Yhdessä kohtaa Georges Bataille (1897 – 1962) kirjoittaa niin, että tavallinen historian maisteri saa hänet kiinni: ”… jumalallisen transsendenssin sijoittaminen tekojen kieltämiseen saa aikaan tuon- ja tämänpuoleisen erottamisen toisistaan [--] siitä lähtien tämänpuoleisessa saavutettavaa ja kiinnostavaa on vain tuottaminen…”. Puhe on reformaation ja niin sanotun ”kapitalismin synnyn” välisestä yhteydestä.

Bataille oli ranskalainen arkisto- ja kirjastomies, numismaatikko ja yleisintellektuelli, jonka tuotanto ulottui ainakin filosofian, antropologian, taloustieteen ja kaunokirjallisuuden alueille. Suomessa ja maailmalla hänet tunnetaan kahdesta eroottisesta (kauhu)fantasiasta Silmän tarina (alkuteos Histoire de l´oeil 1928, suom. Seppo Tuokko 1986) ja Madame Edwarda (alkuteos 1937, suom. Kaisa Sivenius 1998). Bataillen filosofista tuotantoa edustaa esseevalikoima Noidan oppipoika (suom. Tiina Arppe 1998).

Roni Grén sanoo Uskontoteorian saatesanoissa Noidan oppipojan antavan Bataillesta liiankin marginaalisen kuvan. Valikoimana se onkin varsin esoteerinen; ranskalaisessa keskustelussa Bataille lienee ”normaalimpi” ja elimellisempi ajattelija. Omasta puolestani lisäisin, ettei Noidan oppipojan ongelma ole siinä, että Bataille kirjoittaa epämiellyttävistä aiheista kuten ihmisuhrit ja itsensäsilpominen. Todellisuus on harvoin miellyttävä. Ongelma on siinä, ettei Bataille kirjoituksissaan tunnu pääsevän – kansanomaisesti sanottuna – puusta pitkälle. Se ongelma ei onneksi vaivaa Uskontoteoriaa, postuumisti julkaistua mutta pääosin 1940-luvulla syntynyttä kokonaisuutta, jota tekisi mieli nimittää laajaksi esseeksi.

Hegel kyljellään?

Onko ketään muuta filosofia vastustettu yhtä paljon hänen omalla käsitteistöllään kuin Hegeliä?

Marx tunnetusti käänsi Hegelin ”päältään jaloilleen” säilyttäen vallankumouksellisen dialektisen metodin. Kierkegaard kritisoi hegeliläisiä yksilön unohtamisesta, mutta ilmaisi kritiikkinsä hegeliläisin käsittein. Nyt Uskontoteoriassa Bataille ”haastaa hegeliläistä universaalihistoriaa Bataillen oman ajattelun pohjalta mutta Hegelin metodin omilla keinoin” (Roni Grén saatesanoissa).

Itse asiassa Bataillen lähtökohtana ei ole Hegel, vaan Alexandre Kojèven Phänomenologie des Geistes (Hengen fenomenologia) – teoksesta 1930-luvulla pitämät kuuluisat ja ranskalaiseen filosofiaan siitä pitäen vaikuttaneet luennot (Johdatus Hegelin lukemiseen, suom. Tapani Kilpeläinen 2012, alkuteos Introduction à la lecture de Hegel, 1947). Näiden luentojen adekvaattius Hegeliin nähden on oma erilliskysymyksensä, jota ei tässä yhteydessä kannata käsitellä. Ehkä Bataille kääntää Hegelin kyljelleen?

Reformaatio saattaa tosiaankin olla ainoa kohta, jossa Bataillen ajatuksenjuoksu on ”tarkasti” historiallisesti määritettävissä. Sekin lienee vahinko; kirjoittajan tarkoitus on nimenomaan ollut häivyttää historia ja seurata Hengen fenomenologian mallin mukaan käsitteiden loogista järjestystä. ”[--] näyttää siltä, että historia on aina ollut vain vastahakoisessa suhteessa niihin vaatimuksiin, joiden seurausta se on; sen kulkureitit ovat hieman samanlaiset kuin maaseudulla kiertelevän koiran”, sanoo Bataille hurmaavan ylimielisesti.

Kun Bataille aloittaa kirjansa eläimyyden (Grénin termi) pohdinnalla, nykylukija ei voi olla ajattelematta, että esimerkiksi evoluutiopsykologialla tai posthumanismilla voisi olla yhtä ja toista huomautettavaa. Kuin huomaamatta Bataille laajentaa kuvauksensa koskemaan koko ihmisen historiaa: uskonnon ja talouden kytköksiä, sotalaitosta, tuotantoa ja kulutusta. Keskipisteeksi hän asettaa uhrijärjestelmän sen konkreettisista yhä abstrakteimmiksi muuttuvissa muodoissa.

Talousteoreettisesti mielenkiintoista on tuhlauksen käsitteleminen yhtenä uhrauksen muotona. Keskelle tavallisesti niukkuutta ja välttämättömyyksiä käsitteellistävää keskustelua Bataille taluttaa tuhlaajapojan, kädestä pitäen.

Kirjoittaessaan tilanteesta, jossa ”tuotannon maailma ei enää tiedä, mitä tehdä tuotteillaan” Bataille on nyt ajankohtaisempi kuin varmaan osasi arvatakaan.

Käytettävää ja kokeiltavaa

Bataillen viitoittama polku teologiasta kulutussosiologiaan on kieltämättä pitkä. Historiallisiin rakenteisiin (tapahtumista puhumattakaan) jatkuvasti takertuva tutkija ei sitä matkaa jaksaisi taittaa. Kun lukee Bataillen kuvausta tieteen synnystä ja sen vaikutuksesta, alkaa ymmärtää myös mitä Immanuel Wallerstein tarkoitti puhuessaan modernin tieteen ongelmallisuudesta kapitalismin analyysissa ja erityisesti sen kritiikissä – kapitalismi ja tiede kun ovat toistensa parhaat liittolaiset. Toisaalta: mitä muuta välinettä kuin tiede meillä voisi olla. Taide? Uskonto?

Korkealla abstraktiotasolla liikkuva Uskontoteoria ei ole helppo kirja. Sitä enemmän painottuu Roni Grénin hieno suomennos. Jos kirja tuntuu vaikealta, käännöksen koukeroisuudesta se ei johdu. Emilia Ahosen kansikin houkuttaa tarttumaan ja lukemaan.

Itse olen viimeksi kuluneen viikon sisällä miettinyt Bataillen käyttökelpoisuutta Johannespassion, E. E. Cummingsin runouden ja Jeesuksen tuhlaajapoikavertauksen (Luuk 15, 11 – 32) tulkinnassa. Jos en tässä kirjoituksessa ole tavoittanut Uskontoteorian ydintä, se johtuu taitamattomuuteni lisäksi siitä, ettei kirjalla mielestäni ole ydintä.

Heti johdannossa Bataille ilmoittaa esseensä olevan lopullisen teoksen luonnos, joka pyrkii ”tuomaan ilmi liikkeessä olevan ajatuksen”. Niinpä minusta tuntuu, että se oikeuttaa – ehkä jopa edellyttää – myös tietynlaisen lukutavan. Sen klassinen muotoilu löytyy Gilles Deleuzelta: ”Kirjassa ei ole mitään mikä pitäisi ymmärtää, siinä on ainoastaan paljon käytettävää. Ei mitään tulkittavaa tai merkityksellistä, ainoastaan paljon kokeiltavaa” (Autiomaa, s. 48).

Georges Bataille. Uskontoteoria (Théorie de la religion). Suomentanut ja saatesanat kirjoittanut Roni Grén. 2016, Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin. 103 s.