vastaan.

Lopuksi

Voitettu juutalaissota tarjosi Flaviuksille mahdollisuuden kytkeä keisariutensa jumalten suosioon tavalla, mitä edeltävillä keisareilla sitten Augustuksen ei ollut. Eräät tutkijat ovat nähneet keisarikauden uskonnollisen kuvaston eliitin sepittämänä fiktiona, jonka kautta olisi yksisuuntaisesti hallittu alhaisempia kansankerroksia.⁴⁵ Kanta ei kuitenkaan kykene selittämään sitä todellista voimaa, joka rituaaleilla ja uskonnollisella käsitteistöllä oli. Uskonto oli keskeinen osa eliitin jokapäiväistä, niin yksityisen kuin julkisen elämän sfääriä.⁴⁶ Juutalaissodan voittoa juhlistavassa kuvastossa oli kyse keisariuden legitimaation rakentumisesta kollektiivisen maailmankuvan sisällä. Clifford Andon esittämää käsitteistöä hyödyntäen, roomalaiset eivät uskoneet Flaviuksiin, vaan tiesivät näiden toimivan jumallisen suosion avustamina.⁴⁷

Andrew Overman on esittänyt, että vuosien 67-73 juutalaissota itsessään oli Rooman valtakunnan taloudelliselta ja sotilaalliselta kannalta merkitykseltään perifeerinen ilmiö. Hän katsoo sodan näkyvyyden perustuneen sen korostamiseen Flavius-sukuisten keisareiden toimesta.⁴⁸ Riippumatta siitä, onko Overmanin näkemys juutalaissodan perifeerisyydestä kaikin tavoin kestävä, on selvää, että sota tarjosi Flaviuksille mahdollisuuden legitimoida valtaansa tavoilla, mitä kolmella edellisellä keisarilla ei ollut. Rooman imperiumia kohdanneen sisäisen kriisin voikin katsoa päättyneen, kun ihmisille tuli mahdollisuus katsoa muualle. Se mihin katse kohdistui, paljasti Rooman ja keisarinsa yhteen kietoutuneen loiston.

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Cass. Dio - Cassius Dio

Cic. - Cicero
Nat. D. - De natura deorum

Liv. - Livius

Suet. - Suetonius
Vesp. - Vespasianus

Tac. - Tacitus
Hist. - Historiae

Joseph. - Josefus
BJ. - Bellum Judaicum

Kirjallisuus

Ando, Clifford 2008. The Matter of the Gods: Religion and the Roman Empire. University of California Press, Berkeley.

Beard, Mary 2007. The Roman Triumph. Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge.

Beard, Mary 2003. "The Triumph of Flavius Josephus." Teoksessa Boyle, A. J. & Dominik, W.J (toim.), Flavian Rome: Culture, Image, Text. 543-558, Brill, Leiden.

Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena 2000. Antiikin käsikirja. Otava, Helsinki.

Carradice, I.A. & Buttrey, T.V. 2007. Roman Imperial Coinage. Volume II - Part 1. From AD 69-96, Vespasian to Domitian. Spink, London.

Cody, Jane M. 2003. "Conquerors and Conquered on Flavian Coins." Teoksessa Boyle, A.J & Dominik, W.J (toim.), Flavian Rome. Culture, Image, Text. 103-124, Brill, Leiden.

Darwall-Smith, Robin Haydon 1996. Emperors and Architecture: A Study of Flavian Rome. Latomus, Bruxelles.

Davies, Jason 2004. Rome's Religious History: Livy, Tacitus and Ammianus on their Gods. Cambridge University Press, Cambridge.

Fears, J. Rufus 1981. "The Cult of Virtues and Roman Imperial Ideology." Aufstieg und Niedergang der römischen Welt II.17.2 (1981) 827-948.

Haynes, Holly 2003. The History of Make-Believe: Tacitus on Imperial Rome. University of California Press, Berkeley.

Hänninen, Marja-Leena; Kahlos, Maijastina & Lehtonen, Ulla 2012. Uskonnot antiikin Roomassa. Teos, Helsinki.

Levick, Barbara 1999. Vespasian. Routledge, London/New York.

Lobur, John Alexander 2008. Consensus, Concordia, and the Formation of Roman Imperial Ideology. Studies in Classics. Routledge, London/New York.

Mellor, Ronald 1999. The Roman Historians. Routledge, London/New York.

Millar, Fergus 2005. "Last Year in Jerusalem: Monuments of the Jewish War in Rome." Teoksessa Edmondson, Jonathan; Mason, Steve & Rives, James (toim.) Flavius Josephus and Flavian Rome. 101-128, Oxford University Press, Oxford.

Morgan, Gwyn 2006. 69 A.D.: The Year of Four Emperors. Oxford University Press, Oxford.

Mustakallio, Katariina 2008. Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Gaudeamus, Helsinki.

Overman, Adrew 2002. "The First Revolt and Flavian Politics." Teoksessa Berlin, Andrea M. & Overman, J. Andrew (toim.), The First Jewish Revolt. Archeology, History and Ideology. 213-220, Routledge, London/New York.

Zilliacus, Henrik 1982. Rooma – piirtokirjoitusten kaupunki. Gaudeamus, Helsinki.