Kirja-arvio: Pelon tyrannia, toivon politiikka

TAPIO LAAKSO

age-of-anger.jpg

Silmitön terrori-isku moskeijaan Uudessa-Seelannissa on tätä kirjoittaessani poliittisen hetkemme kaunaisuuden tuorein kauhistuttava ilmentymä. Äärioikeistolaisen ideologian sokaisema terroristi murhasi 50 rukoilemaan saapunutta muslimia Christchurchin kaupungissa. Ampujan julkaisema manifesti toistelee äärioikeistolaista salaliittoteoriaa “väestönvaihdosta”, joka on meneillään länsimaisen miehen alistetun ja heikon aseman vuoksi. Ampuja kaipasi elämälleen moraalista pohjaa ja selkeää identiteettiä, jota hän etsi abstraktista Voitosta kuvitteellisista vastustajistaan.1

Uuden-Seelannin joukkomurha on äärimmäinen esimerkki etnonationalismista, joka on nostanut päätään viime vuosina. Brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ovat tavallisimmin mainitut esimerkit. Uuden-Seelannin ampuja ylisti Trumpia “uudelleen löydetyn valkoisen identiteetin ja tarkoituksen symboliksi”.2 Käymistila ei kuitenkaan rajoitu länsimaihin ja valkoisen ylivallan julistamiseen. Isis ja muut väkivaltaiset jihadistiset liikkeet, hindunationationalismi ja yksinvaltaisten voimamiesten valtaannousu muun muassa Brasiliassa, Filippiineillä, Turkissa, Unkarissa ja Venäjällä rakentuvat hyvin samansuuntaisille myyteille ja vetoavat samoihin tunteisiin ihmisissä.

Kaksi tuoretta kirjaa analysoivat tätä pelon ja vihan politiikkaa. Filosofi Martha Nussbaumin uusin kirja The Monarchy of Fear (2018) pureutuu konservatiivisen poliittisen reaktion taustalta löytyviin pelon ja vihan tunteisiin. Kirjailija Pankaj Mishran Age of Anger (2017) puolestaan pyrkii ymmärtämään nykyistä vihan aikakautta katsomalla historiaan. Hän muistuttaa meitä 1800-luvun eurooppalaisista nationalisteista ja nuorista miehistä, jotka kehottivat kansoja pyhään sotaan ja matkustivat kaukaisiin maailmankolkkiin etsimään vapautta tai kuolemaa.3 Yhdessä kirjat tarjoavat selityksiä sille, mistä ympärillämme kasvava kauna ja Uuden-Seelannin ampujan kirjoitukset ovat peräisin. Nussbaum paloittelee ilmiön taustalla olevat tunteet sellaisella tarkkanäköisyydellä, jota filosofilta vain voi odottaa. Mishran puolestaan maalaa radikalismista historiallista sommitelmaa, jossa vilahtelevat Solženitsyniä lainaava nykyjihadisti, Voltairen ja Rousseaun kiistely järjestä ja tunteista, äärihindujen brittihallintoa vastaan tekemää terrori-iskua fiilistelevät nuoret muslimit ja pomminheittäjäanarkistit.

the-monarchy-of-fear.jpg

Tartuin Nussbaumin kirjaan vihan ja pelon politiikasta omien pelon, voimattomuuden ja varsinkin vihan tunteideni vuoksi, joita ympäröivän yhteiskunnan tila ja suunta minussa herättävät. Pelkään tulevaa katastrofia, jota kansanryhmiä vastaan lietsottu viha, ilmastokriisi, epätasa-arvo ja näköalattomuus manaavat esiin. Vihaan niitä, jotka ovat syyllisiä tähän kaikkeen. Tartuin kirjaan, koska tajuan itsekin, ettei tämä viha voi tuottaa mitään hyvää, uutta tai kaunista. Nussbaum on tervehdyttävää ja toivoa rakentavaa luettavaa. Hän ymmärtää negatiivisten tunteiden alkuperää sekä pyrkimystä yhteiskunnalliseen muutokseen, mutta samalla perustelee tiukasti, miksi pelko ja viha ovat aina vaarallista muutoksen polttoainetta.

Nussbaum omistaa luvun neljälle tunteelle: pelolle, vihalle, inholle ja kateudelle. Hän jäljittää näiden perusinhimillisten tunteiden alkuperää ja määrittelee käsitteet eksaktisti. Lisäksi hän kuvaa, miten nämä tunteet kytkeytyvät politiikkaan, demokratiaan ja toisiinsa. Nussbaum huomauttaa, ettei pelon ja vihan politiikkaa voi analysoida kiinnittämättä huomiota naisvihaan.4 Naisiin kohdistuvaa seksismiä ja misogyniaa tarkasteleva luku täydentää kuvan demokratiaa uhkaavista tunteista. Nussbaum ammentaa paljon esimerkkejä antiikin Kreikasta ja Roomasta, mikä auttaa etäännyttämään analyysin ajankohtaisista poliittisista väännöistä.

Nussbaumin mukaan tunteilla on tärkeä rooli hyvän (decent) poliittisen yhteisön rakentamisessa. Tunteet voivat edesauttaa yhteisön hajoamista tai tukea yhteistyötä. Tunteet eivät ole kohtalo vaan ne ovat riippuvaisia sosiaalisista konteksteista ja normeista. Inhossa vammaisten kehoja kohtaan tai maahanmuuttajien pelossa ei ole mitään “luonnollista”. Meillä on kaikki mahdollisuudet muovata oman poliittisen kulttuurimme tunteita – mutta se vaatii vaivaa.5

Juuri pelkoon yhdistyneenä vihasta, inhosta ja kateudesta tulee erityisen myrkyllisiä. Pelko on ihmisen tunteista ensimmäinen ja laajimmin muun eläinkunnan jakama. Pelko vaanii hyvin usein ajatustemme taustalla ja rajamailla. Pelko on paitsi tarpeellinen tunne, joka estää monta onnettomuutta, myös narsistinen tunne, joka kääntää katseen sisäänpäin sulkien pois myötätunnon muita kohtaan. Koska pelko on meihin niin syvälle sisään rakennettu, se on altis manipulaatiolle.

Kuten kirjan nimikin toteaa, Nussbaum pitää pelkoa monarkkina, joka myrkyttää demokratian ja kääntää sen tyranniaksi. Siksi pelolle ei saa antaa valtaa, eikä pelon ruokkiman vihan ja voimattomuuden saa antaa voittaa. Pelon ruokkiminen on helppoa, mutta demokratian ytimessä ovat luottamus ja vastavuoroisuus, joiden rakentaminen vaatii kovaa työtä. Pelon ja kontrollin menettämisen vallassa elävät ihmiset etsivät monarkkia eli vahvaa johtajaa (miestä, patriarkkaa, Kekkosta, yksinkertaista ratkaisua), joka järjestää kaiken ja suojelee pelkäävää kansaa. Sillä monarkki ei kaipaa luottamusta tai vastavuoroisuutta vaan hallitsee pelolla.

Pelon työkaluja ovat viha, inho ja kateus. Pelko vääristää suuttumuksen (outrage) yhteiskunnallisesta vääryydestä kostonhaluksi. Inhon tunne kääntyy inhoksi toisia ihmisiä kohtaan, pyrkimykseksi alistaa ja eristää heidät. Oikeutettu varallisuuserojen kritiikki muuttuu kateudeksi, haluksi tuhota toisten onni ja nähdä koko maailma nollasummapelinä. Nämä tunteet ovat ennekin aiheuttaneet kauheuksia poliittisissa yhteisöissämme. Olemme jälleen vaaran paikassa, sillä esimerkiksi sosiaalinen media on antanut käyttöömme uudenlaisia välineitä, jotka mahdollistavat pelkojen manipuloinnin.

Pankaj Mishran historiallinen katsaus tämän päivän pelon ja vihan politiikkaan tunnistaa samat tunteet kuin Nussbaum. Mishra puhuu Nietzscheä mukaillen “kaunasta” (ressentimient) jonkinlaisena yleisenä mutta epämääräisenä raivon tunteena, joka nousee ympäröivän maailman ja sen käsittämättömän muutoksen aiheuttamasta kateudesta, nöyryytyksestä ja voimattomuudesta. Moderni lupaus tasa-arvosta törmää ennennäkemättömään vallan, vaurauden ja statuksen tuomaan eriarvoisuuteen. Sosiaalisen median myötä näiden erojen kaunaisesta vertailusta on tullut helpompaa kuin koskaan. Mishra hyökkää sellaista länsimaissa paljon jalansijaa saanutta tulkintaa vastaan, jonka etsii jihadistisen väkivallan syitä “islamista itsestään”. Mishra huomauttaa, että aseistetuilla louisianalaisilla rekkamiehillä, trishul-veitsiä kantavilla hindunationalisteilla, Pakistanin parrakkailla islamisteilla ja ylipäänsä nationalistilla populisteilla kaikkialla on paljon enemmän yhteistä keskenään kuin etenkään he itse ymmärtävät.6 He ovat ennen kaikkea postmoderneja subjekteja, joiden olemassaolon syyt ovat tässä päivässä. He etsivät myyttistä kalifaattia, isänmaan mennyttä suuruutta tai 1950-lukua juuri siksi, että ovat täysin irtaantuneet niistä.

Mishra rakentaa analogiaa nykyhetken ja 1700–1800-lukujen teollistumisen ja globalisaation välille. Talouden rakenteiden nopea muutos, kaiken säätyperäisen ja pysyväisen katoaminen, sekä kaiken pyhän häpäiseminen7 nostattavat nyt ja ovat nostattaneet aiemminkin laajaa kaunaa eliittejä ja teknokraatteja vastaan. Voltaire on Mishran liberaali teknokraatti, joka hurrasi Katariina Suuren sodille Puolaa ja Osmanien valtakuntaa vastaan samassa hengessä kuin lännen interventionistisen politiikan kannattajat 2000-luvulla. Voltairea vastaan Mishra asettaa Rousseaun, jonka ajatteluun voidaan johtaa monet niin oikeiston kuin vasemmiston ismeistä: romantismi, sosialismi, autoritarismi, nationalismi, anarkismi.8 Tältä näyttää myös oma aikamme: ei oikeastaan ole väliä, miltä poliittiselta suunnalta vaihtoehtoa tarjotaan. Donald Trumpin valkoisen etnonationalismin vastavoima eivät ole maltilliset sentristit vaan nuori amerikkalainen sosialisti ja tuore edustajainhuoneen jäsen Alexandria Ocasio-Cortez, joka vannoo maahanmuuttajien oikeuksien, Green New Dealin ja intersektionalistisen feminismin nimiin.

Nussbaumin ja Mishran kirjat muodostavat erinomaisen parivaljakon 2000-luvun etnonationalismin ymmärtämiseen. Kirjoittajat onnistuvat valottamaan ennen kaikkea sitä mielenmaisemaa, josta nationalistinen populismi ja väkivaltainen ekstremismi eri puolilla maailmaa kasvavat. He myös välttävät sortumisen yksinkertaiseen reduktionismiin, jossa esimerkiksi juuri islamin usko tai taloudelliset vaikeudet selittäisivät yksinkertaisella tavalla radikaaliliikkeiden nousua. Kumpaakin kirjoittajaa voi myös kiittää tyylillisesti. Filosofit voivat olla koukeroisia, mutta etenkin Nussbaum kirjoittaa kirkkaasti. Mishra on maalailevampi ja välillä pitkällinen, mutta hän tiputtelee tasaiseen tahtiin niin hämmästyttäviä tarinoita menneiden ja nykyisten radikaalien yhtäläisyyksistä, ettei kirjaa voi päästää käsistään.

Nussbaum tarjoaa lopuksi myös varovaista optimismia ja ohjenuoraksi uskoa, toivoa ja rakkautta Martin Luther Kingin, Nelson Mandelan ja Gandhin hengessä. Yhteiskunnallisia vääryyksiä vastaan protestoiminen ja toimiminen on välttämätöntä, mutta suuttumus vääryydestä on kohdistettava vääryyksien korjaamiseen, ei tekijöiden vihaamiseen. Sillä oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentaminen on mahdollista vain, jos me pystymme vakuuttamaan ja voittamaan puolellemme edes osan niistä, jotka nyt tekevät väärin, ja siksi emme voi perustaa toimintaamme vihalle heitä kohtaan.

Mishra, Pankaj. Age of Anger: A History of the Present. Kindle Edition. Penguin 2017.

Nussbaum, Martha. The Monarchy of Fear: A Philosopher Looks at Our Political Crisis. Kindle Edition. Simon & Schuster 2018.

 
  1. Virtanen, Topias: Uuden-Seelannin terroriteko osoittaa, että äärioikeisto on yksi liike. Analyysi tekijän manifestista. 15.3.2019 https://takku.net/article.php/20190315150631341
  2. https://www.newyorker.com/news/daily-comment/how-to-talk-about-the-new-zealand-massacre-more-sunlight-less-oxygen
  3. Mishra, 11
  4. Nussbaum, 165-166
  5. Nussbaum, 12
  6. Mishra 79-80
  7. Marx & Engels: Kommunistisen puolueen manifesti. https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1848/kommunistisen-puolueen-manifesti/ch01.htm
  8. Mishra 112